Sattuipa takavuosina hassu tilanne, kun kysäisin lounasravintolan nuorelta tarjoilijaharjoittelijalta, mistä heidän ruokansa tulee. Keittiöstä, hän vastasi. Kun kysyin, mistä se tulee keittiöön, hän totesi, että ruokavarastosta. Kohtaamiseni nuorukaisen kanssa opetti minulle, että oppimisympäristö on syytä ajatella laveasti.
Olin elokuussa Lep
pävirralla Maaseudun Uusi Aika -yhdistyksen järjestämässä maaseutututkijatapaamisessa, joka toimi samalla ennakkotapahtumana vuoden 2017 maaseutuparlamentille, joka kokosi paikkakunnalle kuutisensataa maaseudun sydämenasiakseen tuntevaa ihmistä. Kävimme kylällä pitsalla tutkijatapaamista edeltävänä iltana ja silmäilin einettä odotellessa paikallislehteä. Maaseutuparlamentti oli siinä näkyvästi esillä. Viikonloppuna olisi tiedossa ruuhkia, joten kuntalaisia pyydettiin jättämään lauantaina autot kotiin. Ilmassa oli odotuksen tuntua. Kylpylähotelli Vesileppiksen pihassa oli kova kuhina kunnan yhdistysaktiivien pystyttäessä tapahtumalle puitteita ja rakenteita. Perjantaina heidän panostaan tarvittiin ainakin liikennettä ohjaamaan. Tiedossa oli merkittävä tapahtuma leppävirtalaisille. Lue loppuun
Useimmat lukijat tuntenevat afrikkalaisen sananlaskun, jonka mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Mutta kuinka ollakaan, kun lapsi varttuu ja pääsee yliopistoon, on vastuu hänen kouluttamisestaan langennut vuosien kuluessa useammalle opettajalle yksinään. Urheilutermein ilmaistuna joukkuelaji on muuttunut lapsen kasvaessa yksilölajiksi. Nyt kun oppimista on yliopistoissakin nostettu näkyvämmäksi, ja tavoitteena on paras mahdollinen oppimistuloskokemus, voidaan pohtia myös sitä, onko opetus parhaimmillaan yksilö- vai joukkuesuoritus. Nostetaanpa tässä lähempään tarkasteluun Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti, ja kohdennetaan katse tärkeiden työelämätaitojen oppimiseen. Lue loppuun