Useimmat lukijat tuntenevat afrikkalaisen sananlaskun, jonka mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Mutta kuinka ollakaan, kun lapsi varttuu ja pääsee yliopistoon, on vastuu hänen kouluttamisestaan langennut vuosien kuluessa useammalle opettajalle yksinään. Urheilutermein ilmaistuna joukkuelaji on muuttunut lapsen kasvaessa yksilölajiksi. Nyt kun oppimista on yliopistoissakin nostettu näkyvämmäksi, ja tavoitteena on paras mahdollinen oppimistuloskokemus, voidaan pohtia myös sitä, onko opetus parhaimmillaan yksilö- vai joukkuesuoritus. Nostetaanpa tässä lähempään tarkasteluun Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti, ja kohdennetaan katse tärkeiden työelämätaitojen oppimiseen.

Ruralia on tutkimusta soveltava organisaatio, jossa toteutetaan vuosittain useita tutkimus-, opetus- ja/tai kehittämishankkeita. Henkilökunta on verkostoitunut laajalti. Hieman hiljaisempanakin toimintavuonna 2014 yhteistyökumppaneita oli yli 600. Keskeistä ruralialaisten työnkuvissa, kokemuksessa ja osaamisessa on yhteinen tiedon luominen ja jakaminen osana tiimejä ja verkostoja. Toiminta ei ole pelkästään työelämälähtöistä, vaan se on työelämä. Samalla Ruralian osaajat ovat laajasti yhteydessä muihin työelämän organisaatioihin.

Ruralia on aina ollut myös koulutusorganisaatio. Akateemisessa työnjaossa tehtävänä on ollut enimmäkseen täydennyskoulutus, mutta 2000-luvun alussa Ruralia on merkittävästi suunnitellut, toteuttanut sekä kehittänyt myös verkostomaista, korkea-asteen perustutkintoihin liittyvää opetusta. Yliopistoverkostoissa on voitu kokeilla uusia pedagogisia malleja, joista esimerkkinä mainittakoon opetuskumppanuus. Siinä opettajat, opiskelijat ja työelämä rakentavat tietoa vuorovaikutteisesti. Opetuskumppanuuksissa toteutuu yhteisöllinen oppiminen par excellence, ja parhaaseen tulokseen päästään, kun kaikki osallistujat ymmärtävät oman roolinsa sekä oppijana että opettajana. Kun ponnistetaan opettajakeskeisestä perinteestä, lienee oman roolin laajuuden ymmärtäminen vaativinta, ja samalla ehkä palkitsevinta – opettajalle. Hänen on käsitettävä itsensä myös oppijaksi, ei pelkästään tiedon välittäjäksi.

Yhteisöllisen oppimisen rinnalla puhutaan usein myös oppivasta organisaatiosta, mutta sitäkin paremmin Ruraliaa kuvaa kasvatustieteilijöiden käyttämä termi oppimisyhteisö, jolla tarkoitetaan kaikkia oppimistilanteisiin osallistuvia ihmisiä yhdenvertaisina asiantuntijoina omilla aloillaan. Vielä kun pitää mielessään, kuinka joustavia, dynaamisia ja jopa tilannekohtaisia yhteisöt ovat, löytyy oppimiseen aina uusia ulottuvuuksia. Oppimisyhteisössä myös monitieteisyys voi toteutua aidosti.

Koulutus ja työelämä mielletään usein toisistaan erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka ovat eri tavoin vuorovaikutuksessa keskenään. Vuorovaikutuksen lisäämiseksi tai tehostamiseksi tarjotaan erilaisia menetelmiä ja käytäntöjä, kuten opinnäytteet, asiantuntijaluennot, vierailut, harjoittelu sekä yhteiset, työelämälähtöiset projektit, koulutukset ja seminaarit. Ruralia sen sijaan on olemukseltaan organisaatio, jossa työelämä, koulutus ja oppiminen voidaan nähdä saman kokonaisuuden osina. Tämä tukee instituuttia kehittymään täyteen kukoistukseensa organisaationa, jossa työelämään liittyvä oppiminen on tietoista ja rakennettu sisään kaikkeen toimintaan. Sillä on vankat edellytykset toimia Helsingin yliopistossa oppimisympäristönä, johon opiskelijat tuovat omia tietojaan, taitojaan, suhteitaan, osaamisiaan ja persoonallisuuksiaan. Yhdessä Ruralian asiantuntijoiden ja sidosryhmien toimijoiden, kuten yrittäjien, kanssa heidän on mahdollista jalostaa omasta asiantuntemuksestaan uutta tietoa, uusia oivalluksia ja uutuustuotteita. Samalla myös asiantuntijat ja sidosryhmät oppivat.

Ruralia-instituutissa voidaan edelleen kehittää ja kokeilla sellaista työelämätaitojen kehittämisen mallia, jota Nykänen ja Tynjälä (2011) kutsuvat verkostoituneen kulttuurin malliksi. Se perustuu laajoihin henkilöstön ja opiskelijoiden välisiin verkostoihin, joissa työelämätaitojen kehittäminen on tietoista, jaettua ja osallistavaa, joissa opitaan aidoissa työelämän ympäristöissä, ja joissa koulutus- ja työelämäoppimisympäristöjen rajat lähenevät toisiaan, ja asettuvat myös päällekkäin. Toisiinsa kiinnittyvät myös opettajien, opiskelijoiden ja työelämän edustajien kehittyminen asiantuntemuksen oppimisessa ja jakamisessa. Verkostoituneen kulttuurin mallin mukaisissa työelämähankkeissa on tärkeää tunnistaa sekin, että opettaja on myös oppija, ja oppija myös ohjaaja.

Hienoa oppimisessa on se, että sitä ei voi kahlita, sitä tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Jokainen organisaatiossa vastaan tuleva ’tilanne’ on potentiaalinen oppimistilanne, ja sisältää mahdollisuuden oivaltaa jotain uutta. Oppimisen viimeistelee reflektiivinen ote, tietoisuus omasta oppimisesta. Buddhalaisen viisauden mukaan, kun oppilas on valmis, opettaja ilmaantuu. Mutta kuka lopulta onkaan oppilas ja kuka opettaja?

Inspiraationa:
Sanna Järvelä (2009), Oppimisen teoriasta oppimisen malleihin. https://oppiohja.files.wordpress.com/2009/03/oppimisen-teoriasta-opettamisen-malleihin3.pdf

Seija Nykänen ja Päivi Tynjälä (2011) teoksessa Opinnoista (työ)elämään. Tutkimustietoa korkeakouluopiskelijoiden ohjauksen ja työelämätaitojen kehittämiseen. https://yliopistostatyoelamaan.agileus.fi/files/5413/3854/2086/opinnoista_tyoelamaan_www.pdf

Kirjoittajista Eeva Uusitalo toimii opetuskoordinaattorina ja Ritva Mynttinen koulutussuunnittelijana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.