Sain yhteydenoton toimittajalta, joka kertoi, että Suomen Kuvalehdessä ollaan halukkaita tekemään minusta juttu Hän-juttusarjaan. Hetken asiaa pohdittuani lähdin mukaan.
Kokemus oli stressaava mutta äärimmäisen opettavainen. En ole aiemmin ollut median kanssa tekemisissä. Olen saanut tiedekunnan viestintäasiantuntijan kautta muutaman kyselyn, mutta olen aina kokenut aiheen minulle liian vieraana. Nyt en voinut käyttää samaa tekosyytä.
Toimittaja oli saanut vinkin kollegaltaan, joka oli kuullut tutkimuksestani muttei itse ehtinyt tehdä juttua. Hän kertoi kollegan kannustaneen tarttumaan aiheeseen ”ennen kuin joku muu tekee niin”. Tämä kertoo tutkimusaiheeni mediapotentiaalista.
Median kiinnostus asettaa minut positiivisen ongelman eteen. Se, että ”kulttuuri-ihmiset” (jutun ingressissä käytetty ilmaus) tuntisivat erityistä vetoa ortodoksisuutta kohtaan on jossain määrin median rakentama tarina. En ole itse lainkaan vakuuttunut siitä, että kyseessä olisi todellinen ilmiö. Samoin ajattelevat myös tutkittavani. Antamalla haastattelun, jossa kerron omasta tutkimuksestani, tulen kuitenkin helposti ruokkineeksi tätä tarinaa.
En ole varma, mitä ajatella tästä tilanteesta. Tutkijalle median kiinnostus on lähtökohtaisesti hyvä asia. Opin kuitenkin jo tästä yhdestä kokemuksesta, että prosessia ei voi täysin kontrolloida – silloinkaan, kun toimittaja on periaatteessa myötämielinen korjausehdotuksille.
Kuinka ongelmallista on, että puhumalla tutkimuksestani julkisuudessa pönkitän mielikuvaa ortodoksisuudesta ”kulttuuri-ihmisten” suosimana uskontona? En tiedä, mutta luulen näin tapahtuvan, vaikka kuinka korostaisin, että tutkimukseni ei voi todistaa väitettä oikeaksi tai vääräksi.
Asian voi kuitenkin nähdä myös niin, että median kiinnostus tarjoaa minulle mahdollisuuden nostaa esiin uskontoon liittyviä yhteiskunnallisia epäkohtia. Tutkittavani eivät varsinaisesti tarvitse puolestapuhujaa. Haastatteluissa he kuitenkin nostivat esille asioita, jotka koskettavat myös heitä laajempaa ihmisryhmää. Yksi näistä oli polarisoitunut mediakeskustelu uskonnosta sekä kristittyihin ja ylipäänsä uskoviin ihmisiin kohdistuvat ennakkoluulot.
Tutkimuksestani kertomalla voin nostaa julkiseen keskusteluun esimerkkejä siitä, kuinka uskonnollinen vakaumus koetaan rikkautena, voimavarana ja valintojen mahdollistajana (sen sijaan, että se näyttäytyisi esimerkiksi alistavana valtarakenteena). Tällöin esiintymiseni toisivat keskusteluun monipuolisuutta, jonka hyödyt ulottuisivat ortodoksista kirkkoa ja yhteisöä laajemmalle.
University of Helsinki