Plagioituja opinnäytteitä

Tieteellisten aineistojen avointa verkkojulkaisemista vastustetaan usein viittamalla sähköisten aineistojen plagioinnista aiheutuviin ongelmiin. Plagiointi ei kuitenkaan ole akateemisissakaan ympyröissä mikään Internetin mukanaan tuoma uusi ilmiö, vaan siitä löytyy esimerkkejä myös puolentoista vuosisadan takaa.

Plagiointi – nettiaikakauden ilmiö?

Opinnäytteiden verkkojulkaisemista käsittelevä keskustelu jumiutuu hämmentävän usein kysymykseen plagioinnista. Sähköisten julkaisujen mahdollistama tekstin tai kuvien näennäisen helppo kopiointi nähdään jostain syystä niin ylitsepääsemättömän vakavana ongelmana, että koko verkkojulkaiseminen on jo pelkästään sen takia epäilyttävää touhua, johon ei ehkä kannata ryhtyä laisinkaan. Välillä tällaiset pelot leviävät myös väittelijöiden keskuuteen. Mieleeni on jäänyt eräskin väittelijä, joka jokunen vuosi sitten veti väitöskirjansa parin viikon esilläolon jälkeen pois verkosta, kun amerikkalainen tutkijakollega oli saanut hänet vakuutettua siitä, että vapaasti verkossa julkaistuna hänen tutkimuksensa päätyy akateemisten pitkäkyntisten käsiin alta aikayksikön.

Edellä kuvattu keskustelu on mielestäni kummallista etenkin sen takia, ettei plagiointi suinkaan ole mikään uusi, verkkoaikakauden mukanaan tuoma ilmiö. Mielenkiintoista kyllä opinnäytteiden verkkojulkaisemisen alkuvaiheet 2000-luvun alussa osuivat Suomessa yksiin mm. Jari Vilénin gradun pohjalta käydyn plagiointikeskustelun kanssa, ja vaikka kyseisellä nololla tapauksella ei sinällään ollut mitään yhteyttä Internetiin tai edes sähköisiin aineistoihin, tämä teema jäi elämään suomalaiseen julkiseen keskusteluun ja myös ihmisten mielikuviin. Toki samaa keskustelua on käyty myös Suomen rajojen ulkopuolella – esim. USA:ssa keskustelua on aiheutunut etenkin laajasta Ohiossa paljastuneesta plagiointitapauksesta, joka tosin sekin tosin liittyi suurelta osin Internetiä edeltävään aikaan (ks. aiempi merkintä).

Luonnollisesti akateemisesta plagioinnista käyty keskustelu liittyy laajempaan kysymykseen siitä, miten netissä tarjolla oleviin aineistoihin ylipäänsä pitäisi suhtautua. Opettajilta kantautuneiden kertomusten perusteella verkosta löytyvien välillä hyvinkin kyseenalaisten tekstien plagiointi koululaisten esseisiin tai kotitehtäviin on ollut varsin yleistä. Tämän ongelman tyydyttävä ratkaiseminen edellyttää epäilemättä sekä informaatiolukutaidon että viittaus- ja lainauskäytäntöihin liittyvien eettisten pelisääntöjen opettamista. Akateemisella tasolla näiden asioiden pitäisi kuitenkin joka tapauksessa kuulua peruskurssien ja metodiopetuksen keskeiseen sisältöön.

Jonkin verran raadollisempi mutta yhtä kaikki painava argumentti plagiointihysteriaa vastaan on se, että tieteellisten aineistojen avoin verkkojulkaiseminen lisää merkittävästi kiinnijäämisen todennäköisyyttä. Avoimesti saatavilla olevat aineistot ovat nykyisten hakukoneiden ansiosta helposti löydettävissä ja jäljitettävissä, eli niiden käyttäminen plagioinnin lähteenä on yhä todennäköisemmin tuhoon tuomittua. Ja toisaalta, plagioitujen aineistojen sijoittaminen verkkoon johtaa sekin lukijoiden määrän kasvaessa entistä todennäköisemmin kiinnijäämiseen. Lisäksi voi kysyä myös sitä, onko tieteellinen plagiointi todella niin suuri ongelma, että sen takia olisi ylipäänsä mielekästä rajoittaa tieteellisen tiedon ja tieteellisten julkaisujen saatavuutta.

Osattiin sitä ennenkin

Kuten jo edellä todettiin, opinnäytteiden plagioiminen ei ole millään lailla erityisesti nykyisen nettiaikakauden ilmiö. Törmäsin Elektran siirron yhteydessä Tarja-Liisa Luukkasen Kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 1999-2001 ilmestyneeseen artikkeliin ”Sama menetelmä, eri kohtalot – kaksi väitöskirjaplagiaattia teologisessa tiedekunnassa”. Luukkasen kiinnostava artikkeli käsittelee puolentoista vuosisadan takaisia, silloisen Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kannalta vähemmän kunniakkaita tapauksia, joissa useita teologisen tiedekunnan väitöskirjoja todettiin plagiaateiksi aiemmista ulkomaisista teoksista.

Toinen Luukkasen päähenkilöistä on teologian kandidaatti Ernest Fredrik Theodor Strandberg, joka väitteli teologian luentosalissa 6.4.1853 klo 10 alkaen otsikolla ”De väsentligaste svårigheterna för tillvägabringandet af en pålitlig union mellan Evangelisk-Lutherska och Reformerta Kyrkan”. Vaikka väitöstilaisuus oli tapausta päiväkirjassaan kommentoineen Yliopiston kirjaston amanuenssin S. G. Elmgrenin mukaan huono, suvaitsemattoman pietistismin värittämä ja täysin epätieteellinen, teologinen tiedekunta ei havainnut väitöskirjassa mitään varsinaista vikaa.

Tiedekunnan virallisen toiminnan rinnalle oli kuitenkin syntynyt uusi julkisuuden sfääri, sillä jumaluusopin opiskelijoiden vasta perustettu tiedekuntajärjestö julkaisi käsikirjoitettuna ilmestyvää Kyyhkyinen -lehteä. Lehden arvostelussa filosofian maisteri Rietrikki Polén väitti, että Strandbergin väitöskirja sisälsi suoria lähdeviitteettömiä lainauksia tanskalais-saksalaisen teologin A.G. Rudelbachin teoksesta ”Reformation, Luthertum und Union”. Tarkemman tutkiskelun jälkeen Polén huomasi, että Strandbergin jo painettu ja väitöstilaisuuden läpäissyt väitöskirja oli itse asiassa kokonaisuudessaan kopioitu Rudelbachin teoksesta.

Ainakin jos ilmeisen vihamielisen Elmgrenin todistukseen on uskomista, Strandberg oli väitöskirjaansa laatiessaan toiminut alusta lähtien systemaattisen petollisesti. Kiinnostavaa kyllä, hän oli jo etukäteen pyrkinyt varmistamaan, ettei plagioinnin kohdeteos olisi väitöskirjaa tarkastettaessa saatavilla. Hän oli käynyt läpi kirjastojen kokoelmat, varmistanut ettei tiedekunnan professoreilla ollut ko. teosta, ja hän oli myös ostanut kirjan ainoan myynnissä olleen kappaleen kieltäen samalla kirjakauppiasta puhumasta asiasta. Strandberg oli siis oivaltanut, että helposti saatavilla olevan teoksen plagioinnista jäisi myös helpommin kiinni.

Strandberg ei ollut kuitenkaan ottanut laskemissaan huomioon sitä, että Rudelbach oli suosittu auktoriteetti herännäistaustaisten teologien keskuudessa. Niinpä vaikka petkutusyritys jäi tiedekunnan professoreilta huomaamatta, nuori teologipolvi tunsi kyllä teoksen ja osasi nostaa asiasta metelin.

Strandbergin uusi yritys

Vaikka sekalaisilla bisneksillä jo opiskeluaikana vaurastunut Strandberg joutui tämän nolon episodin jälkeen poistumaan väliaikaisesti Helsingistä, hänen akateeminen uransa ei suinkaan päättynyt vielä ensimmäiseen vastoinkäymiseen. Hän näet yritti kolme vuotta myöhemmin uudestaan väitellä tohtoriksi. Tällä kertaa väitöskirjan otsikkona oli ”Om syndafallets mysterium. Biblisk-psychologisk afhandling”, ja tilaisuutta oli ennakkokohun myötä saapunut seuraamaan täysi auditorio yliopistoväkeä.

Väitöstilaisuus herätti tiettävästi suurta hilpeyttä yleisön keskuudessa, sillä Strandberg väitti muun muassa fossiilien olevan paholaisen luomia karikatyyreja, jotka Jumala oli kätkenyt vuorten sisälle. Muutamat protestihenkiset jumaluusopin opiskelijat ilmaisivat jo heti väitöstilaisuudessa mielipiteensä väitöskirjan tieteellisestä tasosta repimällä sen julkisesti kappaleiksi. Vaikka teologinen tiedekunta oli jälleen antanut Strandbergille väittelyluvan, kenties korvauksena hänen ensimmäisellä kerralla ”kärsimästään vääryydestä”, tilaisuuden herättämän julkisen keskustelun painostamana se päätyi lopulta väitöskirjan hylkäämiseen.

Plagiointi ja väitöskirjan tieteellinen merkitys

Luukkanen analysoi käsittelemiensä plagiointitapausten pohjalta aikakauden teologisten väitöskirjojen tieteellisiä tavoitteita. Hänen mukaansa ne oli tarkoitettu tiedekunnan professoreille ja yliopiston konsistorille suunnatuiksi virkapätevyyden osoituksiksi, ei suinkaan kansainväliselle yleisölle suunnatuiksi tieteellisiksi kontribuutioiksi. Tiedekunnan traditio ei siis edellyttänyt väitöskirjoilta itsenäistä tieteellistä panosta, ja muiden tekemien tutkimusten referointi ja myös plagiointi oli jos nyt ei suorastaan hyväksyttävää niin ainakin siedettyä. Strandbergin jälkimmäisen väitöskirjayritelmän ohjaajana toiminut professori A. F. Granfelt oli itsekin jäänyt väitöskirjansa yhteydessä kiinni plagioinnista, mutta ilmeisesti hänen hyvien yhteiskunnallisten suhteidensa ansiosta se ei ollut jarruttanut merkittävästi hänen uraansa.

Nuoremman polven teologeilla oli kuitenkin jo toisenlaisia näkemyksiä teologisen tutkimuksen tavoitteista, ja esim. Elmgrenillä ja Polénilla näytti olevan varsin selkeä käsitys plagioinnin tieteellisestä arvosta. Taustalla vaikutti luonnollisesti myös useimmilla muilla aloilla jo tapahtunut modernin tiedekäsityksen läpimurto, jonka vuoksi teologien vanhat käytännöt eivät enää saaneet muiden tieteenalojen professorien hyväksyntää yliopiston konsistorissa. Teologia tuli siis tässä suhteessa jälkijunassa, ja vaikka Strandbergin osalta ei ehkä voi tyystin sivuuttaa tekijän omaa häikäilemättömyyttä, Luukkanen selittää kuitenkin teologisen tiedekunnan plagiointitapauksia pääosin tiedekunnan opetuksen jälkeenjääneisyydellä ja väittelijöiden saaman ohjauksen vähäisyydellä.

Lähde:

Tarja-Liisa Luukkanen: Sama menetelmä, eri kohtalot – kaksi väitöskirjaplagiaattia teologisessa tiedekunnassa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 89-91/1999-2002 (2002). http://urn.fi/URN:NBN:fi:ELE-881839

1 thought on “Plagioituja opinnäytteitä

Comments are closed.