University of Helsinki
Opetuksen aseman vahvistaminen ja kehittäminen yliopistossa on parhaimmillaan saanut tutkijat miettimään opetustaan ja kokeilemaan erilaisia lähestymistapoja. Tässä ei varmaan ole mitään pahaa. Opetuksen kehittäminen yliopisto- ja korkeakoulutuksessa muistuttaa kuitenkin joskus hyväntahtoista touhuamista, josta puuttuu laajempi yhteiskunnallinen ymmärrys. Ja vaikka koulutuksen tehtävänä on kasvattaa yhteiskunnan jäseneksi, niin yhteiskunnasta ja yhteiskunnallisesta ei juuri puhuta. Myös ajatus ihmisyydestä jää opetuksessa kapeaksi silloin, kun keskitytään oppiviin yksilöihin, joilla ei tunnisteta olevan minkäänlaisia tilanteisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kiinnikkeitä.
Yksilölle on laajemminkin koulutuspoliittisessa ohjauksessa ja retoriikassa asetettu tehtävä, joka on kurottautua tulevaisuuteen ja suorittaa itsevastuullista oppimista. Oppiminen jää helposti tyhjäksi merkitsijäksi. Se ei välttämättä dekontekstualisoitumisen myötä tarkoita mitään ja toisaalta oppimiseen voidaan sitoa periaatteessa mitä tahansa merkityksiä ja intressejä. Yhteiskunnallisen ymmärryksen ja yhteiskunnallisten kiinnikkeiden lisäksi opetuksesta voi jäädä puuttumaan ymmärrys vallasta ja valtasuhteista, mikä tuottaa tahtomattaankin vaikutelman naiiviuudesta. Naiivius ei kuitenkaan ole viatonta. Naiiviuden kääntöpuoli on arroganssi, välinpitämättömyys.
Periaatteessa esimerkiksi linjakkuuden ajatus on kannatettava, se, että opetuksen tavoitteet, menetelmät, arviointi jne. ovat eräänlaisessa linjassa keskenään ja tukevat opiskelua. Linjakkuus, kun sitä hieman tarkemmin miettii, pitää sisällään lupauksen ja jonkinlaisen illuusion siitä, että tietoa voidaan hallita. Tietoa, jota kuitenkin loppupeleissä opettaja edelleen säätelee, voisi ikään kuin ottaa linjakkuuden avittamana haltuun, kunhan se on riittävän selkeästi eksplikoitua, seulottua ydinainesta, joka opiskelijan olisi hyvä arvioivalla katseella hallita. Käytännössä linjakkuus tarjoaa hankalasti mahdollisuuksia problematisoida vallitsevia ajatuksia tietämisen ja tiedon ehdoista ja hierarkioista, siitä, millä ehdoilla voidaan milloinkin tietää. Linjakkuus ei välttämättä mahdollista yllätyksiä tai siedä kovin hyvin keskeneräisyyttä tai esim. sitä, että opiskelija voisi jossain tilanteessa haastaa opettajan tiedon ja tietämisen tai ylipäätään vallitsevan tiedon. Uhkana on, että opetuksesta voi tulla toistavaa tai eräänlainen performanssi. Ehkä lupaus ja illuusio tiedon hallinnasta vastaa taloudellistumisen myötä tarpeeseen vahvemmasta kontrollista ja minkä takia siitä on tullut jossain tilanteessa tavoiteltavaa.
Koulutuspolitiikan tutkijat ovat tuoneet esille, kuinka taloudellistuvassa eetoksessa koulutusta koskeva globaali ja lokaali hallinta vahvistuu ja vahvistuessaan asettaa uusia paineita koulutukselle ja opetukselle. Tutkijat puhuvat koulutusmarkkinoista ja jotkut jo koulutuksen kuolemasta. Termit, kuten koulutus ja opettaminen, ovat pikkuhiljaa häviämässä. Niiden tilalle on tulossa yksilön oppimisen ja osaamisen retoriikka ja opettamisen tilalle jonkinlainen oppimisen ja osaamisen fasilitointi ja yksilöiden täsmävalmentaminen. Opettajuus saatetaan nähdä yhtäältä vanhentuneena professiona ja toisaalta siihen kohdistetaan voimakkaita ’uudistamis-paineita’. Samalla koulutuskin on ikään kuin pakotettu avautumaan yhteiskuntaan, mitä Suomessa tehdään jatkuvan oppimisen reformilla ja ideologialla. Koulutuksen avautuminen tarkoittaa, että koulutusta ja oppimisen fasilitointia tulevat toteuttamaan uudenlaiset toimijatahot ja verkostot, ja mikä puolestaan tarkoittaa vaihtelevia ideologioita ja agendoja. Mukaan toimijaverkostoon tulevat myös käyttäytymis- ja elämäntieteet, joiden lupaus yksilön tehokkaammasta mittaamisesta, monitoroinnista ja optimoinnista käy ehkä paremmin yksiin taloudellistumista koskevan eetoksen kanssa. Keskustelu koulutuksesta keskittyy määrään eikä kukaan välttämättä kysy moraalisten ja eettisten periaatteiden perään, mitä koulutuksessa ja opetuksessa tavoitellaan ja mitä siellä oikeastaan tapahtuu.
Yksi keskeinen narratiivi tässä yhteydessä näyttäisi olevan, että koska tulevaisuus on epävarma, yksilö tulisi valjastaa tulevaisuus-orientoituneeksi oppivaksi yksilöksi etukäteen määritellyin täsmätaidoin ja kompetenssein varustettuna ja jättää vähemmälle sisällölliset ambitiot. Olen haastatellut syksyn aikana koulutuksen piirissä toimivia tulevaisuudesta kiinnostuneita ja sitä toteuttavia toimijatahoja eri sektoreilta. Näissä keskusteluissa esitetään ajatuksia siitä, että tulevaisuudessa asiat ovat toisin. Tulevaisuudessa ei välttämättä enää lueta kirjoja eikä opettaja opeta siinä mielessä kuin opettaminen on aiemmin ajateltu tai sitten opettajia ei välttämättä enää tarvita, koska tekoäly ja digitaaliset ratkaisut hoitavat sen, minkä opettaja hoiti aiemmin. Koulutusjärjestelmässä tehdään jo nyt yhteistyötä uusien toimijaverkostojen ja monenlaisten intressien kanssa, ja pandemia on edesauttanut muutoksia koulutuksessa ja sen toteuttamisen ehdoissa. Näillä muutoksilla on jo osoitettu olevan merkittäviä seurauksia sille, mikä on koulutuksen tehtävä ja tavoite yhteiskunnassa, mitä koulutuksessa ja opetuksessa ajatellaan ihmisyydestä, tiedosta ja vaikkapa eriarvoisuuden kysymyksistä.
Yhteiskunnassa on koko ajan tekeillä kaikenlaista, mikä asettaa ehtoja koulutukselle ja opetukselle ja yhtä lailla eriarvoisuuden kysymyksille, jotka ovat kytköksissä tietoon ja valtaan ja oletuksiin, kohteluun ja arvostuksiin. Paremmin tietäjiä mahtuu kolmetoista tusinaan samoin kuin solutionismin hengessä erilaisia ratkaisuja, joita tulvii ovista ja ikkunoista. Mutta mikä mahtoikaan olla ongelma?
Avoimuus ja sensitiivisyys sille, mitä ei tiedä yhdessä paremman yhteiskunnallisen analyysin vaatimuksen kanssa voisi tukea kasvatuksen ja koulutuksen piirissä toimivia pysymään yhtä lailla lujina ja vakaina erilaisten helpommin hallittavuutta edustavien reformien ja pöhinän keskellä kuin avoimina sille, mitä ei tiedä. Eräällä kurssilla puhuimme opiskelijoiden kanssa sotkuisuuden ja kompleksisuuden tärkeydestä, siitä, että tieto ja tiede ovat väistämättä aina sotkuista ja kompleksista, mitä vaatimuksilla selkeydestä, standardisoinnista ja ratkaisukeskeisyydestä koetetaan ottaa haltuun. Sotkuisuuden ja kompleksisuuden vaalimista voi näin ollen ajatella myös vastapolitiikkana helpommin hallittavuudelle.
Kristiina Brunila
FuturEd-tutkimushanke
AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus