Author Archives: Deleted User

About Deleted User

Special user account.

Science fiction: valheita ja unelmia

Science fiction, tuo nörttien lempigenre ja hipsterien printtipaitojen tekstien lähde.Scifistä on viimeisten parin vuosikymmenen aikana tullut hyvin suosittua ja etenkin genren elokuvia tuotetaan kiihtyvällä tahdilla. Mistä tämä johtuu? Miksi etenkin Yhdysvalloissa tieteisfiktio jaksaa kiinnostaa?

Thomas M. Disch esittää kirjassaan The Dreams Our Stuff is Made Of: How Science Fiction Conquered the World syitä sille, miksi scifi on kirjallisuutena suosittua. Hänen argumenttinsa sopivat mielestäni myös genren elokuviin, onhan niistä todella moni tehty nimenomaan kirjallisuuden pohjalta. Dischin mukaan yhdysvaltalaiset arvostavat valehtelua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Scifi on hänen mukaansa paras taidemuoto valheiden kertomiseen, perustuuhan koko genre mielikuvitukselle. Scifissä on kuitenkin aina jokin linkki todellisuuteen, jolloin nämä ”valheet” eivät tunnu täysin epärealistisilta, vaan uskottavilta.
Suhteellisen kärjekäs väite, eikö?

Mietitäänpä tätä siis vähän lisää. Scifi, kuten muutkin kuvitteellisille elementeille perustuvat genret, tarjoaa mahdollisuuden etäistää itsensä todellisuudesta ja sen ongelmista ja ehkä jopa käsitellä näitä toisesta perspektiivistä. Scifi luo kuvaa siitä, millainen tulevaisuutemme voisi olla. Tuo kuva voi olla positiivinen, tai ahdistaa koko kansakunnan koska vuonna X kaikki on yhtä synkkää dystopiaa. Kuvitteellisen voi luokitella valheeksi, koska se ei ole täyttä totta, jolloin scifin tarjoamat mahdolliset tulevaisuudenkuvat ovat eräänlaisia valheita.

Yhdysvaltojen historiassa, etenkin politiikan saralla on tunnetusti kerrottu paljon valheita. Kansalaiset eivät oikeastaan luota hallitukseensa lainkaan, eikä ihme. Ei tarvitse kuin avata ensimmäinen eteen sattuva historiankirja tai illan tv-lähetys ja pääsee todistamaan millaisia valheita mikäkin poliitikko on tällä kertaa suoltanut. Teapot Dome –skandaalista Hillaryn sähköposteihin, Yhdysvallat näyttäisi harrastavan valehtelua. Se, arvostetaanko tätä valehtelua oikeasti on tietysti toinen kysymys. Rehellisyys on usein nähty yhtenä perinteisenä yhdysvaltalaisena arvona, joten Dischin väitettä ei kannata ottaa kovin vakavasti. Koska valehtelu näyttäisi kuitenkin olevan niin perustavanlaatuinen osa koko yhteiskuntaa, ei ole ihme että kuvitteellisella hölynpölyllä voi saavuttaa suosiota.

Dischin mukaan yhdysvaltalaiset kasvatetaan unelmilla (make-believe). ”Amerikkalainen erityislaatuisuus” ja se kuuluisa ”American dream” ovat olleet kansakunnan perusta jo sen alkuajoista saakka. Kirjallisuus, elokuvat ja televisio-ohjelmat luovat kuvaa siitä, että unelmista voi tulla totta. Ja kukapa ei haluaisi uskoa unelmiinsa? Disch väittää, että scifi on paras keino kertoa sellaisia valheita, joita yhdysvaltalaiset haluavat kuulla ja joihin he nimenomaan haluavat uskoa. Scifi tarjoaa mahdollisuuksia, luo kuvaa tulevaisuudesta ja kaikesta siitä, mitä ihminen voi saavuttaa. Kyllä minäkin haluan uskoa siihen, että vielä joskus minulla voi olla sarkastinen robottiystävä tai että voin lentää Marsiin iltakahville. Vielä on toivoa, vielä on mahdollisuus tehdä ihan mitä vain.

Dischin väitteet ovat hyvin mielenkiintoisia ja herättävät ainakin keskustelua, jos eivät muuta. Jokaisella meistä on oikeus uskoa juuri siihen, mihin haluamme. Scifi tuntuu tarjoavan sisältöä näihin unelmiin, olivat ne sitten valheita tai eivät. Se, mihin tieteisfiktio tulevaisuudessa kehittyy, on mielenkiintoinen ajatus. Ja se, kuinka kauan ihmisiä jaksaa kiinnostaa taas yksi uusi supersankarielokuva…

”Live long and prosper!”
Outi Immonen

Tekstin lähteenä on Thomas M. Dischin kirja The Dreams Our Stuff is Made Of: How Science Fiction Conquered the World, vuodelta 1998 (Touchstone, New York).

Kauhun uudet tuulet

Siitä lähtien, kun Kauna (The Grudge, 2004) traumatisoi minut peruuttamattomasti reilu kymmenen vuotta sitten, kauhu on elokuvagenrenä ollut hyvin lähellä sydäntäni. Tiedän mitä mielessänne liikkuu, “voisiko olla yhtään paradoksaalisempaa”, mutta näin se vain on. Joillekin kauhuelokuvat aiheuttavat voimakasta ahdistusta tai piinaavia painajaisia, mutta eivät minulle. Minut ne saavat tuntemaan, että olen todella elossa. Nämä tunnereaktiot ovatkin yksi kriteerini arvioidessani kyseisen genren tuotoksia; kauhuelokuva on hyvä, mikäli en ehdi syömään popcornejani, koska pidän kynsin hampain kiinni penkistäni ja kiroan valkokankaalle/ruudulle kuin mikäkin piraatti. Valitettavasti näin kuitenkin käy yhä harvemmin ja harvemmin sitä mukaa, kun “toleranssini” eli kykyni tunnistaa ennalta genren perinteisiä narratiivisia konventioita kasvaa. Otetaan muutama havainnollistava esimerkki:

“Perhe muuttaa vanhaan taloon” – Noniin, residenssin entinen, edesmennyt asukas ilmestyy pian jostain kummittelemaan.

“Hahmo pesee huolettomasti hampaitaan peilikaapin edessä” – BOOM hirviö on hänen takanaan, mutta ehtii kadota sillä aikaa, kun hän pyörähtää kiljuen ympäri. Liian hidasta toimintaa.

“Mysteerinen ääni kellarista/ullakolta” – Onhan se parasta mennä katsomaan, mikä äänen aiheutti. Turha ottaa mitään kättä pidempää turvaksi. Mitä jos tappaja vain loukkasi itsensä ja tarvitsee apua?

Useampi kuin joka toinen kauhuelokuva nojaa vastaavanlaisiin taktiikoihin luodessaan jännityksen ilmapiiriä ja viedessään juontaan eteenpäin. Eivätkä nämä toki itsessään ole välttämättä huonoja keinoja tai konventioita. Niitä täytyy vain jalostaa hieman pidemmälle aika ajoin, jotta laajemman yleisön mielenkiinto pysyy yllä ja odotukset täyttyvät.

Hetki ennen luennon käynnistymistä (26.9.2016)

Hetki ennen “Horror” luennon käynnistymistä (26.9.2016)

Miten tämän jalostuksen voi sitten toteuttaa käytännössä? Esimerkiksi minimalistiseen kuvaustyyliin pohjaavalla ja suuren suosion saavuttaneella Paranormal Activity -sarjalla (2009-2015) oli tuore ote perinteiseen kummitustalo-skenaarioon. Sarjan elokuvat hyödyntävät valvonta- ja käsivarakameroita tallentaakseen ja esittääkseen tapahtumapaikan yöllisiä, yliluonnollisia tapahtumia. Useimmiten näillä nauhoilla näkyy vain jotain suhteellisen vähäistä, kuten oven avautuminen itsekseen asukkaiden nukkuessa tietämättöminä sängyssään. Mutta VOI APUA kuinka taustalla suriseva bassoääni (= demoni liikekannalla) voikaan tehdä näistä kohtauksista ahdistavia! Ystävieni kanssa istuimme käytännössä koko elokuvan toistemme syleissä vaikeroiden ahdistuksesta alusta loppuun, sillä vastaava ääniefektin ja kameratekniikan käyttö oli meille melkeinpä totaalisen uusi kokemus.

Myös Kirottu 2 (The Conjuring 2, 2016) onnistui tekemään vaikutuksen. Kauhuelokuvien katsojat ovat epäilemättä nähneet pelottavan nunna-hahmon muissakin genren tuotoksissa, mutta ovatko he nähneet yhtä totaalisen karmivaa ja häiritsevän hirveää representaatiota kuin tässä kyseisessä elokuvassa? Uskallan epäillä hyvin vahvasti. Esimerkiksi kohtaus, jossa toinen elokuvan päähenkilöistä, paranormaalien ilmiöiden asiantuntija *Lorraine Warren, näkee nunna-hahmoisen demonin kotinsa peilissä, vaikka huone hänen takanaan näyttää tyhjältä, saa katsojan vakavasti harkitsemaan teatterista poistumista suorinta tietä. Toisin sanoen, pelkästään päivittämällä perinteisen hirviön tai antagonistin ulkoista olemusta voidaan siis myös tuoda lajityyppiin uudenlaista potkua, vaikka kuvausteknisissä konventioissa ei tehtäisikään kovin suurta muutosta.

Valak-demoni nunnan hahmossa (Kirottu 2, 2016)

Valak-demoni nunnan hahmossa (Kirottu 2)

Voimme siis yhteenvetona todeta, että kauhu aiheuttaa voimakkaita fyysisiä ja psyykkisiä (subjektiivisia) reaktioita. Sillä on myös omat standardoidut konventionsa hahmojen ja juonikuvioiden esittämiseen, kuten millä tahansa muullakin elokuvagenrellä. Mutta hippusella kieroutunutta ja sadistista mielikuvitusta elokuvantekijät voivat onnistua saamaan kauhun karaistuneimmatkin ystävät – allekirjoittanut mukaan lukien – huutamaan “Et hei ole oikeasti tosissasi ok minäpä lähden NYT palataan asiaan ei ikinä”. Ja juuri tähän, arvon lukijat, kiteytyykin kauhuelokuvien kauneus; kaikesta tuosta huudosta huolimatta ei salista kuitenkaan oikeasti tulla poistumaan.

XOXO, Horror Girl

*Lorraine Warren on oikea paranormaaleihin ilmiöihin perehtynyt tutkija, jolla on myös kyky nähdä yliluonnollisia ilmiöitä. Miehensä Edin (1926-2006) kanssa hän on auttanut erinäisten demonien/henkien yms. riivaamia perheitä ja henkilöitä Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa pääasiassa 1970- ja 80-luvuilla. Heidän kuuluisimpia tutkimustapauksiaan ovat olleet esimerkiksi Amityvillen ja Connecticutin talot sekä Annabelle-nukke, jotka ovat kaikki inspiroineet useampia elokuvatuotoksia (The Amityville Horror, 2005/The Haunting in Connecticut, 2009/The Conjuring, 2013/Annabelle, 2014).

(Ira Hurskainen)

 

Disney-sukupolven merkityksestä teatterikulttuuriin

Sain kunnian olla ensimmäinen opiskelija luennoitsija luentoseminaarissamme, joka käsittelee elokuvien lajityyppejä, niiden ideologiaa ja myyttejä. Oma aiheeni oli, jo kesällä varaamani (miten niin yli-innokas opiskelija?!), Disney. Tokikaan Disney- elokuvat eivät varsinaisesti ole oma lajityyppinsä, mutta niillä on Hollywoodissa, ja elokuvamaailmassa yleensäkin, kiistatta oma erityisasemansa ja näin ollen sain luvan luennoida Disney- elokuvista. Pääpaino oli klassikoissa, mutta vähän sivuttiin myös esimerkiksi Pixarin tuotantoa. Tässä blogi-tekstissä haluaisin tuoda esille sitä, miten yllättävänkin laaja vaikutus Disney-elokuvilla on kulttuuriin laajemmin.

IMG_4467

Selfie minusta juuri ennen luennon alkua, mukana kavalkaadi Disney-hahmoja

Inspiroiduin kirjoittamaan Disneyn merkityksestä suomalaiseen musiikkiteatteriin, kun kävin luennon jo pidettyäni katsomassa Samuel Harjanteen Suurta musikaali talk show’ta Kapsäkki- teatterissa (23.09.2016). Harjanne on musikaali- ohjaaja/näyttelijä ja Disney- fani, hän on ohjannut muun muassa Disneyn Aladdinista kertovan musikaalin ja ääninäytellyt Disney- elokuvien suomi- dubbauksissa. Talk show’n vieraina tällä erää olivat musikaaleissa paljon näytelleet Anna-Victoria Eriksson, Jennie von Storbacka ja Riku Nieminen. Tapahtumaan, niin kuin kunnon talk show’hun kuuluukin, sisältyi lauluja, pelejä ja leikkejä, mutta myös musikaalitähtien haastattelua.

IMG_4506

©Riikka Kiviaho Kuvassa: vasemmalta Samuel Harjanne, Jennie von Storbacka, Anna-Victoria Eriksson ja Riku Nieminen.

Illan aikana Disneyn elokuvat tulivat esille useaan otteeseen, mutta erityisesti silloin kun Harjanne kysyi vierailtaan millaisena he näkevät musikaalien aseman Suomessa nyt ja tulevaisuudessa. Yksi illan vieraista, Riku Nieminen, mainitsi Disney- sukupolven tekemän muutoksen ja kertoi kuinka suuren vaikutuksen häneen itseensä oli lapsena tehnyt Disneyn Hercules, ja miten hän oli 12-vuotiaana katsonut sitä suunnilleen joka päivä. Nieminen uskookin, että musikaalien kysyntä Suomessa tulee kasvamaan juurikin Disney- sukupolven ansiosta. Me 1980- ja 1990-luvun lapset olemme kasvaneet Disneyn musikaalimaisia teoksia katsellen ja tottuneet siihen, että musiikin ja laulujen avulla tarinaa viedään eteenpäin, emmekä näin ollen oudoksu musikaaleja ja pidä niitä vähempi arvoisena teatterina kuin perinteisiä näytelmiä. Ymmärrämme, että laulujen kautta hahmot voivat ilmaista itseään tunteellisemmin kuin repliikeillä ja laulujen avulla on helppoa astua hahmon pään sisään ja pysäyttää muut tapahtumat. Toisaalta taas ehkä vieroksumme niin sanottua perinteistä teatteria ja ylipäätään teatteria taidemuotona, siksi olisikin tärkeää saada houkuteltua Disney- sukupolvi teatteriin sille helposti lähestyttävillä teoksilla, kuten musikaaleilla.

Uskon itse talk show’n vieraiden tavoin, että musiikkiteatterin tulevaisuus Suomessa on kokoajan parempi ja parempi. Haasteena näen kuitenkin sen, miten katsomoon saadaan houkuteltua sellaisia ihmisiä, jotka suhtautuvat kyynisesti teatteriin ja joilla on vanhanaikainen ja kuiva käsitys teatterista. Moni, joka on kasvanut Disney-elokuvia katsellen ei ehkä ymmärrä, että vastaavan tyylistä viihdettä olisi saatavilla musikaalien muodossa Suomessakin useimmissa teattereissa. Epäilen, että ilmiöinä Disney- sukupolvi  ja sen aiheuttama muutos teatteri kulttuuriin on tuttu myös muissa maissa kuin Suomessa. Vaikutus todennäköisesti tulee kasvamaan seuraavien 10 ja 20 vuoden aikana kun Disney- sukupolvi alkaa keski-ikäistyä. Keski-ikäiset kun perinteisesti ovat teatterin suurin kävijäryhmä.

Samuel Harjanteen Suuri Musikaali Talk Show vielä kaksi kertaa Kapsäkki-teatterissa

20.10.2016 klo19 ja 26.11.2016 klo19

 

<3:lla Meri Tuuli Taskinen