Onnellisuus, nautinto ja merkitys

Kiinnostuin psykologiasta alun perin, koska halusin tietää, mikä ihmisen tekee onnelliseksi. Minua kiinnosti myös, miksi jotkut ulkopuolisen silmin yltäkylläistä elämää viettävät ihmiset voivat olla hyvin onnettomia, vaikka onnellisuuden luulisi olevan kaikkien äärimmäinen päämäärä. Pohdin alla, mitä onnellisuudesta ajattelen tällä hetkellä.

Mitä ensinnäkään on onnellisuus ja miten se nivoutuu hyvinvointiin? Koska onnellisuudelle tai hyvinvoinnille ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä määritelmää, hieman mutkia suoristaen voi ajatella onnellisuuden olevan “hyvää hyvinvointia”, jotakin pelkkää asioista tyydyttävästi suoriutumista mukavampaa (onnellisuuden määritelmästä voi lukea tarkemmin Frank Martelan kirjoituksesta).

Näkökulmia nautintoon.

Tavallisiin onnellisuuden komponentteihin liitetään myönteiset tunteet, merkityksellisyyden kokemukset ja yleinen tyytyväisyys elämään. Tutkijat yleensä edelleen palaavat jollain tasolla antiikin ajatteluun, jossa onni jaettiin hedoniseen (mielihyvän tunteet) ja eudaimoniseen (merkityksellisen elämän eläminen). Aloitetaan siis niistä.

Nautinnon kokeminen

Nautinnon eli hedonian tavoittelu näkyy äärimmillään rock-muusikoiden elämänkertoja lukiessa. Otetaan esimerkeiksi Mötley Crüen basistista kertova Heroine Diaries, Red Hot Chili Peppersin laulajan elämää kuvaava Scar Tissue ja Ozzy Osbournen tarina I am Ozzy; kaikissa toistuu sama teema, jossa muusikot pyrkivät optimoimaan päihteidenkäyttöään ottamalla eri aineita eri syklillä. Ei liene tarpeen mainita, että homma ei useinkaan sujunut niin kuin piti.

[…] when I put it in a syringe with some coke… man, that’s the fast track to heaven.

– Muusikko Nikki Sixx, Heroin Diaries

Nauramme ja kauhistelemme tarinoita, mutta eroaako toiminnan syy lopulta niinkään paljon siitä, mikä saa meidät railakkaan illan jälkeisenä päivänä virittämään itsellemme elokuvan, ostamaan lähikaupasta karkkipussin ja kruunaamaan kokemuksen pitsatilauksella? Erottaako näitä hedonisen hurmoksen hakutaktiikoita lopulta muu, kuin että ruokaa (toisin kuin huumeita) on kuitenkin pakko syödä ja aineiden käytöllä saattaa olla vakavampia negatiivisia (henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia) sivuvaikutuksia?

[…] jälkiruoka, joka lennättää aterian päätteeksi syöjän 7. taivaaseen, ihan kuten jälkiruuan kuuluukin.

– Ruokabloggari Nanna

Sosiaalisen elementin lisääminen hedoniaan – ruoan, seksin tai alkoholin jakaminen toisten kanssa – kenties luo tietyllä tapaa jatkuvuutta; mielihyvän tuottamisen sivutuotteena syntyy vahvempia sosiaalisia yhteyksiä. Näistä yhteyksistä taas voi olla monia hyötyjä pidemmällä tähtäimellä. Nautinto on kuitenkin melko lyhytjänteistä iloa: se on mieleltään terveelle melko helppoa saavuttaa, mutta se myös haihtuu kohtalaisen nopeasti. Vakavan sairauden tai muun suuren epäonnen koittaessa suklaakakku on laiha lohtu… Toisin kuin tieto siitä, että on elänyt hyvän elämän, mitä käsittelen seuraavaksi.

I can’t get no, oh no no no
Hey hey hey, that’s what I say
I can’t get no

– The Rolling Stones

 

Merkityksellisyyden kokeminen

Onnellisuustutkimus on viime aikoina alkanut suuntautua yhä enemmän sille kannalle, että onni saavutettaisiin onnen etsimisen sijaan tekemisen sivutuotteena. Joitain vuosia sitten huomasin itsekin elämän tavoitteeseen liittyvien ajatusteni siirtyvän henkilökohtaisen onnellisuuden maksimoinnista hyvän lisäämiseen maailmassa. Merkityksellisyyden kokemuksia, eli eudaimonista hyvää oloa itselleni tuottaa, kun saan aikaiseksi jotain, mikä on muuttanut maailmaa enemmän arvojeni mukaiseksi. Ajattelen usein, kuinka voisin kuoleman koittaessa satunnaisella hetkellä todeta antaneeni ainakin yhtä paljon kuin olen saanut. Tämän huomioidakseni yritän varmistella, että pitkän tähtäimen tavoitteiden saavuttamiseen johtavalla polulla otetut askeleet itsessään parantaisivat jotenkin maailmaa. Pidän muuttoapuna olemisesta; yleensä muuton jälkeen ajattelen, että “huh, nyt olen tehnyt elämässäni ainakin jotain, jossa on ollut järkeä, vaikka huomenna kuolisin ja kaikki ajatukseni paljastuisivat hölynpölyksi”.

Yleisemmällä tasolla, tutkijat ovat ehdottaneet antiikin ajatteluun ja psykoterapian suuriin suuntauksiin nojaten kuusiosaista eudaimonisen hyvinvoinnin mallia [1]:

  1. Itsensä hyväksyminen: omien vahvuuksien ja heikkouksien tunteminen ja hyväksyminen.
  2. Positiiviset suhteet toisiin: rakkauden, empatian ja kiintymyksen läsnäolo elämässä.
  3. Henkilökohtainen kasvu: jatkuva kehittyminen ja avoimuus uusille kokemuksille (myös haasteille) elämän eri vaiheissa.
  4. Tarkoitus elämässä: tavoitteet, sekä suunnan ja merkityksen kokemus niin jokapäiväisessä elämässä kuin kovissa vastoinkäymisissäkin.
  5. Ympäristön hallinta: kyky muokata ympäristöä omiin tarpeisiin ja kykyihin sopivaksi.
  6. Autonomia: itsenäisyys, mahdollisuus muiden hyväksynnästä ja odotuksista vapaaseen toimintaan.

Näistä kuudesta osa-alueesta moni näkyy myös niin kutsutussa itsemääräytymisen teoriassa. Sen mukaan (yksinkertaistaen) motivaatiolla on kaksi komponenttia: autonominen ja kontrolloitu, motivaatiotyypin selittäessä määrää paremmin käyttäytymistä. Autonominen motivaatio merkitsee toimimista tuntien, että se tapahtuu täysin omasta tahdosta ja vaikutuksesta, kun taas kontrolloitu motivaatio pitää sisällään käyttäytymisen ulkoisen paineen ja vaatimusten vuoksi. Tämän itseohjautuvuuden eli autonomian sanotaan olevan yksi kolmesta inhimillisestä perustarpeesta, joista muut ovat tarve tuntea itsensä päteväksi (kyvykkyys, kompetenssi) ja tarve kokea suhdetta muihin ihmisiin (halu kokea itsensä ymmärretyksi ja välitetyksi). Näiden perustarpeiden merkittävyydelle on kertynyt mukavasti tutkimusnäyttöä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta ja itsemääräytymisen teoriaa onkin ehdotettu myös kaiken terveyskäyttäytymisen perusmalliksi. [2, 3]

Eudaimonisen onnen etsintä on sosiaalisesti paljon hedonian haikailua hyväksyttävämpää – eikä välttämättä syyttä, sillä eudaimonia usein hyödyttää nimenomaan sosiaalista yhteisöä. En väitä, etteikö aistinautinnolla olisi sijaa onnellisten ihmisten yhteiskunnassa, mutta uskaltaisin vihjata, että ihmiset saattaisivat kyetä paremmin saavuttamaan onnellisen elämän tavoitteensa pyrkimällä ensisijaisesti hyödyttämään muita. Yhdessä ensimmäisistä tämän blogin kirjoituksista totesin “mitä teet, siksi muutut”. Näyttää siltä, että pysyvää onnellisuutta emme välttämättä voi tehdä itsellemme, mutta saavutamme tavoitteemme tehdessämme sen toiselle, samalla pitäen huolta kuudesta eudaimonian osa-alueesta elämässämme.

 “Ihminen haluaa koskettaa taivasta, haluaa kokea kunniaa ja hurmiota, mutta juju on se, että sen eteen on tehtävä työtä. Sitä ei voi ostaa, sitä ei löydä kadunkulmasta, eikä sitä voi varastaa tai ruiskuttaa suoneen tai survoa perseeseen; se on ansaittava.”

– Anthony Kiedis (Red Hot Chili Peppers) [4, s. 438]

 

Lähteitä:

[1] Ryff, C. D., & Singer, B. H. (2008). Know thyself and become what you are: A eudaimonic approach to psychological well-being. Journal of Happiness Studies, 9:13–39

[2] Ng, J. Y., Ntoumanis, N., Thøgersen-Ntoumani, C., Deci, E. L., Ryan, R. M., Duda, J. L., & Williams, G. C. (2012). Self-Determination Theory Applied to Health Contexts A Meta-Analysis. Perspectives on Psychological Science, 7(4), 325-340.

[3] Ryan, R. M., & Deci, E. L. (2000). Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American psychologist, 55(1), 68.

[4] Kiedis, A., & Sloman, L. (2009). Arpikudos – Anthony Kiedisin tarina. Keuruu: Otavan kirjapaino.

Positiivinen psykologia – tiedettä ja toiveikkuutta

Osallistuin syksyllä Suomen ensimmäiselle yliopistotasoiselle positiivisen psykologian kurssille, sekä tietääkseni ensimmäiselle MOOC-formaatin (Massive Open Online Course) kurssille samasta aiheesta. Ensimmäisestä oli vastuussa Helsingin avoin yliopisto, jälkimmäisestä Berkeleyn yliopisto. Kokemus oli mielenkiintoinen self-help kirjallisuutta valtavat määrät viimeisen 10 vuoden aikana kuluttaneelle (ja suureen osaan pettyneelle) osallistujalle. Alla esittelen lyhyesti, mitä positiivisella psykologialla tarkoitetaan ja mitä usein jätetään kertomatta.

Positiivinen psykologia pähkinänkuoressa

Positiivisen psykologian syntytarina kertoo sen muodostuneen vastavoimaksi patologiselle, eli tautiopin näkökulmasta harjoitettavalle psykologialle. Sen peruspiirteisiin kuuluu ehkäiseminen parantamisen sijaan ja toimintakyvyltään normaalien ihmisten voimistaminen. [1]

Google-kuvahakutuloksia termille “positive psychology”. Klikkaa suuremmaksi.

Erään alkusysäyksen ajattelulle antoi Aaron Antonovsky [2], joka esitteli ns. salutogeenisen – terveyden alkuperään keskittyvän – ajattelumallinsa. Siinä sairauksien aiheuttajien sijasta etsitään asioita, jotka pitävät ihmiset terveinä ja nähdään ihminen lähtökohtaisesti epätäydellisenä ja alttiina sairauksille. Salutogeeninen lähestymistapa ei erottele ihmisiä sen mukaan, ovatko he terveitä vai sairaita, vaan asettaa kaikki ihmiset eri kohtiin terve–sairas -jatkumoa niin, että kysymys ”kuinka tämän henkilön terveyttä voidaan edistää?” ei keskity vain tautien parantamiseen. [3]

Positiivisen psykologian juuret ovat kuitenkin vielä syvemmällä. Juhani Ihanus esitti Avoimen yliopiston kurssilla 12.11.2014 historiallisen katsauksen, jossa näytettiin suuren osan positiivisen psykologian aatteista esiintyneen jo 50-luvulla humanistisen psykologian nimikkeen alla. Humanistinen psykologia korosti luovuutta, elämyksellisyyttä ja kasvua, ihmisluonnon positiivisia ulottuvuuksia ja eettisten sekä filosofisten kysymysten huomioon ottamista. Toisaalta sitä kritisoitiin mm. ylioptimismista, väitettyjen kehitysprosessien ylimalkaisuudesta ja edeltäjiensä yksinkertaistamisesta pessimistisiksi ja patologisoiviksi ajatustavoiksi.

Vasta-aalto: tutkimusnäytön kritiikki

Positiivisen psykologian tutkimusohjelmaa on sittemmin kritisoitu rajusti (esim. [4]) melkolailla samoista aiheista. Se on kuitenkin pyrkinyt siirtymään humanistisen psykologian nojatuolifilosofoinnista kohti tieteellistä tutkimusta ja ajatustapaa. Paljolti tästä johtuen, uusi kritiikki onkin keskittynyt erityisesti ongelmiin tutkimusmetodiikassa sekä tutkimustuloksista nousevien päätelmien liioitteluun [5]. Lisäksi koko tutkimusohjelman ”itsenäisyysjulistuksen” [6] innovatiivisuus on kyseenalaistettu [7, 8]. Ohjelman kannattajat ovat puolustautuneet mm. pyrkimällä erottautumaan positiivisen ajattelun populaarikulttuurista, korostamalla psykososiaalisten interventioiden merkitystä ja ylipäänsä muistuttamalla, ettei hyviä asioita kannata heittää pois huonommista eroon hankkiuduttaessa [9].

Joissain tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi onnellisuuden tunne ei ole aina hyväksi [10] ja joissain tapauksissa onnellisuuden arvostaminen saattaa aiheuttaa onnettomuutta [11]. Tällaisia tutkimuksia voidaan tietenkin arvostella siitä, kuinka arkijärjenkin mukaan liiallinen minkä tahansa asian haluaminen aiheuttaa pettymyksiä ja mikään tuskin on hyväksi aina ja kaikissa konteksteissa. Positiivisen psykologian peruskoetuloksia on myös pyritty toisintamaan vaihtelevalla menestyksellä. Eräässä mielenkiintoisessa toisinnuskokeessa [12] verrattiin positiivisen psykologian harjoituksia (kolme hyvää asiaa ja luonteenvahvuuksien uusi käyttö) kahteen “lumeharjoitukseen”: a) lapsuuden muistojen ja b) lapsuuden positiivisten muistojen mieleenpalauttamiseen. Mielenkiintoisena tuloksena positiivisten muistojen muistelu toimi yhtä hyvin kuin positiivisen psykologian harjoitukset, mutta tavallinen muistelu ei lisännyt hyvinvointia.

Yhtenä viimeisimmistä käänteistä positiivisen psykologian uranuurtaja Barbara Fredricksonin klassikkotutkimus positiivisten ja negatiivisten tunteiden inhimilliselle kukoistukselle tärkeästä suhdeluvusta [13] vedettiin kohun saattelemana takaisin American Psychologist -lehdestä [14] artikkelissa käytettyjen matemaattisten menetelmien tolkuttomuuden vuoksi. Sittemmin Fredrickson on joutunut uusiin ongelmiin genomin ja hyvinvoinnin yhteyttä käsittelevän tutkimuksensa johdosta [15].

Lotta Uusitalo-Malmivaara kertomassa Losadan suhdeluvusta (mainiten sen olevan “kritisoitu”). Klikkaa suuremmaksi.

Kurssifoorumilla käydyn keskustelun tuloksena (onneksi!) korjattu slide. Klikkaa suuremmaksi.

Edellä mainituista asioista oltiin melkolailla hissukseen sekä avoimen, että Berkeleyn yliopiston kursseilla. Lotta Uusitalo-Malmivaara 17.09.2014 tosin luennollaan viittasi Losadan tapaukseen, ohimennen ja turha huolta osoittamatta. Ja eihän aihetta huoleen välttämättä olekaan, jos tieteellistä päättelyä seurataan, tutkimustulokset altistetaan kriittiselle arvioinnille ja yksittäisille tutkimuksille ei anneta juurikaan painoarvoa. Erityisesti Berkeleyn kurssilla viimeinen pointti ohitettiin hyvin selkeästi. Välillä tuntuu, että tutkijat (ja tietenkin lehdistön edustajat) laittavat hypetyksen ja julkaisemisen etusijalle, asettaen hyvältä kuulostavat, mutta tarkemmassa syynissä tehottomat parannuskeinot ansaitsemattomalle jalustalle. Älkäämme siis unohtako korvavalon opetuksia; jos jokin olisi toimiessaan upealla tapaa hyödyllinen idea, se ei vielä tarkoita sen olevan hyödyllinen idea.

Johtopäätöksenä sanoisin, että mikäli uuden idean kokeilemisesta ei koidu kustannuksia, kokeile ihmeessä, tekeekö se sinut ja ihmiset ympärilläsi onnellisemmaksi – uudelle altistumisesta voi syntyä odottamattomia hyötyjä. Mutta jos jokin ei vaikuta omalta jutultasi, älä tunne syyllisyyttä tai huonommuutta siitä, että “tiede” ei ole toiminut kohdallasi.

Jos haluat lukea aiheesta enemmän, positiivisempi näkökulma löytyy täältä ja lisää kritiikkiä täältä. Jos taas masennuit tämän blogitekstin lukemisesta, tässä video söpöstä koirasta ja vauvasta.

Lähteitä:

[1] Seligman, M. E., & Csikszentmihalyi, M. (2000). Positive psychology: an introduction. American Psychologist, 55, 5-14.

[2] Antonovsky, A. (1979). Health, stress, and coping. San Francisco: Jossey-Bass.

[3] Antonovsky, A. (1996). The salutogenic model as a theory to guide health promotion. Health promotion international, 11(1), 11-18.

[4] Ehrenreich, B. (2010). Smile or die: How positive thinking fooled America and the world. Granta Books.

[5] Coyne, J. C., & Tennen, H. (2010). Positive psychology in cancer care: Bad science, exaggerated claims, and unproven medicine. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 16-26.

[6] Sheldon, K., Frederickson, B., Rathunde, K., Csikszentmihalyi, M., & Haidt, J. (2000). Positive psychology manifesto. URL http://www. positivepsychology.org/akumalmanifesto.htm.

[7] Becker, D., & Marecek, J. (2008). Positive Psychology History in the Remaking?. Theory & Psychology, 18(5), 591-604.

[8] Coyne, J. C., Tennen, H., & Ranchor, A. V. (2010). Positive psychology in cancer care: A story line resistant to evidence. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 35-42.

[9] Aspinwall, L. G., & Tedeschi, R. G. (2010). Of babies and bathwater: A reply to Coyne and Tennen’s views on positive psychology and health. Annals of Behavioral Medicine, 39(1), 27-34.

[10] Gruber, J., Mauss, I. B., & Tamir, M. (2011). A dark side of happiness? How, when, and why happiness is not always good. Perspectives on Psychological Science, 6, 222–233.

[11] Mauss, I. B., Tamir, M., Anderson. C. L., & Savino, N. S. (2011). Can seeking happiness make people unhappy? Paradoxical effects of valuing happiness. Emotion, 11, 807–815.

[12] Mongrain, M., & Anselmo-Matthews, T. (2012). Do positive psychology exercises work? A replication of Seligman et al (2005). Journal of clinical psychology, 68(4).

[13] Fredrickson, B. L., & Losada, M. F. (2005). Positive affect and the complex dynamics of human flourishing. American Psychologist, 60(7), 678.

[14] Winerman, L. 2013. American Psychologist retracts model that suggests there is a positive to negative emotions tipping point. Haettu osoitteesta https://www.apa.org/monitor/2013/12/model-emotions.aspx

[15] Brown, N. J., MacDonald, D. A., Samanta, M. P., Friedman, H. L., & Coyne, J. C. (2014). A critical reanalysis of the relationship between genomics and well-being. Proceedings of the National Academy of Sciences, 111(35), 12705-12709.

Suunnistusta lumeen ja riskien näreikössä

Kirjoitin hiljattain onnen oikoteiden markkinoinnista tutkimustiedolla. Palasin aiheen ääreen kun minulta kysyttiin, olisiko ihmisten syytä antaa pitää harhaluulonsa ja mahdollisesti hyötyä lumevaikutuksesta, eikä kertoa mitä mieltä tiede on heidän popsimistaan pillereistä. Entä millaisia asioita on syytä kokeilla itse? Yritän vastata kysymyksiin alla.

Mielestäni toisten uskomusten romuttaminen on arvokysymys, johon vastaus vaihtelee tilanteen vakavuuden sanelemalla jatkumolla. Jos jollekulle tulee hyvä mieli homeopaattisista “lääkkeistä”, onko syytä korjata tämän harhakäsityksiä siitä, mitä tapahtuu kun vettä ravistetaan? Entä jos hän saa syövän ja kieltäytyy muusta hoidosta uskomuksen vuoksi? Entä jos hän sen lisäksi on julkkis, jolla on vaikutusvaltaa muiden ihmisten käyttäytymiseen? Pahoja kysymyksiä, joihin vastauksia täytynee lähteä purkamaan omasta arvojärjestelmästään, ehkä punniten mahdollista tuhoa mahdolliseen mielipahaan verrattuna (palaan hyödyn ja haitan suhteeseen vielä alla). Itse olen huomannut, että väittely ylipäänsä mistään aiheesta mielipiteensä jo lopullisesti päättäneiden kanssa ei yleensä ole vaivan arvoista.

Cochrane Collaboration (ehkä maailman tunnetuin kriittisten tieteellisten yhteenvetojen luojaorganisaatio) teki katsauksen plaseboefektin kliiniseen vaikuttavuuteen ja keskimääräiseksi vaikutuskooksi tuli noin nolla. Joidenkin mukaan se johtuu Cochranen tavasta tehdä katsauksia, sillä näyttöä lienee esimerkiksi plasebokirurgiankin toimivuudesta… Tutkimusten määrästä ylipäänsä kertonee se, että lumevastetta on testattu jopa vastasyntyneillä (spoiler: vaikutusta ei löytynyt). On siis hyvä tiedostaa, lumelääkkeen vaikutuspotentiaalikin on vähän kiikun kaakun.

Entä kysymys siitä, millaisia asioita pitäisi kokeilla itse? Yksi tapa on tehdä “kattotarkastelu” hyötyjen ja haittojen välillä. Kummassa tulee aikaisemmin katto vastaan? Jos mahdollisen haitan katto on matalalla (eli ei mahdollisuutta aiheuttaa itselleen isoa/pysyvää vahinkoa) ja mahdollisen hyödyn katto ylhäällä   tai sitä ei ole (eli saattaa saada erittäin isoa hyötyä, johtui se plasebosta tai jostain muusta)  niin kannattaa kokeilla mahdollisimman monia kategorian asioita, jos jokin vaikka toimisi. Jos taas potentiaalinen hyöty ei ole kovin suuri, mutta on esim. pieni mahdollisuus saada tuotteen käytöstä johtuen vahingossa vastakkaisen sukupuolen sukuelimet, ei homma välttämättä ole kevyenkään kokeilemisen arvoinen.

Tietenkin seuraavaksi ongelmaksi muodostuu, mistä tiedetään mikä on riskaabelia ja mikä ei. Yksi tapa nähdä tilanne on miettiä sitä evoluution kannalta; asioita, joita on ”kokeiltu” piiiitkään, voi pitää keskimäärin uusia kehitelmiä turvallisempina. Keskimäärin.

Tämä johtaa myös laajempaan ajatukseen siitä, että olemassaolevaa järjestelmää ronkkivat parannusyritykset ovat suuremmalla todennäköisyydellä haitallisia kuin hyödyllisiä. Kerron salaisuuden: mielestäni on todella surullista ja epämotivoivaa, että käytännössä kaikki ”helpot ratkaisut” ovat fuulaa. Kaikella on hintansa  tietyillä lääkkeillä voi hetkellisesti parantaa keskittymiskykyä ja muistia, mutta aivojen sörkinnän jälkeen lepo (ja vieroitus) on välttämätöntä. Perussääntö lienee, että mitä tehokkaampi tuote, sitä isommat haitat.

On joitain asioita, jotka on vuosituhansien testauksen tuloksena osoittautuneet suhteellisen vaarattomiksi; kahvilla voi hetkellisesti parantaa muistia ja alkoholin kohtuukäytöllä saada hyvän olon (juuri ilmestyi tutkimus, jossa todettiin esim. viinin ja suklaan “syöpää estävien” vaikutusten olevan todennäköisesti höpöä). Liikunnalla taas voi saavuttaa molemmat hyödyt ja istumista vähentämällä välttää monet vaivat. Mutta vielä ei itselleni ole tullut vastaan sellaista yksittäistä oikotietä suorituskyvyn huikeaan parantamiseen, jolla ei olisi ollut hyötyään vastaavaa hintaa. Onneksi pieniä ja nimenomaan itselle sopivia temppuja (kuten moniajon lopettaminen ja ehdollisesta hyväntahtoisuudesta luopuminen) yhdistelemällä voi silti saavuttaa suuren vaikutuksen.

 

Lisälukemistoa kiinnostuneille:

Tutkimusten käyttö Onnen Oikoteiden markkinoinnissa: Case AlphaBRAIN™

[Varoitus: teksti sisältää luvuilla argumentointia, mikä saattaa joillain aiheuttaa päänkivistystä ja pahoinvointia]

Aivovoimaa purkista, tieteellisesti?

Oman elämän “optimointi”, “biohakkerointi” ja mittaaminen ovat olleet tietyissä piireissä kovasti pinnalla viime vuosina (HS uutisoi aiheesta viimeksi torstaina). Koska mitä erilaisempia tutkimuksia käytetään elämänsä parantamisesta kiinnostuneiden köyhdyttämiseen, ajattelin kirjoittaa yhdestä esimerkistä:

Itsensä henkisestä ja fyysisestä kehittämisestä kiinnostunut ystäväni pyysi minua arvioimaan lisäravinnetta, joka lupaa tieteelliseen tutkimukseen perustuen parantaa keskittymiskykyä ja vireystilaa, auttaen saavuttamaan mielesi todellisen potentiaalin. En tiedä paljoakaan lisäravinteista, mutta Onnen Umpikujien koluamisesta minulla on pitkä ja opettavainen kokemus.

Netissä AlphaBRAIN on saanut paljon näkyvyyttä moniosaaja Joe Roganin hehkutuksesta johtuen. Pikainen googlaus näyttää, kuinka eräs bloggaaja kertoo lähes puolittaneensa “aivojensa iän” ja toinen saavuttaneensa upean unenlaadun. Tuotteen esittelyvideokin näyttää melkoisen vakuuttavalta:

Kuulostaa tietenkin hienolta, mutta ikävä kyllä väitteet hyödyistä osoittautuvat tarkemmassa tarkastelussa roskaksi. Siinä nyt ei sinänsä ole mitään uutta, mutta asian tekee huomionarvoiseksi se, että yrityksen itsensä tekemä poikkeuksellisen tieteellinen tutkimus näyttäisi tukevan samaa havaintoa. Keskityn alla tuohon mainittuun tutkimukseen – muita tuotteen markkinointikäytössä olevia tutkimuksia on ruodittu toisaalla.

Kurkistus konepellin alle – kuinka tutkimustuloksia luetaan

Onnit Labsin tiedote kertoo pilottitutkimuksen näyttäneen pienestä otoskoostaan huolimatta hyvin lupaavia tuloksia jatkotutkimuksia ajatellen. Seuraavaksi kerron, miksi tilanne oikeastaan on päinvastainen.

“The following are the results of the Proof of Concept for a Randomized, Double Blind, Placebo Controlled, Parallel Group, Efficacy Study of Alpha BRAIN™ Administered Orally”

Taulukko alla tiivistää tutkimuksen tulokset. Tässä pelissä on kyse siitä, löydetäänkö ryhmien välillä eroja, joiden voidaan sanoa olevan niin suuria, että olisi epätodennäköistä että ne johtuisivat sattumasta. Mitä taulukko kertoo?

  • M tarkoittaa keskiarvoa, tulosmuuttujia on yhteensä 16 vaikeasti lausuttavaa kirjainyhdistelmää, joilla tarkoitetaan henkistä suoriutumiskykyä mittaavia testejä.
  • ”Tilastollisesti merkitsevät erot” (suure, joka ei kerro merkityksestä käytännön elämälle mitään) näkyvät sinisellä. Plasebo- ja AlphaBRAIN-ryhmien välillä eroja löytyi kahdella muuttujalla (ks. sarake ”+45 days”).
  • Tutkijat antavat ns. p-arvoksi <0.05. Tämä merkitsee sitä, että jos havaitaan vaikutus jollain noista testeistä, on vain 5% mahdollisuus, että tulos on sattuman tuotosta, jos vaikutus on olemassa.

Tästä voi edelleen päätellä, että keskimäärin joka kahdeskymmenes testi (5% x 20 = 100%) puoltaa AlphaBrain-ryhmää silloin, kun vaikutusta ei todellisuudessa ole. Pikaisella laskutoimituksella todennäköisyys saada 1-3 ”osumaa” (eli muuttujaa, joissa näkyy ”vaikutus”) sattuman (vs. tuotteen) vaikutuksen vuoksi on n. 20%. Toisin sanoen, joka viides kerta kun tutkijat olisivat arponeet tulokset, he olisivat saaneet eroja 1-3 testissä (ja mehän emme tiedä, kuinka monta tutkimusta haudattiin, ennen kuin tämä julkaistiin).

“[T]hese preliminary data do indicate the potential for efficacy in several areas of cognitive functioning”

TuloksetKatso seuraavaksi saraketta ”Baseline”. Siinä näkyvät tulokset silloin, kun molemmat ryhmät on popsineet kaksi viikkoa lumepillereitä ennen varsinaisen kokeen alkamista. Eroja näkyy kolmella muuttujalla, mutta yhdessäkään näistä ei ero näy enää seuraavalla mittauskerralla! Toisin sanoen, testit antavat hyvin vaihtelevia tuloksia, ja sattumalla on iso vaikutus tuloksiin, koska muuttujia on niin monta (16 kpl).

Tuomio: tutkimuksen tuloksista on vaikea innostua hyvällä tahdollakaan, koska samat tulokset olisi ihan hyvin voinut saada smartieseja popsimalla (paitsi että niissä on sokeria, joka varmaankin aiheuttaa hetkellistä boostia).

Pienestä otoskoosta johtuen ei kuitenkaan voida tietää, etteikö tuolla valmisteella esim. olisi vain pientä vaikutusta, tai vaikutusta joihinkin tiettyihin alaryhmiin niin, että joihinkuihin se vaikuttaa kovasti ja toisiin aivotehoja heikentävästi, jolloin keskiarvovaikutus on nolla. Luvatut lisätutkimuksetkaan tuskin valaisevat käytettyihin menetelmiin liittyviä kysymyksiä (p-arvojen luovasta ronkkimisesta löytyy lisätietoa täältä).

Oli miten oli, esitutkimusluonteestaan huolimatta tapaus toimii oppikirjaesimerkkinä siitä, kuinka markkinointipuhe (niin tieteellisissä artikkeleissa kuin tiedeuutisoinnissakin) usein poikkeaa täysin lukujen kertomasta tarinasta.