Suomen Akatemian määritelmän mukaan digitaaliset ihmistieteet on käsite, ”jolla viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa”. Esimerkiksi tästä Suomen Akatemia mainitsee korpuslingvistiikan ja siihen sisältyvät laskennalliset menetelmät. Tämän näkemyksen mukaan laajojen aineistojen käyttö ja niistä kerättävä tutkimustieto koskevat ylipäätänsä humanistisia tutkimuksia, jolloin myös uudet teknologiat tulevat lähelle kaikkia humanistisen alan tutkijoita. Nostan seuraavassa esiin muutamia pointteja, jotka nousevat Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet (DIGIHUM) akatemiaohjelman 2016-2019  pohjalta seikoiksi, joiden voi katsoa kuvaavan sitä, mitä digitaaliset ihmistieteet käytännössä tarkoittaa:

1. uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa ja modernin datatieteen menetelmiä aineistojen KERUUSSA, HALLINNASSA JA ANALYYSISSÄ JA ILMIÖIDEN MALLINNUKSESSA
2. laaja-alainen yhteistyö, joka tarkoittaa yhteistyötä tutkijoiden, teknologia-asiantuntijoiden ja muistiorganisaatioiden sekä tietokantojen ylläpitäjien ja kehittäjien kesken.(http://www.aka.fi/globalassets/32akatemiaohjelmat/digihum/ohjelmamuistio_digi_suomeksi_final.pdf).

Digitaalisesta humanismista ja historiatieteestä kirjoittanut Kimmo Elo on taas nojautunut digitaalisten ihmistieteiden määritelmässään Kathleen Fitzpatrickiin, että: ”digital humanities could be understood as a nexus of fields within which scholars use computing technologies to investigate the kinds of questions that are traditional to the Humanities” (Elo 2016, 17).

Elon lähtökohtana onkin, että määräävä tekijä määrittelyssä on se, “sovelletaanko tutkimushankkeessa tietojenkäsittelytieteille ominaisia menetelmiä vai ei”. Elo sulkee siis määritelmässään ulos sen, että digitaalisuutta tutkiva tutkimus olisi itsessään digitaalista humanismia. Elon määritelmän voikin katsoa olevan käytännössä saman sisältöinen kuin yllä mainitun Suomen Akatemian. Määriteltäessä, mitä digital humanities -tutkimus on, kyseisen kaltainen määritelmä voikin olla toimiva, mutta sen sijaan voi kysyä, onko näin myös digital humanities -opetuksen kannalta.

Elon toimittamassa kirjassa Digitaalinen humanismi ja historiatieteet, jossa hän määrittelee digitaalisen humanismin yllä kuvatulla tavalla, todetaankin Katja Fältin artikkelissa, että digitaalisen tutkimuksen apulaisprofessori Mark L. Sample on ”yksinkertaistanut digitaalisen humanismin” siten, että ”se perustuu pohjimmiltaan digitaaliseen objektiin, joko alun perin digitaaliseen tai analogiseen objektiin, joka on jollakin tavalla skannattu, valokuvattu, kartoitettu tai mallinnettu digitaalisessa ympäristössä” (Katja Fält 2016, 56). Samassa kirjassa myös Jaakko Suominen ja Anna Sivula toteavat artikkelissaan Digisyntyisten ilmiöiden historiantutkimus, että ”laajasti määriteltynä digitaalinen historiantutkimus (digihistoria) on mitä tahansa menneisyyden ilmiöitä tai muutosprosesseja käsittelevää tutkimusta, jossa kaikki tai osa lähteistä on digitaalisessa muodossa. Toisaalta se voi olla historiantutkimusta, jota ohjaa digitaalisuutta tai digitalisoitumista koskeva kysymyksenasettelu.” Digitaalisen historiantutkimuksen voi siis määritellä joko laajasti tai suppeasti. Suppeampi määritelmä edellyttää tietojenkäsittelytieteissä kehiteltyjä metodeja (Jaakko Suominen & Anna Sivula 2016, 105-106).

Seuraavassa pohditaankin lyhyesti sitä, miten digitaalisuus voitaisiin määritellä nimenomaan historiantutkimuksen- ja opetuksen kannalta. Ensi alkuun voi esittää kriittisen kysymyksen, miksi historioitsijoiden ylipäätänsä pitäisi olla kiinnostunut digitaalisuus -teemasta. Yksinkertainen ja selvä vastaus siihen on se, että digitalisoituminen muuttaa ja on jo muuttanut nykypäivän maailmaa niin paljon, että jos historioitsijat haluavat ymmärtää, miten yhteiskunnat ja globaali yhteisö ovat muuttuneet, niin heidän täytyy ymmärtää digitalisoitumisen vaikutuksia ja seurauksia. Historiaa ei tutkita eikä opeteta tyhjiössä, joten jo tästä perspektiivistä laajempi määritelmä tuntuu sopivan paremmin ns. digihistorian määritelmäksi. Digihistorian voisi siis määritellä karkeasti siten, että siihen kuuluvat neljä edellä mainittua osa-aluetta. Eli tiivistettynä:

1. uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa
2. digitoidut lähteet
3. laaja-alainen yhteistyö
4. digitalisoitumisen tutkiminen ilmiönä

Määritelmä on hyvin laaja, eikä siinä siis oleteta, että kaikki neljä kohtaa täyttyvät. Ongelmana onkin, että digihistoria kuten digitaaliset ihmistieteet ovat erittäin laaja alue. Probleemi ei ole se, että digitaaliset ihmistieteet ei tarkoita mitään vaan se, että se tarkoittaa ”too much” , kuten professori Ted Underwoodin haastattelusta voi lukea (https://lareviewofbooks.org/article/digital-humanities-interview-ted-underwood/#!). Lisäksi digihistorian opetuksen kannalta omaksi numeroiduksi kohdaksi voisi myös laittaa sosiaalisen median, sen eri alustat kuten Twitterin ja erilaiset blogit, joilla voidaan julkaista historian tutkimukseen, opetukseen ja historiatietoon liittyvistä aiheista – jos kohta yksi halutaan ymmärtää rajattuna tietojenkäsittelytieteissä kehiteltyjen menetelmien käyttönä.

Näin laaja määritelmä saattaa herättää vastarintaa, varsinkin suppeamman määritelmän kannattajissa. Suppeampikaan määritelmä ei silti ole ongelmaton, jos sitä lähestyy konkreettisesti tutkimuksen tai opetuksen näkökulmasta. Mitkä olisivat ne käytännön uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa, jotka tutkijoiden ja opiskelijoiden tulisi ottaa haltuun? Kysymys on kriittinen varsinkin opetuksen näkökulmasta, sillä varsinaisessa tutkimuksenteossa on aivan eri mahdollisuudet perehtyä eri työkaluihin sekä niiden mahdolliseen adaptoimiseen sopiviksi kulloinkin kyseessä oleviin tutkimuksiin. Netistä löytyy sivustoja, joille on koottu runsain mitoin digitaalisiin ihmistieteisin sopivia työkaluja. Esimerkiksi http://webhost.bridgew.edu/edubinsky/DH/tools.html ja https://dirtdirectory.org/.

Nähdäkseni digihistoria, digitaaliset historiatieteet ja niiden opetus, olisikin hyödyllistä määritellä ainakin vielä nykyvaiheessa laajan määritelmän mukaisesti, kattaen muun muassa digitoidut aineistot (digitoidut lähteet) ja erilaiset digitaaliset alustat, sillä digitalisaatiosta ei näytä olevan ylipäätänsä vielä yksiselitteistä tai vakiintunutta määritelmää. Tulevaisuudentutkija Miikka Heinäsmäki onkin tarkoittanut digitalisaatiolla ”digitaalista uusiutumista eli digiteknologian integrointia kaikkeen organisaation toimintaan” (https://blogs.helsinki.fi/avtenhun/2015/07/30/digitalisaatio/). Helsingin yliopistossa – kuten suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään – voikin katsoa olevan käynnissä prosessin, jossa digiteknologiaa integroidaan kaikkeen toimintaan, ja erityisesti juuri opetuksen digitalisointi on yhtenä kehityksen kohteena Helsingin yliopiston strategiassa kaudella 2017-2020. Strategiassa painotetaan opetuksen digitalisoimista, jonka tavoitteena on, että digitaaliset opetusmuodot ja välineet saadaan kaikkien opiskelijoiden ja opettajien ulottuville ja käyttöön.

Edellisestä johtuen voikin todeta, että vasta kun digiteknologia on niin sanotusti integroitu kaikkeen toimintaan, niin yhä selvemmin alkaa hahmottua kuva siitä, miten nimenomaan digihistoria tulisi määritellä – erotuksena yleisestä digitalisaatiosta. Juuri nyt taas nimenomaan kaivataan historiantutkijoiden ja myös opiskelijoiden vuoropuhelua siitä, mitä digihistoria tarkoittaa konkreettisesti tutkimuksessa ja opetuksessa. Historiantutkijat ja –opettajat joutuvat joka tapauksessa tekemään käytännössä päätöksiä, muokkaamaan prosesseja ja priorisoimaan opetusta ja tutkimusta tavalla, joka määrittelee ja tulee määrittelemään sitä, mitä digihistoria on nyt ja tulevaisuudessa.

FT Kati Katajisto