Akateemikko Eino Jutikkala -luento lokakuussa 2020

Helsingin yliopiston historian oppiaineen vuosittainen Eino Jutikkala -luento muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, kansainvälinen tutkija ja varttuneempi tutkija.

Tämänvuotinen luento järjestetään Zoom-yhteyksin tiistaina 27.10.2020 klo 16.00-18.00. Tilaisuuden aluksi Professori Laura Kolbe luo katsauksen historian yksikön kuulumisiin, ja vuoden gradupalkinnot jaetaan. Klo 16.30 puhujana on vuorossa Oklahoman valtionyliopiston professori, historioitsija Jason Lavery, joka luennoi aiheesta Mikä Suomen kirkossa oli luterilaista 1523-1611.

16.00 Laura Kolben avaussanat
16.15 Gradupalkintojen jako
16.30 Jutikkala-luento, professori Jason Lavery: Mikä Suomen kirkossa oli luterilaista 1523-1611
18.00 Tilaisuus päättyy

Professori Jason Lavery on arvostettu Suomen ja Pohjoismaiden historian tuntija ja myös dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on julkaissut mm. teokset The History of Finland (The Greenwood Histories of the Modern Nations, 2006) sekä Reforming Finland. The Diocese of Turku in the Age of Gustav Vasa 1523-1560 (Brill 2018).

Linkki Zoom-tilaisuuteen julkaistaan myöhemmin.

 

Anu Lahtinen: Poikkeusajan syksy, outo ja tuttu

Eipä olisi vuosi sitten arvannut, että syksy sujuu kovin kaukana rakkaasta Topeliasta, työhuoneesta ja opetustiloista. Onneksi kaikenlaiset yhteydenpitoratkaisut kehittyvät, mutta silti suurin osa meistä elänee siinä toivossa, että mahdollisimman pian voisimme taas tavata turvallisesti. Syksyn alkuvaiheissa on kuitenkin heti tullut vastaan altistumis- ja karanteeniuutisia, jotka osoittavat, että kasvokkaistapaamiset ovat yhä riskialttiita.

Kampuksen näennäinen hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, että yliopistolaiset pyörittelisivät peukaloitaan. Kirjoitin alkuviikosta tervehdyksen tiedekunnan alumnikirjeeseen ja haluan näillä sanoilla nyt tervehtiä myös tässä:

Monella lienee muistoja omien opintojen aloituksesta: täysistä luentosaleista, puheensorinasta ruokaloissa, innostuneista opiskelijaryhmistä akateemisen sivistyksen porteilla.

Tänä syksynä keskustakampus on hiljaisempi. Verkkoyhteyksien kautta käy silti kova kuhina, kun syksyn tutkimus ja opetus alkavat. Neuvotteluhuoneessa opettaja tallentaa videoluentoa. Virtuaalikahvit kokoavat yhteen yliopistoyhteisön jäseniä. Uusia kasvoja välähtelee tietokoneen ruudulle toinen toisensa viereen, kun seminaarilaiset aloittavat tutkielmatyön.

Poikkeusoloissakin uusista opiskelijoista välittyy tuttu innostus ja uuden odotus. Jokainen uusi sukupolvi saa samalla ainutlaatuisen ja silti perinteisiin kiinnittyvän kokemuksen siitä, mitä tarkoittaa yliopistolain velvoitus ”edistää vapaata tutkimusta ../.. sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20090558)

Tavoitteena on luoda turvallista jatkuvuuden tunnetta samalla, kun suojaudumme tartunnoilta. Etäyhteydet eivät korvaa kasvokkain kohtaamisia teidän, alumniemme kanssa, mutta iloisen jälleennäkemisen odotuksessa välitämme valikoiman uutisia ja tapahtumia, joita voi seurata verkossa.

Det står i universiteslagen att universiteten skall ”främja den fria forskningen ../.. och fostra de studerande till att tjäna fosterlandet och mänskligheten”. (https://www.finlex.fi/sv/laki/ajantasa/2009/20090558) Oberoende av undantagstiders utmaningar arbetar universitetssamfälligheten för att studerande kan börja sin höst så tryggt och lugnt som möjligt.

Och det är glädjande att se de nya, entusiastiska ansikten, även om det är på datorskärmen. Vi skulle gärna träffa era, våra nya och gamla alumnae och alumni på kampus. I väntan på bättre tider måste vi dock nöja oss med att erbjuda olika nyheter och evenemang som kan följas på nätet.

Voikaa hyvin! Sköt om er!

Kirje lähti alumneille, mutta samoilla sanoilla voisi tervehtiä myös vielä opiskelevia tai opintoja suunnittelevia. Yliopistoyhteisö on läsnä ja yliopistolaiset kokoontuvat ennen pitkää taas myös kasvokkain. Kaikenlaisia kupruja tulee poikkeusoloista, kitkaa syntyy ja tiedonkulku voi pätkiä. On ymmärrettävää, jos se painaa välillä mieltä tai jos kaikki ei toimi viimeisen päälle; mutta tämäkin vaihe loppuu aikanaan. Pidetään yhteyttä, pidetään huolta itsestämme ja toisista, pidetään yllä toivoa iloisista jälleennäkemisistä.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori. Kirje on lähetetty osana Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan alumnikirjettä. Lisätietoja alumnitoiminnasta: https://www.helsinki.fi/fi/yhteistyo/alumnille Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut omassa blogissaan tieteen velvoituksesta Helvi Hämäläisen romaanin pohjalta: https://anulah.wordpress.com/2015/11/22/rakkaudesta-tieteeseen/

Henrika Tandefelt: Hur mår du? Jag mår bra! Sjukdom och hälsa i brev förr och nu

Våren 2020 började e-postmeddelanden jag fick och själv skrev innehålla några välvilliga och kanske bekymrade rader om hälsa och sjukdom. Det blev kutym att inleda eller avsluta meddelanden med förhoppningar om att mottagaren och dennes familj mådde bra och att ingen hade smittats av det skrämmande viruset som spred sig i världen. Plötsligt reproducerade många av oss sådana gamla praktiker i brevskrivande som historiker som arbetar med privat korrespondens alltid stöter på: brevskrivare som tillönskar varandra god hälsa, som frågar om mottagarens och dennes närkrets hälsotillstånd, och som rapporterar om egen hälsa och om andras i familjenätverket.

”Hur mår du? Jag mår bra!” hörde till brevskrivandets fraser som jag själv lärde mig då jag på tidigt 1980-tal övade mig i brevskrivandets konst, bland annat med några misslyckade försök att etablera brevväxling med någon jämnårig på en annan ort. Den något torftiga frasen ingår i en lång tradition som kan visa prov på långt mera elaborerade versioner. Ett vältaligt exempel ger Daniel Gyldenstolpe i ett brev den 15 april 1672 till sin bror Nils Gyldenstolpe (i svensk översättning från latin av Annika Ström 2017): ”Med största glädje mottog jag igår ditt ljuva brev av den 29 mars, av vilket jag bland annat med glädje tar emot ett lyckligt bud, nämligen om er goda hälsas tillstånd.”

Bevarade brev ger många exempel på både längre och kortare hälsningar gällande hälsa. De är så klart vackert formulerade fraser, påverkade av konvention och vältalighetskonst, men ofta sannolikt också djupt kända förhoppningar om att brevmottagaren ska förbli vid god hälsa. I ett samhälle där sjukdomar kunde drabba hastigt och dödligt var det trots allt inte bara fråga om fraser.

Det här gäller lika mycket för 1600-talet som för 1800-talet, eller vilket annat århundrade som helst före antibiotika- och vaccin-generationerna på 1900- och 2000-tal. Därför är ”hälsa” och ”sjukdom (tillstånd)” och ”sjukdomar” ämnesord med många träffar i brevutgåvan över Albert Edelfelts brev till modern Alexandra Edelfelt. Hela 475 gånger har redaktionen noterat ”sjukdom (tillstånd)” – mot 45 gånger ”litteratur”. ”Sjukdomar” har noterats 95 gånger – mot 12 gånger ”lantdagar”. Räknar man alla ämnesord som behandlar konst (borträknat innehåll om konstnärens eget målande) – från konstkritik till konstutställningar – får man en förekomst på 578. Räknar man alla gånger ämnesorden ”sjukdom (tillstånd)”, ”sjukdomar”, ”hälsa” och ”läkare” förekommer, kommer man upp till 795 gånger.

”Måtte ni få vara friska och raska” är en återkommande maning hos Edelfelt till modern och systrarna, som i detta brev från den 19 juni 1893: ”Farväl – Gud vara med Er! Måtte ni få vara friska och raska. Hvad jag vore lycklig om jag nu strax finge komma till Mamma och med egna ögon öfvertyga mig om att Mamma verkligen är rask och kry igen. Tusen helsningar till alla från Mammas Atte.”

”Gud ske lof för att denna otäcka sjukdomshistoria nu är öfverstånden. Jag önskar bara innerligt att Mamma måtte vara så rask att ni kan
komma ut till Haiko till midsommar, att syrenerna då ännu blommar och att vädret är vackert.” Albert Edelfelt till Alexandra Edelfelt den 19 juni 1893.

Förutom att dessa hälsningar med tillönskan om god hälsa kunde tjäna som böner till försynen, handlade brevens rapporteringar om egen och andras hälsa om att förmedla viktig information inom familjer och släktnätverk. Vem var sjuk, vad var sjukdomens art, vem hade tillfrisknat o.d. var viktig och intressant information, liksom det var nyttigt att ha koll på vem som reste vart, vem som skulle gifta sig med vem, vem som hade nedkommit med en arvinge och vem som tillträtt något ämbete eller annan syssla. När Emelie Antells och Hulda von Borns gemensamma kusiner, fröknarna Spåre, våren 1882 återvände hem från en vistelse i S:t Petersburg hade den yngre smittats med tyfus och hon smittade vid hemkomsten både sin mamma och moster. Det dramatiska skeendet skildrades i ett brev till Hulda (16.4.1882) av Emelie dagarna efter den 15-åriga kusinen Ingrids död:

För öfrigt är det endast om sorg och elände man hör. Hos Spåres har det isynnerhet varit sorgligt. Till påsken väntade de att få hem sina bägge döttrar från Petersburg, men på jernvägen insjuknade den yngre så häftigt att hon var fullkomligt utan medvetande och i full yrsel då hon slutligen hemkom, samt befanns ha utbildad fläck och magtyfus. I två veckor har hon nu plågats, på det mest fasansfulla sätt, som i förrgår ändades med döden. [Modern] Emmy skall vara eländig och spottar dagligen blod, [fadern] Spåre är vild och egoist i sin sorg. [Mostern] Alma har äfven varit sjuk så att hon ej kunnat vara hos Emmy. I dag är Alma dock bättre men får ännu ej gå ut ty [läkaren] Winter fruktar för att hon vore så svag att hon genast ådroge sig smitta.

I samma brev fortsatte Emelie Antell med rapportering om vårens dödsfall i Helsingfors: ”Häftiga dödsfall höra till dagordningen. Så dog Hasselblatt med papyrossen i hand, och Engros sittande i sin gungstol. På f.m. hörde jag att Nordenstam skulle vara mycket dålig, man fruktar det värsta och nämner redan Okerblom som hans efterträdare.”

Den enes nöd är den andres bröd, och nyheter om sjukdom och frånfälle ledde också till skvaller och intriger om vem som skulle efterträda den döde på posten. Också i brevväxlingen mellan bröderna Gyldenstolpe tvåhundra år tidigare åtföljs informationen om olika herrars död av rekommendationer och diskussioner om vem som borde tillsättas som efterträdare till den avlidne hovrättsassessorn, kanslipresidenten eller vad det vara månde.

I andra brev handlar det mera om personlig oro som stillas (eller väcks) då information om släktingarnas hälsa spreds brevledes. Genom brev nådde man ju inte bara brevets mottagare, utan alla omkring henne eller honom, som när Fredrik Berndtson den 21 juni 1876 skrev från Helsingfors till sin 19-åriga dotter Hulda (senare gift von Born) som vistades hos sin morbror och moster att hon skulle berätta att morbrors svärfar återvänt från S:t Petersburg frisk och kry: ”För tante Armida och morbror Axel [de la Chapelle] skall du berätta, att farbror Antell återvände rask och glad från Petersburg förliden lördagsafton.”

Metropolen S:t Petersburg förekommer i de här breven som en plats där smitta hotar den besökande, något som är typiskt för (bilden av) alla storstäder, men som särskilt präglar bilden av S:t Petersburg som är byggt på fuktiga träskmarken i ett stort delta. När någon återvände från metropolen ”rask och glad” behövde nyheten genast spridas till släkten eftersom det lika väl kunde hända att den återvändande hade drabbats av storstadens dåliga luft och vatten och blivit sjuk. Bland breven till Hulda von Born finns ytterligare två vittnesmål om hur Petersburg drabbade de besökande med sjukdomar. Då är det hennes mamma Augusta Berndtson som rapporterar (19.3.1883 och 12.10.1884) om sin brors och svägerskas tid i den kejserliga huvudstaden. I det förra brevet berättar Augusta Berndtson att svägerskan Armida de la Chapelle kommer att återvända från Petersburg där hela familjen haft ”Nevasjukan”, i det följande brevet ett år senare återger hon för dottern svägerskans skildringar från S:t Petersburg: hela familjen har lidit av ”Nevavattnet”.

Att resa har alltid varit en hälsorisk. När Daniel Gyldenstolpe den 26 november 1669 skrev till brodern ”Måtte dock vår blide Gud höra dessa mina aldrig sinande suckar angående ditt välbefinnande, så att du lyckligt kan driva dina affärer på dessa farliga vägar, och så att du kan leva frisk och hel och slutligen återställas välbehållen till oss” (övers. Annika Ström), reste brodern på kontinenten. Hotet att han inte skulle återvända hem i liv fanns ständigt där.

Den yngre broderns vackert formulerade meningar var inte bara vackra ord. Under resor utsattes den resande för en mängd risker, och inte minst för smitta och sjukdom på grund av resandets dåliga sanitära villkor (även om 1600-talsmänniskan inte skulle ha uttryckt sig så).

Vi hade glömt bort det där, att resor kan vara farliga, när blev det så? – – Och så plötsligt, den här våren och sommaren handlar samtal om resor igen om att den resande bli sjuk, kan bära med sig smitta från en plats till en annan, kan bära döden med sig.

Här emellan fanns en tid då rädslan för sjukdomar minskade, tron på att våra mediciner, vacciner och läkare kunde skydda oss från mycket av det som äldre generationers människor måste räkna med i sin vardag. Det är därför som detta återkommande skrivande om hälsa och sjukdom har försvunnit ur standardrepertoaren i våra brev, eller vår e-post.

Varken döden eller sjukdomar är så klart avskaffade i dag, men minsta lilla hosta eller feber behöver inte väcka en jättelik oro längre på 2000-talet – förutom just denna vår när precis hosta och feber igen har blivit farliga symtom som okontrollerat kan vara förebud på en livshotande sjukdom. Och då börjar vi igen, för en stund i alla fall, upprepa det gamla brevskrivandets fasta formulär: ”jag hoppas du och de dina mår bra och har fått bibehålla hälsan”, ”vi mår bra, föräldrarna mår bra, ingen har blivit sjuk”, ”må väl, ta hand om dig!”.

***

Källor och vidare läsning

Brev till Hulda von Born i Sarvlaks arkiv, SLSA 1103, Svenska litteratursällskapets arkiv, Helsingfors.

Albert Edelfelts brev. Elektronisk brev- och konstutgåva, utg. Maria Vainio-Kurtakko & Henrika Tandefelt & Elisabeth Stubb, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2014−2020, http://edelfelt.sls.fi/.

En frånvarandes samtal med en frånvarande. Bröderna Daniel, Carl och Gustav Gyldenstolpes brev till Nils Gyldenstolpe 1660–1679. Utgåva av latinsk text i urval, översättning samt inledning av Annika Ström, Stockholm: Södertörns högskola 2017, https://bibl.sh.se/skriftserier/hogskolans_skriftserier/En_franvarandes_samtal_med_en_franvarande/diva2_1149989.aspx.

*

Henrika Tandefelt & Maria Vainio-Kurtakko, ”Barnen, barnsjukdomarna och arkivets glömda tabeller”, Källan 2013: 2, Svenska litteratursällskapet i Finland, https://www.sls.fi/sv/utgivning/kallan-20132

Maria Vainio-Kurtakko, ”Terveyden ja onnen ehdot. Avioliitto kahden naisen elämän punaisena lankana”, Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi, toim. Jutta Ahlbäck et al., Turku: UTU 2015, s. 159–194.

Evelina Wilson, Hvad är vårt lif då hälsan saknas? Sjukdom och död i kvinnliga ståndspersoners korrespondens 1808–1852 i Finland, pro gradu-avhandling i historia, Helsingfors universitet 2017, https://helda.helsinki.fi/handle/10138/174362

***

Henrika Tandefelt är tillförordnad universitetslektor i historia. Hon har gett ut böcker och artiklar om 1700-talets och det tidiga 1800-talets politiska kultur, 1800-talets herrgårdskultur och adel samt författare och författarorganisering. Hon arbetar för närvarande tillsammans med Maria Vainio-Kurtakko med en bok om äktenskapsstrategier, normer och känslor i släktkretsen von Born-de la Chapelle-Edelfelt under 1800-talets andra hälft.

Jorge Aguilera López: The King as a symbol of Justice

Looking for information on galleys and other data for my research, I have come across a document that we could say talks about justice and prisoners’ rights. As the document is short and forceful, I have thought it would be a good idea to present it to you.

The king was the embodiment of justice during the Old Regime. He was seen as the perfect judge and for this reason the figure of the ”righteous king” is a recurring entity in the literature of the Spanish Golden Age. Royal justice contrasted with lordly justice. This last one was applied by a feudal lord within his demarcation and in short, it was much more capricious and unfair. In general, for serfs / subjects, it was much worse to be under lordly jurisdiction than royal and that is why many municipalities tried to ”buy their freedom” from their lords to be under royal rule. Just as my hometown Lloret de Mar did on the late date of 1790, when it wanted to compensate with 8,000 pounds to their lord, the Bishop of Girona, for the loss of his rights (the lawsuit was successfully resolved for the people of Lloret in 1802).

General Archive of the Crown of Aragon (ACA), C, Reg. Núm. 3901, ff. 215r. and 216v.

Although lordly abuses and atrocities (evil customs, mals usos) were much more characteristic during the medieval period (let’s remember the famous remences peasant revolts against lordly mals usos in Late Medieval Catalonia), in the Early Modern Age those abuses continued to exist. This is where the document comes in. King Philip II wrote to his viceroy of Aragon in 1561, that through different officers he had received information about:

the excesses and mistreatment that are done in the lands of barons to prisoners due to bad jails, harsh modes of prisons and other things witnessed with these prisoners in such a way that some of them have lost their feet from being in stocks [traps] and others have died and have been badly treated by uncomfortable and cruel prisons and dungeons (…) which many barons have on their lands (…). And because the prisons are not for punishment but for custody, and it is not fair that the unfortunate prisoners are compelled in so many ways, we command you to visit and examine the mentioned prisons in accordance with the Royal Pragmatics and to reform them as appropriate so that people no longer be mistreated (…), [for] being dangerous to the health and life of the people, and closing the other jails, prisons and stocks that seem rough and harsh to you and that cannot be humanely suffered”. (General Archive of the Crown of Aragon (ACA), C, Reg. Núm. 3901, ff. 215r. and 216v.)

It sounds pretty cool for the time, doesn’t it? But hey, remember that around this same time, the same king in need of rowers for his galleys amended the laws so that almost all the sentences condemned the “fit criminals” (men from 17 years old, without physical defects) to row in the galleys. Those criminals included not only murderers, rapists and thieves, but also beggars, gypsies, homosexuals or adulterers.

Jorge Aguilera López is a doctoral student who studies the Royal Shipyard of Barcelona, its activity and its European long distance trade connections all over Europe, including the Nordic kingdoms.

Henrika Tandefelt: Henrik Meinander 60 år – födelsedagsmottagning i det gröna

Professorn i historia, Henrik Meinander fyllde 60 år den 19 maj 2020. Dagen innan gratulerades han av en liten krets på Topelias innergård i solsken och vårlig grönska. Han hyllades bland annat med en festskrift och hedersmedlemskap i ämnesföreningen Historicus.

Meinander är sedan 2001 innehavare av den svenska lärostolen i historia vid Helsingfors universitet. Då han uppvaktades inför födelsedagen skedde det på lite annat sätt än det var planerat, men Topelias innergård visade sig vara en utmärkt plats att hylla en jubilerande historieprofessor, särskilt som vi hade vädergudarna med oss.

Henrik Meinander 60 år Topelia 18.5.2020

På bilden (fr.v.): dekanus Pirjo Hiidenmaa, Derek Fewster, Kristina Ranki, Henrik Meinander, Niklas Jensen-Eriksen, Henrika Tandefelt, Aleksi Siltala, Anna Öhman, Julia Dahlberg och Saga Brummer. Foto: Matias Uusikylä.

Tal hölls av festkommitténs ordförande Kristina Ranki, humanistiska fakultetens dekanus Pirjo Hiidenmaa, ordföranden för studentföreningen Historicus Saga Brummer, tillförordnade universitetslektorn Henrika Tandefelt och förläggaren Aleksi Siltala samt Henrik Meinander själv. Du kan se en del av programmet och talen här: https://www.youtube.com/watch?v=dOb0vvDnHSc&feature=youtu.be

Pirjo Hiidenmaa förmedlade universitetets och humanistiska fakultetens hälsning och talade om betydelsen av god vetenskaplig litteratur som väcker intresse och diskussion. Saga Brummer framförde studenternas hälsning och tillkännagav att Henrik blivit vald till föreningens hedersmedlem. ”Han är en person som studenterna känner att det är lätt att vända sig till då de behöver råd” och ”du vågar till och med bjuda hem oss för att spöka hos dig varje Halloween” hörde till studenternas omdömen om sin professor.

Henrik Meinander utsågs till Historicus r.f:s hedersmedlem. Topelia 18.5.2020.

Henrika Tandefelt överräckte den festskrift som Henriks vänner, kollegor och elever sammanställt till hans 60-årsdag. Köpa salt i Cádiz och andra berättelserCádizin suolaa ja muita kertomuksia heter skriften som ges ut av bokförlaget Siltala i Helsingfors. Den består av 22 artiklar på svenska, finska och engelska av 24 skribenter. Festskriften har redigerats av Julia Dahlberg, Aapo Roselius, Oula Silvennoinen och Henrika Tandefelt.

Sett ur dagens perspektiv, då all rörelse i rummet minimeras och resa är något de flesta av oss gör ”kanske nästa år”, handlar bokens artiklar frapperande mycket om människor som flyttar på sig av olika anledningar. Så mycket rörelse, resor, flykt, äventyr och färder över hav den här boken visar sig innehålla när man själv bara ska stanna hemma!

Läsaren får följa spanienfarare från Helsingfors på väg mot Atlantens och Medelhavets hamnar och konsumtionsprodukter, handelskaravaner i afrikansk långdistanshandel, unga europeiska ädlingar som besöker kontinentens centralorter eller reser mot nordamerikanska frihetskriget, men också människor som tvingas på flykt eller söker sig hem i orostider och krig.

Att det handlar om rörelse i tid behöver säkert inte särskilt framhållas då det handlar om en festskrift till en professor i historia. Liksom Henrik Meinander själv, för många av skribenterna läsaren till olika blickpunkter i 1900-talets historia, men här bjuds också på 1600-, 1700- och 1800-tal.

En del skribenter ställer också frågor om det förflutnas tid, framtid och förväntningshorisonter. Vilken ny framtid förebådade frigörelsen och uppkomsten av Förenta staterna? Vilken ny framtid ville akademiska, politiska och militära visionärer föreställa sig när de nordiska länderna drabbades av stormakterna under andra världskriget? Vilken tidsuppfattning har nationen och nationalismen skapat och upprätthållit, och hur vidmakthölls och utmanades den gemensamma nationella tiden i Finland under fortsättningskrigets sista skeden?

Festskriftens sista bidrag för oss till vår egen tid och till alla tider i en betraktelse av tidsuppfattningar och historiebruk i spel och särskilt dataspel: ”Att förstå ett fält som influerar miljoner spelares historieuppfattning och förhållande till det förflutna är av betydelse för hela det globala historikerfältet.”

Köpa Salt i Cádiz och andra berättelser är redigerad av Henrika Tandefelt, Julia Dahlberg, Aapo Roselius och Oula Silvennoinen.

Festskriften till Henrik Meinander har möjliggjorts av våra subskribenter som gratulerar Henrik i en tabula gratulatoria och flera generösa donatorer, särskilt Ella och Georg Ehrnrooths stiftelse, Svenska litteratursällskapet i Finland, Nylands Nation, Mannerheim-stiftelsen och Alfred Kordelins stiftelse.

Vi är tacksamma för att så många personer och institutioner ville gratulera Henrik och understödja boken. Ett stort tack går också till förläggaren Aleksi Siltala och förlaget Siltala som beredvilligt tog sig an denna festskrift i sin utgivning.

Festskriften hade ändå inte blivit något utan sina skribenter:

Julia Dahlberg, fil.dr, forskare, Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland
Ainur Elmgren, fil.dr, postdoc-forskare, Helsingfors universitet
Derek Fewster, fil.dr, universitetslektor, Helsingfors universitet
Annette Forsén, docent, Helsingfors universitet
Björn Forsén, docent, universitetslektor, Helsingfors universitet, direktor för Finlands Athen-institut
Sofia Gustafsson, fil.dr, forskare, Helsingfors universitet
Magdalena af Hällström, fil.mag., doktorand, Helsingfors universitet
Michael Jonas, docent, Helmut-Schmidt-Universität, Hamburg och Helsingfors universitet
Petri Karonen, professor, Jyväskylä universitet
Kasper Kepsu, fil.dr, tillförordnad universitetslärare, Åbo Akademi
Ville Kivimäki, docent, universitetsforskare, Tammerfors universitet
Christer Kuvaja, docent, forskningschef, Svenska litteratursällskapet i Finland
Jani Marjanen, fil.dr, postdoc-forskare, Helsingfors universitet
Stefan Nygård, docent, universitetsforskare, Helsingfors universitet
Kristina Ranki, fil.dr, museichef, Mannerheim-museet, Helsingfors
Aapo Roselius, docent, Helsingfors universitet
Peter Stadius, professor, Helsingfors universitet
Elisabeth Stubb, fil.dr, forskare, Statsrådets kansli
Henrika Tandefelt, docent, tillförordnad universitetslektor, Helsingfors universitet
Tuomas Tepora, docent, tillförordnad universitetslektor, Helsingfors universitet
Holger Weiss, professor, Åbo Akademi
Charlotta Wolff, tillförordnad professor, Åbo universitet
Kjell Östberg, professor, Södertörns högskola, Stockholm
Ann-Catrin Östman, akademilektor, Åbo Akademi

På måndagen utkom också Henrik Meinanders essäsamling Kaleidoskooppi. Tutkielmia Suomen historiasta (Siltala 2020) som också ges ut på svenska: Kalejdoskopet. Studier i Finlands historia (Schildts & Söderströms 2020). Förläggaren Aleksi Siltala avslutade sitt tal till Henrik med att överräcka ett pinfärskt exemplar också av denna bok.

 

Jaakko Björklund: Huoltovarmuus ennen ja nyt – mitä voimme oppia 1600 -luvun kriisijohtamisesta?

Viime viikkojen aikana on uutisoitu laajalti Suomen huoltovarmuuden tasosta, kriisijohtamisesta, hoitopaikkojen rajallisesta riittävyydestä ja epäonnistuneista suojavarusteiden hankinnoista koronakriisin yhteydessä. Toisaalta pahimman paniikin laannuttua huomio on kääntynyt varsinaisesta epidemiasta kriisin hoitamisen taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kustannuksiin. Uuden ajan alun tutkijalle nämä kysymykset peilautuvat vastaaviin ongelmiin ja keskusteluihin, joita käytiin satoja vuosia sitten. Vaikka maailma ja teknologia ovat muuttuneet, ongelmat ja etenkin ihmisten ja yhteiskunnan toiminta kriisitilanteissa ovat kuitenkin säilyneet yllättävän samankaltaisina. Tämä on osaltaan onneksi, sillä voimme ottaa opiksi historian käänteistä.

Uuden ajan alku oli kriisirikasta aikaa kehittyvässä Ruotsin valtiossa, jonka osa Suomi oli. Poikkeustilasta toiseen hapuillessa joukkoon mahtui toki myös epidemioita ja katovuosia, mutta yleisin kriisinaiheuttaja tuolloin oli kuitenkin sotatila. Yksi nykyisenkaltaiseen hätätilaan vahvasti rinnastuva kriisi oli Ruotsin armeijan tuhoutuminen Kirkholman taistelussa 1605. Katastrofia seurasi sekaannus, paniikki ja epätoivoinen pyrkimys mobilisoida yhteiskunta ja valtion taloudelliset voimavarat estämään jo käsillä olevan kriisin leviäminen ja, tilanteen vakauduttua, voimavarojen jälleenrakentaminen.

Pienestä riskiryhmästä kauaskantoisiin vaikutuksiin

Vaikka pandemian aiheuttama poikkeustila eroaakin sotatilasta, löytyy nykyisen kriisin ja vuoden 1605 katastrofia seuranneen sotilaallisen kriisin välillä merkittäviä yhtäläisyyksiä. Useimmille talonpojille sota itsessään oli kaukainen, abstrakti kysymys, joka uhkasi välittömästi vain pientä osaa väestöstä, eli heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia asepalveluskykyisiä miehiä – oman aikansa ”riskiryhmäläisiä”. Paljon laajempi ja kouriintuntuvampi vaikutus oli tällöinkin kriisin välittömänä seurauksena syntynyt taloudellinen ahdinko. Varustelua rahoitettiin veroja kiristämällä, hevosten ja tarvikkeiden pakkolunastuksilla ja kruunun maiden läänityksillä ja myynnillä. Siemenviljan luovuttaminen jälleenrakennuksen tarpeisiin ja kruunun tulevien verojen allokointi lainojen takaisinmaksuun tulivat pitkällä tähtäimellä kalliiksi. Monelle toimeentulon rajamailla kituuttelevalle nämä ylimääräiset rasitukset olivat kohtalokkaita, mikä johti velkaantumiseen, tilojen autioitumiseen ja syntyvyyden laskuun avioliittojen lykkääntyessä.

Omavaraisuuden ja tuttujen toimittajien vaaliminen

Kuten nykyisessäkin tilanteessa, 1600-luvun kriisijohtamiseen kuului kriittisten resurssien saatavuuden turvaaminen. Armeijan jälleenrakennuksen näkökulmasta tällaisia olivat aseet, suojavarusteet, ampumatarvikkeet, hevoset, vaatteet ja lukuisat muut armeijan suurissa määrin tarvitsemat tarvikkeet. Kotimaista tuotantoa lisättiin niin paljon kuin mahdollista ja kriittisimmille resursseille, kuten hevosille ja ampumatarvikkeille, asetettiin maastavientikieltoja. Sikäli kuin mahdollista innovoitiin poikkeuksellisia tapoja hankkia tarvikkeita, muun muassa velvoittamalla talonpoikia valmistamaan seipäiden varsia ja toimittamaan vaatteita.

Kyrassieerin varustus, teoksessa ”Military Instructions for the Cavallrie”. John Cruso 1632.

Kaikkea ei kuitenkaan voitu tuottaa itse. Tuotantokapasiteetin nopea lisääminen oli mahdotonta, eikä valtakunnasta välttämättä löytynyt tähän vaadittavaa erityisosaamista tai infrastruktuuria. Haarniskoja ja musketteja oli hankittava kansainvälisiltä markkinoilta Alankomaiden ja Pohjois-Saksan kauppiaiden välityksellä. Myös taistelukykyisistä sotilaista oli pulaa, jolloin Ruotsissa käynnistettiin ennennäkemättömän laaja ulkomaisten palkkasotilaiden värväys. Näitä kriittisiä resursseja hankittiin ensisijaisesti totuttujen toimijoiden ja testattujen verkostojen välityksellä tuttuja logistisia reittejä pitkin. Nämäkin väylät kuitenkin puuroutuivat nopeasti, jolloin hankintaverkostoa oli laajennettava uusille alueille ja uusien toimijoiden kautta.

Hyvät aikeet huonoilla puitteilla roistoja suurempana haasteena

Kiire, pakko ja kokemuksen puute johtivat yleiseen sähläykseen, ja lukuisiin virheisiin hankinnoissa. Joitain tarvikkeita ja palkkasotilasjoukkoja tilattiin liikaa, toisia liian vähän. Rahat, tavarat, joukot ja kuljetusvälineet saapuivat väärään paikkaan väärään aikaan, mikä teki hankinnoista kalliimpia ja hidasti kriisistä toipumista. Kriisi myös paljasti hallintokoneiston riittämättömyyden. Virkamiehiä ja asiantuntijoita ei ollut riittävästi ja huonon kommunikoinnin kanssa tämä johti valvonnan ja koordinoinnin puutteeseen, päällekkäiseen työskentelyyn ja vikaratkaisuihin. Epäselvästi ja huonosti määritellyt sopimukset sekä valtion epäonnistumiset vaikeuttivat ulkomaisten toimittajien operaatioita ja johtivat riitoihin, joita ratkottiin vielä vuosikausia.

Mukaan mahtui myös joitain huijareita ja opportunisteja, jotka hyödynsivät hallinnon hätää, osaamattomuutta ja valvonnan puutetta. Nämä henkilöt vetivät varoja välistä tai toimittivat puutteellisia tuotteita tai vähemmän kuin oli sovittu. Omanlaiseen vedätykseen sortuivat myös näennäisesti liittolaiset valtiot, joista ainakin Englanti ja Alankomaiden yhdistyneet provinssit käyttivät tilaisuutta hyväkseen toimittaakseen Ruotsiin ei-haluttuja sotilaita, joista he toivoivat pääsevänsä eroon.

Roistoja oli kuitenkin onneksi verrattain vähän. Suurempia ongelmia aiheutui niiltä tahoilta, jotka lupasivat liikoja ja hyvistä yrityksistä huolimatta osoittautuivat kykenemättömiksi toimittamaan lupaamansa tavarat. Normaalioloissa nämä toimittajat olisivat kenties onnistuneet, mutta aivan kuten tänäkin päivänä, kansainvälinen kilpailu sekoitti kriisiajan markkinoita ja yllätti useimmat. Ruotsin tavanomaista suuremmat hankinnat asettivat toimittajat keskinäiseen kilpailuasetelmaan, minkä lisäksi markkinoilla kilpailivat lukuisat muut valtiot, jotka kasvattivat armeijoitaan samoihin aikoihin. Varmistaakseen tärkeiden tuotteiden saatavuuden, oli kruunun myönnettävä ennakkomaksuja, maksettava normaalioloihin nähden ylihintaa ja hyväksyttävä puutteellisia ja huonompilaatuisia toimituksia. Toisaalta hankintoja pyrittiin turvaamaan myös osoittamalla luotettavuutta kauppakumppanina ja moraalisella ylemmyydellä suhteessa kilpailijoihin.

Joukkojen värväys, Jacques Callot 1633

Investointi systeemiin

Ongelmista ja kaaoksesta huolimatta Ruotsi onnistui kaikesta huolimatta järjestämään kotimaisen tuotannon ja ulkomaiset hankinnat sille tasolle, että kriisistä selvittiin. Alun uhkakuvat jäivät toteutumatta, ja jo muutamassa vuodessa Ruotsin sotalaitos ja talous olivat lähes takaisin lähtötasolla. Kriisin ratkaisemisen avaimena oli kruunun ja hallinnon määrätietoisuus ja uutteruus, ylimääräisten ponnistusten legitimointi ja hyväksyntä valtiopäivillä, joustavuus ja innovointi hankinnoissa ja tuotannossa, sekä ulkomaisten liittolaisten poliittinen tuki.

Vaikka taloudellinen kustannus olikin huomattava, oli kriisistä myös hyötyä. Kansainvälisen tuen neuvottelu ja hankintojen ulottaminen tavanomaisten väylien ulkopuolelle laajensivat kruunun taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia verkostoja entistä laajemmalle. Ruotsin tunnettavuus ja kytkös ulkomaailmaan lisääntyi, mikä puolestaan loi edellytyksiä kaupankäynnille ja poliittiselle yhteistyölle myös jatkossa. Varustelun sivutuotteena kruunun hallintokoneisto laajeni pysyvästi (hyvässä ja pahassa), ja ulkomailta omaksuttiin toimintamalleja ja innovaatioita, kuten kaksinkertainen kirjanpito. Ulkomailta suoritetut hankinnat myös vauhdittivat merkittävästi infrastruktuurin kehittämistä, kuten Göteborgin kaupungin ja laivaväylien rakentamista, sekä ulkomaille suuntautuvan kaupan keskittämistä tuoreeltaan perustettaville, kruunun kannalta luotettaville ja helposti hallittaville kauppakomppanioille.

Keskusteluyhteyksien kehittäminen

1600-luvun alun varustelukriisi osoitti luotettavien kumppanien ja kansainvälisten verkostojen merkityksen. Suurimpia ja yleisimpiä ongelmia aiheuttivat luottamuksen puute ja huono kommunikaatio, jotka lisäsivät väärinkäsityksiä, hidastivat prosessia ja nostivat kustannuksia. Olemassa olevien toimitusketjujen ja kumppanuuksien kohdalla nämä ongelmat olivat pienempiä, minkä johdosta niitä kannatti vaalia. Uusien toimijoiden kanssa operoidessa ja lisäkapasiteettia hankkiessa luottamuksen rakentamiseen ja tehokkaaseen kommunikaatioon piti kuitenkin panostaa erityisesti. Luottamusta ja kommunikaatiota myös kaivattiin molempiin suuntiin, ja keskeisessä roolissa olivat väliportaan komissaarit, jotka koordinoivat tätä vuorovaikutusta kruunun ja toimittajien välillä. Uusien toimijoiden kanssa ja muuttuneessa kriisiympäristössä toimiminen vaativat lisäksi hallinnon määrätietoisuutta, aloitteellisuutta, innovatiivisuutta ja joustavuutta. Toivottavasti näitä ominaisuuksia löytyy myös nykykriisin ratkaisemiseksi.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, joka tutkii 1600-luvun sotilasyrittäjyyttä.

Anna Koivusalo: ”En sure kuten pitäisi.” Epidemia, menetys ja siitä toipuminen 1800-luvun Etelävaltioissa

Kesäkuun alkupäivinä 1855 Kate Mearesin nelivuotias tytär, Maggie, kuoli New Yorkissa raivoavaan kurkkumätään sairastettuaan vain yhden hirvittävän päivän. ”Niin äkillisesti—niin sydäntä särkevästi”, murtunut Kate kirjoitti äidilleen Pohjois-Carolinaan, josta heidän perheensä oli vastikään muuttanut. Hänellä ei ollut ystäviä New Yorkissa, ja niin hän yritti tukeutua äitiinsä kirjeiden välityksellä. Mutta äiti, Eliza DeRosset, oli kaksi kuukautta aiemmin menettänyt oman tyttärensä Annien toisen epidemian seurauksena, eikä hänestä juuri ollut apua.

Annien ja Maggien kuolinilmoitukset ja hautajaiset sekä perheiden saamat surunvalittelukirjeet noudattelivat 1800-luvun suremistapoja. Heidät haudattiin yhteishautaan perheen hautausmaalle Wilmingtoniin ja haudoille tilattiin komeat hautakivet. Perheitä lohdutettiin sillä, että tytöt olivat nyt vapaita surusta, kärsimyksestä ja synnistä, jotka he olisivat välttämättä myöhemmin elämässään kohdanneet. ”Eihän toki ole mikään vähäpätöinen seikka, että sinulla on nyt enkelilapsi?” Katen käly kyseli. ”Voisitko pyytää lapsellesi mitään enempää? Hän on nyt ikuisesti onnellinen!”

Kate yritti löytää lohtua näistä sanoista ja väittikin olevansa hyvin onnellinen pikku Maggien puolesta. Hän koetti kestää koettelemuksensa kristityn lailla, itkemättä tai osoittamatta suruaan naamioiden tuskansa rauhalliseen käytökseen, jota perheystävät ylistivät. Mutta äidilleen hän tunnusti surevansa yksityisesti, koska kaipasi tytärtään tässä maailmassa, kykenemättömänä näkemään ”haudan taakse”. Eliza puolestaan kirjoitti olevansa lamautunut surusta, fyysisesti kykenemätön tekemään mitään tai edes poistumaan kodistaan. Hän uskoi, että tytöt oli otettu heiltä pois, koska Jumala oli nähnyt äitien synnit ja rankaissut heitä tällä tavoin. Kate oli samaa mieltä. Hän ei enää koskaan olisi ”iloinen ja maailmallinen”.

Wilmington Journal, Wilmington, N.C., 9.2.1855.

Epidemia-aaltojen, sodan ja tulipalouhkien keskellä eläneet etelävaltiolaiset kokivat jatkuvaa epävarmuuden aiheuttamaa ahdistusta ja ajoittain suoranaista kauhua, mitä esimerkiksi juuri kurkkumädän leviäminen saattoi tuoda mukanaan. Elizan, Katen ja muiden sukulaisten kirjeissä kuvataankin usein yksityiskohtaisesti tauteja ja hoitokeinoja; monet kirjeet tuntuvat olevan täynnä sairautta ja kuolemaa. Erityisesti lapsia kuoli paljon, useimmiten tauteihin, joihin ei vielä ollut rokotuksia. Vanhemmat toki surivat lapsiaan, mutta useinkaan eivät kauan. Osittain siksi, että lasten kuoleminen oli tavallista, toisin kuin nykyään, mutta osittain myös siksi, että pitkään suremista pidettiin sopimattomana. Kristityn tehtävä oli alistua tapahtuneeseen ja oppia kokemuksesta olemaan parempi ihminen sekä kiitollinen siitä, että läheinen oli päässyt taivaaseen.

Kate Meares ei kyennyt tähän, vaan teki suremisesta keskeisen osan elämäänsä. Hänen kirjeensä täyttyivät Maggien kaipauksesta ja idolisoinnista. Kate käytti loputtomasti aikaa Maggien hautakiven suunnitteluun ja syyllisti itseään alituiseen tämän kuolemasta ja siitä, ettei voinut unohtaa tyttöä. ”En sure häntä kuten pitäisi”, hän valitti kuukausi Maggien kuoleman jälkeen, ”vaan itken koko ajan ja ajattelen, etten enää näe häntä.” Vaikka suru ja ahdistus olivat yleisiä 1800-luvun yhteiskunnassa, niistä tuli pyrkiä pois keinoilla millä hyvänsä. Raa’an tunteen vallassa oleminen ei ollut sopivaa, vaan kontrolloitu, tapojen mukainen käyttäytyminen koski myös kriisitilanteita.

Seuraavana vuonna Kate synnytti toisen tyttären, Lidan, mutta vajosi vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Hän ei tuntenut kiinnostusta Lidaan tai kahteen poikaansa. ”Ajatukseni ovat vain Maggien kanssa”, hän suri, peläten, että ”kuolisi alakuloisuuteen”. Tapahtuneesta lähtien jokainen lasten sairauden oire työnsi Katen syvemmälle ahdistukseen, kun hän kuvitteli joutuvansa luopumaan muista lapsistaan. Näin kävikin myöhemmin, sillä pikku Lida kuoli kaksivuotiaana hinkuyskään ja Katen esikoinen Gaston kahdeksanvuotiaana hukkumalla, vain vähän ennen Katen miehen kaatumista Yhdysvaltain sisällissodassa. Nämä kuolemat olivat jälleen äkillisiä iskuja, jotka saattoivat Katen pois tolaltaan ja tekivät hänestä yhä uskonnollisemman. Hän uskoi lastensa ja miehensä kuoleman aiheutuneen jostakin, mitä hän oli tehnyt—kuten ollut liian onnellinen tai rakastanut liikaa lapsiaan—minkä vuoksi Jumala oli päättänyt kurittaa häntä. Lopulta hän omisti koko elämänsä kirkolle rukoillen lakkaamatta eloonjääneiden poikiensa puolesta ja kirjoittaen heille pitkiä kirjeitä kehottaen välttämään kaikkea syntiä, jonka vuoksi heidänkin elämänsä muuten päättyisi.

Miten 1800-luvun etelävaltiolaiset kestivät elämää, joka oli hirvittävän paljon epävarmempaa kuin meidän (edes kevään 2020 tilanteessa)? Näyttää siltä, että heidän parhaat keinonsa ovat hyvin linjassa sen kanssa, mitä nykyisin ajatellaan kriisin kohdanneen henkilön hoitamisesta. Ne henkilöt, jotka ymmärsivät hakea lohtua jostakin mielihyvää tuovasta asiasta ja jotka mahdollisimman pian tarttuivat työhön tai palasivat arkirutiineihin läheisen menetyksen tai muun kriisin jälkeen, selvisivät näet parhaiten ahdistuksestaan. Erityisen tärkeää oli osata puhua tunteistaan kriisin aikana ja sen jälkeen — mikä oli kuitenkin vaikeaa etelävaltiolaisille, joiden ajattelua hallitsivat uskonnon ja yhteiskunnan käsitykset siitä, millaisia tunteiden kuului olla ja miten niitä kuului ilmaista.

Kate Meares ei kuitenkaan kuulunut tähän ryhmään. Hänen tunteista puhumisensa oli lähinnä itseruoskintaa, eikä hän suonut itselleen juurikaan mielihyvää tuottavia asioita, kirkkokuoroa ja sukututkimusta lukuun ottamatta. Eliza selviytyikin paremmin surustaan kuin tyttärensä. Muodon vuoksi hänkin toisteli uskonnollisia ilmaisuja, joilla hän vakuutteli olevan parempi, että hänen lapsensa oli päässyt parempaan paikkaan, mutta samalla hän mainitsi sydämensä kapinoivan sellaista ajattelua vastaan. Uskonto auttoi häntä selviytymään lyhyen vaikean vaiheen ohi, koska hän haki siitä akuutissa tilanteessa lohtua sen sijaan, että olisi Katen lailla tuominnut itsensä vuosiksi itsesyytöksiin ja mahdottomuuden tavoitteluun.

Elizaa helpotti se, että arkielämän kiireet kymmenen lapsen ja aviomiehen kanssa veivät mennessään. Myös aktiivinen yhteydenpito läheisiin ja päivittäinen ulkoilu olivat jo 1850-luvun Etelävaltioissa hyväksi koettuja keinoja. Tärkeintä oli kuitenkin hänen suhtautumisensa. Ottaen huomioon sen, että naisten odotettiin asettavan muut etusijalle, Eliza oli hyvin itsekäs: hän analysoi paljon sitä, miltä hänestä itsestään tuntui ja vaati apua sitä tarvitessaan. En kuitenkaan suosittele ihan kaikkia hänen käyttämiään hoitoja: mint julep -juoma, jonka oli määrä helpottaa aamuisin vuoteesta ylös nousemista, on parasta jättää ottamatta.

Anna Koivusalo on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori. Hänen tunnekokemuksia ja -käytäntöjä 1800-luvun Etelävaltioissa koskevaa tutkimusprojektiaan rahoittavat lukuvuonna 2019–2020 myös Fulbright Suomi -säätiö, Säätiöiden Post doc -pooli ja Emil Aaltosen Säätiö.

Lähteet

DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill.

Pike, Martha V., Janice Gray Armstrong, and Museums at Stony Brook. A Time to Mourn: Expressions of Grief in Nineteenth Century America. Stony Brook, N.Y.: Museums at Stony Brook, 1980.

 

Kati Katajisto: Koronakriisi Suomen aikaisempien kriisien valossa – mitä historia voi ”opettaa”

Vallitsevan koronakriisin keskellä on hyödyllistä ja lohdullistakin pohtia, miten suhteuttaa ja analysoida historian valossa nyt käynnissä olevaa kriisiä – jonka lopputulema on yhä avoin.

Sisällissodan muistovuonna 2018 minulle esitettiin kysymys, voisivatko sisällissodan tapahtumat uusiutua Suomessa. Kysymyksen taustalla oli huoli siitä, että Suomi olisi jakautumassa taloudellisesti kahtia. Vastasin, että Suomen itsenäisyyden ajan suurimmat kriisit ovat tulleet maan rajojen ulkopuolelta. Sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan tapahtumaketjua, ja talvi- ja jatkosota sekä Lapin sota osa toisen maailmansodan tapahtumavyöryä. Nyt elämme parhaillaan koronakriisiä, ja se, kuten aiemmatkin kriisit ovat tulleet sysäyksenä maamme rajojen ulkopuolelta. Myöskin viime vuosikymmenten pahimmat kriisit, 1990-luvun alun talouslama ja siihen liittynyt Neuvostoliiton romahdus sekä sen jälkeiset talouskriisit ovat tulleet maan rajojen ulkopuolelta. Keskenään suomalaiset eivät ole suurta kriisiä saaneet aikaiseksi. Onneksi.

Merkittävää on myös se, että nytkin, kuten aikaisemmissa kriiseissä, rajojen ulkopuolelta vyörynyttä kriisiä hoidetaan ensi sijassa kansallisella tasolla, vaikka Suomi on ollut neljännesvuosisadan EU:n jäsenvaltio. Keskeistä kriisin hoidossa ja käsittelyssä on siis suomalaisten omat toimenpiteet ja suhtautuminen. Siksi Suomen historian valossa on lohdullista se, että suomalaiset ovat selvinneet kriiseistä suhteellisen hyvin ja nopeasti. Sisällissodan jälkeen maa pääsi yllättävän nopeasti demokratian ja sovinnon rakentamisen tielle; yhteiskunnalliset uudistukset kuten torpparilaki, Lex Kallio, kunnallisen demokratian toteutuminen ja oppivelvollisuus sekä sotien välinen talouskasvu loivat vahvan pohjan kriisistä selviytymiselle – vaikka henkisiä arpia jäikin. Myös talvi- ja jatkosodan jälkeen suomalainen yhteiskunta selvisi kriisistä varsin hyvin. Vaikka sotakorvaukset painoivat maata ja Neuvostoliiton paine ja uhka näkyivät sisäpoliittisessa uudelleenorientoitumisessa, sotasyyllisyys- ja asekätkentäjupakassa, YYA-sopimuksen solmimisessa ja Porkkalan tukikohdassa, niin maan talous- ja yhteiskuntaelämä lähtivät rakentumaan laajalla rintamalla myönteiseen suuntaan. Suomesta tehtiin poliittisin päätöksin hyvinvointivaltio ja talouselämässä kirittiin kohti länsi-eurooppalaista tasoa.

Myös myöhemmistä, lähinnä globaaliin talouteen liittyvistä ja Suomea lievemmin muuttaneista kriiseistä Suomi on selviytynyt kohtuullisen hyvin. Edellisten vuosikymmenten kriisit eivät olekaan muokanneet suomalaista yhteiskuntaa yhtä syvällisesti kuin sotiin liittyneet kriisit, jotka muuttivat voimakkaasti ja nopeasti poliittisia, taloudellisia ja mentaalisia skeemoja. Vielä vähemmän viime vuosikymmenten epidemioihin ja pandemioihin liittyneet globaalit kriisit ovat vaikuttaneet suomalaiseen yhteiskuntaan.

 

Ulkopoliittisiin realiteetteihin sopeutuminen

Koronan poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset ovatkin olleet Suomessa jo tähän mennessä poikkeuksellisen voimakkaat. Maassa on voimassa valmiuslaki, Uusimaa on eristetty, koulut ovat käytännössä kiinni, ihmisten elämä on keskittynyt koteihin, suurin osa yrityksistä kärsii taloudellisista seurauksista, ja pahin on vasta edessä niin tautihuipun ja talouden osalta. Siksi lähdenkin hakemaan vertauskohtaa Suomen historiasta tilanteesta, jossa koko yhteiskunnalta vaadittiin uudenlaista asennoitumista ja sopeutumista uudenlaisiin globaalin järjestyksen realiteetteihin, kylmän sodan maailmaan.

”Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon. – – Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.” Näin totesi pääministeri J.K. Paasikivi itsenäisyyspäivänä 6.12.1944.

Paasikiven sanat olivat tyrmistyttäviä monille aikalaisille. Suomalaisten oli aika sopeutua uusiin realiteetteihin sodan koettelemusten ja katkerien uhrausten jälkeen. Paasikivi toimi Suomen historian käännekohdassa pääministerinä (17.11.1944-26.3.1946) ja presidenttinä (1946-1956), ja häneen symbolisoitui käännös, joka opittiin myöhemmin tuntemaan Paasikiven-Kekkosen linjana. Paasikivi tajusi selkeämmin kuin monet muut aikalaiset, että oli hyödytöntä jatkaa taistoa ylivoimaista vihollista vastaan. Oli parempi sopeutua välttämättömiin muutoksiin, vaikka ne olisivatkin vastenmielisiä. Tärkeämpää oli pitää kiinni kansakunnan keskeisimmistä arvoista, itsenäisyydestä, vapaasta yhteiskunnasta ja demokratiasta.

Poliittisessa elämässä sopeuduttiin nopeasti siihen, että kommunistit palasivat takaisin poliittiseen toimintaan. Niin sanottu kolmen suuren hallitus (Paasikiven III hallitus) päästi kommunistit osaksi hallitusvaltaa, mutta sitoen mukaan demokraattiseen parlamentaariseen järjestelmään. Talouselämä ja ihmiset sopeutuivat sotakorvausten maksuun ja taloudelliseen niukkuuteen. Taloudellinen tulonjakojärjestelmä joutui osaksi poliittista kamppailua, jonka kautta kommunistit ajoivat tavoitteitaan, mutta työnantajien ja palkansaajien enemmistö mukautui oloihin, eikä demokraattista yhteiskuntajärjestystä onnistuttu murtamaan työmarkkinoihin kohdistuneiden iskujen avulla. Myös lehdistön ja kansalaisten asenteet muuttuivat suhteessa Neuvostoliitoon, vaikka ei aina kivuttomasti.

Koronakriisi hakeekin yhtymäkohtaa toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen, sillä merkit viittaavat siihen, että sen seuraukset ovat yhtä syvälle käyviä yhteiskunnan, talouden ja viime kädessä ihmisten asenteiden suhteen. Siksi puhe kolmannesta maailmansodasta ei ole täysin tuulesta temmattua, vaikka aseellisesta konfliktista ei onneksi ole kyse. Koronakriisin hallinnan tekee vaikeaksi se, että maailma on entistä tiuhemmin verkottunut ja siten myös haavoittuvaisempi, niin taloudellisesti kuin virusten leviämisen kannalta. Näyttää myös siltä, että koronakriisin alla, ennen sitä, oli jo osakemarkkinoiden kriisi, jonka varsinainen syy ei siis ollut pandemia, vaan pandemia oli ikään kuin lisätalousshokki, joka itsessäänkin olisi riittävä talouskehityksen kääntämiseen negatiiviseksi. Heikki Patomäki on todennutkin, että kyse on ”kapitalistisen maailmantalouden kaikkien kriisien äidistä” (https://patomaki.fi/2020/03/maailmantalouden-kaikkien-kriisien-aiti-kohti-uusliberalistisen-aikakauden-loppua-osa-1/).

 

Koronan muokkaaman globalisaation realiteetteihin sopeutuminen

Vientivetoisena valtiona Suomi ja ylipäätään suomalaiset joutuvat sopeuttamaan talouttaan voimakkaasti, ja keksimään uusia innovatiivisia keinoja selvitä tulevista haasteista. Koronan ollessa kyseessä pelkkä taloudellinen sopeutuminen ei kuitenkaan riitä. Vaikka poliitikot tulevat tekemään keskeisimmät ratkaisut, miten ja millä keinoilla koronaa vastaan taistellaan ja miten vuosia, ehkä vuosikymmeniä, kestävä jälkihoito toteutetaan, niin selvältä näyttää, että kaikkea ohjeistusta ei voi antaa ylhäältä. Samoin kuin toisen maailmansodan jälkeen, myös nyt kaikilta suomalaisilta tullaan vaatimaan omaehtoista sopeutumista tulevaisuuden yhteiskuntaan, jos haluamme välttää tulevaisuudessa kenties vielä pahemmat kriisit, toisen ja kolmannen aallon koronakriisit tai uusien virusepidemioiden leviämisen (Vrt. https://yle.fi/uutiset/3-11279674?utm_source=twitter-share&utm_medium=social). Se alkaa käsien pesusta saippualla, ja jatkunee muun muassa vapaaehtoisena matkustuksen rajoittamisena ja kestävästi tuotettujen tuotteiden suosimisena. Tai sitten voidaan lyödä päätä seinään uudelleen, ja oppia vaikeimman kautta.

Vaikeutena tulee olemaan myös se, kuten suomettumisenkin suhteen aikanaan, milloin mennään liian pitkälle, mitkä puheet ja teot ovat oikeasti välttämättömiä. Suomessa ei ole vaarana, kuten Unkarissa, että hallitus pyrkisi diktatorisiin otteisiin ja valtansa varmistamiseen, mutta pidemmän päälle on kysyttävä, miten pitkälle ja pitkäksi aikaa ihmisten perusoikeuksia voidaan rajoittaa. Mitä paremmin jokainen ihminen itse tajuaa muuttaa toimintaansa koronan takia, sitä vähemmän valtiovallan tarvitsee ulottaa kontrolliaan ja sitä paremmin Suomi selviää koronasta. Mutta kuten aiemminkin, sykäykset tulevat jatkossakin rajojen ulkopuolelta.

FT Kati Katajisto, Helsingin yliopisto, kirjoittaa parhaillaan Keskustapuolueen historian osaa 6 (1981-1991). Hänen edellinen kirjansa Sodasta sovintoon käsitteli sovinnon rakentumista sisällissodan jälkeen kunnallisen demokratian näkökulmasta

 

HISTORIAN OPETUS POIKKEUSTILANTEESSA / STATE OF EMERGENCY DUE TO COVID-19

På svenska, se nedan / in English, see below

Lisäys 16.3.2020: Ottakaa rohkeasti yhteyttä opintoihinne liittyvissä asioissa vaikkapa sähköpostilla. Henkilökunta auttaa kaikin mahdollisin keinoin myös poikkeustilan aikana. / Kontakta oss via e-mail e.dyl. om ni har frågor gällande era studier. Vi hjälper så mycket vi bara kan. / Please don’t hesitate to e-mail the teachers and ask for help and advice in your studies. We will help you in all ways possible.

………………………………………………………….

TEDOTE HISTORIAN KOULUTUSOHJELMIEN OPETUKSESTA

Helsingin yliopisto julisti eilen illalla poikkeustilan koronaviruksen takia. Uusimman ohjeistuksen mukaan 50 hengen opetustilaisuudet on kielletty ja opiskelijoiden läsnäolopakko poistettu. Lisäksi on asetettu muita rajoituksia.

https://flamma.helsinki.fi/fi/group/ajankohtaista/uutinen/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

Historian kandi- ja maisteriohjelmat ovat päättäneet, että periodin IV kaikki opetus järjestetään lähtökohtaisesti etänä. Tämä voi tarkoittaa kurssien siirtämistä verkkoon (Moodle) tai niiden korvaamista kirjallisilla suorituksilla. Pienempien kurssien lähiopetusta ei ole varsinaisesti kielletty (ellei yliopisto tai tiedekunta toisin ilmoita), mutta opiskelijoiden ei voi edellyttää saapuvan paikalle.

Opiskelijoiden mahdollisuuksia suorittaa suunnittelemansa opinnot tuetaan kaikin tavoin, eikä tilanne varmastikaan aiheuta historian koulutusohjelmissa ylitsepääsemättömiä ongelmia.

ystävällisin terveisin,
Mirkka Lappalainen, kandiohjelman johtaja
Laura Kolbe, maisteriohjelman johtaja
Niklas Jensen-Eriksen, historian lähijohtaja

***

Kandidat- och magisterprogrammen i historia har i dag fattat beslutet att all undervisning i period IV i utgångspunkten ska ordnas på distans. Det här kan betyda att kurser flyttas till webben (Moodle) eller att studenterna ges tillfälle att ersätta kurser med skriftliga prestationer. Universitetets direktiv från den 12 mars 2020 förbjuder tills vidare inte kontaktundervisning med små grupper, men det är möjligt att direktiven skärps och redan nu är studenternas närvaroplikt upphävd. Vi kan alltså inte kräva att studenterna är närvarande vid kontaktundervisning.

Vi ska stödja studenterna att genomföra sina studier i den takt de planerat också under den här våren, och det här blir säkert inte ett oöverkomligt problem i våra utbildningsprogram.

Vi ber nu att du om du har undervisning i denna period meddelar dina studenter hur de kan avlägga resten av kursen utan kontaktundervisning.

Universitetets information om undantagstillståndet hittar du här:

https://flamma.helsinki.fi/sv/group/ajankohtaista/nyhet/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

Vänliga hälsningar,
Mirkka Lappalainen, ledare för kandidatprogrammet i historia
Laura Kolbe, ledare för magisterprogrammet i historia
Niklas Jensen-Eriksen, närmaste chef för historieämnena

***

Yesterday evening, the University of Helsinki declared a state of emergency because of the coronavirus. According to the newest guidelines, all teaching events with more than 50 people are banned, and regulations concerning compulsory attendance in teaching are abolished. There are also other restrictions. Please see:

https://flamma.helsinki.fi/en/group/ajankohtaista/news/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

The Bachelor’s and Master’s Programmes in History have decided that all teaching in Period IV is organised primarily as distance learning. This may mean moving them online (Moodle) or replacing them with written assignments. Contact teaching in smaller courses is not actually banned (unless the university or the faculty decides otherwise), but the students have no obligation to come in person to them. Teachers, please tell your students within a couple of days how your course will proceed.

We will support in all available means students’ ability to do the studies they are planning to do, and we are convinced that the situation will not cause insurmountable problems in the history programmes.

With best wishes,

Mirkka Lappalainen, Director of the Bachelor’s Programme in History
Laura Kolbe, Director of the Master’s Programme in History
Niklas Jensen-Eriksen, Immediate Superior of History

Uusi hanke: Suomen 1500-luvun lähteet ja koneavusteinen tekstintunnistus

A new research project, using HTR to study people, mobility, and networks in 16th-century Southern Finland (Prof. Anu Lahtinen (PI), History, Faculty of Arts, University of Helsinki): The research project, funded by The Finnish Cultural Foundation (Suomen Kulttuurirahasto) will use handwritten text recognition technology to index and analyse 16th century documents. The aim of the project is to study networks and mobility in the light of 16th century cameral bookkeeping and other documents.

—————–

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt prof. (ma) Anu Lahtiselle ja työryhmälle 145 000 euron rahoituksen hankkeelle 1500-luvun suomalaisten yhteisöt, liikkuvuus ja verkostot koneavusteisen lähdeanalyysin valossa. (1) Hankkeen tavoitteena on tutkia tutkia koneavusteisesti 1500-luvun voudintilien tarjoamaa tietoa aikakauden paikallisyhteisöjen ja yksilöiden sosiaalisista suhteista, liikkuvuudesta ja verkostoista.

Rahoituksen avulla digitoidaan, indeksoidaan ja tutkitaan erityisesti Uudenmaan ja Kanta-Hämeen voudintilejä ja muita relevantteja aineistoja. Tavoitteena on tuoda yhteen 1900-luvulla tehtyjä kortistointitietoja sekä koneavusteisesti luettuja (HTR, Handwritten text recognition) asiakirjatekstejä, jolloin on mahdollista tavoittaa 1500-luvun kameraalisesta aineistosta yksittäisiä ihmisiä ja paikallisia yhteisöjä sekä näiden liikkuvuutta ja verkostoja. Aloittava hanke rakentuu työryhmän 1500-luvun asiantuntemukselle sekä kokemuksille viime vuosien koneavusteisesta aineistonluvusta.

Koneavusteisessa lähteidentulkinnassa voidaan käyttää esimerkiksi Transkribus-ohjelmaa. Kuvassa Kansallisarkiston Acta Historica -kokoelman asiakirja kokeellisesti Transkribus-ohjelman tarkasteltavana.

————————————————————————————————————-
(1) Otsikko viittaa historioitsija Pentti Renvallin voudintiliaineistoja hyödyntäneeseen klassikkoteokseen Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (Turku 1949).