Professor emeritus Matti Klinge 1936-2023

|

Den här minnesteckningen publicerades den 17 mars 2023 på Helsingfors universitets intranät, Flamma. 

Lue muistokirjoitus suomeksi.

Professor emeritus Matti Klinge avled söndagen den 5 mars 2023 i en ålder av 86 år. Professor Klinge var en av våra stora intellektuella och en person som i sin gärning och offentliga profil representerade en bildad universitets- och lärdomstradition.

Universitetet, studenterna och den akademiska traditionen stod alltid Klinge nära, men var också föremål för hans forskning. Idéhistoria, nationell identitet och personhistoria var andra tyngdpunkter i hans forskning. Bland hans stora personhistoriska insatser står verket Suomen Kansallisbiografia, med sina drygt 6500 personartiklar, vars första redaktionsråd Klinge ledde 1993–2001.

Helsingfors universitet och Finland har förlorat en perspektivrik historiker och debattör vars minne lever vidare i flera sammanhang och sträcker sig långt utanför historikersfären, till vetenskapliga samfund, föreningar, stiftelser, diplomatiska kretsar med mera.

Matti Klinge på Mirkka Lappalainens karonka på Naturhistoriska museet 2005. Foto: Tony Rytkönen.

Matti Klinge inledde sin forskarbana på 1960-talet med Helsingfors universitets studentkårs historia. Det fyrdelade verket om studentkårens historia som utkom 1967–1968 och det tredelade universitetshistoriska verket Helsingfors universitet 1640–1990 som utkom inför universitetets 350-årsjubileum hör till hans centrala arbeten.

Den andra delen av studentkårens historia – Kansalaismielen synty. Suomen ylioppilaiden aatteet ja järjestäytyminen ilmentämässä yleisen mielipiteen ja kansalaistietoisuuden kehittymistä v. 1853–1871 (1967) – var Klinges doktorsavhandling. Alla fyra delar utkom på svenska under rubriken Studenter och idéer. Studentkåren vid Helsingfors universitet 1828–1960 (1969–1979).

I avhandlingen avspeglas 1960-talets politiska turbulens och särskilt decenniets ungdomsrevolt. En av de bärande frågorna var universitetets och den studerande ungdomens roll i samhällets moderniseringsprocess. I Klinges förståelse av universitetet reflekterades ett europeiskt arv förenat med snellmanskt tankegods: universitetet skulle fostra ungdomen till aktiva medborgare och bildade aktörer i samhällets tjänst.

Klinge tog själv en aktiv roll i samhället som debattör och sakkunnig, och han uppmuntrade genom sitt exempel sina studenter till samhällelig aktivitet. Under universitetets 350-årsjubileum 1990 utvecklade Klinge idén om ”universitetspartiet”, vars uppgift var att över disciplins- och fakultetsgränserna försvara bildningen och kulturen samt den akademiska lärdomen i ett brett hänseende.

En viktig del av professorns akademiska fostran skedde i studentorganisationernas verksamhet. Det här var centralt för Matti Klinge som var kurator, inspektor och senare hedersmedlem av sin nation Eteläsuomalainen osakunta samt hedersmedlem av universitetets studentkår och den svenska ämnesföreningen Historicus r.f. vars jul- och årsfester han deltog i ännu under åren före coronapandemin.

Klinge var innehavare av den svenska lärostolen i historia från 1975 till 2001. Han tillträdde under 1970-talet då historiestuderandena var politiskt aktiva och krävande, men relationen mellan professorn och studenterna blev god.

Som professor blev Klinge genast en aktiv profil på historiska institutionen och han gav så en ny synlighet åt sin lärostol och sina studenter. Som professor handledde och undervisade han flera generationer av svenska historiestuderande som på olika sätt bär vidare hans lärdomar, men han var också viktig utanför denna krets av svenska historiker i Finland som en kunskapsrik, vass och humoristisk lärare, förebild och vän.

Vikten av att studera språk och lära känna europeisk historia och kultur var central för Klinge. Han uppmuntrade studenter och forskare att bekanta sig med Europa och sporrade dem att tro på den egna förmågan och att våga utmaningen att lära sig och studera på andra språk. Han betonade att historiker behöver en mångsidig språkkunskap även om man inte behöver vara fullständig i sina kunskaper.

Genom många resor till bland annat Balticum, Ryssland, Polen och Frankrike som Klinge gjorde med studenter och med doktorander strävade han efter att skapa intresse för och kunskap om platser, språk och kulturkretsar utanför studenternas egna och bekanta sfär. Den här traditionen har förts vidare också av hans elever som verkar som akademiska lärare på svenska, finska och engelska.

När Nordplus- och Erasmusprogrammen öppnades för Finland 1989 och 1992 introducerades utbytesstudierna som en möjlighet för studenterna vid Helsingfors universitet. Tidigare hade det främst varit doktorander som genom olika bilaterala avtal kunde vistas en tid i utlandet.

Klinges vittförgrenade internationella kontaktnät var till nytta då de första utbytesavtalen och institutionsnätverken skapades mellan historiska institutionen i Helsingfors och institutioner vid andra europeiska lärosäten.

Historiska institutionen blev under Matti Klinges prefektskap en föregångare inom Helsingfors universitet på internationaliseringens område, och bidrog till programmens utveckling, till exempel genom deltagandet i pilotprojektet ECTS. För hela universitetet var det sistnämnda av stor betydelse, eftersom överförandet av studiepoäng därmed testades i praktiken.

Risto Alapuro, Tuomas M. S. Lehtonen och Matti Klinge på Finska litteratursällskapets 175-årsjubileumsseminarium i Caen 2006. Foto: Mirkka Lappalainen.

Under hela sitt liv var Klinge en läsande och skrivande människa som skrev i flera genrer. Efter att han pensionerats 2001 började han också måla, men skrivandet och planeringen av nya böcker lämnade han inte.

Böckerna Furstendömet Idensalmi. Modernitetens projekt hos släktnätverk i periferi (på svenska 2016) och Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys. Historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana (2010) hörde till hans senare centrala verk. På 2010˗talet utkom också hans memoarer i sex delar och flera offentliga dagböcker skrivna i en lärd, esseistisk stil.

Efter att nyheten om Matti Klinges bortgång offentliggjordes fylldes traditionella och sociala medier och de privata samtalen av minnen och hågkomster. Han var en finländsk offentlig intellektuell, forskare och lärare som sällan lämnade någon oberörd.

Klinge var en lärare som engagerade sig för studenterna. Han var ännu före pandemin en legendarisk, men också faktiskt närvarande lärare för både finska och svenska historiestuderande. Klinge höll sin sista föreläsningsserie hösten 2019.

Matti Klinge delade gärna av sin levnadsvisdom till ”ungdomen” omkring sig. I en tidningsintervju 2017 förmedlade Klinge ett viktigt rättesnöre som kommer från Alexander Dumas den äldres roman Greven av Monte Cristo: ”Vänta och hoppas!” ”Det är ett gott råd. Att vänta innebär tålamod. Man får inte allting direkt. Ibland kommer det man önskar, ibland inte. Det måste ändå finnas hopp. Annars lönar det sig inte att leva.”

Laura Kolbe, Henrika Tandefelt, Kristina Ranki, Johanna Ilmakunnas, Märtha Norrback

Efter Eeva-Marja Viljos disputation 1985. Viljo, opponenten Matti Klinge och kustos Henrik Lilius i universitetets huvudbyggnad. Foto: Eeva Rista, Helsingfors stadsmuseum, helsinkikuvia.fi.

Professori emeritus Matti Klinge 1936-2023

|

Tämä muistokirjoitus julkaistiin 17.3.2023 Helsingin yliopiston sisäisellä verkkosivulla, Flammassa.

Läs minnesteckningen på svenska.

Professori emeritus Matti Klinge kuoli sunnuntaina 5. maaliskuuta 2023 86-vuotiaana. Professori Klinge kuului todellisiin intellektuelleihin, ja hän edusti toiminnallaan ja julkisella profiilillaan sivistynyttä yliopistotraditiota ja oppineisuutta.

Yliopisto, opiskelijat ja akateeminen perinne olivat Klingelle aina läheisiä, mutta ne olivat myös hänen tutkimuskohteitaan. Aatehistoria, kansallinen identiteetti ja henkilöhistoria olivat hänen tutkimuksensa painopisteitä. Klingen merkittävimpiin panoksiin henkilöhistorian alalla kuuluu yli 6 500 henkilöartikkelia sisältävä Suomen kansallisbiografia, jonka ensimmäistä toimituskuntaa hän johti vuosina 1993–2001.

Helsingin yliopisto ja Suomi ovat menettäneet näkemyksiltään rikkaan historioitsijan ja keskustelijan, jonka muisto elää monissa yhteyksissä ja ulottuu kauas historioitsijoiden piirin ulkopuolelle, tiedeyhteisöön, tieteellisiin seuroihin, yhdistyksiin, säätiöihin, diplomaattipiireihin ja muualle.

Matti KLinge Mirkka Lappalaisen karonkassa 2005.

Matti Klinge Mirkka Lappalaisen karonkassa 2005 Luonnontieteellisessä museossa. Kuva: Tony Rytkönen.

Klinge aloitti historiantutkijan uransa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historiantutkijana 1960–1968. Hänen tieteellisiksi päätöikseen lasketaan neliosainen Ylioppilaskunnan historia ja kolmiosainen Helsingin yliopisto 1640–1990.

Ylioppilaskunnan historian toisesta osasta tuli Klingen väitöskirja nimellä Kansalaismielen synty. Suomen ylioppilaiden aatteet ja järjestäytyminen ilmentämässä yleisen mielipiteen ja kansalaistietoisuuden kehittymistä v. 1853–1871 (1967).

Kirjaan heijastui aikakauden poliittinen turbulenssi eli 1960-luvun nuorisoliikehdintä. Teoksen pääkysymys oli yliopiston ja opiskelevan nuorison rooli modernisoituvassa yhteiskunnassa. Klingen ymmärrys yliopistosta heijasti yleistä eurooppalaista perintöä ja snellmanilaista ajattelua: yliopiston tuli kasvattaa nuorisoa laajasti ja monipuolisesti yhteiskunnan palvelukseen, aktiivisiksi kansalaisiksi ja vaikuttajiksi.

Matti Klinge otti itse näkyvän roolin yhteiskunnallisena keskustelijana ja asiantuntijana, ja hän rohkaisi esikuvallaan opiskelijoita samanlaiseen aktiivisuuteen. Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlavuonna 1990 jalostui Klingen esiin ajamana ajatus ”yliopistopuolueesta”, jonka tehtävänä oli puolustaa yli oppiaine- ja tiedekuntarajojen sivistystä ja kulttuuria sekä akateemisuutta ja oppineisuutta laajasti ymmärrettyinä. Osa ”sivistyneistön roolia” näkyi Klingen laajassa ei-akateemisessa vaikuttamis- ja asiantuntijatyössä.

Klinge edusti ajatusta siitä, että olennainen osa professorien akateemista kasvatustehtävää tapahtuu opiskelijajärjestötoiminnassa. Hän osallistui osakunnan, ylioppilaskunnan ja historian ainejärjestöjen toiminnan edistämiseen.

Klinge toimi Eteläsuomalaisen osakunnan kuraattorina ja inspehtorina ja oli osakuntansa, yliopiston ylioppilaskunnan ja ruotsinkielisten historianopiskelijoiden ainejärjestön Historicus r.f.:n kunniajäsen. Jälkimmäisen joulu- ja vuosijuhliin hän osallistui vielä koronaviruspandemiaa edeltävinä vuosina.

Matti Klinge oli ruotsinkielisen historian oppituolin haltija 1975–2001. Hän astui virkaan 1970-luvulla, jolloin historian opiskelijat olivat poliittisesti aktiivisia ja myös vaativia, mutta professorin ja opiskelijoiden välit säilyivät hyvinä.

Professorina Klinge profiloitui heti aktiivisesti historian laitoksella ja toi näin uutta näkyvyyttä oppituolilleen ja opiskelijoilleen. Professorina hän ohjasi ja opetti useita sukupolvia ruotsinkielisiä historianopiskelijoita, jotka nyt eri tavoin vievät eteenpäin hänen tapaansa olla akateeminen opettaja, mutta hän oli tärkeä myös tämän piirin ulkopuolella asiantuntevana, terävänä ja humoristisena opettajana, esikuvana ja ystävänä.

Kielten opiskelu ja Euroopan historian ja kulttuurin tunteminen olivat Klingelle keskeisiä. Hän rohkaisi opiskelijoita ja tutkijoita uskomaan omiin kykyihinsä oppia ja käyttää kieliä, ja korosti, että historioitsijat tarvitsevat monipuolista ja avartavaa kielitaitoa, eikä kielitaidon välttämättä tarvitse olla täydellinen.

Kulttuurien ja kielten tunteminen osana Euroopan historiaa oli keskeinen pyrkimys niillä monilla opintomatkoilla mm. Baltian maihin, Puolaan, Venäjälle ja Ranskaan, joille historian opiskelijat ja doktorandit matkustivat Klingen johdolla. Tätä perinnettä jatkavat myös hänen oppilaansa, jotka toimivat akateemisina opettajina.

Kun Nordplus- ja Erasmus-opiskelijavaihto-ohjelmat avautuivat Suomelle 1989 ja 1992, vaihto-opinnot tarjosivat avartavia kokemuksia Helsingin yliopiston opiskelijoille. Aiemmin opinnot ja tutkimus ulkomailla olivat olleet mahdollisia lähinnä yksittäisille tohtoriopiskelijoille.

Klingen laajasta kansainvälisestä kontaktiverkostosta oli hyötyä, kun ensimmäiset vaihtosopimukset ja laitosverkostot luotiin Helsingin yliopiston historian laitoksen ja muiden eurooppalaisten yliopistojen ja historian laitosten välille.

Matti Klingen johtajakaudella historian laitoksesta tuli Helsingin yliopistossa kansainvälistymisen edelläkävijä. Historian laitos osallistui vaihto-ohjelmien kehittämiseen mm. osallistumalla ECTS-pilottihankkeeseen. Jälkimmäisellä oli suuri merkitys koko yliopistolle, sillä siinä testattiin käytännössä opintopisteiden yhdenmukaistamista ja hyväksilukemista yliopistojen välillä.

Alapuro, Lehtonen ja Klinge Caenissa 2005.

Risto Alapuro, Tuomas M.S. Lehtonen ja Matti Klinge Caenissa 2006 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 175-vuotisjuhlaseminaarimatkalla. Kuva: Mirkka Lappalainen.

Klinge luki ja kirjoitti koko elämänsä useissa eri tyylilajeissa. Eläkkeelle jäätyään vuonna 2001 hän ryhtyi myös maalaamaan, mutta ei koskaan lakannut kirjoittamasta tai suunnittelemasta uusia kirjoja.

Kirjat Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa (2006) ja Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys. Historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana (2010) kuuluvat Klingen 2000-luvun tärkeisiin teoksiinsa. 2010˗luvulla hän julkaisi myös kuusiosaisen muistelmasarjansa ja lukuisa osia julkista esseististä päiväkirjaansa.

Matti Klingen kuoleman jälkeen muistot professorista, opettajasta, julkisesta hahmosta ja ystävästä täyttivät perinteisen ja sosiaalisen median sekä yksityiset keskustelut. Klinge oli suomalainen julkinen intellektuelli, tutkija ja opettaja, joka harvoin jätti ketään kylmäksi.

Hän oli myös opettaja, joka oli sitoutunut oppilaisiinsa ja opettajan tehtäväänsä. Vielä pandemiaa edeltävinä vuosina nuoret historian opiskelijat tunsivat hänet legendaarisena professorina, mutta myös konkreettisesti läsnä olevana vanhempana opettajana. Klinge piti viimeisen luentosarjansa syksyllä 2019.

Klinge oli opettaja, joka välitti opiskelijoistaan kaikilla tasoilla ja hän jakoi auliisti elämänohjeita itseään lähellä olleelle ”nuorisolle”. Eräässä lehtihaastattelussa hän kiteytti tärkeimmän ohjeensa nuorelle ihmiselle: ”Odota ja toivo! – Kyllä se on hyvä neuvo. Odottaminen tarkoittaa kärsivällisyyttä. Mitään ei voi saada heti. Joskus tulee, mutta joskus ei tule. Toivoa täytyy olla. Muuten ei kannata elää.”

Laura Kolbe, Henrika Tandefelt, Kristina Ranki, Johanna Ilmakunnas, Märtha Norrback

Eeva-Marja Viljon väitöstilaisuuden päätyttyä, päärakennuksessa 1985.

Eeva-Maria Viljon väitöstilaisuuden päätyttyä 1985. Viljo, vastaväittäjä Matti Klinge ja kustos Henrik Lilius yliopiston päärakennuksessa. Kuva: Eeva Rista, Helsingin kaupunginmuseo, helsinkikuvia.fi.

Martti Troberg: Posliiniastiat ja elintaso 1800-luvun Suomessa

|

Kaikille historioitsijoille on tuttu mustavalkovalkoisten valokuvien aiheuttama harha: koska pitkälle 1960-luvulle saakka suurin osa säilyneistä valokuvista oli mustavalkoisia, meidän on vaikea kuvitella menneisyyttä värillisenä. Ehkä yllättäenkin samanlaiseen harhaan törmää kotiseutumuseoissa, joissa esitellään 1800-luvun talonpoikaiskulttuuria erilaisilla puuastioilla ja kipoilla. Valtaosa käyttöesineistä oli toki puuta, mutta pitäytyminen pelkästään puuesineissä antaa herkästi hieman vääristyneen kuvaan 1800-luvun ihmisten elintasosta.

Tutkin modernin murrosta varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä Finbyssä eli Särkisalossa. Eräänä tutkimuskohteenani olivat perunkirjat. Niissä oli henkilön kuoltua lueteltu hyvin tarkasti, usein esineen tarkkuudella koko hänen jäämistönsä. Posliiniastioiden tietynlaisesta ylellisyysleimasta huolimatta ne olivat hämmästyttävänkin yleisiä. Käytännössä pitäjästä ei löytynyt kovin monta taloutta, jossa ei olisi ollut jonkinlaisia posliiniastioita. Jopa talon ruoissa ja astioissa olevilla palkollisilla saattoi olla omia lautasia. Lautaset olivat posliiniastioista tavallisin hankinta. Lautasia oli luonnollisesti eniten säätyläisillä, joilla saattoi olla kokonaisia suuria astiastoja niihin kuuluvine keittokulhoineen ja kastikeastioineen. Säätyläistalouksilla oli lautasia keskimäärin 28,17. Tarkastelujakson ulkopuolelta ainoasta ennen vuotta 1840 säilyneestä perunkirjasta hovioikeudenneuvos Jacob Johan Alfthanin jäämistössä vuonna 1818 oli peräti 99 erilaista lautasta.[1]

Rusthollarit tulivat lautasten määrässä hyvin lähellä säätyläisiä: heillä lautasia oli keskimäärin 21,59, Joissakin rustholleissa saattoi olla jo lähes kartanon astiavalikoima. Esimerkiksi Domarbyn rusthollari Johan Christerssonilla oli v.1846 72 lautasta, Siksalon talollinen Anders Johan Signellilla vuonna 1855 74 lautasta ja Muurin talossa lautasia oli vuonna 1867 84 kappaletta.[2] Lautasia saattoi siis olla moninkertainen määrä talon asukkaisiin nähden. Torppareilla ja itsellisillä lautasia sitten olikin vain lähinnä vain omaan käyttöön eli torppareilla 4,98, itsellisillä 3,86.

Toinen posliiniastioihin liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta palautuu kahvin juomiseen. Kahvihan myytiin raakoina kahvipapuina, jotka piti ennen käyttöä paahtaa ja jauhaa. Paahtamisen saattoi tehdä tavallisella pannullakin ja jauhamisen saattoi tehdä pyyhkeen sisällä vasarankin avulla. Näihin molempiin tarkoituksiin oli kuitenkin tarjolla myös erityisvälineitä. Kahvin paahtaminen tapahtui helpoimmin liedellä lämmitetyllä pitkävartisella metallisella kahvirännärillä ja jauhaminen rauta- tai messinkiosia sisältäneellä kahvimyllyllä. Näistä apuvälineistä kahvirännärit olivat yleisempiä. Varmimmin sellainen löytyi rusthollitalouksista tai talollistalouksista: rusthollaritalouksissa oli keskimäärin 0,59 rännäriä ja talollistalouksissa 0,55. Torppareillakin rännäreitä löytyi keskimäärin 0,36. Kahvimylly oli selvästi harvinaisempi kapistus: talollisistalouksista sellaisia löytyi keskimäärin 0,48, rusthollareilla 0,41 ja torppareilla 0,25. Varmimmin sekä rännäri että mylly löytyi käsityöläisiltä. Sen sijaan säätyläisillä ne olivat yllättävänkin harvinaisia.

Käsityöläiset elivät pitäjän väestöstä ehkä selvemmin modernissa rahataloudessa. Vaikka heillä saattoi olla oma lehmä ja lammas, he joutuivat hankkimaan käytännössä lähes kaikki muut elintarvikkeet työllään ansaitsemillaan rahoilla. Samoin he joutuivat hankkimaan työssään tarvitsemansa raaka-aineet ostamalla. Ehkä tottumus tavaroiden ostamiseen näkyi myös suurempana halukkuutena hankkia rännärin ja kahvimyllyn kaltaisia ylellisyystuotteita. Toisaalta heillä ei myöskään ollut rusthollareiden, talollisten ja torppareiden tarvetta sijoittaa pääomaa viljelyn tai karjatalouden kehittämiseen.

Kahvia siis keitettiin, mutta usein se paahdettiin ja jauhettiin kotikonstein. Sen sijaan kahvintarjoiluun satsattiin. Kahvi tarjottiin kahvikupeissa, joita löytyy käytännössä suurimmasta osasta talouksista. Säätyläisillä oli kokonaisia kahviastiastoja: heillä kahvikuppeja oli keskimäärin 8,00. Rusthollareilla kuppeja löytyi 5,78, talollisilla 2,94 ja vielä torppareillakin 1,73. Rusthollarit halusivat selvästi sekä suurella lautasten että kahvikuppien määrällä julistaa vaurauttaan kopioimalla säätyläisten tapaa pitää kokonaisia astiastoja. Muille ryhmille riitti, että kuppeja oli omaan käyttöön 1-2. Tähän viittaa myös se, että syytinkiläisillä saattoi kuppeja olla todella vain juuri tuo 1-2.

Kahvi tarjoiltiin kupeista, mutta kupit tuotiin pöytään erillisellä kahvitarjottimella. Kahvitarjotin on ollut häkellyttävän yleinen: säätyläistalouksissa niitä oli 2,17, rusthollareilla 0,74, talollisilla 0,81, vuokraajilla ja laivureilla 0,80 ja torppareillakin 0,36. Kahvitarjotin oli juoman tarjoilun kannalta täysin tarpeeton väline, jolla haluttiin vain antaa säväys herrasväen kulttuuria. Kahvitarjotinten yleisyyteen tosin vaikutti varmasti se, että useimmiten peltisinä ne olivat kahviastiaston halvin lenkki, jolla ehkä ajateltiin kompensoitavan vähäistä kuppien määrää.

Kahvi tarjoiltiin ilmeisesti suoraan kuparisesta pannusta, sillä erilliset kahvi- ja teekannut olivat hyvin harvinaisia. Säätyläisillä oli 1,17 kannua, rusthollareilla 0,37, talollisilla enää 0,15 ja torppareilla ei käytännössä enää lainkaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kahvikulttuurissa ovat kahvin lisukkeet. Kahvin kanssa tarjottiin selvästi usein sokeria ja kermaa. Useissa talouksissa mainitaan erilliset sokerirasiat ja kermanekat olivat hyvin yleisiä. Säätyläisillä saattoi olla useampikin kermanekka: hopeinen ja posliininen. Säätyläisillä kermanekkoja oli 1,17.  Kermanekat olivat kuitenkin hyvin tavallisia myös rusthollareilla 0,70 ja talollisilla 0,60. jopa torpparitalouksissakin oli 0,24 kermanekkaa perunkirjaa kohden.

Näistä astioista voidaan päätellä, että kahvinjuontiin liittyi selvästi seremoniallisia piirteitä eikä pelkkä kahvi sinällään kuparipannustakaan tarjottuna antanut selvästi haluttua säväytystä, vaan sen tarjoamiseen satsattiin kermanekoin, kahvikupein ja tarjottimin. Kahvi oli selvästi yleinen, mutta ei edelleenkään arkinen tuote, vaan sen tarjoamiseen liittyi jotakin muiden elintarvikkeiden tarjonnasta poikkeavaa. Kahvin erityisasemaa haluttiin korostaa nimenomaisesti sen tarjoamisessa: astioihin sijoitettiin selvästi hanakammin kuin valmistusta helpottaviin rännäreihin ja kahvimyllyihin.

Rannikkoseudulla posliiniastiat olivat siis yllättävänkin yleisiä köyhemmissäkin talouksissa. 1800-luvun talonpoikainen elämä ei ollut mustavalkoista – tässä tapauksessa puun harmaata, vaan myös posliinin valkeaa.

sääty kermanekat kahvi-

rännärit

 kahvimylly kahvi-tarjotin kahvikupit kahvikannu posliini-lautaset
säätyläiset 1,17 0,33 0,17 2,17 8,00 1,17 28,17
rusthollarit 0,70 0,59 0,41 0,74 5,78 0,37 21,59
talolliset 0,60 0,55 0,48 0,81 2,94 0,15 16,03
vuokraajat 1,20 0,20 0,20 0,80 2,80 0,20 10,40
laivurit 0,80 0,50 0,30 0,80 0,40 0,20 12,10
torpparit 0,24 0,36 0,25 0,36 1,73 0,01 4,98
palkolliset 0,11 0,22 0,33 0,11 0,33 0,11 1,89
käsityöläiset 0,40 0,60 0,60 1,10 2,00 0,10 5,10
itselliset 0,29 0,43 0,14 0,57 1,43 0,14 3,86

Taulukko 12: Posliiniastiat Finbyssä v.1840-1870 keskimäärin perunkirjoitettua taloutta kohden.[3]

FM Martti Troberg valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa modernin murroksesta varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä 1800-luvun alkupuolella.

————————————————————————————————–

[1] Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1810-1833 EC:1 s.617.

[2] Johan Chisterssonin perunkirja Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v. 1846-1847 EC:7 s.979. Anders Johan Signellin perunkirja, Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1855 EC:11 s.1622. Klara Wilhelmina Selroosin perunkirja, Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1867 EC:21 s.1043.

[3] Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1840-1870 EC:4-23.

Looking back to think forward: Finland, Northern Europe, Eurasia

|

The recent crises have made people to look at the event of the past, to see how and why societies have reacted rather differently to them. The reasons for present day reactions and solutions are often rooted in the past.

For example, while most European countries have outsourced their security of supply after the cold war era, Finnish National Emergency Supply Agency (NESA) still maintains large permanent reserves of standby emergency supplies. According to NESA, Finland has geographical characteristics that cause difficulties to the organisers of crisis preparedness and necessitates the upholding of permanent reserves.These include cold weather, long distances, remoteness from international centres of trade, and dependence on maritime transport.

This approach has a long history. The roots of Finnish national crisis preparedness can be traced past Finland’s independence, to its joint history with the Russian Empire and the Swedish Realm, and the basics have stayed the same for three hundred years. The security of supply aimed for the benefit of Finnish people has always been a combination of state-controlled reserves and cooperation with the private sector to encourage voluntary storing.

During the early modern centuries, the European states were primarily concerned with procuring and storing supplies for their armies. Furthermore, in most countries, both the maintenance of armies and the attempts to organize emergency supply for civilians were outsourced to merchants and other private entrepreneurs In Europe’s Nordic periphery, where winters were harsh, distances were long, population was scarce, and merchants had small resources, complete outsourcing of military and civilian supply was an impossibility, and government-regulated public granaries were a necessity.

Think Forward studies the ways in which the resilience of the present day society is connected to the past, highlighting the need to understand the processes that have enhanced confidence or that have failed to do so. The history of Northern crisis preparedness and security of supply is a theme with both national importance and connections to current international debates in the field of history, but which we know scarcely little about. We welcome new members and initiatives related to the topic – from the point of view of resilience, preparedness, maintenance, private life, gender, politics, diplomacy, security, &c.

This blog text is based on a project plan written by Juha-Matti Granqvist, Sampsa Hatakka and Anu Lahtinen, as well as on a presentation given by Anu Lahtinen in the online conference Geopolitics of the New Reality: Kazakhstani and Eurasian Experience, organized by The International Information Technologies University (IITU, www.iitu.kz), Department of Media Communications and History of Kazakhstan, on 7 December 2022.

See other Think Forward contributions:
https://tinyurl.com/ThnkFwd

https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/think-forward/

https://researchportal.helsinki.fi/fi/projects/looking-back-to-think-forward-long-term-perspective-on-crisis-sig

Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja historian maisteritutkielmapalkinnot, syksy 2022

|
Suruliputus Helsingin yliopiston päärakennuksella.

Suruliputus Helsingin yliopiston päärakennuksella.

Akateemikko Eino Jutikkala -luennon yhteydessä Historian syysjuhlassa Helsingin yliopistolla on juuri jaettu palkinnot lukuvuonna 2021-2022 valmistuneille maisterintutkielmille.

Tilaisuuden alussa pidettiin hiljainen hetki Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi – hänen poismenonsa johdosta yliopistolla on ollut tänään suruliputus. Kuulimme myös muutamia sanoja Akateemikko Tommilan urasta historiantutkimuksen ja tieteen palveluksessa.

Akateemikko Päiviö Tommilan muistosanat

Akateemikko Päiviö Tommilan muistosanat

Professori Laura Kolbe loi tilaisuudessa katsauksen historian oppiaineen toimintaan lukuvuonna 2021-2022. Hän myös esitteli historian professorin arvon saaneen Tapio Bergholmin, joka lausui tervehdyksensä ja muisteli osaltaan Akateemikko Tommilaa.

Tutkielmien palkitsemisen jälkeen seurasi apulaisprofessori Soile Ylitalon Akateemikko Eino Jutikkala -luento ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Soile Ylivuori luennoimassa

Apulaisprofessori Soile Ylivuori luennoimassa Kielikeskuksen juhlasalissa.

LUKUVUODEN 2021-2022 PALKITUT TUTKIELMAT AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ:

Maria Erma: ”Jätä se meille miehille” – Sukupuolittunut kansalaisuus naisten äänioikeutta kannattavissa ja vastustavissa pilapiirroksissa 1900-luvun alun Britanniassa
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343541

Eirik Korpelainen: ”A People Great and Exalted”: Historicity of the Rephaim Reconsidered  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/341480

Anna Lehto: Traces of the Vikings : Saxo’s Gesta Danorum and the warrior culture of the Vikings https://helda.helsinki.fi/handle/10138/345002

Nea Ristimäki: Representations of Women in Harriet Martineau’s Political Activism for the Repeal of the Contagious Diseases Acts in 19th Century Britain
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343522

Myös verkkokeskusteluissa on muisteltu Akateemikko Päiviö Tommilaa – esimerkiksi Historian yksikön aiemman assistentin ja nykyisen UEF:n professorin Maria Lähteenmäen blogissa:
https://marialahteenmakiblogi.blogspot.com/2022/11/professori-paivio-tommilan-muistolle.html

Työelämäiltapäivästä vinkkejä tulevaisuuden työelämään

|

Tämän syksyn aikana on ollut jälleen käynnissä historian perinteinen työelämäkurssi Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä, jonka lopputapahtumana järjestettiin 17. marraskuuta 2022 työelämäiltapäivä.

Työelämäkurssin aikana puolet opiskelijoista toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon sekä kirjoittivat haastatteluiden pohjalta blogikirjoitukset (voit tutustua Tomas Sjöblomin, Lea Hannun, Jonna Foudilan ja Jan-Erik Engreniä haastatteluihin). Toinen osa opiskelijoista järjestivät työelämäiltapäivää tapahtumana, mikä piti sisällään tärkeiden taitojen opettelua: organisointikykyä, viestintätaitoja, tapahtuman juontamista, tapahtumasuunnittelua ja itse tapahtuman toteuttamista.

Työelämäiltapäivän ohjelmana oli kaksi paneelia sekä kaksi lyhyttä alumnihaastattelun esittelyä. Ensimmäinen paneeli koski tutkijan työuraa, ja tästä keskustelivat tutkijatohtori Matti O. Hannikainen sekä väitöskirjatutkija Aino Kirjonen.

Tämän paneelin poimintoina viisi vinkkiä työelämään ovat:

  • Kirjoittamisen taito on tutkijalle välttämättömyys, ja myös suullinen esiintymistaito korostuu tutkijan ammatissa enemmän tutkijan työelämässä kuin opiskeluvaiheessa.
  • Tutkijuus vaatii itseluottamusta omaan osaamiseen. Vaikka esitelmän yleisössä olisi paljon kokeneempia tutkijoita ja professoreitakin, niin todennäköisesti olet itse juuri sinun tutkimusaiheesi paras asiantuntija.
  • Historiantutkimuksella on oltava aina jokin heijastepinta nykyisyyteen.
  • Tutkijan uralla tutkija on jatkuvasti arvioinnin kohteena ja tutkijan tulee hakea jatkuvasti jotain – oli se sitten rahoitusta, julkaisumahdollisuuksia tai työpaikkoja. Epäonnistumisen mahdollisuus on aina läsnä, ja epävarmuuden sietokyky täytyy olla korkealla. Yhteisö on kuitenkin näissä tilanteissa tukena ja turvana.
  • Tutkijuudesta pitää olla lapsellisen kiinnostunut ja innostunut. Uteliaisuus ja uuden oppiminen ovat keskeisiä historioitsijan taitoja.

Tutkijapaneelissa keskustelivat tutkijatohtori Matti O. Hannikainen (vas.), väitöskirjatutkija Aino Kirjonen sekä tapahtuman juontaja Olli Narinen.

Toinen paneeli käsitteli yliopiston ulkopuolista työelämää, jossa keskustelivat Lottamuseon museolehtori Elina Tarvainen, Helsinki Walks Oy:n tuottaja ja opas Iisa Aaltonen, Valtioneuvoston kansliassa työskentelevä Sanna Rantahalvari, Suomen sukututkimusseuran verkkopalveluasiantuntija Mikko Kuitula sekä MTV3:n ulkomaantoimittaja Janne Hopsu.

Tämän paneelin poimintoina viisi vinkkiä työelämään ovat:

  • Kun saa työuralla jalan oven väliin jonnekin, niin on helpompi päästä työurallaan eteenpäin. Työllistymisen kannalta on tärkeää se, miten osaa sanoittaa oman osaamisensa.
  • Myös työkokemus, mikä ei osoittaudu omaksi, on arvokas. Se voi ainakin kertoa siitä, mitä ei halua työurallaan tehdä.
  • Opintojen aikana hankitut generalistitaidot ovat todella arvokkaita. Historianopiskelija oppii kirjoittamaan, erottamaan suuresta tietomäärästä olennainen ja jäsentämään tietoa, ymmärtämään laajoja asiakokonaisuuksia sekä sijoittamaan asioita kontekstiinsa. Esimerkiksi ainejärjestössä voi oppia myös sosiaalisia vuorovaikutustaitoja.
  • Jotkut asiat tarvitsee vain tehdä, että päästään eteenpäin. Opiskeluaikana kursseja ja opinnäytetöissä oppii tarttumaan tuumasta toimeen, ja niin opiskeluiden aikana kuin työelämässäkin on joskus tärkeää olla vatvomatta ja vain tarttua toimeen.
  • Humanistinen tutkinto auttaa kaikessa, missä olleen töissä ihmisten kanssa. Humanistien pitää itse arvostaa itseään ja omaa osaamistaan, jotta saa myös arvostusta.

Työelämäkurssin toisessa paneelissa kuultiin viittä historian laitoksen alumnia. Äänessä olivat Suomen Sukututkimusseuran verkkopalveluasiantuntija Mikko Kuitula (vas.), Helsinki Walksin tuottaja ja opas Iisa Aaltonen, Valtioneuvoston kansliassa työskentelevä Sanna Rantahalvari, Lottamuseon museolehtori Elina Tarvainen ja MTV3:n ulkomaantoimittaja Janne Hopsu.

Lämmin kiitos työelämäiltapäivän panelisteille sekä kurssin opiskelijoille, jotka työelämäiltapäivän toteuttivat!

Alumnihaastattelu – Tomas Sjöblom

|

Syksyllä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon. Näiden haastatteluiden pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan neljä kappaletta, joista tämä on toinen (tutustu ensimmäiseen täällä, toiseen täällä ja kolmanteen täällä). Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 17. marraskuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa klo 14:15 alkaen. Tapahtuma on avoin kaikille.

 

Alumnihaastattelussa Tomas Sjöblom, Kelan tutkimusviestinnän asiantuntija

Historian alumni Tomas Sjöblom antoi mielenkiintoisen haastatteluun koulutus ja -urapolustaan. Sjöblom valmistui Helsingin yliopiston historian ruotsinkieliseltä puolelta. Sivuaineinaan hän opiskeli niin keskiajan tutkimusta, valtio-oppia, kansantaloustiedettä kuin latinaa. Hänen tämänhetkinen toimenkuvansa käsittää Kansaneläkelaitoksen tutkimusyksiköiden tutkijoiden tutkimusten markkinointia: heidän tutkimustulostensa saattamista laajemman yleisön tietoisuuteen, muun muassa mediatiedotteiden ja koulutuksien kautta. Päivätyönsä ohessa Sjöblom toimii freelancer tiede-, viestintä- ja somekouluttajana. Ennen työtään Kansaneläkelaitoksella hän työskenteli muun muassa yliopiston viestinnässä viitisen vuotta.

Sjöblom kokee tiedeviestinnän olevan ”samalla ihanaa ja tosi tosi haastavaa”. Tutkimusten tuloksia täytyy yleistajuistaa muotoon, joka samalla herättää yleisön mielenkiinnon. Totuutta ei tule kuitenkaan venyttää. Näiden kahden asian välisen balanssin löytäminen on mielenkiintoista ja lopulta se onkin tiedeviestinnän ydintä. Nykyiseen työhönsä Sjöblom on päätynyt viestinnän tehtävien kautta, joista ensimmäiset hän on saanut yliopiston tiedekuntien tai ainejärjestöjen verkostojen avulla. Jalka oven väliin -taktiikka on siis toiminut hänen kohdallaan.

Sjöblom kokee, että historian opinnoista oppii kaikissa asiantuntijatehtävissä olennaisia asioita: lähdekritiikkiä, joka on tänä päivänä hyvin ajankohtaista; isojen tietomassojen käsittelyä ja niistä olennaisen löytämistä; kehityskulkujen ja yhteyksien näkemistä asioiden välillä. Yliopistossa oppii myös kirjoittamaan eri formaatteihin sopivaa tekstiä ja näkemään, mitä ei vielä tiedetä tai ymmärretä – ja myös tietämään, mistä niin sanottua oikeaa tietoa voi hakea. Nämä kaikki ovat asioita, jotka ovat olennaisia viestinnän tehtävissä kuin myös muissa asiantuntijatehtävissä. Tulevaisuudessa Sjöblom näkeekin yleisgeneralistin koulutuksen työmarkkina-arvon – jos jotain – kasvavan työmarkkinoiden sirpaloituessa. Olennaista historianopiskelijalle olisikin oppia osaamaan sanoittamaan omaa osaamistaan.

Sjöblom kannustaa myös opiskelemaan itseään aidosti kiinnostavia asioita, jolloin niistä saavutettu tietotaso tulee olemaan syvällisempi. Hän ei näe, että opintojen arvosanoilla olisi suurtakaan merkitystä työelämässä. Olennaisempaa on, millainen oma opintokokonaisuus on.

Sjöblom puhuu työstään Kelalla innostuneesti, muttei usko jäävänsä eläkkeelle siitä. Hän arvelee, että noin viiden vuoden kuluttua hän on saanut työstä sen, mitä hän siitä voi oppia. Tulevaisuudessa häntä kiinnostaa työskennellä jollain tavalla (tutkimus)viestinnän parissa, esimerkiksi esihenkilönä jonkinlaisessa tutkimusorganisaatiossa. Hän uskoo, että tulevaisuudessa viestintä tulee olemaan vielä nykyistä kohdennetumpaa ja personoidumpaa. Tämän hän näkee riskialttiina ja eettisenäkin kysymyksenä. Sjöblom arvelee, että tulevaisuudessa yritykset panostavat entistä enemmän viestintään, muokaten toimintaansa kohdeyleisöä varten sopivaksi. Hän miettii, kuinka paljon on soveliasta päättää ihmisten puolesta mitä nämä tietävät, sillä tietynlaista tietoa kohdennettaessa jätetään väkisin kertomatta jotain tietoa. Balanssin hakeminen ihmisille personoinnin ja toisaalta jakolinjojen vahvistamisen välille on ajatuksia herättävä, monitahoinen eettinen kysymys.

Lopuksi Sjöblom kehottaa nykyisiä historian opiskelijoita olemaan ylpeitä osaamisestaan. Hän kannustaa sanoittamaan omaa osaamistaan ja miettimään, mitä on oppinut myös sen substanssin ulkopuolelta, jota on opiskellut.

 

Kirjoittaja on

Alumnihaastattelu – Jonna Foudila

|

Syksyllä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon. Näiden haastatteluiden pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan neljä kappaletta, joista tämä on toinen (tutustu ensimmäiseen täällä ja toiseen täällä). Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 17. marraskuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa klo 14:15 alkaen. Tapahtuma on avoin kaikille.

Tiedolla, taidolla ja asenteella – ”Historiantutkinto on valttikortti työelämässä”

Unituben studion ovi aukeaa ja sisään astuu meille toistaiseksi tuntematon kutsuvieraamme. Hermoilemme vähän tekniikan kanssa, mutta kaikki laitteet on testattu moneen kertaan. Vaihdamme muutaman sanan ennen kuin tallennus menee päälle ja istumme pöydän ääreen aamuteeveen tyyliseen asetelmaan. Muuten tyhjässä studiossa tervehdimme kameraa ja hymyilemme kuvitteelliselle suoran lähetyksen yleisölle.

Haastateltavamme on vuonna 2021 Helsingin yliopistosta valmistunut historian alumni Jonna Foudila. Hän on lyhyen, mutta tehokkaan työuransa aikana ehtinyt työskennellä jo museoalalla, Kelassa, suurlähetystössä Buenos Airesissa, rekrytointifirmassa ja nyt valtionhallinnossa. Ihmettelemme, miten on mahdollista, että nuorella humanistilla menee näin hyvin työelämässä.

– Omalla kohdallani asiat ovat menneet aika jouhevasti ja usein seuraava juttu on ollut jo tiedossa ennen kuin edellinen on täysin loppunut. Ainoa varsinainen tauko tuli pandemian alussa, mutta sekin aika tuli käytettyä hyödyksi gradun viimeistelemiseen, Jonna kommentoi.   

Meille selviää, että Jonnan työura on alkanut jo paljon ennen valmistumista. Hän kehuu yliopiston mentorointipalveluja ja kertoo osallistuneensa aktiivisesti yliopiston tarjoamiin työelämätapahtumiin jo opintojen alkupuolella. Ilmeisesti tämä kannatti. Olemme kiinnostuneet myös Jonnan sivuainevalinnoista ja siitä, kuinka suunniteltuja ne olivat.  

– Valitsin sivuaineet aika lailla oman kiinnostuksen mukaan. Opiskelin historian lisäksi lähinnä valtiotieteellisessä tiedekunnassa, ja sitä on arvostettu työnhaussa. Sekä sivuainepaketti että historian pääaine ovat ohjanneet minua tehtäviin, joissa tarvitaan yleistä ymmärrystä yhteiskunnasta.  

Kysymme Jonnalta, pääseekö hän käyttämään juuri historian asiantuntijuutta työssään. Hänen mukaansa on tehtäviä, joissa substanssiosaaminen on todella tärkeää, kuten vaikka museoalalla, kun taas toisaalla suurien kokonaisuuksien ja tietomäärien sekä kielen ja viestinnän osaaminen korostuvat itse historiatietoutta enemmän. 

Miten me voisimme saada yhtä sujuvan alun työuralle? Haastateltavamme jakaa muutamia vinkkejään sekä omasta kokemuksestaan työnhakijana että rekrytoijana.  

– Kaikista tärkeintä on antaa motivaation näkyä työnhaussa. Kannattaa myös hakea ennakkoluulottomasti tehtäviin, joita ei ihan välttämättä kokonaan osaisi. Työpaikoilla opetetaan paljon sellaisia taitoja, joita ei saa mistään kouluista. Tässä juuri historia yleisenä yhteiskuntatieteenä on valtti, sillä se antaa valmiuksia opetella uusia taitoja ja kehittää kokonaiskuvien hahmottamista.

Puhumme vielä lopuksi verkostoitumisesta. Työelämään liittyy paljon hiljaista tietoa, joihin alalla uuden opiskelijan on joskus vaikeaa päästä käsiksi. Jonna haastaa yksinkertaista käsitystä verkostoitumisesta, jossa kontaktit ovat jotenkin hyötymistä varten. Verkostot toimivat kaksisuuntaisesti ja niiden kautta saa tietoa erityisesti mahdollisuuksista, joita ei muuten osaisi edes kuvitella. Hyvä verkostoituminen on luontevaa ja jatkuvaa. Se tapahtuu helposti vähän niin kuin vahingossa.

Päätämme tehokkaat ja informatiiviset 45 minuuttia täynnä tulevaisuuden toivoa. Meille oli hienoa tavata elävä esimerkki siitä, ettei työelämään sijoittumisen tarvitse olla jotain pelottavaa ja vaikeaa. Oli erityisen rohkaisevaa kuulla myös rekrytoijana toimineen mielipide, jonka mukaan historian tutkinto on oikeasti arvokas yleissivistävä tutkinto ja antaa hyviä valmiuksia työelämään.

 

Kirjoittajat Lilian Kiander ja Mauri Lunkka ovat kandivaiheen historian pääaineopiskelijoita Helsingin yliopistossa.

Akateemikko Eino Jutikkala -luento marraskuussa 2022

|
Helsingin yliopiston historian oppiaineen vuosittainen Akateemikko Eino Jutikkala -luento muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, kansainvälinen tutkija ja varttuneempi tutkija.
Tämänvuotinen, neljäs Akateemikko Eino Jutikkala -luento järjestetään ma 21.11.2022 klo 16.00-18.00. Tilaisuudessa puhuu apulaisprofessori Soile Ylivuori.
Aiheena on ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.
Paikkana on Kielikeskuksen juhlasali. Tilaisuuden alussa on kahvi- ja leivonnaistarjoilu.
https://tilavaraus.helsinki.fi/fi/keskusta/kielikeskus-fabianinkatu-26/kielikeskus-juhlasali
Ohjelma
15.45 Kahvi- ja leivonnaistarjoilu alkaa
16.00 Professori Laura Kolben avaussanat, historian kuulumisia. Hiljainen hetki edesmenneen Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi
16.15 Tapio Bergholmille professorin arvonimi: professori Bergholmin puheenvuoro
16.30 Gradupalkintojen jako
16.45 Apulaisprofessori Soile Ylivuori: ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”
18.00 Tilaisuus päättyy
Tietoa aiempien vuosien Akateemikko Eino Jutikkala -luennoista ja gradupalkinnoista:  https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/eino-jutikkala-luento/
Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

 

Soile Ylivuoresta historian apulaisprofessori 1.10.2022 alkaen

|

FT Soile Ylivuori toimii historian oppiaineessa apulaisprofessorina (toinen kausi) 1.10.2022 alkaen. Soile väitteli yleisestä historiasta Helsingin yliopistosta joulukuussa 2015 aiheenaan kehollisuus ja naisten kohteliaisuuskulttuuri 1700-luvun Englannissa. Hän on toiminut tutkijana Helsingin yliopistossa, Queen Mary -yliopistossa (University of London) sekä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, joissa hänen tutkimuksensa on keskittynyt pitkän 1700-luvun Britanniaan ja sen globaaliin imperiumiin erityisesti tiedon, identiteetin ja materiaalisuuden näkökulmista.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Soilen tämänhetkiset tutkimusprojektit käsittelevät varhaista sähkölääketiedettä ja tieteellisen tiedon rakentumista Euroopassa ajalla 1740–1840 (ERC-rahoitettu ELBOW-projekti, 2022–27) sekä kivun kokemuksellista historiaa varhaismodernista modernille ajalle (Suomen Akatemian rahoittama Experiencing Agony, 2022–26). Soile on myös parhaillaan viimeistelemässä kirjaa tropikaalisuuden kokemusten yhteydestä rotuajattelun kehitykseen 1700-luvun Jamaikalla.

Soile opettaa ja ohjaa mielellään erityisesti uuden ajan sukupuoli-, kulttuuri- ja aatehistoriaan liittyviä kokonaisuuksia ja opinnäytteitä. Hän pitää maanantaina 21.11.2022 Akateemikko Eino Jutikkala -luennon aiheesta ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Näistä en luovu: villasukat ja vastamelukuulokkeet – välttämättömyyksiä arkistoissa istuessa!
Viimeksi lukemani kirja: Zakiyyah Iman Jackson, Becoming Human: Matter and Meaning in an Antiblack World (ammatillinen); Terry Pratchett, Men at Arms (ei-ammatillinen)
Podcast-suositus: The Anthropocene Reviewed