”Olen soittanut pianoa kuusivuotiaasta alkaen, joten miksi en olisi oppinut myös säveltämään.”  – Ester Melander (1901–2008)

 

Naiset ovat aina luoneet musiikkia. Tästä huolimatta harva on edelleenkään kuullut vaikkapa Heidi Sundblad-Halmeen (1903–1973), Greta Dahlströmin (1887–1978) tai Laura Netzelin (1839–1927) nimeä – heidän teoksistaan puhumattakaan. Miltä Suomen musiikin historia kuulostaa, kun sitä tarkastellaan säveltäjänaisten näkökulmasta? Keitä nämä säveltävät naiset olivat ja mitä he sävelsivät? Miten heidän elämänsä punoutuvat Suomen ja Euroopan kulttuurihistoriaan sekä yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin?

Laajaan arkistotutkimukseen perustuva vertaisarvioitu open access -tiedekirja Sävelten tyttäret: säveltävät naiset Suomessa 1800-luvulta 1900-luvulle (SKS) avaa ennennäkemättömän kuvan säveltäjänaisten soivaan perintöön. Teos huipentaa professori Susanna Välimäen kanssa uurastamamme monivuotisen tutkimushankkeen, jota juhlistetaan myös kaikille avoimessa ja ilmaisessa kirjanjulkistuskonsertissa Ritarihuoneen salissa 12.9. kello 18 alkaen. Konsertin tallenne kuullaan Yle Radio 1:ssä 30.9.2023.

Tässä blogitekstissä avaan keskeisiä tutkimustuloksiamme lyhyesti feministisen historiantutkimuksen näkökulmista. Kirjoitus pohjautuu kirjamme laajoihin johdanto- ja johtopäätösosioihin.

Kansikuva

***

Sävelten tyttäret on ensimmäinen tutkimushanke, jossa on laajamittaisesti ja systemaattisesti arkistolähteisiin pohjautuen kartoitettu säveltäjänaisten toimintaa 1800- ja 1900-lukujen Suomessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme ainoita tai ensimmäisiä aihepiiristä kiinnostuneita tutkijoita. Säveltävät ja musisoivat naiset ovat olleet esillä esimerkiksi Marja Mustakallion, Anne Kauppalan, Pirkko Moisalan ja Riitta Valkeilan musiikinhistoriallisissa tutkimuksissa jo 1980- ja 1990-luvuilta lähtien. Myös joitakin kohdesäveltäjiämme – esimerkiksi Laura Netzeliä ja Helvi Leiviskää – on tutkittu laajemmin viime vuosina. Muiden taiteenlajien piirissä naisten ammattihistoriaa on niin ikään tutkittu laajasti, mistä esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Riitta Konttisen (2008), Hanna Suutelan (2005) ja Maria-Liisa Nevalan (1989) julkaisut.

Myös useat muut tutkijat, muusikot ja muusikko-tutkijat – kuten Linda Suolahti, Mirka Malmi, Tiina Karakorpi, Susanna Mälkki, Anna Ramstedt, Marika Kivinen, Jenna Ristilä ja monet muut – ovat viime vuosina tehneet uraauurtavaa työtä säveltäjänaisten teosten esittämisen, editoinnin ja tutkimuksen parissa. Vaikka säveltävien naisten teoksiin edelleen kohdistuu systemaattisia sukupuolittuneita ennakkoluuloja, on keskusteluilmapiirin muutosta ollut havaittavissa 2020-luvun vaihteesta alkaen. Merkittävässä roolissa tässä on ollut Sonja Saarikosken sekä Wilhelm Kvistin kaltaisten journalistien perusteellinen työ niin sanotun klassisen musiikin alan epätasa-arvon ja epäkohtien selvittämisessä. Musiikin ja sukupuolten historiantutkimus on myös kansainvälisesti kasvava ala, kuten vaikkapa Samantha Egen, Natasha Logesin, Kira Thurmanin ja Anja Bunzelin julkaisu- ja tutkimustyö osoittavat. Asiat muuttuvat hitaasti, mutta ne muuttuvat – ja niiden on muututtava.

***

Esittelemme kirjassamme pienoisbiografioin ja teosluetteloin kaikkiaan 126 vuosien 1784–1909 välillä syntynyttä suomalaista säveltäjänaista. Kaikkia hankkeen loppuvaiheessa löytämiämme säveltäjiä, kuten kirjailijana tunnettua Lempi Jääskeläistä (1900–1964) emme lopulta ennättäneet tutkia. Aikarajauksen vuoksi tutkimuksemme ulkopuolelle jäi myös koko joukko 1910-luvulta eteenpäin syntyneitä huippukiinnostavia säveltäjiä – esimerkiksi Yhdysvalloissa Curtis-instituutissa opiskellut amerikansuomalainen Lela Mäki (s. 1913), joka sävelsi legendaariselle mezzosopraanolle Marian Andersonille. Nuorempien sukupolvien säveltäjistä erityisesti hiljattain menehtynyttä Kaija Saariahoa onkin jo tutkittu runsaasti, ja musiikintutkija-säveltäjä Markus Virtanen työstää parhaillaan väitöskirjaa Ann-Elise Hannikaisen (1946–2012) vaiheista.

Aineiston ja kohdehenkilöiden volyymi löi myös meidät ällikällä. Hankkeemme alkuvaiheessa meillä oli koottuna noin kolmenkymmenen nimen lista, josta arvelimme hyvinkin selviävämme parissa vuodessa kaksin. Määrä nousi huimasti sitä mukaa kuin pääsimme aineistoihin käsiksi. Korvaamaton apu säveltäjänaisten käsikirjoitusten ja aineistojen jäljittämisessä oli hankkeen alusta alkaen kollegoista sekä arkisto-, kirjasto- ja kustannusalan asiantuntijoista – erityisesti Sibelius-museon kokoelmaintendentistä Sanna Linjama-Mannermaasta sekä Kansalliskirjaston Petri Tuovisesta. Säveltäjien jälkeläisille ja perheille olemme niin ikään suuressa kiitollisuudenvelassa mahdollisuudesta saada tutustua yksityis- ja sukuarkistojen aarteisiin.

Lisäksi hanke pakotti meidät tarkastelemaan kriittisesti omia oletuksiamme ja ennakkokäsityksiämme säveltäjyydestä, muusikkoudesta ja suomalaisuudesta. Naisille ja naisoletetuille sosiaalisesti hyväksytyt tavat toteuttaa musiikillista luovuuttaan olivat pitkään rajatut: esimerkiksi orkesterimusiikkia pidettiin pitkälti miesten alueena, kun taas lasten- ja pedagoginen musiikki sekä esimerkiksi voimistelumusiikki katsottiin naisille sopiviksi säveltämisen genreiksi. Miksi emme siis nostaisi valokeilaan näitä aiemmassa musiikin historiankirjoituksessa väheksyttyjä soivan kulttuurin muotoja? Emmehän ajattele, että vaikkapa romaani on automaattisesti arvokkaampi kuin aforismi tai lastenruno – eikä niitä ole mielekästä edes verrata keskenään.

Tarkastelumme kohteiksi otimme kaikki säveltäjät, joiden tiesimme säveltäneen kunnianhimoisesti – myös he, joilta ei ollut löytynyt arkistoista yhtään säilynyttä teosta tai vaikkapa vain yksi yksinlaulu. Samaa periaatetta noudattaen rakensimme teosluettelot siten, että kunkin säveltäjän oma erikoisosaaminen ja tyyli olisivat mahdollisimman totuudenmukaisesti edustettuina pikemmin kuin perinteisen ”sinfonioista karakterikappaleisiin”-hierarkian mukaisesti. Feministisen ja aktivistisen tutkimusotteemme hengessä teimme myös muita vastaavia periaateratkaisuja: esimerkiksi sen, että mainitsemme elämäkerroissa aina kohdehenkilön vanhemmista ensin äidin, ja sen, että korostamme kerronnassamme naisten keskinäisiä yhteistyö- ja tukiverkostoja. Kuvatoimituksessa vältimme säveltäjäpotretteja, joissa naiset esitetään ensisijaisesti nuoruutta, valkoisuutta ja keskiluokkaisuutta ihannoivan länsimaisen kauneusihanteen valossa.

Keskustelua herättivät jo hankkeen aikana laajat määritelmämme ”suomalaisuudesta” ja ”Suomesta”. Kuitenkin Suomen musiikin historiankirjoituksessa on jo pari vuosikymmentä ollut käynnissä niin sanotun ”kansallisen katseen” myyttejä purkava, historiantutkimuksesta kumpuava paradigman muutos, jossa Suomi ymmärretään pikemmin kansainvälisenä osana Itämeren kulttuuripiiriä kuin jonakin eristyneenä, kulttuurisesti ja kielellisesti yksioikoisena alueena. Päädyimmekin siihen, että otimme mukaan kaikki säveltäjät, joilla oli selkeä side Suomeen – esimerkiksi Suomessa syntyneet ja sittemmin ulkomaille muuttaneet tai vastaavasti Suomeen ulkomailta päätyneet säveltäjät. Kansalliset, kulttuuriset ja kielelliset identiteetit eivät ole toisiaan poissulkevia vaan limittäisiä – miksei siis vaikkapa pietarinsuomalaistaustaista Ingeborg von Bronsartia (1840–1913) voisi lukea niin Suomen, Venäjän kuin Saksan historiaankin kuuluvaksi hahmoksi?

***

Tutkimustyön edetessä meille valkeni, että hankkeemme paisuu melko tavalla musiikkialan ja konserttikulttuurin raamien ulkopuolelle. Havaitsimme, että monet etenkin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneista tutkimuskohteistamme toimivat musiikin lisäksi hätkähdyttävän aktiivisesti muilla yhteiskunnan osa-alueilla. Sävellystyön, opettamisen ja esiintyvän taiteilijuuden ohella he vaikuttivat hyväntekeväisyys-, naisasia- ja eläinsuojeluyhdistyksissä, poliittisissa liikkeissä, kirjoittivat runoja, proosaa, esseitä ja sanomalehtitekstejä, loivat kuvataidetta ja saattoivat elättää itsensä vaikkapa konttorityössä. Moni heistä pyrki aktiivisesti haastamaan aikansa sukupuolirooleja, ja monella on sijansa myös Suomen sateenkaarihistoriassa.

Nämä monipuoliset urat ja elämäntarinat osoittavatkin, miten musiikkikulttuurit ovat aina sidoksissa aikaansa ja ympäröivään yhteiskuntaan – eivät niistä erillisiä norsunluutorneja. Vaikka esikuvien painoarvo on kirjassamme kiistaton, halusimme tietoisesti välttää pyhitetyn ”suurnaiskaanonin” rakentamista keskittymällä säveltämiseen jokapäiväisenä, arkisenakin toimintana. Tämä ratkaisu palvelee mielestämme musiikin historian kannalta keskeistä kriittistä näkökulmaa, jossa alkuperältään patriarkaalista ja heteronormatiivista (valkoista cismies)neromyyttiä pyritään tietoisesti purkamaan.

***

Tutkimuksen tekeminen herätti valtavasti tunteita löytämisen riemusta turhautumiseen, raivoon ja suruun. Ahdistelu- ja väkivaltakokemuksista sekä naisia ja sukupuolivähemmistöjä systemaattisesti alistavista yhteiskunnallisista rajoitteista sekä normeista lukeminen tuntui pahimmillaan tuskalliselta. Kuten kirjamme johdannossa toteamme, halusimme kuitenkin kertoa säveltäjänaisten teoksista ja musiikillisesta toiminnasta heidän ehdoillaan, emme misogyynisistä ja syrjivistä aikalaiskommenteista käsin.

Muusikoiden ja editoijien kanssa hankkeen aikana tehty yhteistyö puolestaan on ollut korvaamattoman palkitsevaa. On joka kerta maagista ja liikuttavaa kuulla, kuinka jokin arkistoista löytynyt teos soi ensi kertaa vuosikymmeniin. Toisaalta tunne on usein ristiriitainen: ihanaa, että tätä vihdoin esitetään – ja samalla kauheaa, että tätä esitetään vasta nyt. Henkilökohtaisesti tärkeältä tuntui sekin, että tutkimuskohteiden joukosta löytyi varhaisia musiikkitiedettä yliopistossa opiskelleita naisia, kuten esimerkiksi sävellysopintoja harjoittanut viulisti ja filologi Emmi Kurki-Suonio (Krohn, 1905–1986).

Toivomme, että historiallisten säveltäjänaisten tutkimuksella on annettavaa kaikille musiikin, kulttuurin ja historian ystäville. Kirjamme onkin ajateltu sekä haku- ja ammattikirjallisuudeksi että yleistajuiseksi luettavaksi aiheesta kiinnostuneille. Säveltäjänaisten elämien kerronnalla on arvo sinänsä, mutta ensiarvoisen tärkeää on, että heidän tuotantonsa saisi ansaitsemaansa huomiota ja pääsisi eläväksi osaksi konserttiohjelmia sekä soivaa kulttuuriperintöämme. Samalla toivomme, että kirjamme osaltaan lähentää historian- ja musiikintutkimuksen yhteisöjä sekä innostaa kollegoitamme aihepiirin pariin.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Euroopan historian oppiaineesta vuonna 2019 väitellyt musiikin historiantutkija, joka työskentelee tätä nykyä Taideyliopiston tutkimusinstituutissa Suomen Akatemian tutkijatohtorina (2022–2025). Koivisto-Kaasikin omia suosikkeja naisten säveltämästä musiikista voi kuunnella tästä.

Kirjan tekijät teemaan sopivassa miljöössä Mannerheim-museossa. Kuva: A J Savolainen

Lämpimästi tervetuloa julkistamaan teosta Sävelten tyttäret -konserttiin tiistaina 12.9.2023 klo 18.00–19.30 Ritarihuoneelle, Ritarikatu 1, Helsinki! Konsertissa soi historiallisten suomalaisten säveltäjänaisten harvoin kuultu tai kokonaan ennen kuulematon musiikki. Konsertti on ilmainen ja kaikille avoin.

Ohjelma

Ingeborg von Bronsart (1840–1913): Fantasia Es-duuri viululle ja pianolle (1891)
Mirka Malmi, viulu
Tiina Karakorpi, piano

Ingeborg von Bronsart (1840–1913): Die Loreley (1865)
Laura Netzel (1839–1927): Blomman (n. 1880–1900)
Greta Dahlström (1887–1978): Nattlig madonna (n. 1930–40-l.)
Sylvi Raitio Orola (1894–1955): Sirkan laulu (1923)
Kajsa Dahlbäck, laulu
Kirill Kozlovski, piano

Agnes Tschetschulin (1859–1942): Tunnelmakuva (Stämningsbild) pianolle (1919)
Anna Ramstedt, piano

Helvi Leiviskä (1902–1982): Viulusonaatti g-molli (1945), osa II Larghetto con anima
Linda Suolahti, viulu
Tiina Karakorpi, piano

Laura Netzel (1839–1927): Pianosonaatti Es-duuri (1894), osa I Allegro moderato
Jenna Ristilä, piano

Heidi Sundblad-Halme (1903–1973): Kaksi melodraamaa Edith Södergranin tekstiin: I Fragment av en stämning (n. 1932–1937), II Landet som icke är (1934)
Elina Mustonen, lausunta
Jenna Ristilä, piano

Greta Dahlström (1887–1978): Muunnelmat jousikvartetille: Teema Tranquillo, 12 muunnelmaa ja fugato (n. 1935)
Linda Suolahti, viulu
Lotus Tinat, viulu
Mari Viluksela, alttoviulu
Aslihan Gencgonul, sello