Anu Lahtinen: Tiedettä yhteisössä

Kulttuurihistorioitsija, dosentti Maarit Leskelä-Kärki julkaisi viime vuonna teoksen Toisten elämät (Avain 2017), jossa hän käsittelee elämäkertakirjoittamisen keskeisiä tavoitteita ja hasteita.  Leskelä-Kärki pohtii (s. 7): ”Kenestä kukaan ei kirjoita, se ei ole täällä … Kenestä kukaan ei kerro, se unohtuu … kerrottuna puheena tai tekstinä, siten me olemme täällä.”

Leskelä-Kärki viittaa erityisesti elämäkertakirjoittamiseen ja siihen, miten eläneiden yksilöiden elämää muistetaan elämäkerroissa, julkaisuissa tai elokuvissa. Muistaminen ja kertominen on myös tärkeä osa tiedeyhteisön toimintaa. Jos tutkimukseen ei viitata, se unohtuu. Jos kollegan työtä ei oteta huomioon, sen merkitys heikkenee.

Teoksessa Historiantutkijan etiikka (Gaudeamus 2017, toim. Lidman – Koskivirta – Eilola, s. 137) professori Petri Karonen pohtii tutkijaan viittaamisen etiikkaa: ”Aikaisemman tutkimuksen systemaattinen huomioonottaminen on arvostuksen osoittamista myös tutkijan tekemälle työlle.”

Joillakin tieteenaloilla viittausmäärät ovat tärkeä tapa mitata tutkijan työn merkitystä. Ennen kaikkea kyse on silti siitä, että tiedettä edistetään keskustellen. Kun tieteen resurssit ovat aina rajalliset ja urat pätkittäisiä, on sitäkin tärkeämpää muistaa kiittää ja arvostaa sitä työtä, jota kovassa paineessa tehdään.

Olin todella ilahtunut, kun silmiini osui historian johdantokurssilta seuraava portfoliokommentti, jota luvalla lainaan:

Historiantutkimus vaikuttaa erittäin yhteisölliseltä alalta, tutkijat tuntevat toisiaan ja kommentoivat toistensa tutkimuksia, pitävät yhteisiä seminaareja ja ovat kaikki kiinnostuneita omasta alastaan ja sen ”hyvinvoinnista”. Tämän huomaa myös opiskelijana, kun yliopiston henkilökunta selkeästi välittää opiskelijoiden opintojen etenemisestä. (fil. yo Juuso Jääskeläinen)

Tiedettä tehdään, opetetaan ja opiskellaan yhteisöissä, ja toisten huomioonottaminen kuuluu sekä päivittäiseen kanssakäymiseen että tieteelliseen kirjoittamiseen.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori ja Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, joka pohti muistamisen haasteita myös HAikin pääkirjoituksessa 1/2018.

Maiju Wuokko: Digiloikka – Connecting People

Digitaalisessa ajassamme kaikki siirtyy verkkoon, muuttuu pelkiksi biteiksi, nolliksi ja ykkösiksi, ja muuttaa ihmisten välisen kanssakäymisenkin fyysisestä virtuaaliseksi. Eikö niin?

Väärin! Omat seikkailuni digihistorian ja -humanismin ihmeellisessä maailmassa ovat kyllä osoittaneet ihmisten, asioiden ja paikkojen tiiviin linkittymisen toisiinsa. Kytkökset eivät kuitenkaan muodostu verkossa vaan reaalimaailmassa.

Oranssi salama vie Kaisaniemestä Otaniemeen alle vartissa. Kuva: Hannu Bask, HSL

Antoisimmat kohtaamiset ja keskustelut tapahtuvat kasvotusten. Digitaalisuuden tarjoamat mahdollisuudet hahmottaa parhaiten konkreettisesti tekemällä ja kokeilemalla. Ja kaikki nämä tapaamiset ja tekemiset ankkuroituvat fyysisiin paikkoihin: tutuiksi tuleviin kokoushuoneisiin, työskentelytiloihin ja lounasravintoloihin. Linkittyminen kiteytyy myös kulkuyhteyksissä, kuten metrolinjassa Helsingin yliopiston keskustakampuksen ja Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksen välillä.

 

Digiloikkakoordinaattorimme Kati Katajisto raportoi vastikään hankkeen blogissa Helsinki Loves Developers -tapaamisesta, jossa esiteltiin Helsingin historiaan liittyviä, digitaalisia ja/tai digitoituja aineistoja ja aikasarjoja. Eilen Digiloikka-työryhmämme esittäytyi Otaniemessä Aallon viikoittaisessa DH pizza -tapahtumassa, joka kokoaa yhteen digihumanismista kiinnostuneita tutkijoita ja opiskelijoita vapaamuotoisiin keskusteluihin pizzalounaan äärelle.

Edellispäivänä historiantutkijoiden löyhä porukka tapasi Metsätalolla biografia- ja matrikkeliaineistojen kimpussa Aallossa ja HELDIGissä työskenteleviä Semantic Computing Research Groupin tutkijoita. Heidän työnsä erilaisten matrikkelitietokantojen sisältämien nimi-, paikka-, aika- ym. tietojen ristiinlinkittämiseksi avaa huikaisevia mahdollisuuksia historiantutkijoiden hyödynnettäväksi. Samalla historiantutkijoiden on tärkeää seurata esimerkiksi juuri SeColaisten hankkeita ja tarjota heille tarpeen ja tilaisuuden tullen omia huomioitaan ja osaamistaan.

Ad Fontes! Historian maisteriohjelman digiloikka esittäytyy DH pizza -lounastapaamisessa Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella. Kuva: Maiju Wuokko.

Kaikki tämä ihmisten tapaaminen, heidän hankkeistaan kuuleminen ja omista tekemisistä kertominen on välttämätön edellytys digiloikan ottamiselle. Tapaamisissa hiljalleen syntyvää tietoa ja ymmärrystä olisi vaikea, jopa mahdoton hahmottaa ja omaksua etänä. Paradoksaalista kyllä, digitaalisiin aineistoihin ja työkaluihinkin pääsee parhaiten tarttumaan siten, että hankkiutuu toisten ihmisten kanssa saman työ-, neuvottelu- tai lounaspöydän äärelle – ei suinkaan kukin oman tietokoneennäyttönsä takana istumalla.

Vain kuuntelemalla ja keskustelemalla pystyy hahmottamaan, mitä kaikkea kiinnostavaa digihumanismi ja -historia tällä hetkellä voivat tarjota, ja miten kaikkea tätä kenties pystyy hyödyntämään omissa opinnoissa ja tutkimuksissa. Ainoastaan mukana olemalla pystyy sitä paitsi vaikuttamaan siihen, mihin suuntaan uusia työkaluja ja aineistoja kehitetään.

Kaikkien historioitsijoiden ei tarvitse eikä kannata opetella koodaamaan: järkevämpää on hankkiutua kosketuksiin niiden kanssa, jotka sitä jo osaavat. Meidän tehtävänämme on tuoda yhteistyöhön omaa lähdekriittistä osaamistamme, relevantteja tutkimuskysymyksiämme ja kontekstuaalista asiantuntemustamme.

Kehotukseni kaikille kollegoille ja opiskelijoille onkin: menkää, osallistukaa ja verkostoitukaa – sanan jokaisessa merkityksessä, mutta erityisesti kirjaimellisessa! Erinomaisia tilaisuuksia tarjoavat esimerkiksi tutkijoille ja opiskelijoille suunnattu Helsinki Digital Humanities Hackathon touko-kesäkuun vaihteessa ja tutkijoille kohdistettu Digital History Finland Workshop toukokuun puolivälissä. Niin ja kutsu Aallon DH pizzoillekin on avoin – kiinnostuneet nykäiskööt hihasta vaikkapa allekirjoittanutta kun iskee tiedon ja pizzan nälkä.

Kirjoittaja on FT ja poliittisen yrityshistorian tutkija, joka tutkii työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/). Omien tutkimustensa ohella kirjoittaja yrittää digisivistää itseään ja on mukana Ad Fontes -hankkeen työryhmässä.

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit

Helsingin yliopisto on myöntänyt historian yksikölle rahoituksen opetuksen digiloikkaan, jonka avulla päivitetään historian opetusta. Ensisijaisesti tarkastelussa on tutkinnon kokonaisuus: millaisia tietoja opintojen eri vaiheissa tarvitaam digitaalisista lähteistä, digitaalisesta historiantutkimuksesta ja digitaalisista menetelmistä?

Digiloikkaan kuuluu myös opetuskokeiluja, joissa painottuvat vuoroin aineistot, vuoroin menetelmät. Keväällä 2018 historiassa on meneillään kurssi #Helsinki1918, joka huipentuu twiitteihin Helsingin sadan vuoden takaisesta historiasta.

Opiskelijat ovat osallistuneet luennoille, tutustuneet arkistoihin ja hahmotelleet omia teemojaan. Kurssilla on käsitelty erilaisia sähköisiä aineistoja kuten Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistoa ja helsinkikuvia.fi -kokoelmia. Kokoamiensa tietojen pohjalta opiskelijat twiittaavat 12.4.-27.4.2018 erilaisista teemoista, jotka liittyvät Helsingin historiaan vuonna 1918.

Vastaavan tapaisia kursseja on järjestetty kouluopetuksessa, ja esimerkiksi @Ylehistoria on koordinoinut twiittikampanjoita muun muassa talvisodasta (#sota39) ja kieltolaista (#kieltolaki). Tällä hetkellä monet muutkin tahot twiittaavat vuoden 1918 tapahtumista, mutta yliopisto-opetuksessa kokeilu on varsin uutta.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että kaikki opiskelu suoritettaisiin twiitein, vaan sen kokeilemisesta, miten lyhyeen tekstiin voi mahduttaa asiallista tietoa menneisyydestä. Twiittien kautta voidaan käsitellä monenlaisia historiallisen tiedon, tiedeviestinnän ja tutkijan vastuun kysymyksiä. Myös sosiaalisen median käytöstä ja lainalaisuuksista on keskusteltu ja haettu neuvoja muun muassa yliopiston opetusteknologian ja aktiivisten twiittaajien suunnalta.

#Helsinki1918-kurssin ohjaajatili on osoitteessa https://twitter.com/Helsinki1918 ja sen kautta löytää myös opiskelijoiden ja muiden vuodesta 1918 twiittavien toimijoiden tilejä.

Huhtikuun alussa kurssilaiset kävelivät Helsingin keskustassa aihepiirin asiantuntijan, dosentti Samu Nyströmin johdolla. Nyström toi esiin kaupungin monikerroksisen historian ja hyvin äärimmäisten maailmojen rinnakkaisuuden, nälän, pelon ja satunnaisen yltäkylläisyyden saarekkeet. Kävelyn lopuksi hän korosti sitä, että Helsinkin vuoden 1918 tapahtumissa oli mukana satojatuhansia yksilöitä, jotka tekivät vajavaisen tiedon perusteella kauaskantoisia ratkaisuja.

Kuten Nyström totesi, kurssilaisten twiitit voivat olla osaltaan mukana kertomassa tämän menneisyyden moninaisuudesta, lukemattomista eri näkökulmista, joita menneisyyteen voi löytää.

Twiittaus alkaa 12.4. ja mukana on niin on niin valkoisia ja punaisia kuin sivustakatsojiakin, aikuisten ja lasten näkökulmaa, tiettyjen rakennusten ja ilmiöiden kehitysvaiheita.  Kurssin ohjaajatili #Helsinki1918-kurssi @helsinki1918a on seurattavissa osoitteessa https://twitter.com/helsinki1918a, ja kullakin opiskelijalla on oma twitter-tili, joka on avattu kurssia varten.

Tervetuloa seuraamaan!

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, historian digiloikan toimija, aktiivinen twiittaaja (@anulah) sekä yksi #Helsinki1918-kurssin vetäjistä. Kurssilaisten lisäksi parhaillaan vuoden 1918 tapahtumia käsittelee myös mm. historian dosentti Samu Nyströmin ylläpitämä twitter-tili https://twitter.com/Helsinki1918

Aleksi Mainio: Suomi oli terrorismin pikkujättiläinen 100 vuotta sitten

Turun puukkoiskusta uutisoitaessa on korostettu, että Suomi on aikaisemmin saanut olla rauhassa terrorismilta. Sama ajatus toistuu kerta kerran perään uutiskielessä – mutta pitääkö se paikkansa? Vastaus riippuu näkökulmasta ja ennen kaikkea aikaperspektiivistä. Koska terrori-iskuja tai sellaiseksi määriteltyjä väkivallantekoja ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä, jotain helposti unohtuu. Nimittäin se, että suomalaisella terrorismilla on monipolvinen historia.

Sosialistivallankumouksellisten ”terroristikoulu” ja sen ”pommiverstas” vuonna 1907 Terijoen Kuokkalassa. Kansallisarkisto

Kun puhutaan viime vuosisatojen terrorismista Euroopassa, se on mahdollista jakaa neljään vaiheeseen vaikkapa seuraavalla tavalla. Ensimmäisen aikakauden aloittivat anarkistiset järjestöt tsaarin Venäjällä 1870-luvun mittaan. Ne käyttivät ”teon propagandaa” eli terrorismia päämääriensä saavuttamiseen ja toimivat esikuvina radikaalijärjestöille aina Pohjolaa myöten.

Terrorismin toinen kukoistuskausi ajoittuu ensimmäistä maailmansotaa seuranneisiin vuosikymmeniin, joiden kuluessa Euroopan siirtomaavalta alkoi rakoilla. Imperiumien ongelmat ja hajoamisprosessit lietsoivat terrori-iskuja ja poliittisia salamurhia 1960-luvulle saakka ja pitempäänkin. Väkivallanteoissa korostuivat nationalistiset ja separatistiset motiivit.

Suomalaisten heimosoturien pommiretkikunta Vienan Karjalassa kesällä 1918. Sotamuseo

Terrorismin kolmas vaihe alkoi 1960-luvun mittaan. Väkivallasta innostuneet radikaalinuoret perustelivat veritekojaan kylmän sodan konflikteilla ja äärivasemmistolaisella ideologialla. Siinä missä kolmatta vaihetta voidaan kutsua vasemmistolaiseksi terrorismiksi, niin terrorismin neljännessä vaiheessa oli kyse uskonnollisesta ja erityisesti islamistisesta terrorismista. Tämä 1990-luvun mittaan voimistunut terrorismin suuntaus jatkuu siis edelleen.

Neliportainen terrorismin historia ei tietenkään ole ongelmaton, mutta se auttaa suhteuttamaan Suomen tapahtumat suurempaan kuvaan.

Terrorismin ensimmäinen vaihe kosketti Suomea monin tavoin. Tsaarin Venäjän levottomuudet säteilivät 1900-luvun alussa Suomeen, josta tuli vallankumouksellisten terrorijärjestöjen turvasatama. Terrorismin toisen aallon laineet löivät Suomeen vielä rajummin. Venäjän imperiumin hajoaminen vuonna 1917 ja Neuvostoliiton synty aloittivat levottomuuden ajan, ”smutan”, joka heijastui Suomeenkin.

Venäjän vallankumouksen vuosina ja niiden jälkeen Suomeen saapui kymmeniä tuhansia pakolaisia Neuvosto-Venäjältä. Emigrantit loivat kymmeniä aseellisia järjestöjä, joista kuuluisimpia ovat ROVS ja Venäläisen Totuuden Veljeskunta. Pyrkimyksenä oli kaataa Neuvostoliiton hirmuhallinto keinoja kaihtamatta, eikä terrorismiakaan vierastettu.

Maria Zahartšenko-Šults oli fanaattinen emigranttiterroristi. Hänen viimeinen pommiretkensä kulki Helsingistä Viipurin kautta Moskovaan kesällä 1927. Kansallisarkisto

Emigranttijärjestöjen aseelliset siivet lähettivät ”pommiheittäjiä” rajan taakse salatein 1920- ja 30-luvuilla. Suomen yleisesikunnan tiedustelu suhtautui ilmiöön ristiriitaisesti. Välillä toimintaa yritettiin suitsia, välillä siinä oltiin mukana täysin rinnoin. Vielä 1930-luvun puolella koitettiin Stalinin murhaamista ja neuvostotyöläisten myrkyttämistä.

Toisin kuin kaksi ensimmäistä, terrorismin kolmas aikakausi ei koskettanut Suomea konkreettisina väkivallantekoina. Maan asema oli kylmän sodan vuosina niin ahdas ja poikkeuksellinen, etteivät Suomen äärivasemmiston terroristiset haavekuvat koskaan muuttuneet sanoista teoksi. Erityisesti Italiassa ja Saksassa tilanne oli toinen: punaisten prikaatien ja muiden vallankumouksellisten voimien iskut pitivät kansalaisia pelon vallassa.

Terrorismin neljäs vaihe on sivunnut Suomea jo aiemmin monin tavoin. Ulkomaalaisia terroristeja on piileskellyt maassa ja suomalaiset turistit ovat joutuneet muiden mukana terrori-iskujen kohteiksi eri puolilla maailmaa. Turun puukkoisku kuitenkin ylitti aiemmat kokemukset uskonnollisesta terrorismista monin verroin. Jos epäilykset tekijän terroristisista motiiveista vahvistuvat oikeudessa, kyse on Suomen ensimmäisestä islamistisesta terrori-iskusta ja siksi myös vedenjakajasta.

Kirjoittaja on FT ja historian yksikön postdoc-tutkija. Analyysin laajempi versio on ilmestynyt Kanavassa (6/2017).

Alex Snellman: Historiantutkija esinekokoelmiin pyrkimässä

Oli upea tunne – liki viiden vuoden odotuksen jälkeen – nähdä edessään kansallisen esinekokoelman kaikki kahdeksankymmentä ylempien virkamiesten siviiliunivormutakkia. Suomen suuriruhtinaskunnan virkakoneiston eri hallinnonalat ja arvoasteet olivat siinä liki kaikki edustettuina. Rinnakkain vaateripustimissa roikkuivat itsensä Elias Lönnrotin professorin univormu, J. K. Paasikiven valtiokonttorin virkapuku ja C. L. Engelin seuraajan Ernst Lohrmannin yleisten rakennusten ylihallituksen univormu, joka osoitti kantajansa olleen ulkomuodoltaan varsin muhkea mies.

Valtio ansaitsee kiitoksen kulttuuriteosta, kun se panostanut Museoviraston uuteen kokoelma- ja konservointikeskukseen, jossa tämä kohtaaminen tutkijatohtorinhankkeeni perusaineiston kanssa oli mahdollinen. Tämä museoiden kokoelmatoiminta jää aivan liiaksi näyttelytoiminnan varjoon, joten meidän tutkijoiden on syytä auttaa sitä näkymään paremmin julkisuudessa.

Takkirivistö Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskuksessa. Kuva: Alex Snellman.

Olen Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2016 ja 3/2017) yrittänyt kannustaa historiantutkijoita museoiden esinekokoelmia tutkimaan, jottei aineellisesta menneisyydestä kirjoitettaisi vain kuvallisten ja sanallisten lähteiden perusteella. Tässä kirjoituksessa tuon oman kokemukseni pohjalta esiin niitä haasteita ja reunaehtoja, joita esineaineiston tutkimukseen voi kuitenkin liittyä. Varsinkin muutamaa esinettä laajemman aineiston saaminen tutkittavaksi voi olla vaikeaa, muttei se, ettei joku ole helppoa, ole ennenkään historiantutkijoita pysäyttänyt.

Näkemykseni on, ettemme voi jäädä odottamaan, että museot oma-aloitteisesti lisäävät mahdollisuuksia päästä tutkimaan niiden esineitä, vaan tutkijoiden on lempeästi luotava museoille painetta aineistopyynnöillään, joilla museot puolestaan voivat perustella toiminnan tarpeellisuutta rahoittajilleen. Oleellista on, etteivät yliopistojen tutkijat ja museoiden työntekijät saa olla vastakkaisilla puolilla vaan yhteisellä asialla. Ketään ei palvele näiden pienipalkkaisten humanistien keskinäinen kinastelu esinetutkimuksen rajoituksista tai vaikkapa kuvien käyttömaksuista, vaan näiden tahojen tulisi yhdistää voimansa ja lobata päättäjiä näkemään tutkimustoiminnan arvo ja sen rajoitusten haitallisuus. Kun päättäjät usein toivovat mitattavaa tulosta, olisi tutkimusvierailujen määrästä hyvä tehdä museolle koituvan taakan sijasta päättäjille ylpeydellä raportoitava tunnusluku.

Oma tutkijantohtorinhankkeeni virisi aatelisunivormua käsittelevän suppean tutkielmani (2006) pohjalta. Kun vuonna 2013 väitöskirjani alkoi lähestyä valmistumistaan, ehdotin Kansallismuseon silloiselle ylijohtajalle Helena Edgrenille museon koko keisariajan siviilivirkapukukokoelman tutkimusta tavoitteena tutkimusjulkaisu ja mahdollisesti myös aihepiiriä käsittelevä näyttely. Aloite sai periaatteessa hyvin myönteisen vastaanoton, mutta Museoviraston keskusvaraston ruuhkautuminen ja uuden kokoelmakeskuksen meneillään ollut valmistelu johtivat siihen johtopäätökseen, että minun olisi pitänyt oman rahoitukseni lisäksi hankkia avustavan konservaattorin rahoitus kokonaiseksi vuodeksi. Vain siten esineliikenne olisi voitu hoitaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Vaadittu summa oli niin mittava, että kohtuullistin sitä oma-aloitteisesti, jottei hakemukseni olisi vaikuttanut aivan epärealistiselta. Samalla kun yritin Esinetutkimusverkosto Artefactan (http://artefacta.fi/) koordinaattorina kannustaa esinetutkimukseen, olin itse törmännyt poikkeustilanteen aiheuttamaan liki ylitsepääsemättömän tuntuiseen esteeseen.

Lähetin siitä huolimatta hakemuksia kaikille oleellisille säätiöille, mutta vasta kolme vuotta myöhemmin Ella ja Georg Ehrnroothin säätiö uskalsi – onneksi – ottaa tietoisen riskin, kun se myönsi hankkeelle puolen vuoden aloitusrahoituksen ilman konservaattorikuluja. Puoli vuotta tämän rahoituksen päättymisestä Emil Aaltosen säätiö myönsi kokonaisen vuoden, ja sen rahoitukseen sisältyi myös 1500 euron kulumääräraha, jolla arvelin pääseväni esinekokoelman tutkimuksen alkuun.

Odotusajasta oli kuitenkin ollut yllättävää hyötyä, sillä mahdottomalta vaikuttanut konservaattorikulu alkoi samaan aikaan sulaa. Kokoelmakeskus käynnisti toimintansa, mikä lopetti poikkeusjärjestelyjen tarpeen. Rajasin luettelointitietojen perusteella tutkimuksen kohteeksi vain ylempien virkamiesten takit kaikkien univormutakkien sijasta, mikä vähensi sekä omaa että kokoelmakeskuksen työtä. Lisäksi osoittautui, että univormutakit olivat niin hyväkuntoisia, että saatoin käsitellä niitä itse, mikä vapautti kokoelmakeskuksen henkilökunnan suurelta osin muuhun työhön. Esineiden valokuvauksen hoidan muutenkin itse: järjestelmäkamera, kolme studiosalamaa ja taustakangas on hintava muttei mikään mahdoton hankinta.

Oma kuvausstudioni. Kuva: Alex Snellman.

Keväällä 2017 tehty esinetilaus työllisti sekä keskusvaraston henkilökuntaa, joka etsi ja pakkasi esineet kuljetusta varten, että kokoelmakeskuksen väkeä, joka pakasti univormut tuhohyönteisten varalta. Metallinapit ja kirjonnat käärittiin pakastuksen ajaksi silkkipaperiin. Haluan kiittää Kansallismuseon ja Museoviraston väkeä sekä erityisesti keskusvaraston ja kokoelmakeskuksen henkilökuntaa kaikesta avusta. Ilman konservaattori Kristiina Karinkoa ei tutkimukseni olisi mahdollinen.

Kun sitten joulun alla 2017 saatoin liki viiden vuoden odotuksen jälkeen nähdä tämän tutkimukseni perusaineiston kokoelmakeskuksen tilavassa hallissa, oli olotila riemukas. Miten paljon helpompaa olisikaan ollut perustaa tutkimus digitaaliselle tai edes paperiselle asiakirja-aineistolle. Olisi saattanut marssia Kansallisarkistoon, ja saada asiakirjatilauksen tutkittavakseen jo seuraavana päivänä. Mutta asiakirjat eivät kerro esineellisestä menneisyydestä sitä, mitä esineet kertovat. Asiakirjojen perusteella univormuista voisi sanoa vain vähän, ja se vähäkin olisi osin virheellistä. Suomalaisen siviiliunivormujärjestelmän primäärilähteenä esineet kertovat, että ne olivat mustia, eivätkä Venäjän värisesti tummanvihreitä, vaikka kirjalliset sekundäärilähteet muuta väittävät. Eivät asiakirjat kerro, että Lönnrotilla oli rintatoppaus (olkatoppausten edeltäjä) tai että 1800-luvun alun univormut olivat hätkähdyttävän tyköistuvia. Ne ohjasivat pään ryhdikkäästi pystyyn ja tukivat keisarillista kurinalaisuutta.

Museon esinekortin mukaan tämän takin omistajaa ei tiedetä, mutta nimi löytyi povitaskun sisältä. Kuva: Alex Snellman.

Oman tutkijatohtorinhankkeeni vaikeuksiin vaikutti poikkeuksellinen tilanne sekä laaja tekstiiliaineisto, joka yleensä on lähtökohtaisesti hauraampi tutkimuskohde kuin vaikkapa huonekalut. Ei silti ollut ihanteellista päästä tutustumaan tutkimuksen perusaineistoon vasta, kun tutkimuksen rahoituskautta oli kulunut jo kokonaisen vuoden verran. Esineaineistojen tutkimuksellisen saavutettavuuden lisääminen vaatii muutenkin vielä paljon työtä (kuten esimerkiksi tästä Artefactan selvityksestä käy ilmi). Olen Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattorina sitoutunut edistämään asiaa ja auttamaan museoita kehittämään kokoelmatoimintaansa tutkimusinfrastruktuurina. Oleellista on, että yliopistot ja museot ovat samalla puolella. Nyt meidän on vielä aika vakuuttaa päättäjät.

Moni historianopiskelija ja -tutkija saattaa hieman hätkähtää tästä kirjoituksesta. Harvoin on mahdollista odottaa viittä vuotta tutkimusaineistoa! Kannustan kuitenkin rohkeasti kysymään esinetutkimuksen mahdollisuuksista museosta. Finnasta on hyvä kartoittaa esineaineistoa alustavasti, mutta varsinaiseen tutkimukseen tarvitaan pääsy museon omaan kokoelmanhallintajärjestelmään ja asiakirja-aineistoon, sillä Finnaan ei viedä kaikkia esineitä – eikä kaikkia tietoja niistä esineistä, jotka sinne viedään.

Yksittäisiä esineitä on mahdollista saada tutkittavaksi lähes aina, ja suurempikin esineaineisto on harvoin niin mutkikkaan polun takana kuin minun tapauksessani. Historiantutkijoilla on paljon annettavaa esinetutkimukselle, sillä emme rajaa katsettamme niiden vakiintuneiden kategorioiden mukaan, jotka edelleen – ainakin toisinaan – ohjaavat perinteisiä esinetutkimustieteitä. Kysymme monenlaisia kysymyksiä ja suhtaudumme kaikkiruokaisesti lähteisiin ja lähestymistapoihin. Meille on merkityksetöntä, onko tutkimusaihe perusteltu esimerkiksi kenttätyön, taiteen tai kulttuurin kannalta. Riittää, että se liittyy menneisyyteen. Siksi olisi suotavaa, että entistä useampi historiantutkija pyrkisi esinekokoelmia tutkimaan.

Pystykaulus oli pitkän 1800-luvun siviiliunivormujen keskeisin tunnusmerkki. August Hjeltin univormu Tilastollisen päätoimiston johtajana 1902–1917. Kuva: Alex Snellman.

Kirjoittaja on FT, jonka Helsingin yliopistoon sijoitettu ja Emil Aaltosen säätiön rahoittama tutkijatohtorinhanke “Keisarivallan vaatteissa” luo kokonaiskuvan Suomen suuriruhtinaskunnan siviiliunivormujärjestelmästä 1809–1917. Hän on Esinetutkimusverkosto Artefactan (http://www.artefacta.fi/) perustaja ja koordinaattori.

Jutta Riepula: Hedy Lamarr – aikansa Marilyn vai Marie Curie?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Jutta Riepula.

Näyttelijätär Hedy Lamarr (1914-2000) on tunnettu paitsi kauniista kasvoistaan (”The Most Beautiful Woman In Films”), myös saavutuksistaan teknologian saralla.

Hedy Lamarr elokuvassa ”The Heavenly Body”. MGM, 1944. Wikimedia Commons.

Itävaltalaissyntyisen Hedwig Kieslerin uran muistettavin rooli oli tsekkiläisessä eroottissävytteisessä menestyselokuvassa Hurmio (1933). Nuoren Evan osa toi Lamarrille mainetta ja vahvoja naisrooleja, mutta samalla lokeroi tämän kapeaan naistyyppiin, jollaiselle ei tuon ajan Hollywoodissa ollut pitkäaikaista kysyntää.

Filmi- ja tv-uran jälkeen otsikoihin alkoivat nousta erilaiset kohut tähden yksityiselämässä, ja 1970-luvulle tultaessa tämän julkisuuskuvaa leimasivat oikeusjutut, myymälävarkaudet, avioerot, riidat omaelämäkerrasta sekä epäonniset kauneusleikkaukset. Lamarr kuoli lopulta Floridassa sokeutuneena ja kotiinsa sulkeutuneena.

Lamarr työskenteli koko elämänsä keksintöjen parissa. Niistä merkittävin oli säveltäjä George Antheilin kanssa kehitelty taajuusvaihteluun perustuva salausjärjestelmä. Keksintö ei päätynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa armeijan käyttöön, mutta osoittautui myöhemmin menestykseksi, ja onkin pitkälti perustana nykyiselle matkapuhelinteknologialle sekä langattomalle verkolle.

Aikanaan keksintöä ei juuri noteerattu, ja tähti pysyi henkilökuvansa vankina. Lehdistö kyllä saattoi ihmetellä naisen tapaa hämmentää kuvausryhmää vaikkapa siteeraamalla Goethea ottojen välissä, mutta vasta seuraavat sukupolvet nostivat esiin tämän saavutukset keksijänä. Onkin mielenkiintoista, kuinka näyttelijätär ikääntyessään muuttui julkisessa keskustelussa seksikkäästä seireenistä säälin ja ivan kohteeksi, ja kuolemansa jälkeen väärinymmärretyksi älyköksi.

Hedy Lamarr edustaa ongelmallisen ja kahtiajakautuneen naiskuvan jatkumoa läpi historian sekä jakoa pinnalliseen ja älylliseen, syntiseen ja ylevään. Naista on ollut vaikea nähdä yhtäaikaisesti sekä seksuaalisena toimijana että oivaltavan terävänä ajattelijana, ja myös Lamarr on haluttu määrittää joko paheelliseksi kohujulkkikseksi tai nerokkaaksi keksijäksi, ikään kuin fyysisyys ja älyllisyys jollain tapaa kumoaisivat toisensa.

Lamarrin elämästä ilmestyi vastikään dokumentti Bombshell: The Hedy Lamarr Story (2017). Se pyrkii luomaan tähdestä inhimillisemmän kuvan antaen tälle aiempaa moniulotteisemman ja värikkäämmän tulkinnan, sekä ravistelemaan totuttuja ajatusmalleja. Sen ohjaaja Alexandra Dean toivookin elokuvan tuovan tuoreen menestysdraaman Hidden Figuresin (2016) tavoin esiin historian varjoon jääneitä henkilöitä sekä muuttavan käsityksiä siitä, ketkä voivat muokata maailmaa.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Iida Karjalainen: Liian toiveikas? Esperanton isä ja unelma universaalista ihmisyydestä

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Iida Karjalainen.

L.L. Zamenhof (istumassa keskellä vaimonsa Klara Zamenhofin kanssa) 1. esperantokonferenssissa Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Ludwig Lazarus Zamenhofilla oli unelma. Puolanjuutalainen silmälääkäri halusi poistaa maailmasta etnisten ryhmien väliset konfliktit, ja tarjosi ongelmaan ratkaisun vuonna 1887 julkaistussa kirjasessa. Neutraali keinotekoinen kieli helpottaisi kansojen välistä kommunikointia, kirjoitti nimimerkki Doktoro Esperanto, Tohtori Toiveikas.

Nimimerkin mukaan nimetyn kielen eli esperanton takana oli Zamenhofin oma tausta: ”Juutalaisuuteni on pääsyy sille, miksi jo aikaisesta lapsuudestani lähtien antauduin kokonaan kaiken kattavalle idealle ja unelmalle, eli ihmiskunnan tuomiselle yhteen veljeyden nimissä.”

Juutalaisen valistuksen haskalan keskellä kasvanut ja 1800-luvun lopun pogromit kokenut Zamenhof hylkäsi sionismin, koska piti nationalismia vahingollisena kaikille. Ratkaisu levottoman ajan ongelmiin oli kansalliset rajat ylittävän pasifistisen liikkeen perustaminen. Esperanto oli vain osa tätä ideaa.

Zamenhof kehitteli esperanton rinnalle rabbi Hillelin ajatusten pohjalta homaranismia, uskonnollista filosofiaa, jonka tarkoitus oli juutalaisuuden uudistaminen ja uskontojen välisenä siltana toimiminen.

Zamenhofin uskonnollinen pasifismi törmäsi kuitenkin vastustukseen Ranskassa, jossa esperantoliikkeen 1. konferenssi järjestettiin vuonna 1905.

Kansainvälisestä kielestä innostuneet ranskalaiset professorit ja tiedemiehet olivat kauhuissaan Zamenhofin konferenssia varten kirjoittamasta puheesta. Tunteikas puhe loppui kaikkia uskontokuntia syleilevään rukoukseen: ”Kristityt, heprealaiset ja muhamettilaiset, me olemme kaikki Jumalan lapsia.”

Ranskalaisten mielestä puhe oli sensuroitava, sillä Dreyfus-tapauksen jakamassa Ranskassa edes Zamenhofin juutalaisuuden mainitseminen oli riskialtista. Ranskalaisten visio esperantosta oli toisenlainen kuin kielen luojan: heille esperanto oli täysin neutraali kansainvälinen kieli, jolla ei tulisi olla poliittisia eikä uskonnollisia kytköksiä.

Zamenhof piti silti puheensa yleisölle, joka otti universaalin ihmisyyden sanoman riemukkaasti vastaan. ”Tänään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, me, mitä erilaisimpien kansakuntien edustajat, seisomme vierekkäin, emme vieraina emmekä vihollisina, vaan veljinä”, Zamenhof julisti.

Esperantosta ei kaikesta huolimatta tullut Zamenhofin kaavailemaa uskonnollis-pasifistista liikettä, vaan kieli ja sen ympärille syntynyt liike kävivät läpi 1900-luvun aikana monenlaisia vaiheita.

Saadakseen esperantolle lisää puhujia kansalliset esperanto-organisaatiot yrittivät vuosisadan alussa riisua kielen kokonaan sen ideologisista piirteistä, ja esperanton juutalaiset juuret yritettiin häivyttää kokonaan taustalle. Esperantosta haluttiin tehdä milloin talouden, milloin tieteen neutraali kieli, ja 1920-luvulla kieli sai kannatusta muun muassa Kansainliitossa.

Zamenhofin unelmista huolimatta esperanto ei lopulta pelastanut maailmaa, mutta esperantoliike omaksui silti osan kielen luojan toiveikkuudesta. Vuosittain kansainväliseen esperantokonferenssiin kokoontuvat esperantistit vannovat edelleen rauhan ja kansainvälisyyden nimiin, ja toisin kuin muut 1800-luvun lopulla kehitetyt keinotekoiset kielet, esperanto selvisi. Toiveikkaan tohtorin kuolemasta tuli vuonna 2017 sata vuotta, mutta esperanto elää edelleen.

Ensimmäinen esperantokonferenssi Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Tekstin lähteenä on käytetty teoksia Boulton Marjorie, Zamenhof. The Creator of Esperanto. Routledge and Kegan Paul: Lontoo 1960, Forster Peter G., The Esperanto Movement. Mouton Publishers: Haag 1982 ja Garvía Roberto, Esperanto and its Rivals. The Struggle for an International Language. University of Pennsylvania Press: Philadelphia 2015.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Sanna Rantahalvari: ”Kuin suuri yhteisvankila”. Juhani Ahon kokema sisällissota Helsingissä 1918

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Sanna Rantahalvari.

Sata vuotta sitten Helsingissä elettiin hyvin erilaista talvea kuin nyt. Sama lumi ja Ioska varmasti vaivasivat kaupunkilaisia, mutta suurempi huolenaihe oli tammikuussa 2018 alkanut sisällissota. Elintarvikkeista oli pulaa, kaupungeista puuttui laillinen järjestysvalta ja aseellisia kaarteja putkahteli sieltä täältä. Kaupunkitila militarisoitui, kuin punakaarti alkoi valvoa yhteiskunnallisesti merkittäviä rakennuksia valtauksensa jälkeen. Helsingissä elettiin ”kuin suuressa yhteisvankilassa”, kuten Juhani Aho luonnehti päiväkirjassaan.

Juhani Aho (1861–1921). Lähde: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos (julkaistu vuonna 1953 Suomessa). Wikimedia Commons.

Juhani Aho oli sisällissodan syttyessä 57-vuotias kuuluisa kansalliskirjailija, joka oli teoksessaan tottunut kuvaamaan kansan syviä rivejä. Kirjailijalle olikin shokki huomata, miten huonosti hän enää tunsi kansaansa. Arkinen elämä muuttui oudoksi ja uhkaavaksi, kun ”vartijoita ja vakoilijoita liikkui kintereillämme kaduilla ja vaani meitä monessa kodissakin”.

Sota muutti peruuttamattomasti arjen kaupungissa. Aho suhtautui tähän kenties hieman lakonisesti, sillä hän raportoi usein päiväkirjassaan siitä, kuinka hankalaa oli mennä Hufvudstadsbladetin toimistoon tai senaatin tiloihin, kun punakaartilaiset partioivat kaikkialla. Varsinaiset taistelut olivat kaukana Ahon kodista Eirasta, ja sotakokemus olikin ennen kaikkea henkinen, kun ”alituinen tunne tukehtumisesta ahdisti rintaa”.

Koko punaisen miehityksen ajan kirjailija jaksoi uskoa ja odottaa valkoisen Suomen armeijan saapumista. Aho oli porvariston tapaan suojeluskuntien puolella konfliktissa, sillä punakaarti horjutti hänelle tutun ja ikuisena pidetyn yhteiskuntajärjestyksen rakenteita. Sisällissota oli ohimenevä vaihe yhteiskunnassa, punakaartin ”talviyön unelmaa”, sillä Ahon mielestä valtaa kaupungeissa ja isänmaassa tulisi aina  käyttämään koulutettu omistava luokka.

Talviyön unelmaa seurasi Aholle ”hirmuinen kesä”, sillä sekä punaiset että valkoiset osoittautuivat hänelle pettymykseksi. Rakentavan eheyttämispolitiikan sijaan valkoiset asettuivat vallankahvaan ja punaiset suljettiin vankileireille. Tilanne alkoi helpottaa vasta 1920-Iuvulle tultaessa, kun uusi perustuslaki ja orastava talouskasvu vakauttivat kansakuntaa. 1920 julkaistussa romaanissaan Muistatko Aho puhuukin unohtamisen tärkeydestä, sillä vääryyksien ja kauheuksien muistelu ei panna yhteiskunnan haavoja, vaan silloin ”täytyisi verikostossa surmata kaikki”.

Juhani Ahon patsas Engelin aukiolla (Armfeltintie 6:n edustalla). Kuvaaja:
Grünberg Constantin, 1960-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Tekstin lähteenä on käytetty Ahon teosta ”Hajamietteitä kapinaviikolta” (1918) sekä romaania ”Muistatko” (1920).

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Elmo Mustonen: Miltä Eurooppa näytti intiaanin silmin?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Elmo Mustonen.

Tisquantum astui purjelaivalle ensimmäistä kertaa elämässään päivänä, jona hänet siepattiin orjaksi, kesällä 1614. Massachusettsissa koko elämänsä viettänyt intiaani vietiin kahleissa Eurooppaan. Seuraavat kuusi viikkoa hän vietti kannen alla sidottuna, eläen kuivatulla turskalla. Hän pääsi vapaaksi Malagassa.

Malaga oli ahdas, välimerellinen ja meluisa. Kaupungissa oli suuri katedraali ja sitä ympäröivillä kukkuloilla kohosi linnoitus, joka oli rakennettu kivestä. Kirkossa oli lasi-ikkunat.

Eurooppalaiset asuivat liikkumattomissa taloissaan ympäri vuoden ja palelivat talvisin, koska eivät hallinneet lämpöeristystä yhtä hyvin kuin Amerikan alkuasukkaat. Pienestä kylästä kotoisin ollut Tisquantum on varmasti ollut sanaton. Kaikki ruoka oli hänelle vierasta. Miten hänen vatsansa kesti vehnää? Tai kananmunia? Pitikö hän oluesta? Hän oli elänyt koko elämänsä kalalla ja maissilla.

Squanto eli Tisquantum opettamassa kalatemppuaan. Lähde: Bricker, Garland Armor. The Teaching of Agriculture in the High School. New York: Macmillan, 1911, s. 112. Wikimedia Commons.

Miltä Eurooppa haisi? Suuret, ahtaat kaupungit ovat varmasti lemunneet inhottavilta. Maallakin oli karjaa, hevosia ja sikoja, joita hän ei koskaan ollut nähnyt. Meille tuttu navetan tuoksu oli hänelle uusi ja epämiellyttävä. Jopa ihmiset haisivat pahalta, sillä Euroopassa peseydyttiin paljon harvemmin kuin Amerikassa.

Espanjalaisille munkeille Tisquantumin sielu oli ykkösprioriteetti. Ei tiedetä, kääntyikö hän kristityksi. Luultavasti hän osallistui jumalanpalveluksiin Euroopassa ollessaan. Miltä tuntui palvoa vierasta jumalaa oudolla kielellä? Miten hän sovitti oman kansansa uskonnolliset perinteet kristinuskoon? Tisquantum taivutteli munkit päästämään hänet protestanttiseen Englantiin. Ymmärsikö hän kristikuntien välisen vihanpidon?

Ehkä vielä kiinnostavampaa on miettiä asioita, jotka Tisquantum tunnisti. Euroopassakin noudatettiin tiukkoja sukupuolirooleja. Varakkaat osoittivat statustaan kalliilla vaatteilla ja koruilla. Sotaa käytiin jatkuvasti ja se oli poikkeuksetta miesten tehtävä. Ruoka tuli pöytään merestä ja pelloilta. Ehkä kotoutuminen ei ollutkaan niin vaikeaa. Lopulta Euroopassa oli ehkä sittenkin enemmän tuttua kuin vierasta.

Tisquantum palasi lopulta kotiin kuuden vuoden jälkeen ja löysi kotikylänsä tautien autioittamana. Maailma, jota hän oli paennut, oli ehtinyt hänen edelleen. Ne intiaanit, jotka hän löysi, eivät luottaneet häneen enää. Hänestä oli tullut liian eurooppalainen. Hän kuoli englantilaisten parissa 1622.

Hän oli poissa vain kuusi vuotta. Tuona aikana koko se maailma, jossa hän oli kasvanut, tuhoutui äkisti. Englantilaiset rakensivat linnoituksen hänen kotikylänsä paikalle. Koti, johon Tisquantum yritti niin pitkään päästä takaisin, oli lakannut olemasta.

Tekstin lähteenä on käytetty Charles C. Mannin teosta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta (2005).

Kirjoittaja on kandivaiheen historianopiskelija Helsingin yliopistossa.

Tuomas Harju: Julius Tallberg, Lauttasaaren omistaja

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Tuomas Harju.

Julius Tallberg (1857–1921) saattaa olla nimi, jota monikaan helsinkiläinen ei tunne. Hänen kädenjälkensä näkyy kuitenkin joka puolella Helsinkiä. Kolmen sepän patsasta, City-Käytävää ja Lauttasaarta ei olisi ainakaan nykymuodossa olemassa ilman ehtymätöntä tarmonpesää, Julius Tallbergiä.

Kolmen sepän patsas. Wikimedia Commons.

Tallberg oli synnynnäinen kauppamies. Jo teini-ikäisenä ensimmäisessä työpaikassaa rautakaupan apulaisena Turussa hän osoitti poikkeuksellista bisnesvainua. Tallberg oli myös ahkera: joka aamu hän lähti aikaisin myymään nauloja torille, mihin maalaiset tulivat ostamaan niitä. Ei siis mikään ihme, että hänellä oli jo 30-vuotiaana menestyvä rakennustarvikeliike Helsingissä.

Tallbergin tarmo oli kuitenkin kyltymätön. Helsingin rakennusbuumin kiihtyessä vuosisadan vaihteessa hän ryhtyi myös itse kivitalojen rakennuttajaksi. Tallbergin sanottiinkin olevan itse rakennustarvikeliikkeensä paras asiakas! Hän uskalsi myös rohkeasti levittäytyä uusille aloille. Tallberg oli perustamassa Suomen ensimmäistä sementtivalimoa ja rahoitti aloittelevia yrityksiä (esimerkiksi Strömbergin sähkökonetehdasta).

Tallberg oli kiinnostunut myös kotikaupunkinsa asioista ja hän aloitti kaupunginvaltuustossa vasta 31-vuotiaana. Erityisesti hän halusi varmistaa elinkeinoelämän edellytykset Helsingissä ja oli mukana niin satamaradan rakentamisessa kuin liikennelaitoksen perustamisessa. Hänellä oli myös silmää kaupungin kehittämiselle: kun hän osti korttelin Kaivokadun ja Aleksanterinkadun välissä rakentaakseen uuden hulppean myymälän, rakennutti hän samalla nykyisin City-Käytävänä tunnetun vilkkaan kauppakujan yhdistämään sen rautatieasemaan.

Tallberg oli myös aktiivinen lahjoittaja. Hänen perustamansa säätiöt lahjoittivat rahaa niin kaupungille kuin nuorille opiskelijoille. Hänen Helsingin kaupungille lahjoittamansa Kolmen sepän patsas komeilee yhä Aleksanterinkadun päässä, Tallbergin nimeä kantavan talon edessä.

Lauttasaari, ilmakuva. Kuvaaja: H. Sternberg, 1965. Helsingin kaupunginmuseo

Tallberg osti Lauttasaaren vuonna 1913 tarkoituksenaan myydä se eteenpäin kaupungille. Valtuusto ei kuitenkaan nähnyt vielä tuolloin tarvetta kaupungilla laajentua länteen ja hylkäsi tarjouksen. Tallberg päätti kehittää Lauttasaarta itse: hän perusti sinne lauttayhteyden Ruoholahdesta (jonka mukaan saari sai suomenkielisen nimensä!) ja antoi laatia asemakaavoja. Kun kaupunki lopulta liitti Lauttasaaren itseensä vuonna 1946, tuli se huomattavasti Tallbergin pyytämää hintaa kalliimmaksi!

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.