Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja historian maisteritutkielmapalkinnot, syksy 2022

Suruliputus Helsingin yliopiston päärakennuksella.

Suruliputus Helsingin yliopiston päärakennuksella.

Akateemikko Eino Jutikkala -luennon yhteydessä Historian syysjuhlassa Helsingin yliopistolla on juuri jaettu palkinnot lukuvuonna 2021-2022 valmistuneille maisterintutkielmille.

Tilaisuuden alussa pidettiin hiljainen hetki Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi – hänen poismenonsa johdosta yliopistolla on ollut tänään suruliputus. Kuulimme myös muutamia sanoja Akateemikko Tommilan urasta historiantutkimuksen ja tieteen palveluksessa.

Akateemikko Päiviö Tommilan muistosanat

Akateemikko Päiviö Tommilan muistosanat

Professori Laura Kolbe loi tilaisuudessa katsauksen historian oppiaineen toimintaan lukuvuonna 2021-2022. Hän myös esitteli historian professorin arvon saaneen Tapio Bergholmin, joka lausui tervehdyksensä ja muisteli osaltaan Akateemikko Tommilaa.

Tutkielmien palkitsemisen jälkeen seurasi apulaisprofessori Soile Ylitalon Akateemikko Eino Jutikkala -luento ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Soile Ylivuori luennoimassa

Apulaisprofessori Soile Ylivuori luennoimassa Kielikeskuksen juhlasalissa.

LUKUVUODEN 2021-2022 PALKITUT TUTKIELMAT AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ:

Maria Erma: ”Jätä se meille miehille” – Sukupuolittunut kansalaisuus naisten äänioikeutta kannattavissa ja vastustavissa pilapiirroksissa 1900-luvun alun Britanniassa
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343541

Eirik Korpelainen: ”A People Great and Exalted”: Historicity of the Rephaim Reconsidered  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/341480

Anna Lehto: Traces of the Vikings : Saxo’s Gesta Danorum and the warrior culture of the Vikings https://helda.helsinki.fi/handle/10138/345002

Nea Ristimäki: Representations of Women in Harriet Martineau’s Political Activism for the Repeal of the Contagious Diseases Acts in 19th Century Britain
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343522

Myös verkkokeskusteluissa on muisteltu Akateemikko Päiviö Tommilaa – esimerkiksi Historian yksikön aiemman assistentin ja nykyisen UEF:n professorin Maria Lähteenmäen blogissa:
https://marialahteenmakiblogi.blogspot.com/2022/11/professori-paivio-tommilan-muistolle.html

Työelämäiltapäivästä vinkkejä tulevaisuuden työelämään

Tämän syksyn aikana on ollut jälleen käynnissä historian perinteinen työelämäkurssi Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä, jonka lopputapahtumana järjestettiin 17. marraskuuta 2022 työelämäiltapäivä.

Työelämäkurssin aikana puolet opiskelijoista toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon sekä kirjoittivat haastatteluiden pohjalta blogikirjoitukset (voit tutustua Tomas Sjöblomin, Lea Hannun, Jonna Foudilan ja Jan-Erik Engreniä haastatteluihin). Toinen osa opiskelijoista järjestivät työelämäiltapäivää tapahtumana, mikä piti sisällään tärkeiden taitojen opettelua: organisointikykyä, viestintätaitoja, tapahtuman juontamista, tapahtumasuunnittelua ja itse tapahtuman toteuttamista.

Työelämäiltapäivän ohjelmana oli kaksi paneelia sekä kaksi lyhyttä alumnihaastattelun esittelyä. Ensimmäinen paneeli koski tutkijan työuraa, ja tästä keskustelivat tutkijatohtori Matti O. Hannikainen sekä väitöskirjatutkija Aino Kirjonen.

Tämän paneelin poimintoina viisi vinkkiä työelämään ovat:

  • Kirjoittamisen taito on tutkijalle välttämättömyys, ja myös suullinen esiintymistaito korostuu tutkijan ammatissa enemmän tutkijan työelämässä kuin opiskeluvaiheessa.
  • Tutkijuus vaatii itseluottamusta omaan osaamiseen. Vaikka esitelmän yleisössä olisi paljon kokeneempia tutkijoita ja professoreitakin, niin todennäköisesti olet itse juuri sinun tutkimusaiheesi paras asiantuntija.
  • Historiantutkimuksella on oltava aina jokin heijastepinta nykyisyyteen.
  • Tutkijan uralla tutkija on jatkuvasti arvioinnin kohteena ja tutkijan tulee hakea jatkuvasti jotain – oli se sitten rahoitusta, julkaisumahdollisuuksia tai työpaikkoja. Epäonnistumisen mahdollisuus on aina läsnä, ja epävarmuuden sietokyky täytyy olla korkealla. Yhteisö on kuitenkin näissä tilanteissa tukena ja turvana.
  • Tutkijuudesta pitää olla lapsellisen kiinnostunut ja innostunut. Uteliaisuus ja uuden oppiminen ovat keskeisiä historioitsijan taitoja.

Tutkijapaneelissa keskustelivat tutkijatohtori Matti O. Hannikainen (vas.), väitöskirjatutkija Aino Kirjonen sekä tapahtuman juontaja Olli Narinen.

Toinen paneeli käsitteli yliopiston ulkopuolista työelämää, jossa keskustelivat Lottamuseon museolehtori Elina Tarvainen, Helsinki Walks Oy:n tuottaja ja opas Iisa Aaltonen, Valtioneuvoston kansliassa työskentelevä Sanna Rantahalvari, Suomen sukututkimusseuran verkkopalveluasiantuntija Mikko Kuitula sekä MTV3:n ulkomaantoimittaja Janne Hopsu.

Tämän paneelin poimintoina viisi vinkkiä työelämään ovat:

  • Kun saa työuralla jalan oven väliin jonnekin, niin on helpompi päästä työurallaan eteenpäin. Työllistymisen kannalta on tärkeää se, miten osaa sanoittaa oman osaamisensa.
  • Myös työkokemus, mikä ei osoittaudu omaksi, on arvokas. Se voi ainakin kertoa siitä, mitä ei halua työurallaan tehdä.
  • Opintojen aikana hankitut generalistitaidot ovat todella arvokkaita. Historianopiskelija oppii kirjoittamaan, erottamaan suuresta tietomäärästä olennainen ja jäsentämään tietoa, ymmärtämään laajoja asiakokonaisuuksia sekä sijoittamaan asioita kontekstiinsa. Esimerkiksi ainejärjestössä voi oppia myös sosiaalisia vuorovaikutustaitoja.
  • Jotkut asiat tarvitsee vain tehdä, että päästään eteenpäin. Opiskeluaikana kursseja ja opinnäytetöissä oppii tarttumaan tuumasta toimeen, ja niin opiskeluiden aikana kuin työelämässäkin on joskus tärkeää olla vatvomatta ja vain tarttua toimeen.
  • Humanistinen tutkinto auttaa kaikessa, missä olleen töissä ihmisten kanssa. Humanistien pitää itse arvostaa itseään ja omaa osaamistaan, jotta saa myös arvostusta.

Työelämäkurssin toisessa paneelissa kuultiin viittä historian laitoksen alumnia. Äänessä olivat Suomen Sukututkimusseuran verkkopalveluasiantuntija Mikko Kuitula (vas.), Helsinki Walksin tuottaja ja opas Iisa Aaltonen, Valtioneuvoston kansliassa työskentelevä Sanna Rantahalvari, Lottamuseon museolehtori Elina Tarvainen ja MTV3:n ulkomaantoimittaja Janne Hopsu.

Lämmin kiitos työelämäiltapäivän panelisteille sekä kurssin opiskelijoille, jotka työelämäiltapäivän toteuttivat!

Alumnihaastattelu – Tomas Sjöblom

Syksyllä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon. Näiden haastatteluiden pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan neljä kappaletta, joista tämä on toinen (tutustu ensimmäiseen täällä, toiseen täällä ja kolmanteen täällä). Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 17. marraskuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa klo 14:15 alkaen. Tapahtuma on avoin kaikille.

 

Alumnihaastattelussa Tomas Sjöblom, Kelan tutkimusviestinnän asiantuntija

Historian alumni Tomas Sjöblom antoi mielenkiintoisen haastatteluun koulutus ja -urapolustaan. Sjöblom valmistui Helsingin yliopiston historian ruotsinkieliseltä puolelta. Sivuaineinaan hän opiskeli niin keskiajan tutkimusta, valtio-oppia, kansantaloustiedettä kuin latinaa. Hänen tämänhetkinen toimenkuvansa käsittää Kansaneläkelaitoksen tutkimusyksiköiden tutkijoiden tutkimusten markkinointia: heidän tutkimustulostensa saattamista laajemman yleisön tietoisuuteen, muun muassa mediatiedotteiden ja koulutuksien kautta. Päivätyönsä ohessa Sjöblom toimii freelancer tiede-, viestintä- ja somekouluttajana. Ennen työtään Kansaneläkelaitoksella hän työskenteli muun muassa yliopiston viestinnässä viitisen vuotta.

Sjöblom kokee tiedeviestinnän olevan ”samalla ihanaa ja tosi tosi haastavaa”. Tutkimusten tuloksia täytyy yleistajuistaa muotoon, joka samalla herättää yleisön mielenkiinnon. Totuutta ei tule kuitenkaan venyttää. Näiden kahden asian välisen balanssin löytäminen on mielenkiintoista ja lopulta se onkin tiedeviestinnän ydintä. Nykyiseen työhönsä Sjöblom on päätynyt viestinnän tehtävien kautta, joista ensimmäiset hän on saanut yliopiston tiedekuntien tai ainejärjestöjen verkostojen avulla. Jalka oven väliin -taktiikka on siis toiminut hänen kohdallaan.

Sjöblom kokee, että historian opinnoista oppii kaikissa asiantuntijatehtävissä olennaisia asioita: lähdekritiikkiä, joka on tänä päivänä hyvin ajankohtaista; isojen tietomassojen käsittelyä ja niistä olennaisen löytämistä; kehityskulkujen ja yhteyksien näkemistä asioiden välillä. Yliopistossa oppii myös kirjoittamaan eri formaatteihin sopivaa tekstiä ja näkemään, mitä ei vielä tiedetä tai ymmärretä – ja myös tietämään, mistä niin sanottua oikeaa tietoa voi hakea. Nämä kaikki ovat asioita, jotka ovat olennaisia viestinnän tehtävissä kuin myös muissa asiantuntijatehtävissä. Tulevaisuudessa Sjöblom näkeekin yleisgeneralistin koulutuksen työmarkkina-arvon – jos jotain – kasvavan työmarkkinoiden sirpaloituessa. Olennaista historianopiskelijalle olisikin oppia osaamaan sanoittamaan omaa osaamistaan.

Sjöblom kannustaa myös opiskelemaan itseään aidosti kiinnostavia asioita, jolloin niistä saavutettu tietotaso tulee olemaan syvällisempi. Hän ei näe, että opintojen arvosanoilla olisi suurtakaan merkitystä työelämässä. Olennaisempaa on, millainen oma opintokokonaisuus on.

Sjöblom puhuu työstään Kelalla innostuneesti, muttei usko jäävänsä eläkkeelle siitä. Hän arvelee, että noin viiden vuoden kuluttua hän on saanut työstä sen, mitä hän siitä voi oppia. Tulevaisuudessa häntä kiinnostaa työskennellä jollain tavalla (tutkimus)viestinnän parissa, esimerkiksi esihenkilönä jonkinlaisessa tutkimusorganisaatiossa. Hän uskoo, että tulevaisuudessa viestintä tulee olemaan vielä nykyistä kohdennetumpaa ja personoidumpaa. Tämän hän näkee riskialttiina ja eettisenäkin kysymyksenä. Sjöblom arvelee, että tulevaisuudessa yritykset panostavat entistä enemmän viestintään, muokaten toimintaansa kohdeyleisöä varten sopivaksi. Hän miettii, kuinka paljon on soveliasta päättää ihmisten puolesta mitä nämä tietävät, sillä tietynlaista tietoa kohdennettaessa jätetään väkisin kertomatta jotain tietoa. Balanssin hakeminen ihmisille personoinnin ja toisaalta jakolinjojen vahvistamisen välille on ajatuksia herättävä, monitahoinen eettinen kysymys.

Lopuksi Sjöblom kehottaa nykyisiä historian opiskelijoita olemaan ylpeitä osaamisestaan. Hän kannustaa sanoittamaan omaa osaamistaan ja miettimään, mitä on oppinut myös sen substanssin ulkopuolelta, jota on opiskellut.

 

Kirjoittaja on

Alumnihaastattelu – Jonna Foudila

Syksyllä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon. Näiden haastatteluiden pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan neljä kappaletta, joista tämä on toinen (tutustu ensimmäiseen täällä ja toiseen täällä). Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 17. marraskuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa klo 14:15 alkaen. Tapahtuma on avoin kaikille.

Tiedolla, taidolla ja asenteella – ”Historiantutkinto on valttikortti työelämässä”

Unituben studion ovi aukeaa ja sisään astuu meille toistaiseksi tuntematon kutsuvieraamme. Hermoilemme vähän tekniikan kanssa, mutta kaikki laitteet on testattu moneen kertaan. Vaihdamme muutaman sanan ennen kuin tallennus menee päälle ja istumme pöydän ääreen aamuteeveen tyyliseen asetelmaan. Muuten tyhjässä studiossa tervehdimme kameraa ja hymyilemme kuvitteelliselle suoran lähetyksen yleisölle.

Haastateltavamme on vuonna 2021 Helsingin yliopistosta valmistunut historian alumni Jonna Foudila. Hän on lyhyen, mutta tehokkaan työuransa aikana ehtinyt työskennellä jo museoalalla, Kelassa, suurlähetystössä Buenos Airesissa, rekrytointifirmassa ja nyt valtionhallinnossa. Ihmettelemme, miten on mahdollista, että nuorella humanistilla menee näin hyvin työelämässä.

– Omalla kohdallani asiat ovat menneet aika jouhevasti ja usein seuraava juttu on ollut jo tiedossa ennen kuin edellinen on täysin loppunut. Ainoa varsinainen tauko tuli pandemian alussa, mutta sekin aika tuli käytettyä hyödyksi gradun viimeistelemiseen, Jonna kommentoi.   

Meille selviää, että Jonnan työura on alkanut jo paljon ennen valmistumista. Hän kehuu yliopiston mentorointipalveluja ja kertoo osallistuneensa aktiivisesti yliopiston tarjoamiin työelämätapahtumiin jo opintojen alkupuolella. Ilmeisesti tämä kannatti. Olemme kiinnostuneet myös Jonnan sivuainevalinnoista ja siitä, kuinka suunniteltuja ne olivat.  

– Valitsin sivuaineet aika lailla oman kiinnostuksen mukaan. Opiskelin historian lisäksi lähinnä valtiotieteellisessä tiedekunnassa, ja sitä on arvostettu työnhaussa. Sekä sivuainepaketti että historian pääaine ovat ohjanneet minua tehtäviin, joissa tarvitaan yleistä ymmärrystä yhteiskunnasta.  

Kysymme Jonnalta, pääseekö hän käyttämään juuri historian asiantuntijuutta työssään. Hänen mukaansa on tehtäviä, joissa substanssiosaaminen on todella tärkeää, kuten vaikka museoalalla, kun taas toisaalla suurien kokonaisuuksien ja tietomäärien sekä kielen ja viestinnän osaaminen korostuvat itse historiatietoutta enemmän. 

Miten me voisimme saada yhtä sujuvan alun työuralle? Haastateltavamme jakaa muutamia vinkkejään sekä omasta kokemuksestaan työnhakijana että rekrytoijana.  

– Kaikista tärkeintä on antaa motivaation näkyä työnhaussa. Kannattaa myös hakea ennakkoluulottomasti tehtäviin, joita ei ihan välttämättä kokonaan osaisi. Työpaikoilla opetetaan paljon sellaisia taitoja, joita ei saa mistään kouluista. Tässä juuri historia yleisenä yhteiskuntatieteenä on valtti, sillä se antaa valmiuksia opetella uusia taitoja ja kehittää kokonaiskuvien hahmottamista.

Puhumme vielä lopuksi verkostoitumisesta. Työelämään liittyy paljon hiljaista tietoa, joihin alalla uuden opiskelijan on joskus vaikeaa päästä käsiksi. Jonna haastaa yksinkertaista käsitystä verkostoitumisesta, jossa kontaktit ovat jotenkin hyötymistä varten. Verkostot toimivat kaksisuuntaisesti ja niiden kautta saa tietoa erityisesti mahdollisuuksista, joita ei muuten osaisi edes kuvitella. Hyvä verkostoituminen on luontevaa ja jatkuvaa. Se tapahtuu helposti vähän niin kuin vahingossa.

Päätämme tehokkaat ja informatiiviset 45 minuuttia täynnä tulevaisuuden toivoa. Meille oli hienoa tavata elävä esimerkki siitä, ettei työelämään sijoittumisen tarvitse olla jotain pelottavaa ja vaikeaa. Oli erityisen rohkaisevaa kuulla myös rekrytoijana toimineen mielipide, jonka mukaan historian tutkinto on oikeasti arvokas yleissivistävä tutkinto ja antaa hyviä valmiuksia työelämään.

 

Kirjoittajat Lilian Kiander ja Mauri Lunkka ovat kandivaiheen historian pääaineopiskelijoita Helsingin yliopistossa.

Akateemikko Eino Jutikkala -luento marraskuussa 2022

Helsingin yliopiston historian oppiaineen vuosittainen Akateemikko Eino Jutikkala -luento muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, kansainvälinen tutkija ja varttuneempi tutkija.
Tämänvuotinen, neljäs Akateemikko Eino Jutikkala -luento järjestetään ma 21.11.2022 klo 16.00-18.00. Tilaisuudessa puhuu apulaisprofessori Soile Ylivuori.
Aiheena on ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.
Paikkana on Kielikeskuksen juhlasali. Tilaisuuden alussa on kahvi- ja leivonnaistarjoilu.
https://tilavaraus.helsinki.fi/fi/keskusta/kielikeskus-fabianinkatu-26/kielikeskus-juhlasali
Ohjelma
15.45 Kahvi- ja leivonnaistarjoilu alkaa
16.00 Professori Laura Kolben avaussanat, historian kuulumisia. Hiljainen hetki edesmenneen Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi
16.15 Tapio Bergholmille professorin arvonimi: professori Bergholmin puheenvuoro
16.30 Gradupalkintojen jako
16.45 Apulaisprofessori Soile Ylivuori: ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”
18.00 Tilaisuus päättyy
Tietoa aiempien vuosien Akateemikko Eino Jutikkala -luennoista ja gradupalkinnoista:  https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/eino-jutikkala-luento/
Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

 

Soile Ylivuoresta historian apulaisprofessori 1.10.2022 alkaen

FT Soile Ylivuori toimii historian oppiaineessa apulaisprofessorina (toinen kausi) 1.10.2022 alkaen. Soile väitteli yleisestä historiasta Helsingin yliopistosta joulukuussa 2015 aiheenaan kehollisuus ja naisten kohteliaisuuskulttuuri 1700-luvun Englannissa. Hän on toiminut tutkijana Helsingin yliopistossa, Queen Mary -yliopistossa (University of London) sekä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, joissa hänen tutkimuksensa on keskittynyt pitkän 1700-luvun Britanniaan ja sen globaaliin imperiumiin erityisesti tiedon, identiteetin ja materiaalisuuden näkökulmista.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Soilen tämänhetkiset tutkimusprojektit käsittelevät varhaista sähkölääketiedettä ja tieteellisen tiedon rakentumista Euroopassa ajalla 1740–1840 (ERC-rahoitettu ELBOW-projekti, 2022–27) sekä kivun kokemuksellista historiaa varhaismodernista modernille ajalle (Suomen Akatemian rahoittama Experiencing Agony, 2022–26). Soile on myös parhaillaan viimeistelemässä kirjaa tropikaalisuuden kokemusten yhteydestä rotuajattelun kehitykseen 1700-luvun Jamaikalla.

Soile opettaa ja ohjaa mielellään erityisesti uuden ajan sukupuoli-, kulttuuri- ja aatehistoriaan liittyviä kokonaisuuksia ja opinnäytteitä. Hän pitää maanantaina 21.11.2022 Akateemikko Eino Jutikkala -luennon aiheesta ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Näistä en luovu: villasukat ja vastamelukuulokkeet – välttämättömyyksiä arkistoissa istuessa!
Viimeksi lukemani kirja: Zakiyyah Iman Jackson,
Becoming Human: Matter and Meaning in an Antiblack World (ammatillinen); Terry Pratchett, Men at Arms (ei-ammatillinen)
Podcast-suositus:
The Anthropocene Reviewed

Alumnihaastattelu – Jan-Erik Engren

Syksyllä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon. Näiden haastatteluiden pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan neljä kappaletta, joista tämä on toinen (tutustu ensimmäiseen täällä). Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 17. marraskuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa klo 14:15 alkaen. Tapahtuma on avoin kaikille.

 

Historian opinnoilla monipuolisiin työtehtäviin

Tehtävänämme Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssilla oli haastatella historian alumnia saadaksemme kuvan siitä, millaisissa tehtävissä historian oppiaineesta valmistuneet työskentelevät ja miten heidän tiensä on nykyiseen työhön johtanut. Pyysin haastateltavaksi Kansallisarkistossa työskentelevän Jan-Erik Engrenin. Jan-Erik on opiskellut Helsingin yliopistossa historiaa ja työskennellyt Kansallisarkistossa kesästä 2020 alkaen, alkuun työharjoittelijana ja sittemmin viransijaisena. Haastattelun toteutti Valtteri Pesu.

Miten Jan-Erik päätyi Kansallisarkistoon?

Jan-Erik oli opintojensa aikana tutkimusavustajana Suomen Akatemian projektissa, jossa tutkittiin hylynryöstöjä. Hän kirjoitti projektin yhteydessä kaksi tutkimusartikkelia perinnelaivan rakennustyypistä ja näiden pohjalta on valmistumassa pian myös hänen pro gradunsa. Jan-Erik hyödynsi tutkimuksessaan digitaalisia menetelmiä. Joten kun Kansallisarkistossa aukeni työharjoittelupaikka digitaalisissa tutkimuspalveluissa keväällä 2020, se herätti hänen kiinnostuksensa. Hän pääsi harjoitteluun ja haki seuraavana syksynä viransijaisuuteen sinne ja tuli valituksi.

Mitä hänen työtehtäviinsä kuuluu?

Tehtävänimike Jan-Erikillä on tutkija, mutta käytännössä hänen tehtävänsä ovat moninaisia ja keskiössä on digitaalisten palveluiden suunnittelu- ja kehitystyö. Hän on ollut muun muassa mukana kehittämässä Kansallisarkiston arkistojen porttia, käsialojen koneellista automaattista tunnistusta sekä tuomiokirjahakua.

Jan-Erik tuo omaa asiantuntijuuttaan siihen, millaisia ominaisuuksia ja millainen käytettävyys verkkopalveluilla tulisi olla ja hän järjestää käytettävyystyöpajoja, joihin palvelun käyttäjät osallistuvat. Jan-Erik tekee digipalvelujen kehittämisessä luonnollisesti yhteistyötä koodareiden kanssa. Työn digipuoli on myös vaatinut häneltä itseltään jatkuvaa uuden oppimista. Digitaalisten palvelujen kehitystyön lisäksi Jan-Erik koordinoi Kansallisarkiston ryhmäesittelyitä ja tekee korkeakouluyhteistyötä.

Opinnot ja niiden merkitys työelämässä

Jan-Erikin mielestä yliopistokoulutus ei ainakaan historian osalta anna välttämättä valmiutta suoraan työelämään. Hänen mukaansa historian alalla ei käytännössä edes olisi mahdollista toteuttaa yleispätevää työelämään valmistavaa koulutusta, koska työllistymismahdollisuudet ovat niin monipuoliset. Jan-Erik arvostaa kuitenkin sitä koulutusta, jota on yliopistossa saanut ja kokee, että opitut taidot ovat olleet hyödyllisiä työelämässä. Jan-Erik nostaa esiin sen, että yliopistokoulutus on antanut hänelle työkaluja tiedon etsimiseen ja uuden oppimiseen. Sivuaineena opiskelluista yleisestä valtio-opista sekä taloustieteestä on myös ollut hänen mukaansa hyötyä, jopa yllättävissä tilanteissa. Sivuaineopintojen myötä hän on oppinut ymmärtämään tarkemmin esimerkiksi sitä, miten yhteiskunta ja EU toimivat.

Jan-Erikin terveiset historianopiskelijoille

Haastattelun lopussa halusin vielä kuulla Jan-Erikiltä vinkkejä ja terveisiä tämänhetkisille historianopiskelijoille. Jan-Erik lähetti opiskelijoille seuraavat terveiset:

– Kannattaa opiskella niin paljon kuin pystyy ja niin laajalti kuin mahdollista, oman kiinnostuksen mukaan, ja ottaa siitä ilo irti. Yliopisto on kuin buffetti, josta voi valita mitä tahansa mielenkiintoista opiskeltavaa.

– Ei kannata stressata työllistymisestä. Jan-Erikin mukaan hänen vuosikurssistaan suurin osa on töissä, ja vieläpä kiinnostavan kuuloisissa tehtävissä.

– Kannattaa tarttua tilaisuuksiin, hakea rohkeasti harjoittelupaikkoihin. Myös niihin, joihin oma pätevyys ei välttämättä riittäisi.

– Luottakaa itseenne. Vaihtoehtoja on paljon ja hyviä hommia löytyy, kun on vaan aktiivinen ja opiskelee hyvin.

 

Valtteri Pesu on kolmannen vuoden historianopiskelija, joka on kiinnostunut erityisesti Suomen ja Pohjoismaiden sekä Euroopan uudesta ajasta. Hänellä on tällä hetkellä työn alla kandidaatintutkielma, joka käsittelee Kustaa III:n sodan vaikutuksia siviiliväestöön.

Alumnihaastattelu – Lea Hannu

Syksyllä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon. Näiden haastatteluiden pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan neljä kappaletta, joista tämä on ensimmäinen. Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 17. marraskuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa klo 14:15 alkaen. Tapahtuma on avoin kaikille.

 

Työssä parasta on nuoret, sanoo historian aineenopettaja

Historian ja yhteiskuntaopin aineenopettaja Lea Hannu kävi Unitube-studiolla kertomassa meille historian opettajan koulutuksesta ja työstä. Lea on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 2021 pääaineenaan yleinen historia. Hänen kiinnostuksensa niin historiaa kuin opettajuuttakin kohtaan heräsi yläaste- ja lukioiässä.

”Historian ja pedagogisten opintojen lisäksi opiskelin yhteiskuntaopin aineenopettajan ja museologian opintokokonaisuudet. Suoritin opintoja myös sukupuolentutkimuksesta, alue- ja kulttuurintutkimuksesta, taidehistoriasta ja italian kielestä. Historia ja yhteiskuntaoppi ovat selkeästi yleisin historian opettajien aineyhdistelmä. Tiedän myös historia ja elämänkatsomustieto tai uskonto -yhdistelmällä työllistyneitä opettajia. Monilla eri yhdistelmillä löytää oman paikkansa”, Lea kertoo.

Pedagogiset opinnot Lea koki monipuolisiksi, käytännönläheisiksi ja todella antoisiksi, mutta myös haastaviksi. Ne vaativat enemmän läsnäoloa ja ”läksyjen” ja ryhmätöiden tekemistä kuin muut yliopisto-opinnot. Myös työmäärä oli haaste, koska opintovuoteen sisältyi niin paljon erilaisia aihealueita, jotka piti ottaa haltuun. Pedagogiset opinnot antoivat hyvät valmiudet opettajan töihin ja antoivat tuntumaa koulumaailmasta, oppilaista ja luokkatilanteista. Opetusharjoittelua oli noin puolet opintovuodesta. Pedagogisten opintojen alkaessa alkaa myös oman opettajan identiteetin rakentaminen, joka jatkuu vielä pitkään ja jolle kannattaa antaa aikaa kypsyä.

”Monista aiheista ehditään käydä vuoden aikana vain pintaraapaisu, mutta työelämässä niihin pääsee tutustumaan syvemmin. Etenkin tuntisuunnittelun ja siihen liittyvät työkalut oppi opintojen aikana todella hyvin. Vinkkinä pedagogisia opintoja suunnitteleville sanoisin, että opinnot kannattaa käydä yhden vuoden aikana. Opiskelijoista muodostuu toisiaan tukeva yhteisö, joka on kiva pitää koossa koko vuoden ajan. Kannattaa myös olla varma omasta mielenkiinnosta opettajan työtä kohtaan ennen opintoihin lähtemistä, sillä pedagogiset opinnot käyvät turhan raskaiksi, jos motivaatio ei ole riittävä. Lisäksi opinnoille kannattaa varata tarpeeksi aikaa kalenterista, jotta niihin voi kunnolla keskittyä”, Lea sanoo.

Hän rohkaisee opetusharjoittelua jännittäviä: ”Ensimmäisistä opetusharjoittelutunneista selviää hyvin, kun muistaa, että aloitus jännittää eniten ja lopulta oppitunnit menevät nopeasti. Opetin ensimmäiset harjoittelutuntini parina yhdessä toisen opiskelijan kanssa. Vertaistuki on harjoittelussa tärkeä apu. Hyvin se menee!”

Opettajien työtilanne on Lean käsityksen mukaan ihan hyvä. Pätevistä opettajista kuuluu olevan pulaa. Muodollinen pätevyys on siis keskeinen asia työtä hakiessa. Myös kaikenlainen lapsiin ja nuoriin, opetustyöhön, koulumaailmaan ja esiintymiseen liittyvä työkokemus on avuksi. Leakin teki opiskeluaikana opettajan sijaisuuksia ja sai esiintymiskokemusta museo-oppaan työstä.

Se, että opettajan työ on kuormittavaa ja opettajat vaihtavat alaa, on Lean mukaan huoli joka pitää ottaa vakavasti. Aihe nousee esiin myös koulussa opettajien kesken. Leakin kokee opettajan työn kuormittavaksi. Aineenopettajan pitää hallita laajoja kokonaisuuksia ja tehdä asiantuntijatyötä, mutta työn ydin on vuorovaikutuksessa, joka vie paljon aikaa ja energiaa. Ratkaisuja asiaan pitäisi keksiä.

Kesälomista kysyessämme Lea naurahtaa ja kertoo, että viime kesä oli hänelle ihan oikeaa lomaa. Täytyy olla lujana itsensä kanssa ja päättää, ettei tee lomalla esimerkiksi suunnittelutyötä, jota voisi tehdä loputtomasti. Työajan selkeä rajaaminen onkin Lean vinkki oman arjen helpottamiseksi opettajiksi aikoville.

Kun pohdimme, miten oppilaat saa kiinnostumaan opetuksesta, Lea kertoo opettajan innostuksen omasta oppiaineestaan tarttuvan myös oppilaisiin. Visuaaliset materiaalit, esimerkiksi dokumentit, toimivat hyvin. Lisäksi Lea käyttää paljon keskustelutehtäviä ja yrittää rohkaista oppilaita mukaan keskusteluun. Pitää aina kokeilla, mikä millekin ryhmälle sopii. Inkluusio ja monikulttuurisuus pitää ottaa huomioon tämän päivän opetustyössä.

Historian opetussisältöjä pitäisi Lean mielestä päivittää nykypäivän monikulttuuriseen yhteiskuntaan sopiviksi. Tämä edellyttäisi hänen mukaansa käytännössä jonkinlaista karsimista, sillä viime vuosikymmeninä opetussuunnitelmaan on jatkuvasti lisätty asioita. Eurooppakeskeisyydestä pitäisi päästä pois. Historiassa opetetaan muidenkin maanosien historiaa, mutta eurooppalaisesta näkökulmasta. Opettaja voi toki tehdä asian suhteen omia ratkaisujaan ja pyrkiä tuomaan esiin esimerkiksi sitä, että eri alueilla on ollut elämää ja historiaa ennen eurooppalaisten paikalle saapumista.

”Ne nuoret”, Lea sanoo, kun kysymme, mikä opettajan työssä on parasta. Hän kokee, että opettajan työtä tehdään juuri nuorten oppimisen ja kasvun takia. Lealla on tunneilla yleensä hauskaa, vaikka haastaviakin tilanteita on. Hän oppii itsekin nuorilta, joten työ on parhaimmillaan todella antoisaa.

 

Haastattelijoina Lisa Färd ja Nora Airisto. Lisa Färd on kasvatustieteen maisteri ja historian maisteriopiskelija, jota kiinnostaa erityisesti juutalaisten historia. Nora Airisto on historian kandiopintoja lopetteleva ja maisteriopintoja aloitteleva helsinkiläinen, joka on suuntaamassa historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajaksi ja jonka erityisenä kiinnostuksen kohteena on uuden ajan alun Englannin arjen historia.

Henrika Tandefelt: Versailles på teaterscenen och i tanken – om historisk kunskap

Teater Viirus uppför under hösten föreställningen Versailles som har premiär den 21 oktober 2022. Teatern beskriver föreställningen som en ”teaterfantasi om det gudomliga och profana” som tar sin inspiration av Ludvig XIV:s Versailles som får kollidera med vår egen samtid. Jussi Sorjanen och Sinna Virtanen regisserar en arbetsgrupp som använt historiens lyskraftiga och glittriga franska hov i Versailles som en spegel för att betrakta vår tids smärtpunkter. Åskådarna utmanas att reflektera över vem eller vad som är vår solkonung som liksom Ludvig XIV dirigerar och styr över sitt hov. Samarbetet med modedesign samt ljus- och ljudteknik låter oss ana att det också blir visuellt intressant.

Föreställningen Versailles leker fritt med historiska källor. Pjäsen är inte ett historiskt drama eller en historielektion. Ändå har ju den här sortens teater allt att göra med vad historia är, hur historisk kunskap skapas och vad vi i vårt samhälle tycker oss veta och kunna om det förflutna, och vad vi vill och kan göra med denna kunskap.

Jag fick den givande uppgiften att skriva om frågor som detta för Teater Viirus som under hösten kommer att ha en hel del skolklasser som ser föreställningen och diskuterar den efteråt. Jag delar här med er den text jag skrev.

 

Om hur och vad vi ”vet” och ”minns” om det förflutna

Varför berättas historien om Versailles så som den berättas, som en historia om makt, överdåd och guldiga salar? Finns det inget annat att berätta? Varför vet vi att det i Versailles finns en sal som heter Spegelsalen? Varför får vi om och om igen höra att den franska kungen Ludvig XIV kallades ”solkonungen”, le Roi Soleil?

Det här låter kanske som enkla funderingar, men handlar egentligen om stora frågor om betydelsen av 1600-talets franska hov och envälde och hur de fungerade, och om lika stora frågor om hur historisk kunskap skapas och lever sitt eget liv i kulturen, i dig och i mig.

***

Ludvig XIV levde 1638–1715 och var kung av Frankrike från år 1643 till sin död. När han var lite på tjugo avled den mäktiga kardinal Mazarin, och Ludvig XIV kunde uppnå envåldsmakt. Det var då han inledde projektet att bygga om sin fars jaktslott, ungefär 20 kilometer sydväst om Paris, till ett storslaget palats där han kunde samla omkring sig sina ministrar och ett hov av rikets främsta damer och herrar. Det är det palatset som blev Versailles.

Man kan säga att ”alla vet” att Ludvig XIV var solkonungen, och att vi vet att Versailles var och är ett magnifikt slott fyllt av konst, guld och glitter, för att Ludvig XIV och kretsen omkring honom ville att vi skulle veta just det. De här berättelserna och bilderna av påkostad lyx och raffinemang har skapats för att konsumeras och för att imponera på Ludvig XIV:s samtid och på hans eftervärld, det vill säga oss.

François Girardots ryttarstaty av Ludvig XIV förs till Place Louis-le-grand, i dag Place Vendôme, i Paris 1699. Oljemålning attribuerad till René-Antoine Houasse Musée Carnavalet, Histoire de Paris. Bilden tillgänglig på https://www.parismuseescollections.paris.fr. CC 0.

Den brittiska historikern Peter Burke har skrivit en bok om den offentliga bilden av Ludvig XIV, om solkonungen i den kollektiva fantasin, och hur den här bilden aktivt skapades under kungens regeringstid som en del av hans maktutövning. The Fabrication of Louis XIV heter boken som utkom 1992, En kung blir till i svensk översättning. En kung, en makthavare och makt är inte något som är, utan något som skapas.

I dag är vi medvetna om hur vårt moderna medielandskap förmedlar, förstorar, förvränger och också förminskar handlingar, idéer och personer. Peter Burke visar hur också 1600-talets politik och härskare skapade och utnyttjade sin tids medier och medielandskap. Makten manifesterades med medaljer, statyer, gravyrer, oljemålningar och diktverk som hyllade kungens stordåd och triumfer.

Slottet Versailles med sina stora salar och sin magnifika park var en del av detta projekt att samla makten under Ludvig XIV:s kontroll. Solen som symbol för kungens makt var kraftfull och valdes som emblem för Ludvig XIV redan tidigt. Solen som fanns högt på himlavalvet gav liv till allt på jorden, det var också guden Apollons emblem. I 1600-talets politik och tänkande var antikens grekiska och romerska mytologi och historia en ständig referenspunkt.

Slottet Versailles sett från parken 19.10.2008. Bilden tillgänglig på Flickr. Upphovsperson: Slices of Light ✴ █▀ ▀ ▀. CC BY-NC-ND-2.0.

***

Vi kan också säga att vi ”vet” de här sakerna, vi känner historien om solkonungen och om Versailles på det sätt som vi gör, för att det finns en lång och fastrotad tradition att berätta historia så här. Monarkerna och deras makt, krigen men också slotten och prakten är sedan århundraden, till och med årtusenden, sådant man har utforskar och berättat om. Det är nog därför så många av oss någonstans i våra minnens skrymslen har informationen att det finns en berömd spegelsal i Versailles, La galeries des Glaces.

Spegelsalen i Versailles finns i slottets mitt och är den plats där Ludvig XIV skrev under fredsfördraget för freden i Nijmegen 1678. Det är inte det som gör att många minns salen i dag, men det var en fred som stärkte Frankrikes position som ledande stormakt i Europa. Det som gissningsvis gjort spegelsalen till en åtminstone vagt bekant plats i människors medvetande är att det var här som Versaillesfreden undertecknades sommaren 1919 efter första världskriget när Tyskland och centralmakterna stod krossade. Att just denna plats valdes då hade att göra med att Frankrikes förödmjukande förlust mot Tyskland, och det tyska kejsardömets uppkomst, hade utropats i just denna symboliska sal 48 år tidigare, våren 1871.

I århundraden var det monarker, stormän, diplomater, kyrkans män, och kanske någon kvinna som heliga Birgitta, som var historiens aktörer. Fram till 1800-talet var historia något som uttryckligen angick det statsbärande skiktet i samhället, dem med makt och inflytande. Historia var i hög grad en exempelsamling, ett förråd av politiska och moraliska berättelser om andra furstar, härförare, påvar och så vidare att ta lärdom av.

Den romerska historikern Titus Livius formulerade saken så här i sitt verk om Roms historia (27-9 f.v.t.): ”Det som främst gör studiet av historia hälsosamt och fruktbärande är att du där kan betrakta alla slags lärorika exempel som på ett vida synligt monument. Från dem kan du välja för dig själv och för din stat vad som är värt att efterlikna och vad man bör undvika som skamligt.” Det här tankesättet fanns ännu på 1700-talet. Den franska filosofen Voltaire skrev till exempel i sin bok om den svenska kungen Karl XII:s historia (Histoire de Charles XII, 1731) att en furste inte förtjänar ihågkommas om berättelsen inte kan uppvisa ”något exempel till att efterfölja, eller att bära avsky för”.

Konung Carl XII:s Historia, författad af Herr de Voltaire. Öfversatt af Carl Leonard Stålhammar (1785), s. 1. Tillgänglig i Litteraturbanken.se. CC BY 4.0.

På 1800-talet utvecklades en annorlunda historieskrivning vars syfte inte längre var att ge politiska och moraliska lärdomar, utan att med så goda och sanningsenliga källor som möjligt undersöka hur det var ”på riktigt”. Det här var också det århundradet då idén om nationen utvecklades och historien blev något man också lärde ut till andra än blivande makthavare. Genom att känna sitt lands historia skulle människorna bli delaktiva i sin nation. I de berättelser om nationen som man började berätta i alla europeiska länder var folket, dess språk, mytologi och traditioner en central komponent, men samtidigt fortsatte kungar och stater länge att vara historiens centrala aktörer.

Under 1900-talet och på 2000-talet har historieforskningen och historieskrivningen fortsatt att utvecklas. En viktig sak är att allt flera grupper, områden och företeelser har inkluderats i vad historia är. Man undersöker till exempel inte längre bara dem som styr och har makt, man undersöker samhällets olika grupper och människor, de privilegierade och de icke-privilegierade. Historiker studerar också fenomen utanför politiken och maktutövningen, som till exempel vardagsliv och familj, hälsa och sjukdom, företagande och handel, lantbruksreformer och människans påverkan på natur, miljö och klimat, och mycket mer.

Ändå lever allt det där gamla om de stora kungarna och deras lysande hov kvar i berättelserna vi lär oss och fångar upp om det förflutna. Det gör det för att det är så historisk kunskap fungerar. Ny kunskap tillkommer, nya perspektiv och berättelser skapas, men det gamla lever också kvar och fortsätter att bilda byggklossar till hur vi tolkar den värld som varit och den som är.

Vissa av dessa byggklossar är starkare och mer lyskraftiga än andra. De återkommer och återanvänds om och om igen och lever därför vidare. Det storslagna, glimrande vackra och mäktiga tenderar att fascinera och reproduceras, liksom sådant som kan beskrivas som dramatiska ödesstunder. Också motsatsen, det avgrundsdjupt hemska, smärtan och eländet lockar. Det gör också motberättelserna där det höga avkläds sin höghet, presenteras som smutsigt eller löjligt.

Också här trampar vi på redan upptrampade stigar. Motberättelserna har alltid funnits. Den danska författaren H.C. Andersens berättelse Kejsarens nya kläder från 1837, som säkert är bekant för många, är en sådan typisk karikatyr över föråldrade monarkier och deras ritualer. Redan under Ludvig XIV:s tid skapades i olika sammanhang flera parodier och karikatyrer av kungen och hans närmaste krets i bild och skrift. Kungen beskrevs till exempel som en tyrann, som omoralisk och egenkär, mera intresserad av kurtis än hjältemod, intellektuellt medelmåttig, feg och sjuk.

De här motbilderna och berättelserna är inte nödvändigtvis mer sanna än det förskönande materialet, men breddar bilden av det politiska fältet. På något lustigt sätt tenderar motbilderna ändå också att stärka den ursprungliga bilden som fortsätter att leva kvar i vårt kollektiva medvetande och minne.

Vi kanske behöver alla dessa bilder – det höga och det låga – som idealtyper och byggklossar genom vilka vi tänker och skapar reda i hur vi förstår vår värld. Vi tänker ju nämligen inte bara på solkonungen och hans förgyllda salar för ren och skär underhållning, även om vi ju också använder och konsumerar historia så, som ett nöje. Vi använder också det här materialet för att tänka, och det kan ha politisk sprängkraft.

Spegelsalen i Versailles den 3 september 2016. Foto: Fred Romero, Flickr. CC BY-2.0.

Alla avlagringar av historisk kunskap finns med oss och påverkar på olika sätt i vår samtid. Ibland är syftet med det historiska materialet som används, till exempel i en pjäs, främst att rikta blicken på företeelser i vårt eget samhälle. Personer och berättelse från de förflutna fungerar som en spegel – kanske en skrattspegel – genom vilken man kan titta på och tala om företeelser i dag. Ibland är syftet att förstå och undersöka det förgångna på dess egna villkor. Det försöker historiker göra.

Det jag särskilt vill att du ska komma ihåg efter att ha läst den här texten är att världen och människorna alltid har varit mera komplicerade än de verkar på första påseendet. Det finns inga enkla svar om ”hur det var” eller varför det var så. Det andra är att historieskrivning är tolkningar av det förflutna som kan vara gediget underbyggda, eller kanske inte alls är det.

 

Henrika Tandefelt är docent och tillförordnad universitetslektor i historia vid Helsingfors universitet.

 

Vidareläsning

Peter Burke, En kung blir till. Myter och propaganda kring Ludvig XIV, övers. Lillemor Jonsson (Stockholm 1996).

Konung Carl XII:s Historia, författad af Herr de Voltaire. Öfversatt af Carl Leonard Stålhammar (Stockholm 1785) är tillgänglig på https://litteraturbanken.se/forfattare/Voltaire/titlar.

Sarah Maza, Thinking About History (Chicago & London 2017).

 

Anu Lahtinen: Muuttuvat merkitykset

Yliopiston hyllyillä on monenlaisia aineellisia muistoja – juhlavampia yliopistomuseon valvomia taideteoksia ja satunnaisemmin hyllyihin päätyneitä esineitä, joiden historiasta eivät yliopistolaisetkaan ole enää oikein varmoja. Kahvihuoneen hyllyn päällä komeilee seppelöity Yrjö-Sakari Yrjö-koskisen rintakuva, ja Topeliaan on hiljattain hankittu myös Topeliuksen kipsikuva, joka tosin on tällä hetkellä viety turvaan julkisivuremontilta.

Hyllyn päällä on pitkään ollut myös muuan muhkeaviiksinen hahmo, jonka henkilöllisyys on ollut epäselvä. Muutama vuosi sitten illanvietossa virisi keskustelu eri valokuvien ja rintakuvien esittämistä henkilöistä. Arvuuttelun jälkeen kävi ilmi, että kyseessä oli Taras Hryhorovytš Ševtšenko (ukr. Тара́с Григо́рович Шевче́нко, 1814-1861), ukrainalainen runoilija ja taidemaalari. – Blogitekstin kirjoittamisen jälkeen ilmeni, että rintakuva on ostettu historian oppiaineen matkalla Kiovasta, kirpputorilta. Vuonna 2009 tehty matka kulki muun muassa Kiovan, Odessan ja Pultavan kautta.

Taras Ševtšenkon rintakuva on jo vuosien ajan koristanut historian yksikön yhteistä kirjahyllyä.

Ševtšenko syntyi Zvenyhorodkassa, ja hän oli syntyjään maaorja, joka jäi lapsena orvoksi ja päätyi Pietariin. Hänen maalarinlahjansa havaittiin Pietarissa, ja Ševtšenkon vapauttamiseksi järjestettiin rahakeräys. Vapautettu Ševtšenko valmistui Pietarin taideakatemiasta vuonna 1845 ja kiersi Ukrainassa kirjoittaen runoja, piirtäen historiallisia maamerkkejä ja keräten kansatieteellistä aineistoa.

Ševtšenko sai seuraavana vuonna viran Kiovan yliopistosta piirustuksen opettajana, mutta pian paljastui tasavaltalaisten salaliitto, johon Ševtšenko katsottiin osalliseksi, ja rangaistukseksi hän joutui armeijan palvelukseen määräämättömäksi ajaksi. Häntä kiellettiin maalaamasta, piirtämästä tai kirjoittamasta, mutta Ševtšenko jatkoi kuitenkin salaa. Vuonna 1857 hän vapautui sotapalveluksesta ja vietti loppuelämänsä valvonnan alaisena. Ševtšenkon tuotannon toistuvia teemoja ovat kasakkarunot ja onnettomista ihmiskohtaloista kertovat runot. Kirjailijana hän pyrki kehittämään ukrainan kirjakieltä.

Ševtšenkolla on useita muistomerkkejä eri puolilla Itä-Eurooppaa ja maailmaa – myös esimerkiksi Washington D. C.:ssä. Neuvostoaikana Ševtšenkosta tehtiin elokuva, ja useita aluksia, samoin kuin Kiovan metroasema, on nimetty hänen mukaansa. Viiksekäs hahmo on joka tapauksessa viettänyt hyvän aikaa uneliasta elämää kirjahyllyssä.

Helmikuussa 2022 rintakuvan merkitys kuitenkin muuttui – hiukan etäiseltä tuntuneen seudun hiukan etäiseltä tuntunut hahmo tuntuu äkkiä taas ajankohtaiselta, kun Ukrainan valtiosta, kielen ja kulttuurin ylle on heittynyt sodan varjo. Ševtšenkon edustama kulttuuri ja sen ymmärtäminen onkin nyt aiheena päivänpolttava, esimerkki siitä, että puheet historian loppumisesta ovat usein vahvasti hätiköityjä.

Kirjoittaja on historian apulaisprofessori ja historian tieteenalavastaava. – Blogitekstiä on päivitetty 24.8.2022. Aiemmassa versiossa todettiin, että rintakuvan alkuperästä ei ole tietoa, mutta sittemmin ilmeni, että kyse on kirpputorihankinnasta 2009, joten teksti on päivitetty sen mukaisesti. Samalla toivotetaan hyvää Ukrainan itsenäisyyspäivää.