Aihearkisto: Yleinen

Professor emeritus Matti Klinge 1936-2023

|

Den här minnesteckningen publicerades den 17 mars 2023 på Helsingfors universitets intranät, Flamma. 

Lue muistokirjoitus suomeksi.

Professor emeritus Matti Klinge avled söndagen den 5 mars 2023 i en ålder av 86 år. Professor Klinge var en av våra stora intellektuella och en person som i sin gärning och offentliga profil representerade en bildad universitets- och lärdomstradition.

Universitetet, studenterna och den akademiska traditionen stod alltid Klinge nära, men var också föremål för hans forskning. Idéhistoria, nationell identitet och personhistoria var andra tyngdpunkter i hans forskning. Bland hans stora personhistoriska insatser står verket Suomen Kansallisbiografia, med sina drygt 6500 personartiklar, vars första redaktionsråd Klinge ledde 1993–2001.

Helsingfors universitet och Finland har förlorat en perspektivrik historiker och debattör vars minne lever vidare i flera sammanhang och sträcker sig långt utanför historikersfären, till vetenskapliga samfund, föreningar, stiftelser, diplomatiska kretsar med mera.

Matti Klinge på Mirkka Lappalainens karonka på Naturhistoriska museet 2005. Foto: Tony Rytkönen.

Matti Klinge inledde sin forskarbana på 1960-talet med Helsingfors universitets studentkårs historia. Det fyrdelade verket om studentkårens historia som utkom 1967–1968 och det tredelade universitetshistoriska verket Helsingfors universitet 1640–1990 som utkom inför universitetets 350-årsjubileum hör till hans centrala arbeten.

Den andra delen av studentkårens historia – Kansalaismielen synty. Suomen ylioppilaiden aatteet ja järjestäytyminen ilmentämässä yleisen mielipiteen ja kansalaistietoisuuden kehittymistä v. 1853–1871 (1967) – var Klinges doktorsavhandling. Alla fyra delar utkom på svenska under rubriken Studenter och idéer. Studentkåren vid Helsingfors universitet 1828–1960 (1969–1979).

I avhandlingen avspeglas 1960-talets politiska turbulens och särskilt decenniets ungdomsrevolt. En av de bärande frågorna var universitetets och den studerande ungdomens roll i samhällets moderniseringsprocess. I Klinges förståelse av universitetet reflekterades ett europeiskt arv förenat med snellmanskt tankegods: universitetet skulle fostra ungdomen till aktiva medborgare och bildade aktörer i samhällets tjänst.

Klinge tog själv en aktiv roll i samhället som debattör och sakkunnig, och han uppmuntrade genom sitt exempel sina studenter till samhällelig aktivitet. Under universitetets 350-årsjubileum 1990 utvecklade Klinge idén om ”universitetspartiet”, vars uppgift var att över disciplins- och fakultetsgränserna försvara bildningen och kulturen samt den akademiska lärdomen i ett brett hänseende.

En viktig del av professorns akademiska fostran skedde i studentorganisationernas verksamhet. Det här var centralt för Matti Klinge som var kurator, inspektor och senare hedersmedlem av sin nation Eteläsuomalainen osakunta samt hedersmedlem av universitetets studentkår och den svenska ämnesföreningen Historicus r.f. vars jul- och årsfester han deltog i ännu under åren före coronapandemin.

Klinge var innehavare av den svenska lärostolen i historia från 1975 till 2001. Han tillträdde under 1970-talet då historiestuderandena var politiskt aktiva och krävande, men relationen mellan professorn och studenterna blev god.

Som professor blev Klinge genast en aktiv profil på historiska institutionen och han gav så en ny synlighet åt sin lärostol och sina studenter. Som professor handledde och undervisade han flera generationer av svenska historiestuderande som på olika sätt bär vidare hans lärdomar, men han var också viktig utanför denna krets av svenska historiker i Finland som en kunskapsrik, vass och humoristisk lärare, förebild och vän.

Vikten av att studera språk och lära känna europeisk historia och kultur var central för Klinge. Han uppmuntrade studenter och forskare att bekanta sig med Europa och sporrade dem att tro på den egna förmågan och att våga utmaningen att lära sig och studera på andra språk. Han betonade att historiker behöver en mångsidig språkkunskap även om man inte behöver vara fullständig i sina kunskaper.

Genom många resor till bland annat Balticum, Ryssland, Polen och Frankrike som Klinge gjorde med studenter och med doktorander strävade han efter att skapa intresse för och kunskap om platser, språk och kulturkretsar utanför studenternas egna och bekanta sfär. Den här traditionen har förts vidare också av hans elever som verkar som akademiska lärare på svenska, finska och engelska.

När Nordplus- och Erasmusprogrammen öppnades för Finland 1989 och 1992 introducerades utbytesstudierna som en möjlighet för studenterna vid Helsingfors universitet. Tidigare hade det främst varit doktorander som genom olika bilaterala avtal kunde vistas en tid i utlandet.

Klinges vittförgrenade internationella kontaktnät var till nytta då de första utbytesavtalen och institutionsnätverken skapades mellan historiska institutionen i Helsingfors och institutioner vid andra europeiska lärosäten.

Historiska institutionen blev under Matti Klinges prefektskap en föregångare inom Helsingfors universitet på internationaliseringens område, och bidrog till programmens utveckling, till exempel genom deltagandet i pilotprojektet ECTS. För hela universitetet var det sistnämnda av stor betydelse, eftersom överförandet av studiepoäng därmed testades i praktiken.

Risto Alapuro, Tuomas M. S. Lehtonen och Matti Klinge på Finska litteratursällskapets 175-årsjubileumsseminarium i Caen 2006. Foto: Mirkka Lappalainen.

Under hela sitt liv var Klinge en läsande och skrivande människa som skrev i flera genrer. Efter att han pensionerats 2001 började han också måla, men skrivandet och planeringen av nya böcker lämnade han inte.

Böckerna Furstendömet Idensalmi. Modernitetens projekt hos släktnätverk i periferi (på svenska 2016) och Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys. Historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana (2010) hörde till hans senare centrala verk. På 2010˗talet utkom också hans memoarer i sex delar och flera offentliga dagböcker skrivna i en lärd, esseistisk stil.

Efter att nyheten om Matti Klinges bortgång offentliggjordes fylldes traditionella och sociala medier och de privata samtalen av minnen och hågkomster. Han var en finländsk offentlig intellektuell, forskare och lärare som sällan lämnade någon oberörd.

Klinge var en lärare som engagerade sig för studenterna. Han var ännu före pandemin en legendarisk, men också faktiskt närvarande lärare för både finska och svenska historiestuderande. Klinge höll sin sista föreläsningsserie hösten 2019.

Matti Klinge delade gärna av sin levnadsvisdom till ”ungdomen” omkring sig. I en tidningsintervju 2017 förmedlade Klinge ett viktigt rättesnöre som kommer från Alexander Dumas den äldres roman Greven av Monte Cristo: ”Vänta och hoppas!” ”Det är ett gott råd. Att vänta innebär tålamod. Man får inte allting direkt. Ibland kommer det man önskar, ibland inte. Det måste ändå finnas hopp. Annars lönar det sig inte att leva.”

Laura Kolbe, Henrika Tandefelt, Kristina Ranki, Johanna Ilmakunnas, Märtha Norrback

Efter Eeva-Marja Viljos disputation 1985. Viljo, opponenten Matti Klinge och kustos Henrik Lilius i universitetets huvudbyggnad. Foto: Eeva Rista, Helsingfors stadsmuseum, helsinkikuvia.fi.

Professori emeritus Matti Klinge 1936-2023

|

Tämä muistokirjoitus julkaistiin 17.3.2023 Helsingin yliopiston sisäisellä verkkosivulla, Flammassa.

Läs minnesteckningen på svenska.

Professori emeritus Matti Klinge kuoli sunnuntaina 5. maaliskuuta 2023 86-vuotiaana. Professori Klinge kuului todellisiin intellektuelleihin, ja hän edusti toiminnallaan ja julkisella profiilillaan sivistynyttä yliopistotraditiota ja oppineisuutta.

Yliopisto, opiskelijat ja akateeminen perinne olivat Klingelle aina läheisiä, mutta ne olivat myös hänen tutkimuskohteitaan. Aatehistoria, kansallinen identiteetti ja henkilöhistoria olivat hänen tutkimuksensa painopisteitä. Klingen merkittävimpiin panoksiin henkilöhistorian alalla kuuluu yli 6 500 henkilöartikkelia sisältävä Suomen kansallisbiografia, jonka ensimmäistä toimituskuntaa hän johti vuosina 1993–2001.

Helsingin yliopisto ja Suomi ovat menettäneet näkemyksiltään rikkaan historioitsijan ja keskustelijan, jonka muisto elää monissa yhteyksissä ja ulottuu kauas historioitsijoiden piirin ulkopuolelle, tiedeyhteisöön, tieteellisiin seuroihin, yhdistyksiin, säätiöihin, diplomaattipiireihin ja muualle.

Matti KLinge Mirkka Lappalaisen karonkassa 2005.

Matti Klinge Mirkka Lappalaisen karonkassa 2005 Luonnontieteellisessä museossa. Kuva: Tony Rytkönen.

Klinge aloitti historiantutkijan uransa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historiantutkijana 1960–1968. Hänen tieteellisiksi päätöikseen lasketaan neliosainen Ylioppilaskunnan historia ja kolmiosainen Helsingin yliopisto 1640–1990.

Ylioppilaskunnan historian toisesta osasta tuli Klingen väitöskirja nimellä Kansalaismielen synty. Suomen ylioppilaiden aatteet ja järjestäytyminen ilmentämässä yleisen mielipiteen ja kansalaistietoisuuden kehittymistä v. 1853–1871 (1967).

Kirjaan heijastui aikakauden poliittinen turbulenssi eli 1960-luvun nuorisoliikehdintä. Teoksen pääkysymys oli yliopiston ja opiskelevan nuorison rooli modernisoituvassa yhteiskunnassa. Klingen ymmärrys yliopistosta heijasti yleistä eurooppalaista perintöä ja snellmanilaista ajattelua: yliopiston tuli kasvattaa nuorisoa laajasti ja monipuolisesti yhteiskunnan palvelukseen, aktiivisiksi kansalaisiksi ja vaikuttajiksi.

Matti Klinge otti itse näkyvän roolin yhteiskunnallisena keskustelijana ja asiantuntijana, ja hän rohkaisi esikuvallaan opiskelijoita samanlaiseen aktiivisuuteen. Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlavuonna 1990 jalostui Klingen esiin ajamana ajatus ”yliopistopuolueesta”, jonka tehtävänä oli puolustaa yli oppiaine- ja tiedekuntarajojen sivistystä ja kulttuuria sekä akateemisuutta ja oppineisuutta laajasti ymmärrettyinä. Osa ”sivistyneistön roolia” näkyi Klingen laajassa ei-akateemisessa vaikuttamis- ja asiantuntijatyössä.

Klinge edusti ajatusta siitä, että olennainen osa professorien akateemista kasvatustehtävää tapahtuu opiskelijajärjestötoiminnassa. Hän osallistui osakunnan, ylioppilaskunnan ja historian ainejärjestöjen toiminnan edistämiseen.

Klinge toimi Eteläsuomalaisen osakunnan kuraattorina ja inspehtorina ja oli osakuntansa, yliopiston ylioppilaskunnan ja ruotsinkielisten historianopiskelijoiden ainejärjestön Historicus r.f.:n kunniajäsen. Jälkimmäisen joulu- ja vuosijuhliin hän osallistui vielä koronaviruspandemiaa edeltävinä vuosina.

Matti Klinge oli ruotsinkielisen historian oppituolin haltija 1975–2001. Hän astui virkaan 1970-luvulla, jolloin historian opiskelijat olivat poliittisesti aktiivisia ja myös vaativia, mutta professorin ja opiskelijoiden välit säilyivät hyvinä.

Professorina Klinge profiloitui heti aktiivisesti historian laitoksella ja toi näin uutta näkyvyyttä oppituolilleen ja opiskelijoilleen. Professorina hän ohjasi ja opetti useita sukupolvia ruotsinkielisiä historianopiskelijoita, jotka nyt eri tavoin vievät eteenpäin hänen tapaansa olla akateeminen opettaja, mutta hän oli tärkeä myös tämän piirin ulkopuolella asiantuntevana, terävänä ja humoristisena opettajana, esikuvana ja ystävänä.

Kielten opiskelu ja Euroopan historian ja kulttuurin tunteminen olivat Klingelle keskeisiä. Hän rohkaisi opiskelijoita ja tutkijoita uskomaan omiin kykyihinsä oppia ja käyttää kieliä, ja korosti, että historioitsijat tarvitsevat monipuolista ja avartavaa kielitaitoa, eikä kielitaidon välttämättä tarvitse olla täydellinen.

Kulttuurien ja kielten tunteminen osana Euroopan historiaa oli keskeinen pyrkimys niillä monilla opintomatkoilla mm. Baltian maihin, Puolaan, Venäjälle ja Ranskaan, joille historian opiskelijat ja doktorandit matkustivat Klingen johdolla. Tätä perinnettä jatkavat myös hänen oppilaansa, jotka toimivat akateemisina opettajina.

Kun Nordplus- ja Erasmus-opiskelijavaihto-ohjelmat avautuivat Suomelle 1989 ja 1992, vaihto-opinnot tarjosivat avartavia kokemuksia Helsingin yliopiston opiskelijoille. Aiemmin opinnot ja tutkimus ulkomailla olivat olleet mahdollisia lähinnä yksittäisille tohtoriopiskelijoille.

Klingen laajasta kansainvälisestä kontaktiverkostosta oli hyötyä, kun ensimmäiset vaihtosopimukset ja laitosverkostot luotiin Helsingin yliopiston historian laitoksen ja muiden eurooppalaisten yliopistojen ja historian laitosten välille.

Matti Klingen johtajakaudella historian laitoksesta tuli Helsingin yliopistossa kansainvälistymisen edelläkävijä. Historian laitos osallistui vaihto-ohjelmien kehittämiseen mm. osallistumalla ECTS-pilottihankkeeseen. Jälkimmäisellä oli suuri merkitys koko yliopistolle, sillä siinä testattiin käytännössä opintopisteiden yhdenmukaistamista ja hyväksilukemista yliopistojen välillä.

Alapuro, Lehtonen ja Klinge Caenissa 2005.

Risto Alapuro, Tuomas M.S. Lehtonen ja Matti Klinge Caenissa 2006 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 175-vuotisjuhlaseminaarimatkalla. Kuva: Mirkka Lappalainen.

Klinge luki ja kirjoitti koko elämänsä useissa eri tyylilajeissa. Eläkkeelle jäätyään vuonna 2001 hän ryhtyi myös maalaamaan, mutta ei koskaan lakannut kirjoittamasta tai suunnittelemasta uusia kirjoja.

Kirjat Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa (2006) ja Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys. Historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana (2010) kuuluvat Klingen 2000-luvun tärkeisiin teoksiinsa. 2010˗luvulla hän julkaisi myös kuusiosaisen muistelmasarjansa ja lukuisa osia julkista esseististä päiväkirjaansa.

Matti Klingen kuoleman jälkeen muistot professorista, opettajasta, julkisesta hahmosta ja ystävästä täyttivät perinteisen ja sosiaalisen median sekä yksityiset keskustelut. Klinge oli suomalainen julkinen intellektuelli, tutkija ja opettaja, joka harvoin jätti ketään kylmäksi.

Hän oli myös opettaja, joka oli sitoutunut oppilaisiinsa ja opettajan tehtäväänsä. Vielä pandemiaa edeltävinä vuosina nuoret historian opiskelijat tunsivat hänet legendaarisena professorina, mutta myös konkreettisesti läsnä olevana vanhempana opettajana. Klinge piti viimeisen luentosarjansa syksyllä 2019.

Klinge oli opettaja, joka välitti opiskelijoistaan kaikilla tasoilla ja hän jakoi auliisti elämänohjeita itseään lähellä olleelle ”nuorisolle”. Eräässä lehtihaastattelussa hän kiteytti tärkeimmän ohjeensa nuorelle ihmiselle: ”Odota ja toivo! – Kyllä se on hyvä neuvo. Odottaminen tarkoittaa kärsivällisyyttä. Mitään ei voi saada heti. Joskus tulee, mutta joskus ei tule. Toivoa täytyy olla. Muuten ei kannata elää.”

Laura Kolbe, Henrika Tandefelt, Kristina Ranki, Johanna Ilmakunnas, Märtha Norrback

Eeva-Marja Viljon väitöstilaisuuden päätyttyä, päärakennuksessa 1985.

Eeva-Maria Viljon väitöstilaisuuden päätyttyä 1985. Viljo, vastaväittäjä Matti Klinge ja kustos Henrik Lilius yliopiston päärakennuksessa. Kuva: Eeva Rista, Helsingin kaupunginmuseo, helsinkikuvia.fi.

Looking back to think forward: Finland, Northern Europe, Eurasia

|

The recent crises have made people to look at the event of the past, to see how and why societies have reacted rather differently to them. The reasons for present day reactions and solutions are often rooted in the past.

For example, while most European countries have outsourced their security of supply after the cold war era, Finnish National Emergency Supply Agency (NESA) still maintains large permanent reserves of standby emergency supplies. According to NESA, Finland has geographical characteristics that cause difficulties to the organisers of crisis preparedness and necessitates the upholding of permanent reserves.These include cold weather, long distances, remoteness from international centres of trade, and dependence on maritime transport.

This approach has a long history. The roots of Finnish national crisis preparedness can be traced past Finland’s independence, to its joint history with the Russian Empire and the Swedish Realm, and the basics have stayed the same for three hundred years. The security of supply aimed for the benefit of Finnish people has always been a combination of state-controlled reserves and cooperation with the private sector to encourage voluntary storing.

During the early modern centuries, the European states were primarily concerned with procuring and storing supplies for their armies. Furthermore, in most countries, both the maintenance of armies and the attempts to organize emergency supply for civilians were outsourced to merchants and other private entrepreneurs In Europe’s Nordic periphery, where winters were harsh, distances were long, population was scarce, and merchants had small resources, complete outsourcing of military and civilian supply was an impossibility, and government-regulated public granaries were a necessity.

Think Forward studies the ways in which the resilience of the present day society is connected to the past, highlighting the need to understand the processes that have enhanced confidence or that have failed to do so. The history of Northern crisis preparedness and security of supply is a theme with both national importance and connections to current international debates in the field of history, but which we know scarcely little about. We welcome new members and initiatives related to the topic – from the point of view of resilience, preparedness, maintenance, private life, gender, politics, diplomacy, security, &c.

This blog text is based on a project plan written by Juha-Matti Granqvist, Sampsa Hatakka and Anu Lahtinen, as well as on a presentation given by Anu Lahtinen in the online conference Geopolitics of the New Reality: Kazakhstani and Eurasian Experience, organized by The International Information Technologies University (IITU, www.iitu.kz), Department of Media Communications and History of Kazakhstan, on 7 December 2022.

See other Think Forward contributions:
https://tinyurl.com/ThnkFwd

https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/think-forward/

https://researchportal.helsinki.fi/fi/projects/looking-back-to-think-forward-long-term-perspective-on-crisis-sig

Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja historian maisteritutkielmapalkinnot, syksy 2022

|
Suruliputus Helsingin yliopiston päärakennuksella.

Suruliputus Helsingin yliopiston päärakennuksella.

Akateemikko Eino Jutikkala -luennon yhteydessä Historian syysjuhlassa Helsingin yliopistolla on juuri jaettu palkinnot lukuvuonna 2021-2022 valmistuneille maisterintutkielmille.

Tilaisuuden alussa pidettiin hiljainen hetki Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi – hänen poismenonsa johdosta yliopistolla on ollut tänään suruliputus. Kuulimme myös muutamia sanoja Akateemikko Tommilan urasta historiantutkimuksen ja tieteen palveluksessa.

Akateemikko Päiviö Tommilan muistosanat

Akateemikko Päiviö Tommilan muistosanat

Professori Laura Kolbe loi tilaisuudessa katsauksen historian oppiaineen toimintaan lukuvuonna 2021-2022. Hän myös esitteli historian professorin arvon saaneen Tapio Bergholmin, joka lausui tervehdyksensä ja muisteli osaltaan Akateemikko Tommilaa.

Tutkielmien palkitsemisen jälkeen seurasi apulaisprofessori Soile Ylitalon Akateemikko Eino Jutikkala -luento ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Soile Ylivuori luennoimassa

Apulaisprofessori Soile Ylivuori luennoimassa Kielikeskuksen juhlasalissa.

LUKUVUODEN 2021-2022 PALKITUT TUTKIELMAT AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ:

Maria Erma: ”Jätä se meille miehille” – Sukupuolittunut kansalaisuus naisten äänioikeutta kannattavissa ja vastustavissa pilapiirroksissa 1900-luvun alun Britanniassa
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343541

Eirik Korpelainen: ”A People Great and Exalted”: Historicity of the Rephaim Reconsidered  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/341480

Anna Lehto: Traces of the Vikings : Saxo’s Gesta Danorum and the warrior culture of the Vikings https://helda.helsinki.fi/handle/10138/345002

Nea Ristimäki: Representations of Women in Harriet Martineau’s Political Activism for the Repeal of the Contagious Diseases Acts in 19th Century Britain
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343522

Myös verkkokeskusteluissa on muisteltu Akateemikko Päiviö Tommilaa – esimerkiksi Historian yksikön aiemman assistentin ja nykyisen UEF:n professorin Maria Lähteenmäen blogissa:
https://marialahteenmakiblogi.blogspot.com/2022/11/professori-paivio-tommilan-muistolle.html

Alumnihaastattelu – Jonna Foudila

|

Syksyllä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon. Näiden haastatteluiden pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan neljä kappaletta, joista tämä on toinen (tutustu ensimmäiseen täällä ja toiseen täällä). Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 17. marraskuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa klo 14:15 alkaen. Tapahtuma on avoin kaikille.

Tiedolla, taidolla ja asenteella – ”Historiantutkinto on valttikortti työelämässä”

Unituben studion ovi aukeaa ja sisään astuu meille toistaiseksi tuntematon kutsuvieraamme. Hermoilemme vähän tekniikan kanssa, mutta kaikki laitteet on testattu moneen kertaan. Vaihdamme muutaman sanan ennen kuin tallennus menee päälle ja istumme pöydän ääreen aamuteeveen tyyliseen asetelmaan. Muuten tyhjässä studiossa tervehdimme kameraa ja hymyilemme kuvitteelliselle suoran lähetyksen yleisölle.

Haastateltavamme on vuonna 2021 Helsingin yliopistosta valmistunut historian alumni Jonna Foudila. Hän on lyhyen, mutta tehokkaan työuransa aikana ehtinyt työskennellä jo museoalalla, Kelassa, suurlähetystössä Buenos Airesissa, rekrytointifirmassa ja nyt valtionhallinnossa. Ihmettelemme, miten on mahdollista, että nuorella humanistilla menee näin hyvin työelämässä.

– Omalla kohdallani asiat ovat menneet aika jouhevasti ja usein seuraava juttu on ollut jo tiedossa ennen kuin edellinen on täysin loppunut. Ainoa varsinainen tauko tuli pandemian alussa, mutta sekin aika tuli käytettyä hyödyksi gradun viimeistelemiseen, Jonna kommentoi.   

Meille selviää, että Jonnan työura on alkanut jo paljon ennen valmistumista. Hän kehuu yliopiston mentorointipalveluja ja kertoo osallistuneensa aktiivisesti yliopiston tarjoamiin työelämätapahtumiin jo opintojen alkupuolella. Ilmeisesti tämä kannatti. Olemme kiinnostuneet myös Jonnan sivuainevalinnoista ja siitä, kuinka suunniteltuja ne olivat.  

– Valitsin sivuaineet aika lailla oman kiinnostuksen mukaan. Opiskelin historian lisäksi lähinnä valtiotieteellisessä tiedekunnassa, ja sitä on arvostettu työnhaussa. Sekä sivuainepaketti että historian pääaine ovat ohjanneet minua tehtäviin, joissa tarvitaan yleistä ymmärrystä yhteiskunnasta.  

Kysymme Jonnalta, pääseekö hän käyttämään juuri historian asiantuntijuutta työssään. Hänen mukaansa on tehtäviä, joissa substanssiosaaminen on todella tärkeää, kuten vaikka museoalalla, kun taas toisaalla suurien kokonaisuuksien ja tietomäärien sekä kielen ja viestinnän osaaminen korostuvat itse historiatietoutta enemmän. 

Miten me voisimme saada yhtä sujuvan alun työuralle? Haastateltavamme jakaa muutamia vinkkejään sekä omasta kokemuksestaan työnhakijana että rekrytoijana.  

– Kaikista tärkeintä on antaa motivaation näkyä työnhaussa. Kannattaa myös hakea ennakkoluulottomasti tehtäviin, joita ei ihan välttämättä kokonaan osaisi. Työpaikoilla opetetaan paljon sellaisia taitoja, joita ei saa mistään kouluista. Tässä juuri historia yleisenä yhteiskuntatieteenä on valtti, sillä se antaa valmiuksia opetella uusia taitoja ja kehittää kokonaiskuvien hahmottamista.

Puhumme vielä lopuksi verkostoitumisesta. Työelämään liittyy paljon hiljaista tietoa, joihin alalla uuden opiskelijan on joskus vaikeaa päästä käsiksi. Jonna haastaa yksinkertaista käsitystä verkostoitumisesta, jossa kontaktit ovat jotenkin hyötymistä varten. Verkostot toimivat kaksisuuntaisesti ja niiden kautta saa tietoa erityisesti mahdollisuuksista, joita ei muuten osaisi edes kuvitella. Hyvä verkostoituminen on luontevaa ja jatkuvaa. Se tapahtuu helposti vähän niin kuin vahingossa.

Päätämme tehokkaat ja informatiiviset 45 minuuttia täynnä tulevaisuuden toivoa. Meille oli hienoa tavata elävä esimerkki siitä, ettei työelämään sijoittumisen tarvitse olla jotain pelottavaa ja vaikeaa. Oli erityisen rohkaisevaa kuulla myös rekrytoijana toimineen mielipide, jonka mukaan historian tutkinto on oikeasti arvokas yleissivistävä tutkinto ja antaa hyviä valmiuksia työelämään.

 

Kirjoittajat Lilian Kiander ja Mauri Lunkka ovat kandivaiheen historian pääaineopiskelijoita Helsingin yliopistossa.

Akateemikko Eino Jutikkala -luento marraskuussa 2022

|
Helsingin yliopiston historian oppiaineen vuosittainen Akateemikko Eino Jutikkala -luento muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, kansainvälinen tutkija ja varttuneempi tutkija.
Tämänvuotinen, neljäs Akateemikko Eino Jutikkala -luento järjestetään ma 21.11.2022 klo 16.00-18.00. Tilaisuudessa puhuu apulaisprofessori Soile Ylivuori.
Aiheena on ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.
Paikkana on Kielikeskuksen juhlasali. Tilaisuuden alussa on kahvi- ja leivonnaistarjoilu.
https://tilavaraus.helsinki.fi/fi/keskusta/kielikeskus-fabianinkatu-26/kielikeskus-juhlasali
Ohjelma
15.45 Kahvi- ja leivonnaistarjoilu alkaa
16.00 Professori Laura Kolben avaussanat, historian kuulumisia. Hiljainen hetki edesmenneen Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi
16.15 Tapio Bergholmille professorin arvonimi: professori Bergholmin puheenvuoro
16.30 Gradupalkintojen jako
16.45 Apulaisprofessori Soile Ylivuori: ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”
18.00 Tilaisuus päättyy
Tietoa aiempien vuosien Akateemikko Eino Jutikkala -luennoista ja gradupalkinnoista:  https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/eino-jutikkala-luento/
Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

 

Soile Ylivuoresta historian apulaisprofessori 1.10.2022 alkaen

|

FT Soile Ylivuori toimii historian oppiaineessa apulaisprofessorina (toinen kausi) 1.10.2022 alkaen. Soile väitteli yleisestä historiasta Helsingin yliopistosta joulukuussa 2015 aiheenaan kehollisuus ja naisten kohteliaisuuskulttuuri 1700-luvun Englannissa. Hän on toiminut tutkijana Helsingin yliopistossa, Queen Mary -yliopistossa (University of London) sekä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, joissa hänen tutkimuksensa on keskittynyt pitkän 1700-luvun Britanniaan ja sen globaaliin imperiumiin erityisesti tiedon, identiteetin ja materiaalisuuden näkökulmista.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Soilen tämänhetkiset tutkimusprojektit käsittelevät varhaista sähkölääketiedettä ja tieteellisen tiedon rakentumista Euroopassa ajalla 1740–1840 (ERC-rahoitettu ELBOW-projekti, 2022–27) sekä kivun kokemuksellista historiaa varhaismodernista modernille ajalle (Suomen Akatemian rahoittama Experiencing Agony, 2022–26). Soile on myös parhaillaan viimeistelemässä kirjaa tropikaalisuuden kokemusten yhteydestä rotuajattelun kehitykseen 1700-luvun Jamaikalla.

Soile opettaa ja ohjaa mielellään erityisesti uuden ajan sukupuoli-, kulttuuri- ja aatehistoriaan liittyviä kokonaisuuksia ja opinnäytteitä. Hän pitää maanantaina 21.11.2022 Akateemikko Eino Jutikkala -luennon aiheesta ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Näistä en luovu: villasukat ja vastamelukuulokkeet – välttämättömyyksiä arkistoissa istuessa!
Viimeksi lukemani kirja: Zakiyyah Iman Jackson, Becoming Human: Matter and Meaning in an Antiblack World (ammatillinen); Terry Pratchett, Men at Arms (ei-ammatillinen)
Podcast-suositus: The Anthropocene Reviewed

Henrika Tandefelt: Versailles på teaterscenen och i tanken – om historisk kunskap

|

Teater Viirus uppför under hösten föreställningen Versailles som har premiär den 21 oktober 2022. Teatern beskriver föreställningen som en ”teaterfantasi om det gudomliga och profana” som tar sin inspiration av Ludvig XIV:s Versailles som får kollidera med vår egen samtid. Jussi Sorjanen och Sinna Virtanen regisserar en arbetsgrupp som använt historiens lyskraftiga och glittriga franska hov i Versailles som en spegel för att betrakta vår tids smärtpunkter. Åskådarna utmanas att reflektera över vem eller vad som är vår solkonung som liksom Ludvig XIV dirigerar och styr över sitt hov. Samarbetet med modedesign samt ljus- och ljudteknik låter oss ana att det också blir visuellt intressant.

Föreställningen Versailles leker fritt med historiska källor. Pjäsen är inte ett historiskt drama eller en historielektion. Ändå har ju den här sortens teater allt att göra med vad historia är, hur historisk kunskap skapas och vad vi i vårt samhälle tycker oss veta och kunna om det förflutna, och vad vi vill och kan göra med denna kunskap.

Jag fick den givande uppgiften att skriva om frågor som detta för Teater Viirus som under hösten kommer att ha en hel del skolklasser som ser föreställningen och diskuterar den efteråt. Jag delar här med er den text jag skrev.

 

Om hur och vad vi ”vet” och ”minns” om det förflutna

Varför berättas historien om Versailles så som den berättas, som en historia om makt, överdåd och guldiga salar? Finns det inget annat att berätta? Varför vet vi att det i Versailles finns en sal som heter Spegelsalen? Varför får vi om och om igen höra att den franska kungen Ludvig XIV kallades ”solkonungen”, le Roi Soleil?

Det här låter kanske som enkla funderingar, men handlar egentligen om stora frågor om betydelsen av 1600-talets franska hov och envälde och hur de fungerade, och om lika stora frågor om hur historisk kunskap skapas och lever sitt eget liv i kulturen, i dig och i mig.

***

Ludvig XIV levde 1638–1715 och var kung av Frankrike från år 1643 till sin död. När han var lite på tjugo avled den mäktiga kardinal Mazarin, och Ludvig XIV kunde uppnå envåldsmakt. Det var då han inledde projektet att bygga om sin fars jaktslott, ungefär 20 kilometer sydväst om Paris, till ett storslaget palats där han kunde samla omkring sig sina ministrar och ett hov av rikets främsta damer och herrar. Det är det palatset som blev Versailles.

Man kan säga att ”alla vet” att Ludvig XIV var solkonungen, och att vi vet att Versailles var och är ett magnifikt slott fyllt av konst, guld och glitter, för att Ludvig XIV och kretsen omkring honom ville att vi skulle veta just det. De här berättelserna och bilderna av påkostad lyx och raffinemang har skapats för att konsumeras och för att imponera på Ludvig XIV:s samtid och på hans eftervärld, det vill säga oss.

François Girardots ryttarstaty av Ludvig XIV förs till Place Louis-le-grand, i dag Place Vendôme, i Paris 1699. Oljemålning attribuerad till René-Antoine Houasse Musée Carnavalet, Histoire de Paris. Bilden tillgänglig på https://www.parismuseescollections.paris.fr. CC 0.

Den brittiska historikern Peter Burke har skrivit en bok om den offentliga bilden av Ludvig XIV, om solkonungen i den kollektiva fantasin, och hur den här bilden aktivt skapades under kungens regeringstid som en del av hans maktutövning. The Fabrication of Louis XIV heter boken som utkom 1992, En kung blir till i svensk översättning. En kung, en makthavare och makt är inte något som är, utan något som skapas.

I dag är vi medvetna om hur vårt moderna medielandskap förmedlar, förstorar, förvränger och också förminskar handlingar, idéer och personer. Peter Burke visar hur också 1600-talets politik och härskare skapade och utnyttjade sin tids medier och medielandskap. Makten manifesterades med medaljer, statyer, gravyrer, oljemålningar och diktverk som hyllade kungens stordåd och triumfer.

Slottet Versailles med sina stora salar och sin magnifika park var en del av detta projekt att samla makten under Ludvig XIV:s kontroll. Solen som symbol för kungens makt var kraftfull och valdes som emblem för Ludvig XIV redan tidigt. Solen som fanns högt på himlavalvet gav liv till allt på jorden, det var också guden Apollons emblem. I 1600-talets politik och tänkande var antikens grekiska och romerska mytologi och historia en ständig referenspunkt.

Slottet Versailles sett från parken 19.10.2008. Bilden tillgänglig på Flickr. Upphovsperson: Slices of Light ✴ █▀ ▀ ▀. CC BY-NC-ND-2.0.

***

Vi kan också säga att vi ”vet” de här sakerna, vi känner historien om solkonungen och om Versailles på det sätt som vi gör, för att det finns en lång och fastrotad tradition att berätta historia så här. Monarkerna och deras makt, krigen men också slotten och prakten är sedan århundraden, till och med årtusenden, sådant man har utforskar och berättat om. Det är nog därför så många av oss någonstans i våra minnens skrymslen har informationen att det finns en berömd spegelsal i Versailles, La galeries des Glaces.

Spegelsalen i Versailles finns i slottets mitt och är den plats där Ludvig XIV skrev under fredsfördraget för freden i Nijmegen 1678. Det är inte det som gör att många minns salen i dag, men det var en fred som stärkte Frankrikes position som ledande stormakt i Europa. Det som gissningsvis gjort spegelsalen till en åtminstone vagt bekant plats i människors medvetande är att det var här som Versaillesfreden undertecknades sommaren 1919 efter första världskriget när Tyskland och centralmakterna stod krossade. Att just denna plats valdes då hade att göra med att Frankrikes förödmjukande förlust mot Tyskland, och det tyska kejsardömets uppkomst, hade utropats i just denna symboliska sal 48 år tidigare, våren 1871.

I århundraden var det monarker, stormän, diplomater, kyrkans män, och kanske någon kvinna som heliga Birgitta, som var historiens aktörer. Fram till 1800-talet var historia något som uttryckligen angick det statsbärande skiktet i samhället, dem med makt och inflytande. Historia var i hög grad en exempelsamling, ett förråd av politiska och moraliska berättelser om andra furstar, härförare, påvar och så vidare att ta lärdom av.

Den romerska historikern Titus Livius formulerade saken så här i sitt verk om Roms historia (27-9 f.v.t.): ”Det som främst gör studiet av historia hälsosamt och fruktbärande är att du där kan betrakta alla slags lärorika exempel som på ett vida synligt monument. Från dem kan du välja för dig själv och för din stat vad som är värt att efterlikna och vad man bör undvika som skamligt.” Det här tankesättet fanns ännu på 1700-talet. Den franska filosofen Voltaire skrev till exempel i sin bok om den svenska kungen Karl XII:s historia (Histoire de Charles XII, 1731) att en furste inte förtjänar ihågkommas om berättelsen inte kan uppvisa ”något exempel till att efterfölja, eller att bära avsky för”.

Konung Carl XII:s Historia, författad af Herr de Voltaire. Öfversatt af Carl Leonard Stålhammar (1785), s. 1. Tillgänglig i Litteraturbanken.se. CC BY 4.0.

På 1800-talet utvecklades en annorlunda historieskrivning vars syfte inte längre var att ge politiska och moraliska lärdomar, utan att med så goda och sanningsenliga källor som möjligt undersöka hur det var ”på riktigt”. Det här var också det århundradet då idén om nationen utvecklades och historien blev något man också lärde ut till andra än blivande makthavare. Genom att känna sitt lands historia skulle människorna bli delaktiva i sin nation. I de berättelser om nationen som man började berätta i alla europeiska länder var folket, dess språk, mytologi och traditioner en central komponent, men samtidigt fortsatte kungar och stater länge att vara historiens centrala aktörer.

Under 1900-talet och på 2000-talet har historieforskningen och historieskrivningen fortsatt att utvecklas. En viktig sak är att allt flera grupper, områden och företeelser har inkluderats i vad historia är. Man undersöker till exempel inte längre bara dem som styr och har makt, man undersöker samhällets olika grupper och människor, de privilegierade och de icke-privilegierade. Historiker studerar också fenomen utanför politiken och maktutövningen, som till exempel vardagsliv och familj, hälsa och sjukdom, företagande och handel, lantbruksreformer och människans påverkan på natur, miljö och klimat, och mycket mer.

Ändå lever allt det där gamla om de stora kungarna och deras lysande hov kvar i berättelserna vi lär oss och fångar upp om det förflutna. Det gör det för att det är så historisk kunskap fungerar. Ny kunskap tillkommer, nya perspektiv och berättelser skapas, men det gamla lever också kvar och fortsätter att bilda byggklossar till hur vi tolkar den värld som varit och den som är.

Vissa av dessa byggklossar är starkare och mer lyskraftiga än andra. De återkommer och återanvänds om och om igen och lever därför vidare. Det storslagna, glimrande vackra och mäktiga tenderar att fascinera och reproduceras, liksom sådant som kan beskrivas som dramatiska ödesstunder. Också motsatsen, det avgrundsdjupt hemska, smärtan och eländet lockar. Det gör också motberättelserna där det höga avkläds sin höghet, presenteras som smutsigt eller löjligt.

Också här trampar vi på redan upptrampade stigar. Motberättelserna har alltid funnits. Den danska författaren H.C. Andersens berättelse Kejsarens nya kläder från 1837, som säkert är bekant för många, är en sådan typisk karikatyr över föråldrade monarkier och deras ritualer. Redan under Ludvig XIV:s tid skapades i olika sammanhang flera parodier och karikatyrer av kungen och hans närmaste krets i bild och skrift. Kungen beskrevs till exempel som en tyrann, som omoralisk och egenkär, mera intresserad av kurtis än hjältemod, intellektuellt medelmåttig, feg och sjuk.

De här motbilderna och berättelserna är inte nödvändigtvis mer sanna än det förskönande materialet, men breddar bilden av det politiska fältet. På något lustigt sätt tenderar motbilderna ändå också att stärka den ursprungliga bilden som fortsätter att leva kvar i vårt kollektiva medvetande och minne.

Vi kanske behöver alla dessa bilder – det höga och det låga – som idealtyper och byggklossar genom vilka vi tänker och skapar reda i hur vi förstår vår värld. Vi tänker ju nämligen inte bara på solkonungen och hans förgyllda salar för ren och skär underhållning, även om vi ju också använder och konsumerar historia så, som ett nöje. Vi använder också det här materialet för att tänka, och det kan ha politisk sprängkraft.

Spegelsalen i Versailles den 3 september 2016. Foto: Fred Romero, Flickr. CC BY-2.0.

Alla avlagringar av historisk kunskap finns med oss och påverkar på olika sätt i vår samtid. Ibland är syftet med det historiska materialet som används, till exempel i en pjäs, främst att rikta blicken på företeelser i vårt eget samhälle. Personer och berättelse från de förflutna fungerar som en spegel – kanske en skrattspegel – genom vilken man kan titta på och tala om företeelser i dag. Ibland är syftet att förstå och undersöka det förgångna på dess egna villkor. Det försöker historiker göra.

Det jag särskilt vill att du ska komma ihåg efter att ha läst den här texten är att världen och människorna alltid har varit mera komplicerade än de verkar på första påseendet. Det finns inga enkla svar om ”hur det var” eller varför det var så. Det andra är att historieskrivning är tolkningar av det förflutna som kan vara gediget underbyggda, eller kanske inte alls är det.

 

Henrika Tandefelt är docent och tillförordnad universitetslektor i historia vid Helsingfors universitet.

 

Vidareläsning

Peter Burke, En kung blir till. Myter och propaganda kring Ludvig XIV, övers. Lillemor Jonsson (Stockholm 1996).

Konung Carl XII:s Historia, författad af Herr de Voltaire. Öfversatt af Carl Leonard Stålhammar (Stockholm 1785) är tillgänglig på https://litteraturbanken.se/forfattare/Voltaire/titlar.

Sarah Maza, Thinking About History (Chicago & London 2017).

 

Anu Lahtinen: Muuttuvat merkitykset

|

Yliopiston hyllyillä on monenlaisia aineellisia muistoja – juhlavampia yliopistomuseon valvomia taideteoksia ja satunnaisemmin hyllyihin päätyneitä esineitä, joiden historiasta eivät yliopistolaisetkaan ole enää oikein varmoja. Kahvihuoneen hyllyn päällä komeilee seppelöity Yrjö-Sakari Yrjö-koskisen rintakuva, ja Topeliaan on hiljattain hankittu myös Topeliuksen kipsikuva, joka tosin on tällä hetkellä viety turvaan julkisivuremontilta.

Hyllyn päällä on pitkään ollut myös muuan muhkeaviiksinen hahmo, jonka henkilöllisyys on ollut epäselvä. Muutama vuosi sitten illanvietossa virisi keskustelu eri valokuvien ja rintakuvien esittämistä henkilöistä. Arvuuttelun jälkeen kävi ilmi, että kyseessä oli Taras Hryhorovytš Ševtšenko (ukr. Тара́с Григо́рович Шевче́нко, 1814-1861), ukrainalainen runoilija ja taidemaalari. – Blogitekstin kirjoittamisen jälkeen ilmeni, että rintakuva on ostettu historian oppiaineen matkalla Kiovasta, kirpputorilta. Vuonna 2009 tehty matka kulki muun muassa Kiovan, Odessan ja Pultavan kautta.

Taras Ševtšenkon rintakuva on jo vuosien ajan koristanut historian yksikön yhteistä kirjahyllyä.

Ševtšenko syntyi Zvenyhorodkassa, ja hän oli syntyjään maaorja, joka jäi lapsena orvoksi ja päätyi Pietariin. Hänen maalarinlahjansa havaittiin Pietarissa, ja Ševtšenkon vapauttamiseksi järjestettiin rahakeräys. Vapautettu Ševtšenko valmistui Pietarin taideakatemiasta vuonna 1845 ja kiersi Ukrainassa kirjoittaen runoja, piirtäen historiallisia maamerkkejä ja keräten kansatieteellistä aineistoa.

Ševtšenko sai seuraavana vuonna viran Kiovan yliopistosta piirustuksen opettajana, mutta pian paljastui tasavaltalaisten salaliitto, johon Ševtšenko katsottiin osalliseksi, ja rangaistukseksi hän joutui armeijan palvelukseen määräämättömäksi ajaksi. Häntä kiellettiin maalaamasta, piirtämästä tai kirjoittamasta, mutta Ševtšenko jatkoi kuitenkin salaa. Vuonna 1857 hän vapautui sotapalveluksesta ja vietti loppuelämänsä valvonnan alaisena. Ševtšenkon tuotannon toistuvia teemoja ovat kasakkarunot ja onnettomista ihmiskohtaloista kertovat runot. Kirjailijana hän pyrki kehittämään ukrainan kirjakieltä.

Ševtšenkolla on useita muistomerkkejä eri puolilla Itä-Eurooppaa ja maailmaa – myös esimerkiksi Washington D. C.:ssä. Neuvostoaikana Ševtšenkosta tehtiin elokuva, ja useita aluksia, samoin kuin Kiovan metroasema, on nimetty hänen mukaansa. Viiksekäs hahmo on joka tapauksessa viettänyt hyvän aikaa uneliasta elämää kirjahyllyssä.

Helmikuussa 2022 rintakuvan merkitys kuitenkin muuttui – hiukan etäiseltä tuntuneen seudun hiukan etäiseltä tuntunut hahmo tuntuu äkkiä taas ajankohtaiselta, kun Ukrainan valtiosta, kielen ja kulttuurin ylle on heittynyt sodan varjo. Ševtšenkon edustama kulttuuri ja sen ymmärtäminen onkin nyt aiheena päivänpolttava, esimerkki siitä, että puheet historian loppumisesta ovat usein vahvasti hätiköityjä.

Kirjoittaja on historian apulaisprofessori ja historian tieteenalavastaava. – Blogitekstiä on päivitetty 24.8.2022. Aiemmassa versiossa todettiin, että rintakuvan alkuperästä ei ole tietoa, mutta sittemmin ilmeni, että kyse on kirpputorihankinnasta 2009, joten teksti on päivitetty sen mukaisesti. Samalla toivotetaan hyvää Ukrainan itsenäisyyspäivää.

Alumnihaastattelu – Ilmari Lähteenmäki

|

Keväällä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoiden työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien muotoon. Näiden podcast-jaksojen pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan kolme kappaletta, joista tämä on ensimmäinen. Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 13. huhtikuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa. Tapahtuma on avoin, ja voit tutustua siihen täällä.

Alumnihaastattelussa Ilmari Lähteenmäki – ”Opetustyö on sitä mitä sä itse teet siitä”

Kirjoittaja: Inka Saarela / Alumnihaastattelun toteutus: Inka Saarela ja Emma Sahi

Viime hetkillä onnistumme ratkaisemaan tekniset ongelmat, ja sitten Ilmari Lähteenmäki jo saapuukin haastatteluun Rammstein-paita päällä. Helsingin yliopistosta vuonna 2020 valmistunut Lähteenmäki toimii Vantaalla Lumon lukiossa historian ja elämänkatsomustaidon opettajana.

Miten hän päätyi työhönsä?

Ennen kuin Lähteenmäki pääsi lukemaan historiaa, hän toimi koulunkäyntiavustajana. Kun yliopiston ovet aukesivat, hän ilmoitti useisiin kouluihin, että on käytettävissä sijaisena. Sijaisuuksia kertyi opiskeluaikana mukavasti, ja Lähteenmäki päätyi tekemään niitä myös entiseen lukioonsa Lumoon. Ensin kyse oli muutamista sijaisuuksista, mutta vähitellen opetettavien kurssien määrä kasvoi. Tänä lukuvuonna Lähteenmäki on toiminut kokopäiväisenä opettajana ja toivoo vakinaistamista.

Millaista opettajan työ on?

Tällä hetkellä Lähteenmäellä on opetusta 8–16 välillä ja hän on ottanut paljon kursseja vastuulleen. Iltaisin pitää tehdä tuntisuunnitelmia tai arviointeja, ja Lähteenmäki kertoo myös tekevänsä taustatutkimusta opetusmateriaaleja varten. Hän kokee työmäärän ja palkan olevan hyvässä suhteessa. Palkka on noin 3300 euroa kuussa, ja ylityöt tietysti kasvattavat summaa. Lähteenmäki ei vielä koe juurikaan ongelmia uupumuksen kanssa, vaikka tunnistaakin että tekee töitä välillä liian paljon.

Hän kertoo, että pyrkii opetuksessaan huomioimaan opiskelijoiden kiinnostuksenkohteet. Kurssin alussa hän kysyy, onko heillä toiveita mihin aiheeseen keskitytään enemmän ja saattaa esimerkiksi keskittyä muodin historiaan, jos huomaa että siihen on mielenkiintoa. Hän myös muistuttaa opiskelijoitaan: ”Kaikella maailmassa on historiansa”. Lähteenmäki viihtyy lukion opettajana, koska kokee että lukiossa opiskelijoiden kanssa on parempi keskusteluyhteys kuin vaikka yläasteella.

Pohdimme myös, miten sijaisen ja opettajan roolit eroavat toisistaan. ”Sijaisena voi toimia väärän kuninkaan vallalla. Silloin on kaikki vapaudet kokeilla ja kehittää, mutta et ole vastuussa jälkien siivoamisesta”, Lähteenmäki nauraa. Toisaalta hän myöntää tekevänsä sijaisena enemmän hommia kuin välttämättä tarvitsisi.

Parhaat muistot opettajan työssä palautuvat hyvään yhteistyöhön. Pari vuotta sitten Lähteenmäki ja hänen kollegansa opettivat historian 2. kurssin yhteistyössä. He kävivät vuorotellen puhumassa toistensa kursseilla, ja kurssin lopuksi he järjestivät eläytymistunnin, jolla käsiteltiin kylmän sodan päättymistä. Lähteenmäki itse pukeutui Neuvostoliiton pääsihteeriksi, ja toinen opettaja edusti Yhdysvaltoja.

Ilmari Lähteenmäki (kesk.) arvostaa hyvää yhteistyötä kollegoiden kanssa. Kuva on lukion halloweenjuhlista.

Millaisia taitoja tehtävä edellyttää?

Ensimmäiseksi Lähteenmäki nimeää nopean muokkautuvuuden, mikä käytännössä tarkoittaa valmiutta toimia monipuolisesti eri työtehtävissä ja käyttää erilaisia työtapoja. Toiseksi hän nostaa esiin yhteistyön kollegoiden kesken. Lähteenmäki kehuu historian aineryhmän opettajatovereitaan ja kertoo, että he esimerkiksi jakavat opetusaineistoja. Esille nousee myös kulttuurisensitiivisyys, vaikka Lähteenmäki ei suoraan käytäkään tätä sanaa.

Miten historianopiskelu on auttanut työelämässä?

Lähteenmäen Pro gradu -tutkielma käsitteli kolonialismia, ja hän kokee, että on päässyt hyödyntämään asiantuntijuuttaan opettajan työssä. Sivuaineena Lähteenmäki suoritti pedagogiset ja elämänkatsomustiedon sekä sekalaisia kursseja. Hän kokee, että monipuoliset opinnot ovat antaneet valmiuksia tehdä sellaisiakin asioita, joihin ei ole suoraa koulutusta. Historianopiskelu on antanut myös hyvät istumalihakset ja valmiuksia kirjoittamiseen. Näitä opettaja tarvitsee laatiessaan tuntisuunnitelmia ja arvioidessaan kokeita.

 

Inka Saarela on toisen vuoden historian opiskelija, jota kiinnostaa erityisesti terveydenhuollon- ja hallinnan historia. Hän työstää tällä hetkellä kandidaatin tutkielmaa Suomen valtion tuberkuloosibudjettiin liittyen. Tulevaisuudessa hän tähtää toimittajan uralle, mutta myös väitöskirjan tekeminen houkuttelee.