Jaakko Santavuori: 1500- ja 1600-lukujen tutkimuspäivät 2024 Oulussa

Oulussa järjestettiin kuluneen tammikuun 25.–26. päivinä 1500- ja 1600-lukujen tutkimuspäivät 2024, joiden erityisteemana oli ruumiillisuus. Ruumiillisuutta tarkasteltiin keynote-puheissa ja esitelmissä ihmisen suhtautumista kehoon, samoin sitä, kuinka ruumiillisuus kytkeytyi laajempiin vallan ja identiteetin teemoihin. Menneen tapahtuman runsaslukuista ohjelmaa pääsee tarkastelemaan linkistä https://www.uudenajanalku.fi/tutkimuspaivat/. Tapahtuman järjestäjänä toimi Uuden ajan alun tutkimuksen verkosto, joka keskittyy nimensä mukaisesti uuden ajan alun tutkimukseen, tavoitteenaan tutkijoiden välisen yhteistyön ja tutkimuksen näkyvyyden sekä vaikuttavuuden lisääminen.

Allekirjoittanut osallistui tutkimuspäivien ensimmäiselle päivälle niin kuulijana kuin esitelmöijänä. Valitettavasti tapahtuman avauspuhe ja Karin Sennefeltin keynote-puhe jäi kuulematta, sillä yöjuna Helsingistä Ouluun myöhästyi liiakseen. Toisaalta tämän tekstin kirjoittaja sai nukuttua kahden tunnin verran enemmän katkonaista unta. Sennefeltin ruumiillisuutta koskeva projekti The Word made Flesh – The Body in Protestant Culture, 1600–1750 tutkii, kuinka uskonnollisuus ja eletty kehollisuus (lived-in-body) kytkeytyivät toisiinsa ja millä tavoin nämä vaikuttivat toisiinsa muovaten ihmisten käsityksiä niistä (linkki Sennefeltin tutkijaprofiiliin https://www.su.se/english/profiles/ksenn-1.193167?open-collapse-boxes=body-research). Jälkeen päin esityksen väliin jääminen harmittaakin, sillä oma esitykseni liittyi sukulaisuuden lihallisuuteen, josta myöhemmin tarkemmin.

Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston kotisivujen aloituskuva

Uuden ajan alun tutkimuksen verkoston kotisivujen aloituskuva.

Perhe oppineiden keskuudessa

Tapahtumapäivät oli jaettu rinnakkaisiin sessioihin, joissa kussakin oli tietty teema. Session Professor’s Household – Aspects to Professorial Families in the Early Modern Sweden esityksissä ruumiillisuutta tarkasteltiin perhehistoriallisesta näkökulmasta. Kokoavana teemana oli professoreiden perheiden tarkastelu ja varhaismodernin akateeminen käsitys perheestä ja avioliitosta. Jälkimmäistä tarkasteli Minna Vesa dissertaatioiden kautta. Dissertaatioilla oppinut osoitti hallitsevansa tieteen, vaikkakin julkaisutyyppinä dissertaatio erosi väitöskirjasta siinä, ettei dissertaation tavoitteena ollut niinkään tehdä uutta tutkimusta.

Dissertaatioista saatava akateeminen käsitys perheestä ja avioliitosta muistuttaa esityksen perusteella kovasti aiemmassa tutkimuksessa esille nostettua piispa Gezelius vanhemman suomentamaa huoneentaulun isäntävaltaa korostavaa arvomaailmaa. Mies on perheenpää, jolle perhekunnan muut jäsenet ovat alisteisia, vaikkakin miehen tulee huolehtia perheestään. Toisaalta dissertaatioissa eritoten vaimon tehtäviä määritellään tarkasti, miehen velvollisuuksia kuvaillaan laveammin.

Eeva-Liisa Bastman tarkasteli esityksessään professoreiden perheiden kuvauksia henkilörunojen (persondikter) kautta. Itselleni varsin uusi tutkimuskohde osoittaa konkreettisesti, että eri tunnelatauksin kirjoitetut henkilörunot kertovat koetuista kiintymyssuhteista perheiden sisällä. Edesmennyttä professoria voitiin kuvailla ”rakastetuksi isäksi”. Niin ikään kiintymyksestä kertoo sekin, kun Bastman esityksessään toi esille, että runoissa oli odotuksia perhesuhteista kuolemanjälkeisessä elämässäkin.  Olenkin pohtinut ajoittain sitä, että ehkäpä kiintymyssuhteet perhekunnissa koettiin erityisen merkityksellisiksi uuden ajan alussa, koska niistä voitiin saada lohtua ja henkistä turvaa aikana, jolloin kuolema oli alati läsnä.

Session kahdessa jälkimmäisessä esityksessä Robin Engblom ja Mari Välimäki nostivat esille vaimojen merkityksen professorien ja piispan kotitalouden ylläpitämisessä. Edellisessä esityksessä pohdittiin lisäksi käsitteen sukulaisuus merkitystä, sillä se kattoi perheen ja suvun sisäisen sukulaisuuden mutta myös kulttuurisen sukulaisuuden. Käsitys vertautuu hyvin Olli Matikaisen (2002) käyttämään käsitteeseen sukurintama, joka kuvaa sukulaisuuden laveutta. Jälkimmäisessä esityksessä Välimäki vertasi professorin ja tämän vaimon rooleja kotitalouden ylläpidossa, mitä Välimäki vertasi ruotsalaisessa historiantutkimuksessa käytettyyn two supporters -käsitteeseen. Käsitteen mukaan sekä miehellä että vaimolla on molemmilla tärkeä rooli kotitalouden ylläpitämisessä. Ennen kaikkea kuullut esitykset alleviivasivat sitä, että naisten roolia oppineiden kotitalouksissa tutkimalla saadaan lisää ymmärrystä, kuinka nämä ovat olleet aktiivisesti toiminnassa mukana vaikuttaen paikallisyhteisöönsä. Lisäksi ne konkretisoivat sitä, kuinka lähteiden tutkiminen eri näkökulmista tuo esille uudenlaisia tulkintoja menneisyydestä, kuten Välimäki kommentoi esityksensä aikana.

Ruumiillisuus rikoksissa

Jälkimmäisessä sessiossa ruumiillisuutta tarkasteltiin rikosten näkökulmasta. Lauri Moilasen esityksessä tarkasteltiin suisidaalimurhien ja paholaisen välistä yhteyttä. Esitys valaisi hyvin yhteisön tarvetta saada selitys ihmisen toiminnalle, joka järjettömyydessään järkyttää ihmisten turvallisuudentunnetta. Paholaisesta etsittiin selitystä sille, miksi ihminen saattoi murhata jonkin lapsen tullakseen itse tapetuksi. Vastaavasti suisidaalimurhaan syyllistynyt kyllä tiesi, mitä teki. Moilanen tulkitsikin, että suisidaalimurhaan syyllistynyt ulkoisti vastuunsa paholaiselle, ja neutralisoi näin toimintaansa. Esitys valaisi myös sitä, kuinka siirtyminen 1600-luvulta 1700-luvun rationaalisuutta korostavampaan ajattelumaailmaan vaikutti käsityksiin suisidaalimurhista. Nyt ruvettiin enemmän pohtimaan ihmisen mielensisäisiä syitä kuin paholaisen roolia.

Väitöskirjatutkija Ville-Pekka Kääriäinen pohti esitelmässään Iisalmen pitäjän valtiomuodostuksen ja paikallisyhteisön roolia siveysrikosten (avioliiton ulkopuolinen seksuaalinen kanssakäyminen) kontrolloinnissa. Esitys toi konkreettisesti esille sen, ettei keskushallinnon juurtumista ja siveysrikosten kontrollointi olisi ollut mahdollista ilman paikallisyhteisöä. Tätä kuvaa hyvin se, että harvaan asutussa pitäjässä siveysrikosten suhteellisen kasvun määrä oli suurinta 1600-luvun puolitienoilla. Tämä siitä huolimatta, että pitäjässä, joka oli suurempi kuin Porvoon kihlakunta, oli tasan kolme virkailijaa. Kääriäinen toikin esille kyttäysyhteiskunnan käsitteellä merkitystä siveysrikosten kontrolloinnissa, eli paikallisyhteisön jäsenten ilmiannot, huhut ja syytökset mahdollistivat siveysrikosten kontrolloinnin.

Esityksessä Kääriäinen viittasi myös naisten raskauden merkitykseen siveysrikosten paljastumisessa, mitä on historiantutkimuksessa korostettu (Clementsson 2016; Aalto 1996). Vedoten määrällisiin tilastoihin Kääriäinen katsoi, ettei naisten raskaaksi tulo ollut välttämätöntä, jotta siveysrikoksia voitiin kontrolloida. Jäin pohtimaan, onko kyse lopulta siitä, että käsitys äidin raskaudesta ja laittomasta suhteesta syntyneiden lasten roolista korostuu vakavampien siveysrikosten (esim. kaksinkertainen huoruus ja sukurutsa) kohdalla. Esimerkiksi Bonnie Clementsson on nostanut esille sukurutsaa koskevassa tutkimuksessaan, että äidin raskaus ja sukurutsasta syntynyt lapsi olivat keskeisessä asemassa sukurutsarikosten paljastumisessa Ruotsin alueella.

Esityksessäni tarkastelin sukulaisuuden lihallisuutta 1600-luvun Suomessa tapahtuneiden sukurutsarikosten näkökulmasta. Esityksessäni keskityin veri- ja lankosukulaisten välisiin sukulaisuussuhteisiin. Sukurutsaa käsittelevän vielä valmistumattoman opinnäytetyöni yhteydessä olen kiinnittänyt huomiota käsitteen köttslige (lihallinen) käyttöön, kuinka sitä käytettiin kuvaamaan sukulaisuussuhteita. Aineistossani en ole huomannut, että lankosukulaisten välisiä sukulaisuussuhteita olisi kuvailtu lihallisina, kun taas verisukulaisten välisiä sukulaisuussuhteita voitiin kuvata, esimerkiksi ”köttslige broder” tai ”köttslige dotter”. Esityksessäni pohdin, oliko kyseessä sukulaisuussuhteita hierarkkisoiva määrittely, jolla olisi korostettu verisukulaisuuden arvoa suhteessa lankosukulaisuuteen. Toisesta näkökulmasta tarkastelin sitä, oliko kyseessä lopulta kategorisoiva käsitetyökalu, jolla oikeudenkäytössä eroteltiin veri- ja lankosukulaisuudet toisistaan. Lisäksi esityksessäni pohdin epäpuhtauden moraalisena huolenaiheena mahdollista vaikutusta: ilmaistiinko huolta veren suvun saastumisesta sukurutsarikosten yhteydessä nimenomaan käsitteellä lihallisuus? Yhtä kaikki tutkijanalulle omien tutkimusten esittely yleisölle ja kokeneemmille tutkijoille oli innostavaa!

Viimeisessä esityksessä musiikintutkija Minna Hovi tarkasteli 1600-luvulla eläneen säveltäjän Johan Jacob Frobergerin ryöstetyksi tulemisen vaikutusta säveltämiseensä. Froberg joutui maantieryöstön uhriksi erään matkansa aikana. Esitys oli itsekin musiikkia harrastavalle mielenkiintoinen siinä, kuinka esityksessä yhdistyi musiikin teoreettinen tarkastelu ryöstetyksi tulemisen näkökulmasta. Esitys valaisikin hyvin sitä, kuinka monitieteellisesti ruumiillisuuden tutkimusta voi tehdä. Ryöstetyksi tulemisen kokemus näkyy Frobergerin eräissä sävellyksissä dissonanssin, eli riitasointujen, epäkonventionaalisella käytöllä ja joidenkin teosten epätavallisissa muodoissa, jotka eivät olleet tyypillisiä aikakauteen nähden. Hovi pohtikin Frobergerin hakeneen lohtua säveltämisestä. Esityksen jälkeen eräs itseään psykologiksi tituleeraava historianharrastaja kommentoikin osuvasti nostaen musiikkiterapian yhdeksi tavaksi käsitellä traumoja.

Humanistisen tutkimuksen tila ja Uuden ajan tutkimuksen verkoston merkitys

Varsinaisten tutkimuksia sisältäneiden sessioiden jälkeen tutkimuspäivillä kuultiin paneelikeskustelua humanistisen tutkimuksen tilasta. Heti keskustelun alussa otettiin kantaa tapetilla olleeseen antiikin tutkimuksen yhä huononevaan tilaan. Paneelissa tuntuikin korostuvan pessimistisyys, vaikka toiveikkaitakin puheenvuoroja kuultiin. Tunnetta pessimistisyydestä vahvistivat yleisökysymyksen vastaukset siitä, kuinka yleisö kokee humanististen aineiden tutkimuksen tilan. Vastauksissa esille nousi lähestulkoon vain negatiivisa asioita, kuten huono rahoitus tai arvostuksen puute. Paneelikeskustelussa ei kuitenkaan surkuteltu niinkään ongelmia, vaan keskustelussa aktiivisesti pyrittiin löytämään keinoja, joilla humanistisen tutkimuksen asemaa voi lähteä parantamaan.  

Puheenvuoroja arvostuksen lisäämisestä kuultiin esimerkiksi siitä, että on alan omallakin vastuulla, kuinka se omaa tutkimustaan pystyy perustelemaan ja tuomaan esille suuremmalle yleisölle. Lisäksi pohdittiin sitä, onko tunne huonosta asemasta kyse enemmänkin siitä, että humanistinen ala katsoo itseään negatiivisemmin kuin ulkopuoliset tahot. Tietynlaista vahvistusta tähän saatiinkin keskustelujen aikana, kun nostettiin esille julkisuudessa paljon esillä olleita humanisteja. Esimerkkinä tässä viitattiin Jaakko Hämeen-Anttilan kuolemaan, jonka yhteydessä Hämeen-Anttilaa muisteltiin laajasti valtakunnallisissa medioissa. Humanisteja siis kyllä arvostetaan yhteiskunnallisella tasolla. Vielä lopuksi paneelikeskustelussa pohdittiin humanistisen tutkimuksen tulevaisuuden potentiaalia. Panelistien vastauksissa korostui tieteenalan sisäinen yhteistyö ja pitkäjänteisen tiedon käsittelyn merkitys yhä nopeatempoisemmassa digitalisoituvassa yhteiskunnassa.

Päivän päätteeksi Uuden ajan tutkimuksen verkosto kokousti vuosikokouksen merkeissä. Nuori yhdistyspohjainen verkosto valitsi itselleen uuden hallituksen, jonka johdolla verkosto pyrkii vahvistamaan toimintaansa ja kasvattamaan jäsenmääräänsä. Kokouksessa kuullussa toimintasuunnitelman ja tutkimuspäivien annin perusteella Uuden ajan tutkimuksen verkoston voi sanoa olevan tekemässä sitä työtä humanististen tieteiden hyväksi, mitä edellä kerrotussa paneelikeskustelussa oli peräänkuulutettu: annetaan uudelle historiantutkimukselle ja eri vaiheessa oleville tutkijoille perustutkinto-opiskelijoista kokeneempiin tutkijoille foorumi päästä esille ja kuuluviin, tieteellisen keskustelun ylläpitäminen ja yhteistyön harjoittaminen eri yliopistojen ja tieteenalojen kesken. Suosittelenkin kaikkia historioitsijoita ja siitä kiinnostuneille osallistumaan tulevaisuudessa Uuden ajan tutkimuksen verkoston järjestämille tutkimuspäiville.

Kirjallisuusluettelo

Aalto, Seppo. Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina: Seksuaalirikollisuus, esivalta ja yhteisö Porvoon kihlakunnassa 1621 – 1700. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1996.
Clementsson, Bonnie. Förbjudna Förbindelser: Föreställningar Kring Incest Och Incestförbud I Sverige 1680-1940. Malmö: Universus, 2016.
Matikainen, Olli. Verenperijät : väkivalta ja yhteisön murros itäisessä Suomessa 1500-1600-luvulla. Hielsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002.

Kirjoittaja on hiistorian maisterivaiheen opiskelija, joka viimeistelee tutkielmaansa 1600-luvun Suomessa tapahtuneista sukurutsarikoksista Helsingin yliopistossa.

 

 

Valter Finnäs: Aapo Roselius om historieforskarens arbetsfält och vardag

Inför den individuella slutuppgiften i Mentorkurs med alumner 2023 valde jag att ta kontakt med historieforskaren fil. dr Aapo Roselius, som disputerade vid Helsingfors universitet 2010 med avhandlingen Kiista, eheys, unohdus: vapaussodan muistaminen suojesluskuntien ja veteraaniliikkeiden toiminnassa 1918–1944. Sedan doktorsavhandlingen har Roselius byggt upp en bred och mångsidig karriär som forskare, med en produktion som täcker allt från minnesstudier, nationalism och politiska ytterlighetsrörelser till enskilda föreningars historia. Vårt samtal kretsade främst kring studietiden, historikerns yrkesidentitet och realiteterna gällande forskarens karriärbana.

Studietiden: det lönar sig att skriva 

Flera av mina frågor till Roselius gällde på något sätt dennes tid som studerande på 1990-talet, och vilka tips han har till de som drömmer om en forskarbana. Roselius svar var på flera sätt överraskande pragmatiska och jordnära, något som kom att prägla hela intervjun. Istället för att lista olika sammanhang, sociala kretsar, specifika kurser och annat som den studerande borde söka sig till vände sig Roselius till de studerande med exempelvis följande råd: ”Det lönar sig att producera, alltså att skriva helt enkelt […] jag säger inte nödvändigtvis att jag alltid lyckades så bra med detta själv under studietiden; ibland sökte man ju förstås de [kurser] där man lättast kom igenom…”. Samtidigt som nämnda tips var mycket konkret var det också betryggande att höra att svackor i studieintresset är ett återkommande fenomen – man måste inte vara en helt perfekt studerande för att lyckas senare i arbetslivet.

Roselius framhävde vidare flexibilitet och öppenhet som nycklar för den studerande som begrundar historikerns potentiella yrkesbanor: ”Jag gick genom studietiden utan att ha klara målsättningar och planer, annat än en viss förståelse för att jag ville arbeta med historia […] Men överlag är det så, att det redan under studietiden skapas en historikeridentitet som är mycket viktig, eftersom det annars finns så få konkreta fästpunkter i en historikers tillvaro. Det lönar sig att inse att man är historiker, oberoende av akademisk grad”.

Dylika attityder och identitetsmässiga reflektioner bör också enligt Roselius kombineras med en intellektuell självständighet: ”Jag skulle inte som studerande läsa en bok som berättar åt en hur man blir forskare. Inte någon self-help; det skulle vara mitt råd.”

Allvarlig man framför en bokhylla

Aapo Roselius råd till studenter som är intresserade av forskarbanan: ta alla tillfällen under studietiden att skriva. Det här behöver man öva på, och bara genom att skriva kan man visa vad man går för.

Vägen till forskarbanan: vikten av att producera och publicera konkretiserades 

En forskarkarriär blev det dock för Roselius, oavsett studietidens oklara framtidsvisioner. Efter magisterskedet ledde vägen in i ett forskningsprojekt, Suomen Sotasurmat 1914–22, vilket behandlade det finska inbördeskrigets dödsoffer – ett tema som på flera sätt hade aktualiserats efter Sovjetunionens fall och det kalla kriget slut.

Roselius berättade hur också studietidens akademiska sammanhang präglades av ett märkbart paradigmskifte med påföljande ”nya metoder som öppnade till exempel traumatiska delar av historien. Det fanns en känsla av att man var inne i en ny våg”. Ett ökande intresse för minnen – särskilt traumatiska sådana – och det förflutnas roll i nutiden låg m.a.o. i tiden när Roselius började övergå till arbetslivet och forskarbanan. I ovannämnda forskningsprojekt tillämpades t.ex. minnesskildringar med anknytning till inbördeskriget för att få fram information om dödsoffer 1918.

Arbetet med projektet erbjöd inte bara arbetserfarenheter, utan också sociala nätverk för den nyutexaminerade Roselius. En bekantskap som stiftades då var med fil. dr Marko Tikka, som uppmuntrade Roselius att skriva sin första bok på basen av källmaterial från forskningsprojektet. Roselius ihågkommer detta förslag som ett sådant ”ögonblick man i efterhand kan konstatera har varit avgörande”. Boken, Teloittajien jäljillä – valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (2007), blev nämligen en viktig språngbräda för Roselius, och viktig för att senare säkra doktorsavhandlingens finansiering. Vikten av att producera och publicera konkretiserades därmed och öppnade en viktig dörr för Roselius, som vidare konstaterade att ”synlighet påverkar: ju flera som vet av din forskning desto bättre”.

Historieforskarens realiteter

Sedan disputationen har Roselius etablerat sig som en forskare i närmast konstant rörelse från produktion till produktion, både inom ramarna för större projekt och i egenskap av s.k. ”fri forskare”. Med denna term avses en forskare, som i princip är egenföretagare utan att vara bunden till exempelvis något universitet eller liknande institution. Den fria forskaren söker istället i hög grad själv olika arbetsmöjligheter och arbetar sedan i princip på egen hand.

En typisk arbetsmöjlighet för den fria forskaren är olika beställningsarbeten, exempelvis historikprojekt som genomförs för något samfunds eller någon förenings räkning. Sådana projekt är mer än bekanta för Roselius, som själv beskrev Finland som ”beställningsarbetens förlovade land”.

Aapo Roselius har under sin karriär skrivit flera beställningsverk för organisationer och föreningar. Boken För barnets bästa (2018) skrev han på beställning av Barnavårdsföreningen i Finland som fyllde 125 år då boken kom ut. Att göra beställningsverk är ett bra sätt för en ung forskaren att få forskar- och skrivvana. Beställningsarbeten utvecklar förmågan att arbeta systematiskt och mot ett bestämt mål. Beställningsverken och beställarna kan vara mycket olika. Att ha med beställare att göra övar också förmågan att förhålla sig till en mottagare. Genom beställningsverken skapar sig forskaren en stor bredd vad gäller sin kunskap, vilket aldrig är fel för en historiker.

För tillfället innehar Roselius dock anställning i ett forskningsprojekt vid Tammerfors universitet centrerat kring kalla krigets slut ur ett upplevelsehistoriskt perspektiv, och har därmed temporärt satt den fria forskartiteln åt sidan. Någon långvarig bundenhet till universitetsvärlden ser Roselius däremot inte i sin framtid. Hans forskarbana fortsätter istället förmodligen på det vägval som gjordes redan i början av karriären, då han ”inte [var] hemskt tänd på tanken att gå med och tävla om de få befattningarna på något universitet. Jag ville inte leva med den typen av stress.”

Detta uttalande fann jag särskilt tankeväckande. Som studerande tror jag att man lätt blir fokuserad på ”universitetsbubblan”, och därmed förblir omedveten om den betydande forskning som bedrivs i andra sammanhang. Vi studerande förstår kanske inte heller hur få universitetspositionerna är, eller hur hård konkurrensen för dylika kan vara. Dessa saker kräver förstås reflektion för den som överväger forskaryrket, och då kan den fria forskarbanans värde och möjligheter samtidigt kännas betryggande.

Oavsett specifika befattningar är historieforskarens utmaningar många, ett faktum som jag bad Roselius reflektera kring utgående från sina egna erfarenheter. Främst kunde Roselius konstatera att forskarkarriären tidvis kan vara en osäker sådan. Detta beror till stor del på att forskarens finansiering och arbetssnuttar kan vara relativt korta. Den fortsatta vägen efter ett visst projekt kan också vara svår att visualisera långt på förhand. Roselius konstaterade därför att ”om osäkerheten skapar för mycket stress, så borde man kanske överväga en annan bana: säkerheten saknas”. Osäkerheten kan dock enligt Roselius underlättas ”på enkla sätt, exempelvis genom att se till att man har andra forskare i sin umgängeskrets, som man kan umgås och diskutera med”. Sociala nätverk och gemenskaper fyller med andra ord flera viktiga funktioner, även för den som arbetar främst självständigt.

En annan potentiellt svår aspekt av forskarkarriären som vi diskuterade var hur man bör förhålla sig till politiskt laddade forskningsfrågor. Dylika frågor är långt från främmande för Roselius, som förutom inbördeskriget exempelvis också har forskat i den inhemska högerradikalismens historia. Historia är givetvis ett ideologiskt och politiskt potent forskningsfält, vilket nödvändiggör en konstant balansgång mellan strävan till vetenskaplig objektivitet och personliga ställningstaganden, något som Roselius summerade som följande: ”Det [forskning i politiskt laddade ämnen] ger nog också en viss färdighet att kunna bemöta olika typer av problematik; man måste förstå att det man skriver kan vara verkligt negativt för någon. Men samtidigt är det helt omöjligt att skriva om [exempelvis] högerradikalism i Finland utan att någon känner sig illa berörd.”

Att göra någonting som är intressant, och få lön för det: vad är bättre än det?

Diskussionen med Roselius avslutades för denna gång med en fråga om dennes fortsatta bana som forskare. Svaret var på många sätt en kärnfull sammanfattning av hela vårt samtal, och Roselius jordnära förhållningssätt till karriären. Förutom projektet på Tammerfors universitet har Roselius siktet inställt på ett biografiskt verk om K. A. Fagerholm, ett projekt som han ska inleda kommande sommar. Vägen efteråt är dock ett frågetecken, som han själv uttryckte saken. Han konstaterar:  ”Det är klart att jag hoppas få fortsätta med något inom historieskrivning under hela min yrkeskarriär. Men jag är glad över att jag redan har fått göra så mycket inom fältet. Så även om det imorgon plötsligt helt skulle ta stopp, så skulle jag ändå vara stolt över min karriär utan känslan av att jag skulle ha valt fel bana.”

Trots vissa svåra delmoment och aspekter kunde Roselius därmed konstatera att forskarkarriären har varit rätt val för honom: ”Att få göra någonting som är intressant, och samtidigt få lön för det: vad är bättre än det?”

Valter Finnäs är magisterstuderande i historia och gick kursen Mentorkurs med alumner hösten 2023.

***

Blev du nyfiken på att läsa något som Aapo Roselius har skrivit? Här kommer några tips. Flera böcker hittar du genom att slå upp i en biblioteksdatabas i din dator, eller en annan.

  • Amatöörien sota: rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918 = Amatörernas krig: frontförlusterna i inbörderskriget i Finland 1918, Helsinki: Valtioneuvoston kanslia 2006.
  • I bödlarnas fotspår: massavrättningar och terror i finska inbördeskriget 1918, orig. på finska 2007, övers. till svenska av A. Roselius, Stockholm: Leopard 2009.
  • Kiista, eheys, unohdus: vapaussodan muistaminen suojeluskuntien ja veteraaniliikkeen toiminnassa 1918–1944, diss., Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 186, Helsinki: Suomen Tiedeseura 2010.
  • Svart gryning: fascismen i Finland, 1918–44, med Oula Silvennoinen & Marko Tikka, ursprungl. på finska 2016, översättning: Mattias Huss, Stockholm: Lind & Co 2018.
  • Rikki revitty maa: Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö, toim. Tuomas Tepora & Aapo Roselius, Helsinki: Gaudeamus 2018.
  • Kampen om den svenska jorden: karelarna i Finlands svenskspråkiga områden 1940–1950, med Tuomas Tepora, även på finska, svensk övers. Tobias Pettersson, Helsingfors: Schildts & Söderströms 2020.
  • Finlands okända krig: finska och skandinaviska frikårer i Baltikum och Ryssland 1918–20, med Oula Silvennoinen, ursprungl. på finska 2019, övers. Mattias Huss, Stockholm: Lind & Co. 2021.
Boken Kampen om den svenska jorden.

Aapo Roselius och Tuomas Teporas bok Kampen om den svenska jorden. Karelarna i Finlands svenskspråkiga områden 1940-1950 gavs ut på svenska av Schildts & Söderströms 2020. Boken skrev de på finska, översättningen till svenska gjordes av historikern Tobias Pettersson.

Viktor Östman: Laura Oksanen studerade historia och blev kommunikationsspecialist vid universitetet

Laura Oksanen är 29 år och är ursprungligen hemma från Åbo, men flyttade till Helsingfors 2014 för att studera historia. Oksanen hade under sin studietid fått en fot in i mediebranschen och kom även efter studierna att fortsätta på det spåret. Hon arbetade en tid på Svenska YLE som journalist, men insåg så småningom att hon ville testa på något nytt och annorlunda.  Nuförtiden arbetar hon vid Helsingfors universitet som kommunikationsspecialist. Mera specifikt ansvarar hon för kommunikationen vid Social- och kommunalhögskolan (Soc&kom), och i viss mån även för de andra svenska utbildningarna i Centrumcampus.

Vad innebär det att arbeta med kommunikation?

Oksanen arbetar med både allmän och digital kommunikation, som i vanliga fall är uppdelade mellan två personer. Således är arbetsuppgifterna mångsidiga. Bland annat innebär det en hel del extern kommunikation. Att skriva om ny forskning, erbjuda forskningsexpertis för medierna och i allmänhet lyfta fram universitetets profil. Till arbetsuppgifterna hör även de mera typiska kommunikatöruppgifterna: svara på och skriva e-post, hålla kontakten mellan olika aktörer, delta i möten med personal och att hålla koll på organisationens sociala medier.

Att arbeta med kommunikation innebär en hel del ansvarstagande, vilket både har sina för- och nackdelar. Arbetsrutinerna är varierande, men det kräver att man kan strukturera och planera upp sitt arbete och rutiner själv. Detta ”metaarbete” innebär främst att skriva ner vad som behöver göras, samt att planera enligt kalendern, ofta veckovis. Att ansvaret ligger hos en själv innebär också den fördelen att Oksanen har stor frihet att bestämma över det egna arbetet, så länge arbetsuppgifterna blir gjorda inom utsatt tid.

Som kommunikationsspecialist får man alltså göra en rad olika uppgifter, som varierar från administrativa till mera kreativa uppgifter. Till exempel har Oksanen som kommunikatör hållit medieutbildning för forskare. Utbildningen handlar om att förstå samspelet mellan forskare och journalister, och med Oksanens egna ord: ”hur journalister och forskare tänker, och hur det inte alltid går ihop”. Kursen innefattar övningar där forskarna filmas och intervjuas, för att träna olika aspekter som kroppsspråk eller tydligt tal.  Oksanen sitter också i Soc&koms nämnd för samhällskontakter. Om nämnden säger hon så här: ”Universitetets tredje uppgift är att vara i växelverkan med samhället, och nämnden främjar det. Där innehar jag en dubbelroll, både som kommunikationsspecialist, och som den person som förbereder och protokollför mötena”.

Oksanen tycker dock fortsättningsvis de mest givande uppgifterna i arbetet är när man får intervjua eller skriva artiklar om människor. ”Man blir påmind varför det är meningsfullt att forskare håller på med viktiga och intressanta saker”. Hon i sin tur får då, genom sina diskussioner med forskare, fundera på hur hon kan ”förmedla forskningsresultatet utåt så att det är intressant och viktigt”.

Porträttfoto av Laura Oksanen

Laura Oksanen. Foto: Frida Lönnroos.

Studiernas koppling till arbetslivet

Under sin studietid studerade Oksanen flera biämnen, såsom u-landsforskning, statskunskap, rättsvetenskap samt etniska relationer. Den allmänbildande aspekten med studierna, både med huvudämnet och biämnena, är det som Oksanen har haft störst nytta av i arbetslivet. Inledningsvis gav historiestudierna en bred kunskap om samhället som kunde appliceras i journalistiken, speciellt när man skulle skriva om händelser som har sin bakgrund i historiska processer och fenomen. I sitt nuvarande arbete värderar Oksanen färdigheter som helhetstänkande och strukturering av texter. Att skriva texter som innehåller allt det väsentliga, men ändå är lätta att läsa, är en färdighet som hon åtminstone delvis har fått öva på genom studierna i historia.

Trots att Oksanen arbetat en längre tid i kommunikationsbranschen avlade hon inte under sin studietid några kurser i journalistik och kommunikation. Detta anser hon inte som någon egentlig förlust. Oksanen menar att: ”Att vara journalist är i hög grad ett arbete som du lär dig genom att vara där [på arbetsplatsen] … Även de som studerat journalistik är nybörjare när de gör sin första praktik”. Enligt Oksanen är det ganska vanligt med journalister som inte studerat uttryckligen journalistik: ”Så länge man är intresserad av arbetet, finns det ingen orsak att stressa”. Det är också en bransch man relativt lätt kan få in foten i under studietiden. Oksanen har bland annat sommarjobbat på tidningarna Östnyland och Hufvudstadsbladet via Svenska kulturfondens praktikstöd för journalistjobb, något som hon även rekommenderar för andra som är intresserad av journalistarbete.

Tankar om att inleda arbetslivet

Jag ställer också frågor angående att komma in i arbetslivet och osäkerheter kring det. Liksom med journalistiken menar Oksanen att nästan alla arbeten är sådana som man i slutändan lär sig hur det funkar under arbetets gång. Var inte rädd att du nu omedelbart skulle behöva veta exakt hur allting fungerar på en ny arbetsplats. Det kan ta en lång tid, kanske upp till ett år innan man känner sig helt bekväm i den nya arbetsrollen, säger Oksanen. Dessutom brukar medarbetare nästan alltid ha förståelse för att man är ny. Våga fråga om hjälp av mera erfarna arbetskollegor! De brukar för det mesta gärna hjälpa till, men kom ihåg också att våga ta plats: ”De som man arbetar med är inte allvetande, man ska inte tänka att man inte vet eller kan något bara för att man ny … var lyhörd och lyssna. Ta emot råd, men känn inte att du inte får ta plats eller att man inte kan föreslå saker”. Var också ärlig när det är någonting du inte kan eller vet hur det ska göras. Det uppskattas av andra när man visar framförhållning och inte gömmer huvudet i busken då något känns svårt, menar Oksanen.

Under studietiden var Oksanen själv tidvis ångestfylld angående vad hon skulle syssla med i framtiden. Detta anser hon nu med facit i hand var onödigt att stressa om. För henne och alla hennes studiekamrater har det fixat sig med arbetet.  Man kan omöjligen veta var man är om fem år, så varför oroa sig? Ett praktiskt tips: sök praktik eller sommarjobb som intresserar dig. Då får du erfarenhet av vad för sorts arbetsplatser du möjligen skulle kunna arbeta med. ”Det är bra att göra en praktik för att testa på. Om det visar sig att det inte är din grej, då vet du iallafall det. Med åren och mer arbetserfarenhet får man en bättre bild av vad man faktiskt vill göra” Oksanen anser att man ska ha samma attityd som i studielivet när man kommer in i arbetslivet. Testa på saker, gör vad som intresserar dig i stunden. Genom att få erfarenheter börjar du så småningom få veta vad du vill syssla med. ”Om det känns abstrakt nu, så blir det konkret senast i arbetslivet”, försäkrar Oksanen.

Viktor Östman är studerande i historia och gick Mentorkurs med alumner hösten 2023.

***

Vill du läsa Laura Oksanens pro gradu-avhandling (magisteravhandling) Slit, skam och skratt. Ogifta mödrars korrespondens med socialskötaren Sylva Salo vid Helsingin Ensikoti 1949–1951 hittar du den i fulltext i Helda.

Henrika Tandefelt: Prao-upplevelser vid universitetet

Hösten 2023 hade utbildningsprogrammen i historia två prao-elever som besökte oss under en vecka var. I november hade vi besök av Rauni från Vihdin yhteiskoulu. Om du vill läsa om hennes praoupplevelser på finska hittar du dem här. I oktober samma höst hade vi en praoelev från Winellska skolan i Kyrkslätt, Liam Staffans.

Prao eller praktisk arbetslivsorientering ska ge elever i årskurs 9 praktisk erfarenhet av något yrke och en arbetsplats. Vid sidan av att Helsingfors universitet är en arbetsplats för över 8000 forskare och lärare är det också en ”arbetsplats” för över 30 000 studerande inom en mängd olika ämnen. Våra prao-praktikanter bekantade sig med arbete och studier vid universitetet genom att delta i föreläsningar, diskutera med våra studenter och lärare samt besöka universitetets olika byggnader och avdelningar. De besökte allt från bibliotek till studentmatsalarna, och de senare gjorde intryck på både Rauni och Liam. Båda konstaterade efteråt att maten är mycket godare på universitetet än i grundskolan.

Varför vill man då göra sin prao på ett universitet? Liam berättar att han valde att kontakta utbildningsprogrammen i historia eftersom han har varit intresserad av historia sedan lågstadiet. ”Jag ville se hur det skulle vara att studera det på universitet eftersom det kändes, och ännu känns, som att det skulle vara något för mig”, konstaterar han. För att få en inblick i historiestudier och vardag vid universitetet fick Liam följa med Henrika Tandefelt som är universitetslektor i historia.

Under veckan deltog Liam i föreläsningar på svenska för första årets historiestuderande och en föreläsning på engelska för studenter inom ett internationellt magisterprogram i Europa- och Nordenstudier.

En skillnad till studierna i grundskolan som Liam noterade är att universitetsstuderande inte har många föreläsningar från morgon till kväll varje vardag, utan att de kan ha bara en eller några föreläsningar per dag och studiedagarnas längd kan variera mycket under en vecka. Vid universitetet måste studenterna ta mera ansvar för sitt eget arbete för vid sidan av föreläsningarna ska studenterna läsa och göra uppgifter inför de kommande föreläsningarna och annat självständigt studiearbete.

En annan skillnad är att alla studenter har valt att studera just det här ämnet. ”Under lektionens gång märkte jag att alla verkligen tyckte om att följa med och att ingen var uttråkad. Tvärtom så satt de flesta raka i ryggen och följde noggrant med under hela timmens gång”, konstaterade Liam efter Henrikas föreläsning som handlade om osmanska riket och Europa. ”Jag märkte även att när vi under föreläsningen skulle prata i små grupper så pratade alla sansat och enat utan konflikter. Summa summarum brann alla i klassen för historia.”

Derek Fewster föreläser i Topelia på kursen Introduktion till historievetenskapen i oktober 2023.

Följande dag började med Derek Fewsters föreläsning under vilken han visade och pratade om gamla föremål. ”Derek visade till exempel gamla tidningar, som hade både stora nyheter och mindre reklam i sig. Dessa var väldigt spännande att läsa.” Derek hade också tagit med sig annat än skriftliga källor. ”Bland Dereks prylar fanns till exempel en romersk oljelampa, ett gammalt krutmått för gevär och en snäcka som pilgrimer hade på sig för att visa deras resmål och som ett litet skydd mot tjuvarna under deras resa. Det tycker jag var det mest intressanta”, berättade Liam.

En eftermiddag pratade Liam med några av de svenska förstaårsstudenterna som ställde upp för att berätta om sin studiestart och varför de valt att börja studera historia. Liam undrade bland annat vad studenterna hade för favoritperioder i historien. Bland svaren fanns det Edo-perioden i Japan (1600–1863), romerska rikets tid (31 f.Kr.- 476 e.Kr.) och industrialiseringen på 1700- och 1800-talet.

Veckan vid universitetet var lärorik och spännande, men det kunde också vara utmanande att kastas in i ett främmande studiesammanhang. ”Den största skillnaden mellan skola och prao är nog kompisar och lärare”, konstaterade Liam efter sin praovecka. Att vara helt ny och känna ingen är inte lätt, fast alla är snälla och vänliga. ”Jag märkte verkligen hur tråkigt det skulle vara i skolan utan vänner att ha att göra med under skoldagen”. Att ta tåget hem på eftermiddagarna med egna vänner som också gjorde prao i Helsingfors kändes skönt.

Det här är nog något som många nya studenter kan känna igen sig i tror jag. När man börjar studera på universitet eller högskola är det ofta lika viktigt att hitta studiekamrater och vänner att dela sin nya vardag med som det är att studierna är intressanta och att man får ordning på studietekniken.

Jutikkala-luento: ”What Did Women Want?” ja gradupalkinnot 2023

Akateemikko Eino Jutikkala -luennon yhteydessä Historian syysjuhlassa Helsingin yliopistolla on juuri jaettu syyslukukauden 2022 ja kevätlukukauden 2023 aikana valmistuneille pro gradu – ja maisteritutkielmille myönnettävät palkinnot. Tilaisuus järjestettin Kielikeskuksen juhlasalissa.

Lecture going on.

Professori Amanda Vickery aloittelee Akateemikko Eino Jutikkala -luentoaan. Edellisvuoden luennoitsija, apulaisprofessori Soile Ylivuori, esittelee puhujan.

Tilaisuuden alussa prof. Laura Kolbe loi katsauksen historian oppiaineen toimintaan lukuvuonna 2022-2023. Palkintojen jaon jälkeen professori Amanda Vickery esitelmöi Miss Great Britain -kauneuskilpailujen historiasta otsikolla ”Making British Beauty: Provincial Women and Miss Great Britain, 1945-1970”. Ainutlaatuisen kuva- ja hakija-aineistojen avulla hän analysoi kilpaan liitettyjä kauneusihanteita (rotu, ulkonäkö, vaatetus) ja kandidaattien taustoja sekä kandidaateista otettuja valokuvia.

Vickery toi esiin, että poseerausvalokuvissa oli usein melko sekalaisia taustoja, jotka nykykatsojalle korostivat poseerauksen ja sekavan arjen välistä ristiriitaa. Kilpailu muuttui aikojen myötä, ja se muuttui vähitellen arvostetusta kisasta vanhentuneeksi. Paino- ja pituusihanteet ja naiskäsityksetkin muuttuivat vuosikymmenten mittaan, samoin odotukset siitä, miten kilpailijoiden tuli poseerata. Taustalla häämötti myös mahdollisuus parantaa yhteiskunnallista asemaansa onnistumalla kilpailussa.

Kielikeskuksen juhlasalin puhujankoroke.

Professori Laura Kolbe kertoi aloitussanoissaan professori Eino Jutikkalan elämäntyöstä ja tuotannosta.

Palkitut tutkielmantekijät aakkosjärjestyksessä:

Halkomäki, Eveliina, ”Tässä kartellissa toimitaan just niin kuin sanotaan”: Asfalttiyhtiöiden kartelli ja sen toiminta Suomessa vuosina 1994–2002. https://helda.helsinki.fi/items/a38cda14-f3bc-4088-ad15-97650bc99e3d

Heikkilä, Karl, Finlands första civiltjänstlag Lex Pekurinen: Arndt Pekurinen och vapenvägrarna i finländsk pressdebatt 1929–1931, https://helda.helsinki.fi/items/6b6304f2-6d18-4a1c-81d8-ba77955476b5

Rinta-aho, Elina, ”Kyyneleissäni on ristiriitainen maku”: Japanilaissotilaiden tunteet ja käsitykset kuolemisesta toisessa maailmansodassa. https://helda.helsinki.fi/items/a8d550e9-0b47-4267-8fbf-0157bc9f13d1

Väyrynen, Ida, ”Se on omiaan pilaamaan kuuntelijoittemme musiikkimakua” – Yleisradion asettamat populaarimusiikin esitysrajoitukset 1950–1980, https://helda.helsinki.fi/items/37005688-c728-4f9b-aa5d-34dca03f57df

 

Akateemikko Eino Jutikkala -luento marraskuussa 2023

Lecture going on.

Professori Amanda Vickery aloitteemassa Akateemikko Eino Jutikkala -luentoaan. Apulaisprofessori Soile Ylivuori, viime vuoden luennoitsija, esittelee vierailijan.

Helsingin yliopiston historian oppiaineen vuosittainen Akateemikko Eino Jutikkala -luento muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, kansainvälinen tutkija ja varttuneempi tutkija.

Tämänvuotinen, neljäs Akateemikko Eino Jutikkala -luento järjestetään pe 24.11.2023 klo 14-17. Tilaisuudessa puhujana on Prof. Amanda Vickery, Queen Mary University of London. Paikkana on Kielikeskuksen juhlasali. Tilaisuuden alussa on kahvitarjoilu.
https://tilavaraus.helsinki.fi/fi/keskusta/kielikeskus-fabianinkatu-26/kielikeskus-juhlasali

Amanda Vickery on varhaismodernin historian professori, jonka tutkimusaiheet ulottuvat myös moderniin aikaan. Hän on tutkinut laajasti sukupuolen ja perheen, sanojen ja esineiden histiraa. Hänen uusin hankkeensa on ”What Women Wanted. Women’s Hopes in Britain, 1945-c.1970”.

Ohjelma

13.45 – 14.15 Kahvi- ja pullatarjoilu / Refreshments

14.15 – 14.30 Prof. Laura Kolbe: Vuosikatsaus, gradupalkinnot / State of the Department, Thesis Awards

n. 14.30 Prof. Amanda Vickery: ”Making British Beauty:  Provincial Women and Miss Great Britain, 1945-1970”

n. 16.30 – 17.00 Tilaisuus päättyy / Closing words

Esityksen otsikko ja tiivistelmä:

”Making British Beauty:  Provincial Women and Miss Great Britain, 1945-1970”

This lecture examines the Miss Great Britain beauty pageant staged at Morecambe in Lancashire between 1945 and 1970.  A beauty contest may seem a retrograde event, to be reviled for vintage sexism, or dismissed for triviality. The Miss Great Britain contest was a highly visible performance of ideal femininity, hall-marking that which was desirable and conventional for post-war women.  It was not a bizarre spectacle remote from ordinary lives.  Before the rise of television and the package holiday, the seaside beauty contest was interwoven in the leisure and parochial culture of the working and lower middle classes, ‘as big a part of British summers as ice creams and donkey rides’. Rather than simply sit in judgment on past sexisms, this lecture recreates a lost mentality. Miss Great Britain was run by the Publicity Department of Morecambe Borough Council whose papers are now in the Lancashire Archives.  Tens of thousands of photographs and application forms document the bodies, origins and occupations of every single entrant for 25 years. They have been barely used by historians, but they are a portal to a vanished world.  Miss Great Britain sustained highly specific conventions of femininity: white, Anglo-Saxon and ladylike in the 1940s and 50s, graduating to white, Anglo-Saxon dolly birds in the 1960s and 70s. Sexism was woven into the beauty contest, but so was the possibility that a nice girl might exhibit an appropriately disciplined body without shame. The contestants flaunted their figures and self-belief, in a manner unthinkable for their grandmothers.

——————————-

Tietoa aiempien vuosien Akateemikko Eino Jutikkala -luennoista ja gradupalkinnoista:  https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/eino-jutikkala-luento/

 

 

 

 

 

Työelämään tutustuja (TET-harjoittelija) historian oppiaineessa

Hei! Olen Rauni Suistola 15-vuotias nuori Vihdistä ja käyn tällä hetkellä 9. luokkaa Vihdin yhteiskoulussa. Olen saanut upean mahdollisuuden tulla TET-harjoitteluun kahdelle historian professorille, Lauralle 6.11. ja Niklakselle 7.11.-10.11. Helsingin yliopistolle, historian yksikköön.

Rakastan historiaa ja sen salaisuuksia sekä niiden tutkimista. Tykkään myös opettamisesta, se on hyvin luontaista ja mukavaa. Tänne tullessa tuntui, että olisin tullut kotiin, sillä ihmiset ottivat minut vastaan heti lämmöllä ja innolla. Täällä voin olla avoimesti juuri se empaattinen, iloinen , älykäs ja innostunut oma itseni, ilman pelkoa tulla torjutuksi. On ihanaa viettää aikaa täällä, koska kaikkialla vallitsee rauhan ja vapauden tunne – ihmiset ottavat vastaan toisensa lämmöllä. Heidän kanssa on helppoa ja mukavaa keskustella mistä tahansa.

Opetustilanne yliopistolla

Kuva professori Laura Kolben kurssilta, jossa TET-harjoittelija oli mukana kuuntelemassa ja keskustelemassa. Puhumassa dos. Jukka Kortti, aiheena Ylioppilaslehti 1960-luvulla. Kuva: Laura Kolbe

Ymmärrän nyt vieläkin paremmin miksi ihmiset viihtyvät täällä ja pääsevät ujosta kuorestaan ulos pikku hiljaa. Olen oppinut kuluneiden päivien aikana paljon ja tutustunut isoon määrään uusia upeita ihmisiä – en voisi olla kiitollisempi näistä. Opin viikolla itselleni uusista paikoista tutustumalla niihin, pääsin luennoille oppimaan lisää ja sain kirjojen mukana tietoa sekä tunnetta välittämisestä. 

Yllätyksenä tuli itselleni se, miten samanlaista opiskelu on täällä ja yläkoulussa loppuen lopuksi. Oppituntien rakenne omalla historian- yhteiskuntaopin opettajallani on pitkälle sama kuin yliopiston luennoilla. Toisaalta eroavaisuuksien lista on myös pitkä. Ruokailuun käytettävä aika on paljon pidempi ja ruoka on myös paljon parempaa kuin yläkoulussa. Ruoka on toki myös maksullista toisin kuin yläkoulussa. 

Puhuin jo aiemmin vapauden, lämmön ja hyväksymisen tunteesta, mitkä tulevat täällä esille toisin kuin yläkoulussa fiilis on usein hyvin jännittynyt – kaikki tarkkailevat toisiaan eikä omasta kuoresta uskalla tulla ulos sillä pelkää koko ajan tulevansa torjutuksi omana itsenään. Tämä on ehdottomasti isoin näkemäni ero yläkoulun ja yliopiston välillä. Täällä pystyy ihan eri tavalla hengittämään ilman jännitteitä ja ahdistusta.

Kaiken kaikkiaan olen hirmuisen iloinen päästessäni näinä kuluneina päivinä tutustumaan uusiin ihmisiin ja keskustelemaan heidän kanssaan. Tiedän nyt paljon enemmän yliopistosta, historian laitoksesta ja sen arjesta enkä malta odottaa, että jonakin päivänä pääsen itsekin opiskelemaan tänne! 

Yst. Rauni

HISTORIAN METODIT JA NIIDEN OPETTAMINEN, seminaari 23.10.-24.10.2023

HISTORIAN METODIT JA NIIDEN OPETTAMINEN
Helsingin yliopisto 23.10.-24.10.2023  (HUOM! Ohjelma päivitetty 17.10.2023!)

Kielikeskuksen juhlasali, Fabianinkatu 26, Helsinki

Viime vuosina on ilmestynyt monia metodi-, menetelmä- ja käsiteoppaita, joissa tarkastellaan historian tutkimusta yhden teeman tai useiden näkökulmien kautta. Seminaari ”Historian metodit ja niiden opettaminen” on kaksipäiväinen tapahtuma, jossa puhujat kertovat erilaisista näkökulmista historian metodeihin ja niiden opettamiseen. Lokakuun seminaarin puheenvuorot perustuvat muun muassa teoksiin Matkaopas lapsuuden historian tutkimukseen (SKS 2022), Avaimia menneisyyteeen (Gaudeamus 2022), Sanat siltana menneeseen (Gaudeamus 2022) sekä Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan (Kulttuurihistorian seura 2022) . Key note -puheenvuoron pitää yliopistonlehtori Tanja Vahtikari aiheesta ”Historian monitulkintaiset menetelmät – ja kuinka opetamme niitä opiskelijoillemme”.

Ei ennakkoilmoittautumista, tervetuloa!

Salin Unitube-suoratoistolinkki: https://video.helsinki.fi/unitube/live-stream.html?room=l13

SEMINAARIN AIKATAULU

Maanantai 23.10.

10:15 Aloituskahvi  

10:30 Avauspuheenvuoro
Professori Anu Lahtinen (Helsingin yliopisto)

11:00 Historian monitulkintaiset menetelmät — ja kuinka opetamme niitä opiskelijoillemme
 FT, dosentti Tanja Vahtikari (Tampereen yliopisto)

12:00 Lounastauko

13:00 Matkaopas lapsuuden historian tutkimukseen
FT, tutkijatohtori Essi Jouhki (Jyväskylän yliopisto): Kirjan esittely
FT, tutkijatohtori Tuomas Laine-Frigren (Tampereen yliopisto): Lapsuus arkistoissa
FT, yliopistotutkija Antti Malinen (Tampereen yliopisto): Lasten ympäristösuhde ja sen historiallinen tutkimus
FT, dosentti Ville Vuolanto (Tampereen yliopisto): Toimijuus ja kokemus: muotikäsittetä, näkökulmia vai työkaluja?
FT, akatemiatutkija Sanna Lipkin (Oulun yliopisto): Historiallisen ajan lapsuuden arkeologian tutkimus ja opetus

14:30 Valokuvan käytön ja tulkinnan menetelmät historiantutkimuksessa
FT, dosentti Silja Laine (Turun yliopisto)

15:15 Kahvitauko

15:45 Poliittisen historian monitahoinen tulkintakehikko ja suhde nykyaikaan
FT, tutkijatohtori Kati Katajisto (Helsingin yliopisto)

16:30 Digital Histories
FT, dosentti Petri Paju (Helsingin yliopisto)

 

Tiistai 24.10. 

9:30 Aloituskahvi

10:00 Kulttuurihistorian tutkimus: Näkökulmia menetelmiin ja menetelmien opetukseen
FT, dosentti Rami Mähkä (Turun yliopisto)
FM, väitöskirjatutkija Marika Ahonen (Turun yliopisto)
FT, tutkijatohtori Niko Heikkilä (Turun yliopisto)
FL, yliopisto-opettaja Sakari Ollitervo (Turun yliopisto)
FT, dosentti Marika Räsänen (Turun yliopisto)

11:30 Lounastauko

12:30 Klassinen retorinen perinne aatehistoriallisena metodologiana
FT, tutkijatohtori Kaarlo Havu (Helsingin yliopisto)
13:15 Aatehistorialliset menetelmät apuna menneisyyden käsittämisessä
FT, tutkijatohtori Petteri Norring (Helsingin yliopisto)
14:00 Digitaaliset menetelmät
FT, professori Mikko Tolonen (Helsingin yliopisto)
14:40: Sanat siltana menneeseen -menetelmäkirjan esittely
FT, akatemiaprofessori Pasi Ihalainen (Jyväskylän yliopisto)
n. 15:20-15.30 Loppukeskustelu, päätöskahvi 

Tilaisuus on osa Opettajien Akatemian historiahanketta ja on avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille tutkijoille, opiskelijoille ja opettajille. Opintosuorituksesta kiinnostuneet HY:n historian opiskelijat voivat suorittaa 5 op sopimuksen mukaan osallistumalla seminaariin ja kirjoittamalla seminaarin sisältöjä ja yhtä teosta käsittelevän esseen, muilla oman yliopiston ohjeiden mukaan.

Tervetuloa!

Tiedustelut ja opintosuoritukset: Anu Lahtinen, anu.z.lahtinen@helsinki.fi

————————————————————————————

Teokset verkossa:

Matkaopas lapsuuden historiaan.
https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/matkaopas-lapsuuden-historian-tutkimukseen/4526669

Avaimia menneisyyteen.
https://www.gaudeamus.fi/teos/avaimia-menneisyyteen/
https://www.gaudeamus.fi/wp-content/uploads/2022/04/153_Avaimia_menneisyyteen_Sisallys_verkkoon.pdf

Sanat siltana menneeseen.
https://www.gaudeamus.fi/teos/sanat-siltana-menneeseen/
https://www.gaudeamus.fi/wp-content/uploads/2022/04/186_Sanat_siltana_menneeseen_Sisallys_verkkoon.pdf

Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan
https://kulttuurihistoria.net/cultural-history-julkaisusarja/julkaistut-teokset/17-kulttuurihistorian-tutkimus/https://kulttuurihistorianet.files.wordpress.com/2022/11/sisluettelo.pdf

Digital Histories. Emergent Approaches within the New Digital History.  (HUP 2020)
https://hup.fi/site/books/e/10.33134/HUP-5/


Muita teoksia:

Käsitteet Suomen kirkkohistoriassa
https://tiedekirja.fi/sv/kasitteet-suomen-kirkkohistoriassa

Varhaismodernin yhteiskunnan historia
https://kauppa.gaudeamus.fi/sivu/tuote/varhaismodernin-yhteiskunnan-historia/2769519

Seminaari on ensimmäinen Opettajien Akatemian historiahankkeen seminaari. Keväälle 2024 on suunniteltu englanninkielistä seminaaria.

The Business of War in the Baltic Sea Region: 1520–1815 -työpaja Helsingin yliopistolla 26-27.10.2023

"Miekkatanssi" Olaus Magnuksen teoksessa Historia de gentibus septentrionalibus, 1555

”Miekkatanssi” Olaus Magnuksen teoksessa Historia de gentibus septentrionalibus, 1555

Sodankäynnin liiketoiminta, jolla tarkoitetaan armeijoiden ja laivastojen materiaalihankintoja, rahoittamista, sekä sotilaiden värväämistä yksityisiltä markkinoilta, oli eräs uuden ajan alun keskeisimmistä taloudellisista toimialoista. Aikakauden levottomuudesta johtuen sodat yleistyivät ja laajenivat. Myös sodankäynti oli murroksessa, vaatien entistä enemmän sotilaita, rahaa, uusinta teknologiaa, sekä erityisosaamista. Vastatakseen näihin haasteisiin yhä useampi hallitsija kääntyi yksityisten taloudellisten toimijoiden puoleen. Nopeasti kehittyviltä kansainvälisiltä sotilasmarkkinoilta löytyi hyvin verkostoituneita ja osaavia ammattilaisia, jotka saattoivat tarjota vaadittavat resurssit sekä hallinnollisen osaamisen valtion puolesta. Alueellinen erikoistuminen ja hintakilpailu johtivat ylirajaisen kauppiaiden ja sotilasyrittäjien verkoston luomiseen, luoden Euroopanlaajuisen ja jopa globaalin järjestelmän resurssien mobilisoimiseksi.

Sodankäynnin kaupallistamista on totuttu pitämään ohimenevänä historiallisena ilmiönä kansallisvaltioiden kehityksessä, josta luovuttiin keskusjohtoisten kansallisarmeijoiden ja valtio-ohjauksessa toimivien sotilasmarkkinoiden saavutettua monopolistisen aseman. Sotilaita ja tarvikkeita toimittavat sotilasyrittäjät ja asekauppiaat on nähty moraalittomina, tehottomina ja epäluotettavina renkeinä, joiden kontolle on laitettu sotien pitkittyminen ja kansantalouksien kurjistuminen. Näitä teleologisia käsityksiä on kuitenkin kyseenalaistettu yhä enenevissä määrin viimeisen vuosikymmenen aikana. 2000-luvulla koettu sotilastoimintojen ulkoistamisen sekä laajempi yksityistämisinto on herättänyt kiinnostusta ja uudenlaisia tulkintoja vuosisatojen takaisista sotataloudellisista järjestelmistä. Muun muassa David Parrott on osoittanut sotilasyrittäjyyden olleen huomattavasti monimuotoisempaa ja yleisempää kuin aiemmin on luultu, ja uuden ajan alun sosioekonomisissa puitteissa tehokas keino resurssien mobilisoimiseksi, sekä keskeisten yhteiskunnallisten ryhmien integroimisessa valtion poliittisiin hankkeisiin.[1]

Pohjoismainen sodankäynnin liiketoiminnan tutkimus on ollut hajanaista. Parinkymmenen vuoden takainen valtiokehityksen tutkimus selvitteli aktiivisesti verotuksen ja kansantalouden kytköstä sodankäyntiin, mutta se, miten resursseja käytettiin ja yksityisten toimijoiden rooli tässä prosessissa, on jäänyt vähemmälle huomiolle.[2] Yksittäisiä, sotatalouden erinäisiä ominaisuuksia käsitteleviä tutkimuksia on viime vuosina julkaistu ympäri Pohjoismaita.[3] Kenttä on kuitenkin edelleen pirstaloitunutta, ja tutkijoiden välinen kansainvälinen yhteistyö on säilynyt vähäisenä.

”The Business of War in the Baltic Sea Region: 1520–1815” työpaja tuo yhteen kansainvälisiä, Itämeren alueen sotataloutta tutkivia uuden ajan alun historioitsijoita. Helsingin yliopistolla järjestettävä työpaja pyrkii kehittämään vuorovaikutusta ja verkostoa näiden hajanaisten kansainvälisten tutkijoiden välillä, sekä tarjoaa foorumin uusimpien tutkimustulosten esittelylle. Kaksipäiväinen työpaja koostuu kuudestatoista esityksestä, jotka tarkastelevat sodankäynnin liiketoimintaa monipuolisista näkökulmista (katso ohjelma alempana). Työpajaan toivotetaan tervetulleiksi myös Helsingin yliopiston opiskelijat, henkilökunta, sekä muut aiheesta kiinnostuneet. Ohjelma (englanniksi) alla. Tarjoilujen mitoittamiseksi osallistujia pyydetään ilmoittautumaan oheisen lomakkeen avulla:

https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/125846/lomakkeet.html

PROGRAMME
The Business of War in the Baltic Sea Region: 1520-181

Dates: 26 – 27.10.2023, University of Helsinki
Place: Topelia room A205, Unioninkatu 38 Helsinki

Thursday 26.10.

11.30 – 12.00 Coffee

12.00 – 13.15 Keynote speech by Steve Murdoch (Swedish Defence University). Title: ”Dealing in Death”: The Early Modern Arms Trade – A Scottish Case Study

13.30 – 15.30 Session 1. Merchants, suppliers and civil-military relations. Chair: Anu Lahtinen

Mika Mickelsson (University of Turku): Louis De Geer as International Arms. Manufacturer and Dealer in the 17th century Sweden

Katarzyna Wagner (University of Warsaw): Brandskatt and financial contributions from the period of the Polish-Swedish war (1655-1660). An attempt at comparison

Ulla Ijäs (University of Turku): War business is a family business. Johan Friedrich Hackman and business of war in the 1790s eastern Baltic area

Henri Aaltonen, Jari Eloranta, Jyrki Knuutila (University of Helsinki): Cults of Saints, the Church, and Warfare: Saint Olaf’s Cult and the Role of the Church in Sweden’s Medieval and Early Modern Conflicts

15.30 – 16.00 Coffee

16.00 – 17.30 Session 2. The Resource Nexus: Global Flows, Military Supplies and State Capacity in the Baltic Region, 1740–1815. Chair: Sebastian Schiavone

Patrik Winton (Örebro University): Global Commodity Chains and Military    Supplies during the Russo-Swedish War, 1741–1742

Peter Ericsson (Uppsala University): The Financial Infrastructure of Warfare: Stockholm as a Hub for Payments and Transactions in the Seven Years’ War

Oleksandr Turchyn (Uppsala University): Swedish Military Finances and Logistics in the Seven Years’ War (1757-62)

Friday 27.10.

9.00 – 9.30 Coffee

9.30 – 11.30 Session 3. Military entrepreneurship, migration and recruitment. Chair: Sofia Gustafsson

Sebastian Schiavone (University of Eastern Finland): King’s Scots: Swedish Crown’s attempts to utilize & control William Cahun’s cavalry standard in Northern Seven Years War

Jaakko Björklund (University of Helsinki): Jacob De la Gardie’s Lifeguard Regiment: A case of Swedish military entrepreneurship and private proprietorship 1611–1617

Björn Forsen, Mika Hakkarainen (University of Helsinki): Military Entrepreneurship and Migration: Swedish Mercenaries in Venetian/Italian Service

Jouko Hartikainen (University of Helsinki): Swedish privateers in British propaganda and press during the Great Northern War 1700-1721

11.30 – 13.00 Lunch

13.00 – 15.00 Session 4. Military networks and information flows. Chair: Jaakko Björklund

Martin Neuding Skoog (Swedish Defence University): Strategic intelligence on the military market. Swedish networks in operation ca. 1530-1560

Adam Grimshaw (Independent scholar): Facilitating Commerce in Times of War: England and Sweden in the later Seventeenth Century

Cathleen Sarti (University of Oxford): Understanding the Business of War Through Custom Accounts

Anu Lahtinen (University of Helsinki): Mapping the Finnish roads and military maintenance 1550–1917: HISCOM Project

15.00 – 15.30 Coffee

15.30 – 16.00 Closing remarks and information on the book project

Organizers and contact information:
Anu Lahtinen, Professor of Finnish and Nordic History, anu.z.lahtinen@helsinki.fi
Sofia Gustafsson, Doctor of History, sofia.gustafsson@helsinki.fi
Jaakko Björklund, Doctoral Researcher of History, jaakko.bjorklund@helsinki.fi
Sebastian Schiavone, Doctoral Researcher of History, sebastian.schiavone@uef.fi

————————————————————–

Kirjoittaja Jaakko Björklund viimeistelee väitöskirjaansa Helsingin yliopiston historian oppiaineessa.

[1] Glete 2010, Parrott 2012, Fynn-Paul, t’Hart and Vermeesch 2014, Parrott 2014, Pourchasse 2018, Torres Sanchez, Wilson 2020, Wilson and Klerk 2020, Sutherland 2022.

[2] Lundkvist 1966, Ekholm 1971, Landberg 1971, Artéus 1986, Nilsson 1989, Nilsson 1990, Lindegren 2000, Glete 2002, Hallenberg 2009.

[3] Kreem 2001, Lind 2013, Linnarsson 2014, Neuding Skoog 2017, Sproule 2019, Klerk 2020, Björklund ja Schiavone 2021, Neuding Skoog 2021, Talvitie ja Granqvist (toim.) 2021.

Maija Absetz: Kokemuspohjainen käytännön opas ulkomaan arkistovierailulle (ArbArk)

Käytätkö tutkimuksessasi arkistoaineistoa? Suunnitteletko arkistomatkaa? Teetkö töitä työväenliikkeen historian parissa?

Jos vastasit mihinkään edeltävistä kysymyksistä kyllä, käy vilkaisemassa Heldan materiaalipankista löytyvä matkaraportti ja matkaopas Tukholman työväenliikkeen kirjastoon suuntautuneesta arkistovierailusta Arkistovierailu Tukholman Työväenliikkeen arkistoon ja kirjastoon (http://hdl.handle.net/10138/565892). Arbetarrörelsens arkiv och bibliotek sijaitsee Tukholmassa, Flemingsbergissä, kotisivut osoitteessa https://www.arbark.se/sv/

Arbetarröresens arkiv och bibliotek Tukholmassa.

Arbetarrörelsens arkiv och bibliotek.

Kokemuspohjainen käytännön opas sisältää 27 vinkkiä onnistuneen arkistomatkan suunnitteluun. Tässä blogitekstissä jaan kolme tärkeintä vinkkiä, jotka opin matkan aikana.

Vinkki 1. Kysy henkilökunnalta apua!
Vinkki 1 on koko tekstin kaikista tärkein vinkki ja sitä kannattaa käyttää paljon hyödyksi. Kun sinulla on ensimmäinen konkreettinen kysymys aineiston suhteen, lähetä viesti kohdearkistoon ja kerro vierailuistasi sekä kysy kysymyksesi. Tee tämä hyvissä ajoin ennen matkaa!

Vinkki 14. Varmuuskopioi, varmuuskopioi, varmuuskopioi.
Pura kuvat joka päivän päätteeksi koneelle. Suosittelen lisäksi pilvipalvelua tai ulkoista kovalevyä: että kuvat ovat vähintään kahdessa eri paikassa. Tämä kannattaa tehdä ennen kaikkea mielenrauhan takia, mutta myös käytännön syistä. Samalla kun siirrät kuvat kameralta koneelle, on siinä luonteva ja hyvä tilanne luoda järkevät kansiot, joiden avulla löydät haluamasi kuvat uudestaan. Kuvasin aineiston puhelimella, joten päivän päätteeksi poistin kaikki kuvat myös puhelimesta. Näin puhelimen muisti pysyi riittävän tyhjänä ja eri päivien kuvat eivät voineet mennä sekaisin. Kuvasin päivässä noin 1500 kuvaa ja niiden siirtäminen koneelle ja muokkaaminen arkistonmukaisiin kansioihin kesti noin tunnin päivittäin. On paljon inhimillisempää käydä läpi kerralla 1500 kuvaa kuin 10 000 kuvaa.

Vinkki 19. Juhlista saavutustasi.
Muista pysähtyä sen onnistumisen ääreen, että olet ihan oikea tutkija, joka kerää ihan oikeaa aineistoa ihan oikeaan tutkimukseen. Riippumatta missä tutkimuksen vaiheessa olet, arkistotyö on historiantutkimuksen ytimessä. Vieraassa paikassa työn tekeminen on stressaavaa, mutta myös eri tavalla jännittävä ja siten myös palkitseva kokemus. Väitöskirjatyö on hyvin pitkä ja puuduttava, jos ainoa juhlinnan hetki on väitöskaronkka.

Maija Absetz on Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelman jatko-opiskelija. Absetz kirjoittaa väitöskirjaa Suomen ja Ruotsin ammattiliittojen keskusjärjestöjen talousasiantuntijoiden suhteesta työttömyyteen 1970- ja 1980-luvuilla.