Tutkijaesittely: Petteri Norring, ”The Free Peasant and the Nordic Historiography 1800–2000”

Maansa omistava ja sitä viljelevä talonpoika perheineen on yksi pohjoismaisen historian olennaisimmista ilmiöistä. Sen välityksellä historiantutkimuksen historiaa ja historiantutkimuksen yhteiskuntasuhdetta voidaan tarkastella hedelmällisesti. Tutkin post doc -hankkeessani ”The Free Peasant and the Nordic Historiography 1800–2000” pohjoismaisen ”vapaan talonpojan” käsitteen oppi- ja aatehistoriaa.

Vaikka Norjan, Ruotsin, Tanskan ja Suomen agraariyhteiskunnat poikkesivat joissakin suhteissa toisistaan, vapaa ja omistava talonpoika oli kaikissa näissä maissa keskeinen yhteiskunnallinen käsite 1800- ja 1900-luvuilla. Käsitteen avulla kansalaiset, historia ja kehkeytyvä kansallisvaltio nivoutuivat yhteen ja historiantutkijat löysivät paikkansa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Juuri tähän yhteiskunta- ja oppihistorian väliin sijoittuvaan ilmiöön pureudun hankkeessani. Tarkastelemalla 1800- ja 1900-lukujen pohjoismaisen historiantutkimuksen käsityksiä vapaan talonpojan käsitteestä tutkin historiantutkimusten ja laajemmin historiakulttuurin merkitystä yhteisön moraalin, kansallisen omakuvan ja yhteiskunnan vaurauteen liittyvien käsitysten rakentajana.

Aiheen keskeisyydestä huolimatta vapaan talonpojan käsitteestä ei ole tehty systemaattista ja vertailevaa historiografista tutkimusta. Tuntemattomasta aihepiiristä ei silti ole kyse. Se nousee esiin agraarihistoriallisen tutkimuksen lisäksi pohjoismaisen demokratian ja parlamentarismin historiaa käsittelevissä esityksissä, joissa talonpoikainen paikallishallinto nähdään nykyisen demokraattisen hallinnon tai poliittisen kulttuurin historiallisena esiasteena. Lisäksi vapaaseen talonpoikaan henkilöitynyt pohjoismainen historia on kytkeytynyt miehiseen kansalaisihanteeseen ja yhteispohjoismaiseen omakuvaan ja sellaisena nivoutunut osaksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion historiallisia representaatioita ja kansallisen historiantutkimuksen perustuksia.

Olen pilkkonut tutkimusongelmani neljään toisiinsa liittyvään tutkimuskysymykseen:

  1. Vapaan talonpojan käsitteen muuttuvat määritelmät: Miten suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset määrittelivät vapaan talonpojan käsitteen 1800- ja 1900-luvulla? Mikä rooli käsitteellä on ollut historiakulttuureissa?
  2. Vapaan talonpojan käsite paikallisena ja pohjoismaisena ilmiönä: Viittaako vapaan talonpojan käsite Pohjoismaihin vai tiettyyn kansakuntaan tai paikalliseen yhteisöön? Onko jokin aikakausi erityisen merkittävä kunkin maan talonpoikaisen historian kannalta?
  3. Historiantutkimuksen muuttuvat menetelmät: Miten historiantutkimuksen muuttuvat menetelmät vaikuttivat historiantutkijoiden käsityksiin talonpoikien historiasta?
  4. Käsitteen normatiivinen merkitys: Miksi ja miten historiantutkijat normittivat omaa yhteiskuntaansa ja siihen sisältyvää poliittista ja sosioekonomista järjestystä talonpoikaisella historialla ja miten he liittivät käsityksensä oman yhteiskunnan kehityksestä laajemmin eurooppalaiseen historiaan? Mitkä olivat yksilön, eri yhteiskuntaryhmien ja kansakunnan roolit historian muutosvoimina?

Kysymykset erittelevät historiografisen tutkimukseni moniaalle leviäviä näkökulmia ja sitä, miten pohjoismaisten historiantutkijoiden käsitykset kehkeytyivät paikallisten ja ylirajaisten tutkimusperinteiden ja yhteiskunnallisten muutosten yhteisvaikutuksesta. Vapaan talonpojan käsitteen analyysi kohdistuu näin historiantutkijoiden käsityksiin heitä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen jäsenistä. Siksi tutkimuksessani on kyse myös historiantutkijoiden määrittelemien valta- ja vuorovaikutussuhteiden analyysista. Vapaan talonpojan käsite antoi määritelmän yhdelle yhteiskuntaryhmälle ja -luokalle, mutta määritti samalla myös sukupuolten ja yhteiskuntaryhmien välisiä suhteita.

Yhteiskunnan sisäistä koheesiota määrittävien tutkimusintressien lisäksi historiantutkijat ottivat tutkimuksillaan kantaa myös kansainväliseen järjestykseen ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Vapaan talonpojan kohottaminen oman yhteiskunnan miehiseksi ihannekansalaiseksi tai historiaa muuttavaksi toimijaksi sai kansainvälisen merkityksensä, kun pohjoismaiset historiantutkijat peilasivat oman yhteisönsä kehitystä yleiseen eurooppalaiseen viitekehykseen.

Kuva 1. Ruotsissa juhlittiin vuonna 1935 valtiopäivien 500-vuotisjuhlaa. Juhlavuoden kunniaksi kuvanveistäjä Carl Eldh oli tehnyt Engelbrektin patsaan, jonka kipsivedos on juuri paljastettu Arbogassa kuningasperheen silmien alla. Kuva: tuntematon. Arbogan kunnan valokuva-arkisto.

Tutkimusaineistot ja menetelmät

Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu kohdemaissa julkaistuista keskeisistä aihetta käsittelevistä tutkimuksista viimeisten kahden sadan vuoden aikana. Tavoitteeni ei ole tehdä perinpohjaista määrällistä analyysia, vaan keskityn sen sijaan oppihistoriallisten avaintekstien laadulliseen vertailuun ja analysointiin. Historiantutkimusten lisäksi havaintomateriaalia ovat historiantutkijoihin ja heidän tuotantoonsa liittyvät tieteellisten seurojen pöytäkirjat, arkistoaineisto (erityisesti kirjeenvaihto) ja painettu lähdemateriaali (esimerkiksi tieteelliset aikakauskirjat).

Tutkimukseni keskeinen menetelmä on vertaileva tekstintulkinta, jonka avulla analysoin historiantutkimusten historiografisia, kulttuurisia, poliittisia ja käsitehistoriallisia asiayhteyksiä. Samalla kehitän eteenpäin niitä historiantutkimuksen ja yhteiskunnan suhdetta analysoivia menetelmiä, joita hyödynsin vuonna 2018 valmistuneessa väitöskirjassani. Tutkin vapaan talonpojan käsitteen historiografis-normatiivista ulottuvuutta erottelemalla tutkijoiden tuotannosta ja käsityksistä menneisyyden esittämisen ja historian selittämisen erillisiksi historiografisen operoinnin tasoiksi. Erottelun avulla paikannan historiografisia tihentymiä, joissa historiantutkijat tulkitsevat menneisyyttä eritoten nykyistä yhteiskuntaa varten. Näin pystyn päättelemään historiantutkimukseen vaikuttavia aikaan sidottuja historiakulttuurisia uskomusverkostoja.

Rekonstruoin kohdetutkijoiden käsityksiä aate- ja oppihistoriallisesti historiantutkimukselliseen, kansalliseen, pohjoismaiseen ja yleiseen viitekehykseen. Liitän historiantutkijoiden tuotannon kansainvälisiin keskusteluihin esimerkiksi feodalismista, liberalismista, omistusoikeuksista ja yhteiskuntaryhmien välisistä poliittisista ja sosioekonomisista suhteista. Analysoin tutkimustuloksia tieteen sosiaalista rakentumista sekä kulttuurisia siirtymiä että yhteenkietoutumia käsittelevien tutkimusperinteiden avulla. Näin paikalliset, kansalliset ja ylirajaiset ilmiöt tulevat näkyviin. Aivan kuten historiantutkimuksia on tulkittava monien eri viitekehysten välityksellä, myös historiantutkijoita pitää tarkastella osana erilaisia verkostoja. Siksi rakennan kuvan kohdetutkijoiden oman ajan toiminnasta tarkastelemalla heidän henkilökohtaisia (kotimainen ja ulkomainen tiedeyhteisö, yhteiskunnallinen toiminta) ja virtuaalisia (esimerkiksi tieteellisten tutkimusten viittaussuhteet) verkostojaan.

Talonpoikaiskulttuurisäätiön kokous SKS:n juhlasalissa tammikuussa 1939. Paikalla muun muassa Eino Jutikkala (kolmas vasemmalta), Kustaa Vilkuna (kuudes vasemmalta) ja puheenjohtajana Esko Aaltonen.  Kuva: Pietinen. CC BY 4.0

 

Tutkimuksen merkitys

Tutkimustulokseni voidaan jakaa pääsääntöisesti kahteen toisiinsa liittyvään osa-alueeseen. Toisaalta tapaustutkimuksen tulokset liittyvät ennen kaikkea pohjoismaiseen historiantutkimuksen historiaan. Toisaalta tutkimukseni kehittää historiografisen tutkimuksen menetelmiä ja osallistuu kansainväliseen keskusteluun historiantutkimuksen käytännöistä ja historiallisen tiedon reunaehdoista.

Tutkimusasetelmani näyttää, miten yhteiskunnan sisäinen koheesio ja jännitteisyys, kulttuurinen itseymmärrys ja tulevaa enteilevät kasvunäkymät näkyvät historiantutkijoiden tutkimuksissa. On kiintoisaa havaita, miten kahden sadan vuoden ajanjakson aikana muutokset poliittisissa tilanteissa johdattivat historiantutkijoita pohtimaan historian, kansantieteen ja kulttuurimaantieteen näkökulmista oman yhteiskuntansa historiaa ja paikkaa uudelleen ja asemoimaan sitä jatkuvasti suhteessa itään ja länteen. Esimerkiksi pohjoismaisen markkinayhteiskunnan ja hyvinvointivaltion monimuotoiset aatetaustat saavat lisäsävyjä, kun liitän ne vapaan talonpojan käsitteen historiografiseen taustaan.

Analysoin tutkimuksessani historiantutkimusten ja historiakulttuurin suhdetta, ihannekansalaisuuteen liittyvää inkluusion ja ekskluusion mekanismia ja sitä, miten historiantutkijat normittivat oman yhteiskuntansa osaksi Pohjolaa sekä muuttuvaa Itämeren seutua. Varsin monelle 1800- ja 1900-luvun pohjoismaiselle historiantutkijalle vapaan talonpojan käsite näyttää tarjonneen kertomuksen ”aidosta” kansanosasta sekä taloudellisesti ja poliittisesti pärjäävästä yksilöstä. Viimeisten vuosikymmenten aikana käsitteeseen liitetty idea harmonisesta ja homogeenisestä yhteisöstä on kuitenkin laimentunut ja kuva maaseudusta on muuttunut monimuotoisemmaksi. Paikallisten, kansallisten ja yhteispohjoismaisten historiankäsitysten vertailu laajentaa vallitsevaa kuvaa vapaan talonpojan käsitteen kulttuurisesta ja poliittisesta merkityksestä Pohjoismaissa.

Metodologisen nationalismin ja ylirajaisten käsitteellisten siirtymien välinen vuorovaikutus ei rajoitu yleisenä ilmiönä vain Pohjoismaihin. Vapaan talonpojan käsitteeseen liittyvien normatiivisten yhteiskuntamallien analyysi nostaa esiin ilmiöitä, jotka ovat tyypillisiä kaikkialla, missä pohditaan yhteiskuntien historiaa ja tulevaisuutta. Pohjoismaisten historiantutkijoiden historiankäsitysten analyysi kertoo siitä yleisestä yhteiskunnan suuntaa ja kehitystä määrittävästä prosessista, johon historiantutkijat osallistuvat muiden yhteiskuntatieteilijöiden kanssa tänäkin päivänä. Kyse on nykyhetken tekemisestä ymmärrettäväksi yhteiskunnan ajallisessa jatkumossa. Historiantutkimuksen historian tutkiminen tuottaa nykyisille tutkijoille tietoa käsitteiden käytöstä ja niihin sisältyvistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksista ja oppihistoriallisista merkityksistä.

FT Petteri Norring on postdoc-tutkija Helsingin yliopistossa. Lisätietoja: https://researchportal.helsinki.fi/en/persons/petteri-norring

Henrika Tandefelt: Förbud mot sång och dans

Även om vi alla vet att världen ständigt förändras och det som gällde i går, kanske inte gäller i dag, är det svårt att förhålla sig till det faktum att sådant som vi upplever som grundmurat i våra egna liv kan förändras. Annorlunda uttryckt, vi tror det inte fast vi vet att det kan ske.

Tidigare i vintras läste jag Seija-Leena Nevalas och Marko Tikkas bok Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888–1948 (Förbjudna lekar. Dansförbudets historia i Finland), som belönades med Fack-Finlandiapriset 2020. Då föreföll idén att dans någonsin igen skulle förbjudas i Finland som något mycket främmande, rentav skrattretande. Det var till den boken mina tankar gick då jag den 23 februari 2021 läste följande rubrik i Hufvudstadsbladet: ”Förbud mot sång och dans kan införas”.

Orsakssammanhanget här är så klart hanteringen av den världsomfattande Coronapandemin nationellt i Finland och regionalt i huvudstadsregionen: ”Coronaläget oroar och snart kan myndigheterna fatta beslut om ännu strängare regler”. Ett dansförbud skulle enligt tidningen – som hänvisar till Helsingin Sanomat – innebära att restauranggästerna bara fick sitta vid sina bord och gå på toaletten. Och man får också lämna bordet för att gå hem så klart. Lite oklart blir det om det här innebär krav på bordsservering på alla krogar, men det klarnar väl så småningom.

De facto har ju redan ett tidigare, tillfälligt dansförbud genomförts åtminstone i huvudstadsregionens gymnasier denna vinter då den traditionella ”de gamlas dag” med tillhörande gamlas dans har flyttats framåt på obestämd tid.

”Förbud mot sång och dans kan införas” stod det på Hufvudstadsbladets framstida den 23 februari 2021. Berättelsen om dansförbudens historia i Finland kan få ett nytt kapitel på grund av Coronaviruset. Foto: Henrika Tandefelt

Dansförbud förr

Många har påpekat att vi finländare, liksom många andra, under denna pandemi fått uppleva restriktioner i våra liv som inte varit aktuella sedan andra världskriget. Andra har påmint oss om att allting ändå var mycket värre då för omkring 80 år sedan, och att ingen av oss i dag behöver skjuta någon eller söka osäker trygghet i bombskydd. Det är så klart sant, men ett eventuellt dansförbud kan ändå föra tankarna till krigstiden på 1940-talet.

Dansande och att ordna danser var förbjudet i Finland under krigen och först 1948 upphörde alla förbud. Redan under vinterkriget 1939–1940 infördes förbud som bara lättades något under mellanfreden. Tusentals personer bestraffades årligen under åren 1941–1945 för att ha dansat och ordnat danser, skriver Nevala och Tikka, som har gått igenom både domstolsprotokoll och tidningar från krigsåren. Två civila dömdes till fängelse och två gånger ledde polisingripanden till att dansare sköts till döds. Olagliga danser ordnades i hela landet.

Dans och dansande var främst förbjudet på moraliska grunder. I svåra tider krävs ett allvarligt sinnelag som hjälper alla att göra rätt, och en stark, gemensam kontroll som hindrar medborgarna från att vara oansvariga, var tanken bakom förbudet. Dansandet förknippades med lättsinne och oförstånd, men också mycket starkt med skörlevnad (det vill säga otillåten sex), alkoholkonsumtion och i förlängningen all sköns kriminellt beteende. ”Det börjar med en knappnål och slutar med en silverskål”, som ordspråket lyder.

Här fanns i botten en äldre tradition av dansförbud och av att se dansen som en inkörsport till, och ett uttryck för, den farliga njutningen. Som Nevala och Tikka visar – och bokens rubrik antyder – förekom dansförbud av olika slag i Finland från 1880-talet framåt. Det var särskilt inom frikyrkligheten och i nykterhetsrörelsens och ungdomsföreningarnas led som dansförbuden förespråkades. Den kristna moral som här uttrycktes krävde att köttets lustar tuktades och helst inte alls skulle ges möjligheter att locka någon till något tokigt. Målsättningen var en sedlighet som innebar att kroppar inte rörde sig oanständigt eller rörde vid varandra. Nykterhetsrörelsen hade starka band till frikyrkligheten, och eftersom dans och sprit gick så hand i hand i föreställningsvärlden, och en hel del i verkligheten också, så åkte dansen ut med spriten i nykterhetsrörelsens tankevärld.

Den negativa synen på dans var stark särskilt i Österbotten, men förekom i olika kretsar i hela landet. Förbudslagen (1919-1931)  som förbjöd alkoholen öppnade vägen för andra förbud. Kommuner på flera olika håll införde på 1920- och också på 1930-talet olika slag av restriktioner på offentligt dansande som fortfarande kunde associeras till sprit, slagsmål och sedligt förfall. (För en annan beskrivning av musik, dans och nöjen i 1920-talets Helsingfors, läs gärna Mikko-Olavi Seppäläs Suruton Kaupunki. 1920-luvun iloinen Helsinki, 2016)

Valborgsfest 1931 på Eteläsuomalainen Osakunta i Nya studenthuset, Mannerheimvägen 5. Foto: Väinö Leino. Helsinkikuvia.fi

Samtidigt som dansandet uppfattades ett problem för en del inom nykterhetsrörelsen och ungdomsföreningarna hade uttryckligen det redan på 1800-talet framväxande medborgarsamhället med sitt föreningsliv skapat nya och offentliga arenor för dansandet, konstaterar Nevala och Tikka. Dans var den populäraste programpunkten när ungdoms- och nykterhetsföreningar, frivilliga brandkåren eller arbetarföreningar ordnade kvällssammankomster och soaréer. Det var det folk ville ha. Uppbyggliga föredrag, psalmsång, tablåer och skådespel kunde inte dra lika mycket deltagare som möjligheten att dansa.

Frivilliga brandkårens hus på Hagasundsgatan 3 (Centralgatan 7) i Helsingfors. Byggnaden ritades av Theodor Höijer och stod färdig 1889. Festsalen användes som plats för Finlands enkammarlantdag 1907-1910, men byggnaden tjänstgjorde dessutom som en viktigt dansplats för stadens ungdomar och var ett slags första Folkets hus, skriver Matti Klinge i boken Eurooppalainen Helsinki (2020). Byggnaden som stod bakom Ateneum revs 1967. Fotograf okänd, 1890-tal. Helsinkikuvia.fi

En bakgrund till förbudskraven och förbuden var således det upplevda behovet av att övervaka folket, vanligt folk, som inte bara dansade på föreningarnas soaréer, utan samlades och dansade i de större städernas restauranger, varav en del var öppna också för dem som inte var herrskap. Så här blev dansen ett problem efter att i århundraden ha hört till herrskapets ständiga nöjen och sällskapsliv. (Den som nu vill fördjupa sig i det urbana herrskapets dansande under äldre tider kan till exempel läsa Topi Artukkas artikel om Åbo societetshus i Historisk tidskrift för Finland vol. 103, 3/2018. För en skönlitterär gestaltning, ta fram vilken roman som helst av Jane Austen. Det går också bra att börja med någon filmatisering.)

Från dansförbud till ”baila baila”

Förhållandet till lust och njutning har ju inte varit fullständigt okomplicerat heller efter att dansförbudet upphörde 1948, men man kan väl allmänt taget säga att hela efterkrigstiden fram till våra dagar handlat om en radikal omvärdering och förändring just på denna punkt. Visst har de senaste 70 åren eller så – i Finland och det jag nu lite oartikulerat och slarvigt ämnar kalla ”västvärlden” – upplevt en kroppens och lustens frigörelse, lika väl som individens frigörelse, från kollektivets tukt och förmaning.

För ganska få personer representerar dans i dag något farligt, eller oanständigt. Snarare tänker många av oss kanske att dansen ger glädje, frigör endorfiner, håller oss i fysisk form och mental balans i en tillvaro där vi sitter allt mera stilla i vårt arbete och i vår vardag. Visst har till exempel rejv (”nattlig dansfest till ljud­stark elektronisk musik”, förklarar Svenska Akademiens Ordlista) kunnat skapa en viss oro och moralpanik med associationer till ecstacy och drogmissbruk, men på det hela taget är väl dansande något som upplevs som positivt. Hur många låttexter finns det inte i dag som handlar om att baila baila och att dansa dansa? ”Dance with me” sjöng Michael Jackson 1979, ”Let’s dance” sjöng David Bowie 1983 på albumet med samma namn. ”Just dance, gonna be okay, da da doo-doo-mmm”, sjunger Lady Gaga (Just Dance, 2008) och listan skulle aldrig ta slut, och ännu längre blir den då vi introducerar ytterligare språk. ” Tú y yo a la fiesta – – – bailando, bailando”, sjöng Paradisio 1997, inte att blanda med Enrique Iglesias låt med samma namn, ”Bailando” (2014).

Ett nytt kapitel i dansförbudets historia i Finland?

När myndigheterna i Finland i dag diskuterar ett möjligt förbud att sjunga och dansa på restauranger är det inte för att dansandet ses som första steget till moraliskt förfall för individen eller nationen. Liksom under åren 1888–1948 handlar det farliga ändå om kroppar som rör sig för nära varandra och som rör vid andra kroppar. Det handlar ändå inte om sexualmoral, utan om allas moraliska ansvar för det gemensamma bästa, och för att hålla fysiskt avstånd från människor vi inte delar hushåll med. På ett sätt som är typiskt för moderniteten argumenterar man inte med gudomliga moralregler eller krav på att tänka på själens frälsning. Man anför rationella argument och om målet att hålla våra kroppar fysisk friska och virusfria.

Idén om dansförbud handlar om hygien, medicin, vetenskapliga fakta. (Jag kringgår här nu för enkelhetens skull det faktum att religiösa argument och en religiös världsbild ju faktiskt är rationell inom sina egna ramar. Moderniteten har ju byggts på raison, förnuftet och rationaliteten, och så att säga kodat ordet rationell så att det i första hand handlar om att bygga på en vetenskaplig världsbild.)

Som historiker drar jag mig tillbaka och åberopar min rätt att inte ta ställning till vad som är rätt eller fel denna gång. Jag bara iakttar och påpekar likheter och olikheter och presenterar de tankar som förbudsnyheten väckte hos mig: en förundran att följande kapitel i den bok om dansförbudets historia som jag läste på jullovet skulle skrivas så fort efter att jag lagt boken åt sidan. Om inte annat är det intressant.

Valborgsdans på frivilliga brandkårens dansbana på Nyyrikkivägen i Kottby 1945. Foto: Väinö Kannisto. Helsinkikuvia.fi

Domestic Violence Workshop

Welcome to follow the second seminar on the history of domestic violence, coordinated by Anu Lahtinen, University of Helsinki, & Juliana Dresvina, University of Oxford.

History of Domestic Violence on Zoom Seminar
Feb 22, 2021 02:00pm GMT [04:00 pm EET]

Melek Karatas “Representations of Gendered Violence in Manuscript Illustrations of the Roman de la Rose”
Sara Butler “Who owns a wife’s body? Excusing Domestic Violence in Later Medieval England”
Chanelle Delameillieure “Family affairs: Age, authority and intergenerational relations in late-medieval Flanders”
Raisa Toivo, ”Why is violence against parents a useful topic of research? Insights from 17th century Finland”
Mona Rautelin ”Comparing intimate partner homicides in seventeenth-century and twenty-first-century heartland and hinterland Finland”
Anu Lahtinen ”Some early modern key texts to domestic violence”

Register in advance for this meeting:
https://helsinki.zoom.us/meeting/register/u5Eqf-6urzIjGtLBon7G3Lvy8s8geU-caiIs

After registering, you will receive a confirmation email containing information about joining the meeting.

Suomi ja kolonialismi -keskustelutilaisuus

Suomi ja Kolonialismi – keskustelutilaisuus

Akatemiatutkija Janne Lahden ja Apulaisprofessori Rinna Kullaan toimittama Historiallisen Aikakauskirjan teemanumero 4/2020 käsitteli Suomea ja kolonialismin historiaa. Tarkoituksena oli kartoittaa kolonialismin historiaa suomalaisessa viitekehyksessä ja osallistua viimeaikaiseen keskusteluun kolonialismin merkityksestä Suomen historiassa ja sen tutkimuksessa. Historian oppiaineen toteuttamassa keskustelutilaisuudessa teemanumeron kirjoittajat ja asiantuntijat käsittelevät Suomen roolia osana globaalia kolonialismin menneisyyttä.

Ajankohta:
perjantai 29.1.2021 klo 14-16   Paikka: Zoom
Puhujat: Leila Koivunen, Sami Lakomäki, Raita Merivirta
Moderaattorit: Rinna Kullaa, Janne Lahti, Anu Lahtinen

Järjestäjät: Helsingin yliopiston historian oppiaine, Historiallinen Aikakauskirja, Historians without Borders

Ennakkorekisteröityminen: https://helsinki.zoom.us/meeting/register/u5wsf-qtrjoiGtz0sn89lLJ4zvT7xLNb_pKb

Rekisteröitymisen jälkeen saat vahvistussähköpostin ja lisätiedot osallistumisesta.

Ajanluku-hanke tulkitsee ja tutkii 1500-luvun elämää

Uusi hanke #Ajanluku tutkii 1500-luvun suomalaisten elämää ja liikkuvuutta. Miten löytää eletty arki viranomaisten virkapapereista?

Apulaisprofessori Anu Lahtisen (historia, Helsingin yliopisto) johtama hanke tutkii koneavusteisesti lähteitä, jotka valottavat 1500-luvun suomalaisia paikallisyhteisöjä. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt hankkeelle rahoituksen, jonka turvin digitoidaan aineistoja, kehitetään niiden konelukua (handwritten text recognition) ja tutkitaan tiettyjä esimerkkiaineistoja. Joulukuussa 2020 aloitettiin aineistojen kuvaaminen, ja myös HTR-mallia kehitetään jo.

Pääaineistona on voudintilit, joka on nimestään huolimatta paljon muutakin kuin tilejä. Satojen niteiden joukossa on kartanoiden taloudenpito- ja vierasluetteloita, kirjekopioita, maatilaluetteloita, sakkoluetteloita ja paljon muuta. Voudintilit ovat Kansallisarkiston vanhin yhtenäinen aineistosarja ja ajoittuu vuosille 1537-1634.

Esimerkki digitoitavista voudintileistä. Kuva on otettu joulukuussa 2020 aloitetussa digitointityössä. Skannattuja sivuja luetaan koneavusteisesti.

Koneluvun avulla tekstiä voidaan tulkita ja aineistoon voidaan parhaassa tapauksessa tehdä sana- ja nimihakuja. Tällöin voidaan löytää uutta tietoa henkilöistä, paikoista ja aiheista. Myös aiemmin tehtyjä katalogeja ja kortistoja käytetään tukena. Avainsana #Ajanluku on vanha ajanlaskuun tai myös esimerkiksi almanakkaan viittaava sana, joka tässä viittaa myös tietokoneavusteiseen menneisyyden lukemiseen.

Digitoidut aineistot tulevat aikanaan avoimesti saataville Kansallisarkiston tietojärjestelmien kautta. Voudintileistä Uudenmaan ja Hämeen läänien asiakirjat digitoidaan yhteistyössä Kansallisarkiston kanssa kumppanuusprojektina. Tutkimushankkeesta väitteli 11.12.2020 Seppo Eskola, joka tarkasteli voudintilejä väitöskirjassaan Archives, Accounting, and Accountability.

Hankkeen tarkka nimi: 1500-luvun suomalaisten yhteisöt, liikkuvuus ja verkostot koneavusteisen lähdeanalyysin valossa; Suomen kulttuurirahaston apurahanumero 00200611. Lisätietoja hankkeesta: Anu Lahtinen. Lisätietoa Kansallisarkiston digitointitoiminnasta ja kumppanuusprojekteista: István Kecskeméti, Kansallisarkisto

Henrika Tandefelt: Hur mår du? Jag mår bra! Sjukdom och hälsa i brev förr och nu

Våren 2020 började e-postmeddelanden jag fick och själv skrev innehålla några välvilliga och kanske bekymrade rader om hälsa och sjukdom. Det blev kutym att inleda eller avsluta meddelanden med förhoppningar om att mottagaren och dennes familj mådde bra och att ingen hade smittats av det skrämmande viruset som spred sig i världen. Plötsligt reproducerade många av oss sådana gamla praktiker i brevskrivande som historiker som arbetar med privat korrespondens alltid stöter på: brevskrivare som tillönskar varandra god hälsa, som frågar om mottagarens och dennes närkrets hälsotillstånd, och som rapporterar om egen hälsa och om andras i familjenätverket.

”Hur mår du? Jag mår bra!” hörde till brevskrivandets fraser som jag själv lärde mig då jag på tidigt 1980-tal övade mig i brevskrivandets konst, bland annat med några misslyckade försök att etablera brevväxling med någon jämnårig på en annan ort. Den något torftiga frasen ingår i en lång tradition som kan visa prov på långt mera elaborerade versioner. Ett vältaligt exempel ger Daniel Gyldenstolpe i ett brev den 15 april 1672 till sin bror Nils Gyldenstolpe (i svensk översättning från latin av Annika Ström 2017): ”Med största glädje mottog jag igår ditt ljuva brev av den 29 mars, av vilket jag bland annat med glädje tar emot ett lyckligt bud, nämligen om er goda hälsas tillstånd.”

Bevarade brev ger många exempel på både längre och kortare hälsningar gällande hälsa. De är så klart vackert formulerade fraser, påverkade av konvention och vältalighetskonst, men ofta sannolikt också djupt kända förhoppningar om att brevmottagaren ska förbli vid god hälsa. I ett samhälle där sjukdomar kunde drabba hastigt och dödligt var det trots allt inte bara fråga om fraser.

Det här gäller lika mycket för 1600-talet som för 1800-talet, eller vilket annat århundrade som helst före antibiotika- och vaccin-generationerna på 1900- och 2000-tal. Därför är ”hälsa” och ”sjukdom (tillstånd)” och ”sjukdomar” ämnesord med många träffar i brevutgåvan över Albert Edelfelts brev till modern Alexandra Edelfelt. Hela 475 gånger har redaktionen noterat ”sjukdom (tillstånd)” – mot 45 gånger ”litteratur”. ”Sjukdomar” har noterats 95 gånger – mot 12 gånger ”lantdagar”. Räknar man alla ämnesord som behandlar konst (borträknat innehåll om konstnärens eget målande) – från konstkritik till konstutställningar – får man en förekomst på 578. Räknar man alla gånger ämnesorden ”sjukdom (tillstånd)”, ”sjukdomar”, ”hälsa” och ”läkare” förekommer, kommer man upp till 795 gånger.

”Måtte ni få vara friska och raska” är en återkommande maning hos Edelfelt till modern och systrarna, som i detta brev från den 19 juni 1893: ”Farväl – Gud vara med Er! Måtte ni få vara friska och raska. Hvad jag vore lycklig om jag nu strax finge komma till Mamma och med egna ögon öfvertyga mig om att Mamma verkligen är rask och kry igen. Tusen helsningar till alla från Mammas Atte.”

”Gud ske lof för att denna otäcka sjukdomshistoria nu är öfverstånden. Jag önskar bara innerligt att Mamma måtte vara så rask att ni kan
komma ut till Haiko till midsommar, att syrenerna då ännu blommar och att vädret är vackert.” Albert Edelfelt till Alexandra Edelfelt den 19 juni 1893.

Förutom att dessa hälsningar med tillönskan om god hälsa kunde tjäna som böner till försynen, handlade brevens rapporteringar om egen och andras hälsa om att förmedla viktig information inom familjer och släktnätverk. Vem var sjuk, vad var sjukdomens art, vem hade tillfrisknat o.d. var viktig och intressant information, liksom det var nyttigt att ha koll på vem som reste vart, vem som skulle gifta sig med vem, vem som hade nedkommit med en arvinge och vem som tillträtt något ämbete eller annan syssla. När Emelie Antells och Hulda von Borns gemensamma kusiner, fröknarna Spåre, våren 1882 återvände hem från en vistelse i S:t Petersburg hade den yngre smittats med tyfus och hon smittade vid hemkomsten både sin mamma och moster. Det dramatiska skeendet skildrades i ett brev till Hulda (16.4.1882) av Emelie dagarna efter den 15-åriga kusinen Ingrids död:

För öfrigt är det endast om sorg och elände man hör. Hos Spåres har det isynnerhet varit sorgligt. Till påsken väntade de att få hem sina bägge döttrar från Petersburg, men på jernvägen insjuknade den yngre så häftigt att hon var fullkomligt utan medvetande och i full yrsel då hon slutligen hemkom, samt befanns ha utbildad fläck och magtyfus. I två veckor har hon nu plågats, på det mest fasansfulla sätt, som i förrgår ändades med döden. [Modern] Emmy skall vara eländig och spottar dagligen blod, [fadern] Spåre är vild och egoist i sin sorg. [Mostern] Alma har äfven varit sjuk så att hon ej kunnat vara hos Emmy. I dag är Alma dock bättre men får ännu ej gå ut ty [läkaren] Winter fruktar för att hon vore så svag att hon genast ådroge sig smitta.

I samma brev fortsatte Emelie Antell med rapportering om vårens dödsfall i Helsingfors: ”Häftiga dödsfall höra till dagordningen. Så dog Hasselblatt med papyrossen i hand, och Engros sittande i sin gungstol. På f.m. hörde jag att Nordenstam skulle vara mycket dålig, man fruktar det värsta och nämner redan Okerblom som hans efterträdare.”

Den enes nöd är den andres bröd, och nyheter om sjukdom och frånfälle ledde också till skvaller och intriger om vem som skulle efterträda den döde på posten. Också i brevväxlingen mellan bröderna Gyldenstolpe tvåhundra år tidigare åtföljs informationen om olika herrars död av rekommendationer och diskussioner om vem som borde tillsättas som efterträdare till den avlidne hovrättsassessorn, kanslipresidenten eller vad det vara månde.

I andra brev handlar det mera om personlig oro som stillas (eller väcks) då information om släktingarnas hälsa spreds brevledes. Genom brev nådde man ju inte bara brevets mottagare, utan alla omkring henne eller honom, som när Fredrik Berndtson den 21 juni 1876 skrev från Helsingfors till sin 19-åriga dotter Hulda (senare gift von Born) som vistades hos sin morbror och moster att hon skulle berätta att morbrors svärfar återvänt från S:t Petersburg frisk och kry: ”För tante Armida och morbror Axel [de la Chapelle] skall du berätta, att farbror Antell återvände rask och glad från Petersburg förliden lördagsafton.”

Metropolen S:t Petersburg förekommer i de här breven som en plats där smitta hotar den besökande, något som är typiskt för (bilden av) alla storstäder, men som särskilt präglar bilden av S:t Petersburg som är byggt på fuktiga träskmarken i ett stort delta. När någon återvände från metropolen ”rask och glad” behövde nyheten genast spridas till släkten eftersom det lika väl kunde hända att den återvändande hade drabbats av storstadens dåliga luft och vatten och blivit sjuk. Bland breven till Hulda von Born finns ytterligare två vittnesmål om hur Petersburg drabbade de besökande med sjukdomar. Då är det hennes mamma Augusta Berndtson som rapporterar (19.3.1883 och 12.10.1884) om sin brors och svägerskas tid i den kejserliga huvudstaden. I det förra brevet berättar Augusta Berndtson att svägerskan Armida de la Chapelle kommer att återvända från Petersburg där hela familjen haft ”Nevasjukan”, i det följande brevet ett år senare återger hon för dottern svägerskans skildringar från S:t Petersburg: hela familjen har lidit av ”Nevavattnet”.

Att resa har alltid varit en hälsorisk. När Daniel Gyldenstolpe den 26 november 1669 skrev till brodern ”Måtte dock vår blide Gud höra dessa mina aldrig sinande suckar angående ditt välbefinnande, så att du lyckligt kan driva dina affärer på dessa farliga vägar, och så att du kan leva frisk och hel och slutligen återställas välbehållen till oss” (övers. Annika Ström), reste brodern på kontinenten. Hotet att han inte skulle återvända hem i liv fanns ständigt där.

Den yngre broderns vackert formulerade meningar var inte bara vackra ord. Under resor utsattes den resande för en mängd risker, och inte minst för smitta och sjukdom på grund av resandets dåliga sanitära villkor (även om 1600-talsmänniskan inte skulle ha uttryckt sig så).

Vi hade glömt bort det där, att resor kan vara farliga, när blev det så? – – Och så plötsligt, den här våren och sommaren handlar samtal om resor igen om att den resande bli sjuk, kan bära med sig smitta från en plats till en annan, kan bära döden med sig.

Här emellan fanns en tid då rädslan för sjukdomar minskade, tron på att våra mediciner, vacciner och läkare kunde skydda oss från mycket av det som äldre generationers människor måste räkna med i sin vardag. Det är därför som detta återkommande skrivande om hälsa och sjukdom har försvunnit ur standardrepertoaren i våra brev, eller vår e-post.

Varken döden eller sjukdomar är så klart avskaffade i dag, men minsta lilla hosta eller feber behöver inte väcka en jättelik oro längre på 2000-talet – förutom just denna vår när precis hosta och feber igen har blivit farliga symtom som okontrollerat kan vara förebud på en livshotande sjukdom. Och då börjar vi igen, för en stund i alla fall, upprepa det gamla brevskrivandets fasta formulär: ”jag hoppas du och de dina mår bra och har fått bibehålla hälsan”, ”vi mår bra, föräldrarna mår bra, ingen har blivit sjuk”, ”må väl, ta hand om dig!”.

***

Källor och vidare läsning

Brev till Hulda von Born i Sarvlaks arkiv, SLSA 1103, Svenska litteratursällskapets arkiv, Helsingfors.

Albert Edelfelts brev. Elektronisk brev- och konstutgåva, utg. Maria Vainio-Kurtakko & Henrika Tandefelt & Elisabeth Stubb, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2014−2020, http://edelfelt.sls.fi/.

En frånvarandes samtal med en frånvarande. Bröderna Daniel, Carl och Gustav Gyldenstolpes brev till Nils Gyldenstolpe 1660–1679. Utgåva av latinsk text i urval, översättning samt inledning av Annika Ström, Stockholm: Södertörns högskola 2017, https://bibl.sh.se/skriftserier/hogskolans_skriftserier/En_franvarandes_samtal_med_en_franvarande/diva2_1149989.aspx.

*

Henrika Tandefelt & Maria Vainio-Kurtakko, ”Barnen, barnsjukdomarna och arkivets glömda tabeller”, Källan 2013: 2, Svenska litteratursällskapet i Finland, https://www.sls.fi/sv/utgivning/kallan-20132

Maria Vainio-Kurtakko, ”Terveyden ja onnen ehdot. Avioliitto kahden naisen elämän punaisena lankana”, Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi, toim. Jutta Ahlbäck et al., Turku: UTU 2015, s. 159–194.

Evelina Wilson, Hvad är vårt lif då hälsan saknas? Sjukdom och död i kvinnliga ståndspersoners korrespondens 1808–1852 i Finland, pro gradu-avhandling i historia, Helsingfors universitet 2017, https://helda.helsinki.fi/handle/10138/174362

***

Henrika Tandefelt är tillförordnad universitetslektor i historia. Hon har gett ut böcker och artiklar om 1700-talets och det tidiga 1800-talets politiska kultur, 1800-talets herrgårdskultur och adel samt författare och författarorganisering. Hon arbetar för närvarande tillsammans med Maria Vainio-Kurtakko med en bok om äktenskapsstrategier, normer och känslor i släktkretsen von Born-de la Chapelle-Edelfelt under 1800-talets andra hälft.

Jorge Aguilera López: The King as a symbol of Justice

Looking for information on galleys and other data for my research, I have come across a document that we could say talks about justice and prisoners’ rights. As the document is short and forceful, I have thought it would be a good idea to present it to you.

The king was the embodiment of justice during the Old Regime. He was seen as the perfect judge and for this reason the figure of the ”righteous king” is a recurring entity in the literature of the Spanish Golden Age. Royal justice contrasted with lordly justice. This last one was applied by a feudal lord within his demarcation and in short, it was much more capricious and unfair. In general, for serfs / subjects, it was much worse to be under lordly jurisdiction than royal and that is why many municipalities tried to ”buy their freedom” from their lords to be under royal rule. Just as my hometown Lloret de Mar did on the late date of 1790, when it wanted to compensate with 8,000 pounds to their lord, the Bishop of Girona, for the loss of his rights (the lawsuit was successfully resolved for the people of Lloret in 1802).

General Archive of the Crown of Aragon (ACA), C, Reg. Núm. 3901, ff. 215r. and 216v.

Although lordly abuses and atrocities (evil customs, mals usos) were much more characteristic during the medieval period (let’s remember the famous remences peasant revolts against lordly mals usos in Late Medieval Catalonia), in the Early Modern Age those abuses continued to exist. This is where the document comes in. King Philip II wrote to his viceroy of Aragon in 1561, that through different officers he had received information about:

the excesses and mistreatment that are done in the lands of barons to prisoners due to bad jails, harsh modes of prisons and other things witnessed with these prisoners in such a way that some of them have lost their feet from being in stocks [traps] and others have died and have been badly treated by uncomfortable and cruel prisons and dungeons (…) which many barons have on their lands (…). And because the prisons are not for punishment but for custody, and it is not fair that the unfortunate prisoners are compelled in so many ways, we command you to visit and examine the mentioned prisons in accordance with the Royal Pragmatics and to reform them as appropriate so that people no longer be mistreated (…), [for] being dangerous to the health and life of the people, and closing the other jails, prisons and stocks that seem rough and harsh to you and that cannot be humanely suffered”. (General Archive of the Crown of Aragon (ACA), C, Reg. Núm. 3901, ff. 215r. and 216v.)

It sounds pretty cool for the time, doesn’t it? But hey, remember that around this same time, the same king in need of rowers for his galleys amended the laws so that almost all the sentences condemned the “fit criminals” (men from 17 years old, without physical defects) to row in the galleys. Those criminals included not only murderers, rapists and thieves, but also beggars, gypsies, homosexuals or adulterers.

Jorge Aguilera López is a doctoral student who studies the Royal Shipyard of Barcelona, its activity and its European long distance trade connections all over Europe, including the Nordic kingdoms.

Henrika Tandefelt: Henrik Meinander 60 år – födelsedagsmottagning i det gröna

Professorn i historia, Henrik Meinander fyllde 60 år den 19 maj 2020. Dagen innan gratulerades han av en liten krets på Topelias innergård i solsken och vårlig grönska. Han hyllades bland annat med en festskrift och hedersmedlemskap i ämnesföreningen Historicus.

Meinander är sedan 2001 innehavare av den svenska lärostolen i historia vid Helsingfors universitet. Då han uppvaktades inför födelsedagen skedde det på lite annat sätt än det var planerat, men Topelias innergård visade sig vara en utmärkt plats att hylla en jubilerande historieprofessor, särskilt som vi hade vädergudarna med oss.

Henrik Meinander 60 år Topelia 18.5.2020

På bilden (fr.v.): dekanus Pirjo Hiidenmaa, Derek Fewster, Kristina Ranki, Henrik Meinander, Niklas Jensen-Eriksen, Henrika Tandefelt, Aleksi Siltala, Anna Öhman, Julia Dahlberg och Saga Brummer. Foto: Matias Uusikylä.

Tal hölls av festkommitténs ordförande Kristina Ranki, humanistiska fakultetens dekanus Pirjo Hiidenmaa, ordföranden för studentföreningen Historicus Saga Brummer, tillförordnade universitetslektorn Henrika Tandefelt och förläggaren Aleksi Siltala samt Henrik Meinander själv. Du kan se en del av programmet och talen här: https://www.youtube.com/watch?v=dOb0vvDnHSc&feature=youtu.be

Pirjo Hiidenmaa förmedlade universitetets och humanistiska fakultetens hälsning och talade om betydelsen av god vetenskaplig litteratur som väcker intresse och diskussion. Saga Brummer framförde studenternas hälsning och tillkännagav att Henrik blivit vald till föreningens hedersmedlem. ”Han är en person som studenterna känner att det är lätt att vända sig till då de behöver råd” och ”du vågar till och med bjuda hem oss för att spöka hos dig varje Halloween” hörde till studenternas omdömen om sin professor.

Henrik Meinander utsågs till Historicus r.f:s hedersmedlem. Topelia 18.5.2020.

Henrika Tandefelt överräckte den festskrift som Henriks vänner, kollegor och elever sammanställt till hans 60-årsdag. Köpa salt i Cádiz och andra berättelserCádizin suolaa ja muita kertomuksia heter skriften som ges ut av bokförlaget Siltala i Helsingfors. Den består av 22 artiklar på svenska, finska och engelska av 24 skribenter. Festskriften har redigerats av Julia Dahlberg, Aapo Roselius, Oula Silvennoinen och Henrika Tandefelt.

Sett ur dagens perspektiv, då all rörelse i rummet minimeras och resa är något de flesta av oss gör ”kanske nästa år”, handlar bokens artiklar frapperande mycket om människor som flyttar på sig av olika anledningar. Så mycket rörelse, resor, flykt, äventyr och färder över hav den här boken visar sig innehålla när man själv bara ska stanna hemma!

Läsaren får följa spanienfarare från Helsingfors på väg mot Atlantens och Medelhavets hamnar och konsumtionsprodukter, handelskaravaner i afrikansk långdistanshandel, unga europeiska ädlingar som besöker kontinentens centralorter eller reser mot nordamerikanska frihetskriget, men också människor som tvingas på flykt eller söker sig hem i orostider och krig.

Att det handlar om rörelse i tid behöver säkert inte särskilt framhållas då det handlar om en festskrift till en professor i historia. Liksom Henrik Meinander själv, för många av skribenterna läsaren till olika blickpunkter i 1900-talets historia, men här bjuds också på 1600-, 1700- och 1800-tal.

En del skribenter ställer också frågor om det förflutnas tid, framtid och förväntningshorisonter. Vilken ny framtid förebådade frigörelsen och uppkomsten av Förenta staterna? Vilken ny framtid ville akademiska, politiska och militära visionärer föreställa sig när de nordiska länderna drabbades av stormakterna under andra världskriget? Vilken tidsuppfattning har nationen och nationalismen skapat och upprätthållit, och hur vidmakthölls och utmanades den gemensamma nationella tiden i Finland under fortsättningskrigets sista skeden?

Festskriftens sista bidrag för oss till vår egen tid och till alla tider i en betraktelse av tidsuppfattningar och historiebruk i spel och särskilt dataspel: ”Att förstå ett fält som influerar miljoner spelares historieuppfattning och förhållande till det förflutna är av betydelse för hela det globala historikerfältet.”

Köpa Salt i Cádiz och andra berättelser är redigerad av Henrika Tandefelt, Julia Dahlberg, Aapo Roselius och Oula Silvennoinen.

Festskriften till Henrik Meinander har möjliggjorts av våra subskribenter som gratulerar Henrik i en tabula gratulatoria och flera generösa donatorer, särskilt Ella och Georg Ehrnrooths stiftelse, Svenska litteratursällskapet i Finland, Nylands Nation, Mannerheim-stiftelsen och Alfred Kordelins stiftelse.

Vi är tacksamma för att så många personer och institutioner ville gratulera Henrik och understödja boken. Ett stort tack går också till förläggaren Aleksi Siltala och förlaget Siltala som beredvilligt tog sig an denna festskrift i sin utgivning.

Festskriften hade ändå inte blivit något utan sina skribenter:

Julia Dahlberg, fil.dr, forskare, Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland
Ainur Elmgren, fil.dr, postdoc-forskare, Helsingfors universitet
Derek Fewster, fil.dr, universitetslektor, Helsingfors universitet
Annette Forsén, docent, Helsingfors universitet
Björn Forsén, docent, universitetslektor, Helsingfors universitet, direktor för Finlands Athen-institut
Sofia Gustafsson, fil.dr, forskare, Helsingfors universitet
Magdalena af Hällström, fil.mag., doktorand, Helsingfors universitet
Michael Jonas, docent, Helmut-Schmidt-Universität, Hamburg och Helsingfors universitet
Petri Karonen, professor, Jyväskylä universitet
Kasper Kepsu, fil.dr, tillförordnad universitetslärare, Åbo Akademi
Ville Kivimäki, docent, universitetsforskare, Tammerfors universitet
Christer Kuvaja, docent, forskningschef, Svenska litteratursällskapet i Finland
Jani Marjanen, fil.dr, postdoc-forskare, Helsingfors universitet
Stefan Nygård, docent, universitetsforskare, Helsingfors universitet
Kristina Ranki, fil.dr, museichef, Mannerheim-museet, Helsingfors
Aapo Roselius, docent, Helsingfors universitet
Peter Stadius, professor, Helsingfors universitet
Elisabeth Stubb, fil.dr, forskare, Statsrådets kansli
Henrika Tandefelt, docent, tillförordnad universitetslektor, Helsingfors universitet
Tuomas Tepora, docent, tillförordnad universitetslektor, Helsingfors universitet
Holger Weiss, professor, Åbo Akademi
Charlotta Wolff, tillförordnad professor, Åbo universitet
Kjell Östberg, professor, Södertörns högskola, Stockholm
Ann-Catrin Östman, akademilektor, Åbo Akademi

På måndagen utkom också Henrik Meinanders essäsamling Kaleidoskooppi. Tutkielmia Suomen historiasta (Siltala 2020) som också ges ut på svenska: Kalejdoskopet. Studier i Finlands historia (Schildts & Söderströms 2020). Förläggaren Aleksi Siltala avslutade sitt tal till Henrik med att överräcka ett pinfärskt exemplar också av denna bok.

 

Anna Koivusalo: ”En sure kuten pitäisi.” Epidemia, menetys ja siitä toipuminen 1800-luvun Etelävaltioissa

Kesäkuun alkupäivinä 1855 Kate Mearesin nelivuotias tytär, Maggie, kuoli New Yorkissa raivoavaan kurkkumätään sairastettuaan vain yhden hirvittävän päivän. ”Niin äkillisesti—niin sydäntä särkevästi”, murtunut Kate kirjoitti äidilleen Pohjois-Carolinaan, josta heidän perheensä oli vastikään muuttanut. Hänellä ei ollut ystäviä New Yorkissa, ja niin hän yritti tukeutua äitiinsä kirjeiden välityksellä. Mutta äiti, Eliza DeRosset, oli kaksi kuukautta aiemmin menettänyt oman tyttärensä Annien toisen epidemian seurauksena, eikä hänestä juuri ollut apua.

Annien ja Maggien kuolinilmoitukset ja hautajaiset sekä perheiden saamat surunvalittelukirjeet noudattelivat 1800-luvun suremistapoja. Heidät haudattiin yhteishautaan perheen hautausmaalle Wilmingtoniin ja haudoille tilattiin komeat hautakivet. Perheitä lohdutettiin sillä, että tytöt olivat nyt vapaita surusta, kärsimyksestä ja synnistä, jotka he olisivat välttämättä myöhemmin elämässään kohdanneet. ”Eihän toki ole mikään vähäpätöinen seikka, että sinulla on nyt enkelilapsi?” Katen käly kyseli. ”Voisitko pyytää lapsellesi mitään enempää? Hän on nyt ikuisesti onnellinen!”

Kate yritti löytää lohtua näistä sanoista ja väittikin olevansa hyvin onnellinen pikku Maggien puolesta. Hän koetti kestää koettelemuksensa kristityn lailla, itkemättä tai osoittamatta suruaan naamioiden tuskansa rauhalliseen käytökseen, jota perheystävät ylistivät. Mutta äidilleen hän tunnusti surevansa yksityisesti, koska kaipasi tytärtään tässä maailmassa, kykenemättömänä näkemään ”haudan taakse”. Eliza puolestaan kirjoitti olevansa lamautunut surusta, fyysisesti kykenemätön tekemään mitään tai edes poistumaan kodistaan. Hän uskoi, että tytöt oli otettu heiltä pois, koska Jumala oli nähnyt äitien synnit ja rankaissut heitä tällä tavoin. Kate oli samaa mieltä. Hän ei enää koskaan olisi ”iloinen ja maailmallinen”.

Wilmington Journal, Wilmington, N.C., 9.2.1855.

Epidemia-aaltojen, sodan ja tulipalouhkien keskellä eläneet etelävaltiolaiset kokivat jatkuvaa epävarmuuden aiheuttamaa ahdistusta ja ajoittain suoranaista kauhua, mitä esimerkiksi juuri kurkkumädän leviäminen saattoi tuoda mukanaan. Elizan, Katen ja muiden sukulaisten kirjeissä kuvataankin usein yksityiskohtaisesti tauteja ja hoitokeinoja; monet kirjeet tuntuvat olevan täynnä sairautta ja kuolemaa. Erityisesti lapsia kuoli paljon, useimmiten tauteihin, joihin ei vielä ollut rokotuksia. Vanhemmat toki surivat lapsiaan, mutta useinkaan eivät kauan. Osittain siksi, että lasten kuoleminen oli tavallista, toisin kuin nykyään, mutta osittain myös siksi, että pitkään suremista pidettiin sopimattomana. Kristityn tehtävä oli alistua tapahtuneeseen ja oppia kokemuksesta olemaan parempi ihminen sekä kiitollinen siitä, että läheinen oli päässyt taivaaseen.

Kate Meares ei kyennyt tähän, vaan teki suremisesta keskeisen osan elämäänsä. Hänen kirjeensä täyttyivät Maggien kaipauksesta ja idolisoinnista. Kate käytti loputtomasti aikaa Maggien hautakiven suunnitteluun ja syyllisti itseään alituiseen tämän kuolemasta ja siitä, ettei voinut unohtaa tyttöä. ”En sure häntä kuten pitäisi”, hän valitti kuukausi Maggien kuoleman jälkeen, ”vaan itken koko ajan ja ajattelen, etten enää näe häntä.” Vaikka suru ja ahdistus olivat yleisiä 1800-luvun yhteiskunnassa, niistä tuli pyrkiä pois keinoilla millä hyvänsä. Raa’an tunteen vallassa oleminen ei ollut sopivaa, vaan kontrolloitu, tapojen mukainen käyttäytyminen koski myös kriisitilanteita.

Seuraavana vuonna Kate synnytti toisen tyttären, Lidan, mutta vajosi vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Hän ei tuntenut kiinnostusta Lidaan tai kahteen poikaansa. ”Ajatukseni ovat vain Maggien kanssa”, hän suri, peläten, että ”kuolisi alakuloisuuteen”. Tapahtuneesta lähtien jokainen lasten sairauden oire työnsi Katen syvemmälle ahdistukseen, kun hän kuvitteli joutuvansa luopumaan muista lapsistaan. Näin kävikin myöhemmin, sillä pikku Lida kuoli kaksivuotiaana hinkuyskään ja Katen esikoinen Gaston kahdeksanvuotiaana hukkumalla, vain vähän ennen Katen miehen kaatumista Yhdysvaltain sisällissodassa. Nämä kuolemat olivat jälleen äkillisiä iskuja, jotka saattoivat Katen pois tolaltaan ja tekivät hänestä yhä uskonnollisemman. Hän uskoi lastensa ja miehensä kuoleman aiheutuneen jostakin, mitä hän oli tehnyt—kuten ollut liian onnellinen tai rakastanut liikaa lapsiaan—minkä vuoksi Jumala oli päättänyt kurittaa häntä. Lopulta hän omisti koko elämänsä kirkolle rukoillen lakkaamatta eloonjääneiden poikiensa puolesta ja kirjoittaen heille pitkiä kirjeitä kehottaen välttämään kaikkea syntiä, jonka vuoksi heidänkin elämänsä muuten päättyisi.

Miten 1800-luvun etelävaltiolaiset kestivät elämää, joka oli hirvittävän paljon epävarmempaa kuin meidän (edes kevään 2020 tilanteessa)? Näyttää siltä, että heidän parhaat keinonsa ovat hyvin linjassa sen kanssa, mitä nykyisin ajatellaan kriisin kohdanneen henkilön hoitamisesta. Ne henkilöt, jotka ymmärsivät hakea lohtua jostakin mielihyvää tuovasta asiasta ja jotka mahdollisimman pian tarttuivat työhön tai palasivat arkirutiineihin läheisen menetyksen tai muun kriisin jälkeen, selvisivät näet parhaiten ahdistuksestaan. Erityisen tärkeää oli osata puhua tunteistaan kriisin aikana ja sen jälkeen — mikä oli kuitenkin vaikeaa etelävaltiolaisille, joiden ajattelua hallitsivat uskonnon ja yhteiskunnan käsitykset siitä, millaisia tunteiden kuului olla ja miten niitä kuului ilmaista.

Kate Meares ei kuitenkaan kuulunut tähän ryhmään. Hänen tunteista puhumisensa oli lähinnä itseruoskintaa, eikä hän suonut itselleen juurikaan mielihyvää tuottavia asioita, kirkkokuoroa ja sukututkimusta lukuun ottamatta. Eliza selviytyikin paremmin surustaan kuin tyttärensä. Muodon vuoksi hänkin toisteli uskonnollisia ilmaisuja, joilla hän vakuutteli olevan parempi, että hänen lapsensa oli päässyt parempaan paikkaan, mutta samalla hän mainitsi sydämensä kapinoivan sellaista ajattelua vastaan. Uskonto auttoi häntä selviytymään lyhyen vaikean vaiheen ohi, koska hän haki siitä akuutissa tilanteessa lohtua sen sijaan, että olisi Katen lailla tuominnut itsensä vuosiksi itsesyytöksiin ja mahdottomuuden tavoitteluun.

Elizaa helpotti se, että arkielämän kiireet kymmenen lapsen ja aviomiehen kanssa veivät mennessään. Myös aktiivinen yhteydenpito läheisiin ja päivittäinen ulkoilu olivat jo 1850-luvun Etelävaltioissa hyväksi koettuja keinoja. Tärkeintä oli kuitenkin hänen suhtautumisensa. Ottaen huomioon sen, että naisten odotettiin asettavan muut etusijalle, Eliza oli hyvin itsekäs: hän analysoi paljon sitä, miltä hänestä itsestään tuntui ja vaati apua sitä tarvitessaan. En kuitenkaan suosittele ihan kaikkia hänen käyttämiään hoitoja: mint julep -juoma, jonka oli määrä helpottaa aamuisin vuoteesta ylös nousemista, on parasta jättää ottamatta.

Anna Koivusalo on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori. Hänen tunnekokemuksia ja -käytäntöjä 1800-luvun Etelävaltioissa koskevaa tutkimusprojektiaan rahoittavat lukuvuonna 2019–2020 myös Fulbright Suomi -säätiö, Säätiöiden Post doc -pooli ja Emil Aaltosen Säätiö.

Lähteet

DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill.

Pike, Martha V., Janice Gray Armstrong, and Museums at Stony Brook. A Time to Mourn: Expressions of Grief in Nineteenth Century America. Stony Brook, N.Y.: Museums at Stony Brook, 1980.

 

Kati Katajisto: Koronakriisi Suomen aikaisempien kriisien valossa – mitä historia voi ”opettaa”

Vallitsevan koronakriisin keskellä on hyödyllistä ja lohdullistakin pohtia, miten suhteuttaa ja analysoida historian valossa nyt käynnissä olevaa kriisiä – jonka lopputulema on yhä avoin.

Sisällissodan muistovuonna 2018 minulle esitettiin kysymys, voisivatko sisällissodan tapahtumat uusiutua Suomessa. Kysymyksen taustalla oli huoli siitä, että Suomi olisi jakautumassa taloudellisesti kahtia. Vastasin, että Suomen itsenäisyyden ajan suurimmat kriisit ovat tulleet maan rajojen ulkopuolelta. Sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan tapahtumaketjua, ja talvi- ja jatkosota sekä Lapin sota osa toisen maailmansodan tapahtumavyöryä. Nyt elämme parhaillaan koronakriisiä, ja se, kuten aiemmatkin kriisit ovat tulleet sysäyksenä maamme rajojen ulkopuolelta. Myöskin viime vuosikymmenten pahimmat kriisit, 1990-luvun alun talouslama ja siihen liittynyt Neuvostoliiton romahdus sekä sen jälkeiset talouskriisit ovat tulleet maan rajojen ulkopuolelta. Keskenään suomalaiset eivät ole suurta kriisiä saaneet aikaiseksi. Onneksi.

Merkittävää on myös se, että nytkin, kuten aikaisemmissa kriiseissä, rajojen ulkopuolelta vyörynyttä kriisiä hoidetaan ensi sijassa kansallisella tasolla, vaikka Suomi on ollut neljännesvuosisadan EU:n jäsenvaltio. Keskeistä kriisin hoidossa ja käsittelyssä on siis suomalaisten omat toimenpiteet ja suhtautuminen. Siksi Suomen historian valossa on lohdullista se, että suomalaiset ovat selvinneet kriiseistä suhteellisen hyvin ja nopeasti. Sisällissodan jälkeen maa pääsi yllättävän nopeasti demokratian ja sovinnon rakentamisen tielle; yhteiskunnalliset uudistukset kuten torpparilaki, Lex Kallio, kunnallisen demokratian toteutuminen ja oppivelvollisuus sekä sotien välinen talouskasvu loivat vahvan pohjan kriisistä selviytymiselle – vaikka henkisiä arpia jäikin. Myös talvi- ja jatkosodan jälkeen suomalainen yhteiskunta selvisi kriisistä varsin hyvin. Vaikka sotakorvaukset painoivat maata ja Neuvostoliiton paine ja uhka näkyivät sisäpoliittisessa uudelleenorientoitumisessa, sotasyyllisyys- ja asekätkentäjupakassa, YYA-sopimuksen solmimisessa ja Porkkalan tukikohdassa, niin maan talous- ja yhteiskuntaelämä lähtivät rakentumaan laajalla rintamalla myönteiseen suuntaan. Suomesta tehtiin poliittisin päätöksin hyvinvointivaltio ja talouselämässä kirittiin kohti länsi-eurooppalaista tasoa.

Myös myöhemmistä, lähinnä globaaliin talouteen liittyvistä ja Suomea lievemmin muuttaneista kriiseistä Suomi on selviytynyt kohtuullisen hyvin. Edellisten vuosikymmenten kriisit eivät olekaan muokanneet suomalaista yhteiskuntaa yhtä syvällisesti kuin sotiin liittyneet kriisit, jotka muuttivat voimakkaasti ja nopeasti poliittisia, taloudellisia ja mentaalisia skeemoja. Vielä vähemmän viime vuosikymmenten epidemioihin ja pandemioihin liittyneet globaalit kriisit ovat vaikuttaneet suomalaiseen yhteiskuntaan.

 

Ulkopoliittisiin realiteetteihin sopeutuminen

Koronan poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset ovatkin olleet Suomessa jo tähän mennessä poikkeuksellisen voimakkaat. Maassa on voimassa valmiuslaki, Uusimaa on eristetty, koulut ovat käytännössä kiinni, ihmisten elämä on keskittynyt koteihin, suurin osa yrityksistä kärsii taloudellisista seurauksista, ja pahin on vasta edessä niin tautihuipun ja talouden osalta. Siksi lähdenkin hakemaan vertauskohtaa Suomen historiasta tilanteesta, jossa koko yhteiskunnalta vaadittiin uudenlaista asennoitumista ja sopeutumista uudenlaisiin globaalin järjestyksen realiteetteihin, kylmän sodan maailmaan.

”Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon. – – Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.” Näin totesi pääministeri J.K. Paasikivi itsenäisyyspäivänä 6.12.1944.

Paasikiven sanat olivat tyrmistyttäviä monille aikalaisille. Suomalaisten oli aika sopeutua uusiin realiteetteihin sodan koettelemusten ja katkerien uhrausten jälkeen. Paasikivi toimi Suomen historian käännekohdassa pääministerinä (17.11.1944-26.3.1946) ja presidenttinä (1946-1956), ja häneen symbolisoitui käännös, joka opittiin myöhemmin tuntemaan Paasikiven-Kekkosen linjana. Paasikivi tajusi selkeämmin kuin monet muut aikalaiset, että oli hyödytöntä jatkaa taistoa ylivoimaista vihollista vastaan. Oli parempi sopeutua välttämättömiin muutoksiin, vaikka ne olisivatkin vastenmielisiä. Tärkeämpää oli pitää kiinni kansakunnan keskeisimmistä arvoista, itsenäisyydestä, vapaasta yhteiskunnasta ja demokratiasta.

Poliittisessa elämässä sopeuduttiin nopeasti siihen, että kommunistit palasivat takaisin poliittiseen toimintaan. Niin sanottu kolmen suuren hallitus (Paasikiven III hallitus) päästi kommunistit osaksi hallitusvaltaa, mutta sitoen mukaan demokraattiseen parlamentaariseen järjestelmään. Talouselämä ja ihmiset sopeutuivat sotakorvausten maksuun ja taloudelliseen niukkuuteen. Taloudellinen tulonjakojärjestelmä joutui osaksi poliittista kamppailua, jonka kautta kommunistit ajoivat tavoitteitaan, mutta työnantajien ja palkansaajien enemmistö mukautui oloihin, eikä demokraattista yhteiskuntajärjestystä onnistuttu murtamaan työmarkkinoihin kohdistuneiden iskujen avulla. Myös lehdistön ja kansalaisten asenteet muuttuivat suhteessa Neuvostoliitoon, vaikka ei aina kivuttomasti.

Koronakriisi hakeekin yhtymäkohtaa toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen, sillä merkit viittaavat siihen, että sen seuraukset ovat yhtä syvälle käyviä yhteiskunnan, talouden ja viime kädessä ihmisten asenteiden suhteen. Siksi puhe kolmannesta maailmansodasta ei ole täysin tuulesta temmattua, vaikka aseellisesta konfliktista ei onneksi ole kyse. Koronakriisin hallinnan tekee vaikeaksi se, että maailma on entistä tiuhemmin verkottunut ja siten myös haavoittuvaisempi, niin taloudellisesti kuin virusten leviämisen kannalta. Näyttää myös siltä, että koronakriisin alla, ennen sitä, oli jo osakemarkkinoiden kriisi, jonka varsinainen syy ei siis ollut pandemia, vaan pandemia oli ikään kuin lisätalousshokki, joka itsessäänkin olisi riittävä talouskehityksen kääntämiseen negatiiviseksi. Heikki Patomäki on todennutkin, että kyse on ”kapitalistisen maailmantalouden kaikkien kriisien äidistä” (https://patomaki.fi/2020/03/maailmantalouden-kaikkien-kriisien-aiti-kohti-uusliberalistisen-aikakauden-loppua-osa-1/).

 

Koronan muokkaaman globalisaation realiteetteihin sopeutuminen

Vientivetoisena valtiona Suomi ja ylipäätään suomalaiset joutuvat sopeuttamaan talouttaan voimakkaasti, ja keksimään uusia innovatiivisia keinoja selvitä tulevista haasteista. Koronan ollessa kyseessä pelkkä taloudellinen sopeutuminen ei kuitenkaan riitä. Vaikka poliitikot tulevat tekemään keskeisimmät ratkaisut, miten ja millä keinoilla koronaa vastaan taistellaan ja miten vuosia, ehkä vuosikymmeniä, kestävä jälkihoito toteutetaan, niin selvältä näyttää, että kaikkea ohjeistusta ei voi antaa ylhäältä. Samoin kuin toisen maailmansodan jälkeen, myös nyt kaikilta suomalaisilta tullaan vaatimaan omaehtoista sopeutumista tulevaisuuden yhteiskuntaan, jos haluamme välttää tulevaisuudessa kenties vielä pahemmat kriisit, toisen ja kolmannen aallon koronakriisit tai uusien virusepidemioiden leviämisen (Vrt. https://yle.fi/uutiset/3-11279674?utm_source=twitter-share&utm_medium=social). Se alkaa käsien pesusta saippualla, ja jatkunee muun muassa vapaaehtoisena matkustuksen rajoittamisena ja kestävästi tuotettujen tuotteiden suosimisena. Tai sitten voidaan lyödä päätä seinään uudelleen, ja oppia vaikeimman kautta.

Vaikeutena tulee olemaan myös se, kuten suomettumisenkin suhteen aikanaan, milloin mennään liian pitkälle, mitkä puheet ja teot ovat oikeasti välttämättömiä. Suomessa ei ole vaarana, kuten Unkarissa, että hallitus pyrkisi diktatorisiin otteisiin ja valtansa varmistamiseen, mutta pidemmän päälle on kysyttävä, miten pitkälle ja pitkäksi aikaa ihmisten perusoikeuksia voidaan rajoittaa. Mitä paremmin jokainen ihminen itse tajuaa muuttaa toimintaansa koronan takia, sitä vähemmän valtiovallan tarvitsee ulottaa kontrolliaan ja sitä paremmin Suomi selviää koronasta. Mutta kuten aiemminkin, sykäykset tulevat jatkossakin rajojen ulkopuolelta.

FT Kati Katajisto, Helsingin yliopisto, kirjoittaa parhaillaan Keskustapuolueen historian osaa 6 (1981-1991). Hänen edellinen kirjansa Sodasta sovintoon käsitteli sovinnon rakentumista sisällissodan jälkeen kunnallisen demokratian näkökulmasta