Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja historian maisteritutkielmapalkinnot, syksy 2022

Suruliputus Helsingin yliopiston päärakennuksella.

Suruliputus Helsingin yliopiston päärakennuksella.

Akateemikko Eino Jutikkala -luennon yhteydessä Historian syysjuhlassa Helsingin yliopistolla on juuri jaettu palkinnot lukuvuonna 2021-2022 valmistuneille maisterintutkielmille.

Tilaisuuden alussa pidettiin hiljainen hetki Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi – hänen poismenonsa johdosta yliopistolla on ollut tänään suruliputus. Kuulimme myös muutamia sanoja Akateemikko Tommilan urasta historiantutkimuksen ja tieteen palveluksessa.

Akateemikko Päiviö Tommilan muistosanat

Akateemikko Päiviö Tommilan muistosanat

Professori Laura Kolbe loi tilaisuudessa katsauksen historian oppiaineen toimintaan lukuvuonna 2021-2022. Hän myös esitteli historian professorin arvon saaneen Tapio Bergholmin, joka lausui tervehdyksensä ja muisteli osaltaan Akateemikko Tommilaa.

Tutkielmien palkitsemisen jälkeen seurasi apulaisprofessori Soile Ylitalon Akateemikko Eino Jutikkala -luento ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Soile Ylivuori luennoimassa

Apulaisprofessori Soile Ylivuori luennoimassa Kielikeskuksen juhlasalissa.

LUKUVUODEN 2021-2022 PALKITUT TUTKIELMAT AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ:

Maria Erma: ”Jätä se meille miehille” – Sukupuolittunut kansalaisuus naisten äänioikeutta kannattavissa ja vastustavissa pilapiirroksissa 1900-luvun alun Britanniassa
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343541

Eirik Korpelainen: ”A People Great and Exalted”: Historicity of the Rephaim Reconsidered  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/341480

Anna Lehto: Traces of the Vikings : Saxo’s Gesta Danorum and the warrior culture of the Vikings https://helda.helsinki.fi/handle/10138/345002

Nea Ristimäki: Representations of Women in Harriet Martineau’s Political Activism for the Repeal of the Contagious Diseases Acts in 19th Century Britain
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343522

Myös verkkokeskusteluissa on muisteltu Akateemikko Päiviö Tommilaa – esimerkiksi Historian yksikön aiemman assistentin ja nykyisen UEF:n professorin Maria Lähteenmäen blogissa:
https://marialahteenmakiblogi.blogspot.com/2022/11/professori-paivio-tommilan-muistolle.html

Alumnihaastattelu – Jonna Foudila

Syksyllä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon. Näiden haastatteluiden pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan neljä kappaletta, joista tämä on toinen (tutustu ensimmäiseen täällä ja toiseen täällä). Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 17. marraskuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa klo 14:15 alkaen. Tapahtuma on avoin kaikille.

Tiedolla, taidolla ja asenteella – ”Historiantutkinto on valttikortti työelämässä”

Unituben studion ovi aukeaa ja sisään astuu meille toistaiseksi tuntematon kutsuvieraamme. Hermoilemme vähän tekniikan kanssa, mutta kaikki laitteet on testattu moneen kertaan. Vaihdamme muutaman sanan ennen kuin tallennus menee päälle ja istumme pöydän ääreen aamuteeveen tyyliseen asetelmaan. Muuten tyhjässä studiossa tervehdimme kameraa ja hymyilemme kuvitteelliselle suoran lähetyksen yleisölle.

Haastateltavamme on vuonna 2021 Helsingin yliopistosta valmistunut historian alumni Jonna Foudila. Hän on lyhyen, mutta tehokkaan työuransa aikana ehtinyt työskennellä jo museoalalla, Kelassa, suurlähetystössä Buenos Airesissa, rekrytointifirmassa ja nyt valtionhallinnossa. Ihmettelemme, miten on mahdollista, että nuorella humanistilla menee näin hyvin työelämässä.

– Omalla kohdallani asiat ovat menneet aika jouhevasti ja usein seuraava juttu on ollut jo tiedossa ennen kuin edellinen on täysin loppunut. Ainoa varsinainen tauko tuli pandemian alussa, mutta sekin aika tuli käytettyä hyödyksi gradun viimeistelemiseen, Jonna kommentoi.   

Meille selviää, että Jonnan työura on alkanut jo paljon ennen valmistumista. Hän kehuu yliopiston mentorointipalveluja ja kertoo osallistuneensa aktiivisesti yliopiston tarjoamiin työelämätapahtumiin jo opintojen alkupuolella. Ilmeisesti tämä kannatti. Olemme kiinnostuneet myös Jonnan sivuainevalinnoista ja siitä, kuinka suunniteltuja ne olivat.  

– Valitsin sivuaineet aika lailla oman kiinnostuksen mukaan. Opiskelin historian lisäksi lähinnä valtiotieteellisessä tiedekunnassa, ja sitä on arvostettu työnhaussa. Sekä sivuainepaketti että historian pääaine ovat ohjanneet minua tehtäviin, joissa tarvitaan yleistä ymmärrystä yhteiskunnasta.  

Kysymme Jonnalta, pääseekö hän käyttämään juuri historian asiantuntijuutta työssään. Hänen mukaansa on tehtäviä, joissa substanssiosaaminen on todella tärkeää, kuten vaikka museoalalla, kun taas toisaalla suurien kokonaisuuksien ja tietomäärien sekä kielen ja viestinnän osaaminen korostuvat itse historiatietoutta enemmän. 

Miten me voisimme saada yhtä sujuvan alun työuralle? Haastateltavamme jakaa muutamia vinkkejään sekä omasta kokemuksestaan työnhakijana että rekrytoijana.  

– Kaikista tärkeintä on antaa motivaation näkyä työnhaussa. Kannattaa myös hakea ennakkoluulottomasti tehtäviin, joita ei ihan välttämättä kokonaan osaisi. Työpaikoilla opetetaan paljon sellaisia taitoja, joita ei saa mistään kouluista. Tässä juuri historia yleisenä yhteiskuntatieteenä on valtti, sillä se antaa valmiuksia opetella uusia taitoja ja kehittää kokonaiskuvien hahmottamista.

Puhumme vielä lopuksi verkostoitumisesta. Työelämään liittyy paljon hiljaista tietoa, joihin alalla uuden opiskelijan on joskus vaikeaa päästä käsiksi. Jonna haastaa yksinkertaista käsitystä verkostoitumisesta, jossa kontaktit ovat jotenkin hyötymistä varten. Verkostot toimivat kaksisuuntaisesti ja niiden kautta saa tietoa erityisesti mahdollisuuksista, joita ei muuten osaisi edes kuvitella. Hyvä verkostoituminen on luontevaa ja jatkuvaa. Se tapahtuu helposti vähän niin kuin vahingossa.

Päätämme tehokkaat ja informatiiviset 45 minuuttia täynnä tulevaisuuden toivoa. Meille oli hienoa tavata elävä esimerkki siitä, ettei työelämään sijoittumisen tarvitse olla jotain pelottavaa ja vaikeaa. Oli erityisen rohkaisevaa kuulla myös rekrytoijana toimineen mielipide, jonka mukaan historian tutkinto on oikeasti arvokas yleissivistävä tutkinto ja antaa hyviä valmiuksia työelämään.

 

Kirjoittajat Lilian Kiander ja Mauri Lunkka ovat kandivaiheen historian pääaineopiskelijoita Helsingin yliopistossa.

Akateemikko Eino Jutikkala -luento marraskuussa 2022

Helsingin yliopiston historian oppiaineen vuosittainen Akateemikko Eino Jutikkala -luento muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, kansainvälinen tutkija ja varttuneempi tutkija.
Tämänvuotinen, neljäs Akateemikko Eino Jutikkala -luento järjestetään ma 21.11.2022 klo 16.00-18.00. Tilaisuudessa puhuu apulaisprofessori Soile Ylivuori.
Aiheena on ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.
Paikkana on Kielikeskuksen juhlasali. Tilaisuuden alussa on kahvi- ja leivonnaistarjoilu.
https://tilavaraus.helsinki.fi/fi/keskusta/kielikeskus-fabianinkatu-26/kielikeskus-juhlasali
Ohjelma
15.45 Kahvi- ja leivonnaistarjoilu alkaa
16.00 Professori Laura Kolben avaussanat, historian kuulumisia. Hiljainen hetki edesmenneen Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi
16.15 Tapio Bergholmille professorin arvonimi: professori Bergholmin puheenvuoro
16.30 Gradupalkintojen jako
16.45 Apulaisprofessori Soile Ylivuori: ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”
18.00 Tilaisuus päättyy
Tietoa aiempien vuosien Akateemikko Eino Jutikkala -luennoista ja gradupalkinnoista:  https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/eino-jutikkala-luento/
Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

 

Soile Ylivuoresta historian apulaisprofessori 1.10.2022 alkaen

FT Soile Ylivuori toimii historian oppiaineessa apulaisprofessorina (toinen kausi) 1.10.2022 alkaen. Soile väitteli yleisestä historiasta Helsingin yliopistosta joulukuussa 2015 aiheenaan kehollisuus ja naisten kohteliaisuuskulttuuri 1700-luvun Englannissa. Hän on toiminut tutkijana Helsingin yliopistossa, Queen Mary -yliopistossa (University of London) sekä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, joissa hänen tutkimuksensa on keskittynyt pitkän 1700-luvun Britanniaan ja sen globaaliin imperiumiin erityisesti tiedon, identiteetin ja materiaalisuuden näkökulmista.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Soilen tämänhetkiset tutkimusprojektit käsittelevät varhaista sähkölääketiedettä ja tieteellisen tiedon rakentumista Euroopassa ajalla 1740–1840 (ERC-rahoitettu ELBOW-projekti, 2022–27) sekä kivun kokemuksellista historiaa varhaismodernista modernille ajalle (Suomen Akatemian rahoittama Experiencing Agony, 2022–26). Soile on myös parhaillaan viimeistelemässä kirjaa tropikaalisuuden kokemusten yhteydestä rotuajattelun kehitykseen 1700-luvun Jamaikalla.

Soile opettaa ja ohjaa mielellään erityisesti uuden ajan sukupuoli-, kulttuuri- ja aatehistoriaan liittyviä kokonaisuuksia ja opinnäytteitä. Hän pitää maanantaina 21.11.2022 Akateemikko Eino Jutikkala -luennon aiheesta ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Näistä en luovu: villasukat ja vastamelukuulokkeet – välttämättömyyksiä arkistoissa istuessa!
Viimeksi lukemani kirja: Zakiyyah Iman Jackson,
Becoming Human: Matter and Meaning in an Antiblack World (ammatillinen); Terry Pratchett, Men at Arms (ei-ammatillinen)
Podcast-suositus:
The Anthropocene Reviewed

Henrika Tandefelt: Versailles på teaterscenen och i tanken – om historisk kunskap

Teater Viirus uppför under hösten föreställningen Versailles som har premiär den 21 oktober 2022. Teatern beskriver föreställningen som en ”teaterfantasi om det gudomliga och profana” som tar sin inspiration av Ludvig XIV:s Versailles som får kollidera med vår egen samtid. Jussi Sorjanen och Sinna Virtanen regisserar en arbetsgrupp som använt historiens lyskraftiga och glittriga franska hov i Versailles som en spegel för att betrakta vår tids smärtpunkter. Åskådarna utmanas att reflektera över vem eller vad som är vår solkonung som liksom Ludvig XIV dirigerar och styr över sitt hov. Samarbetet med modedesign samt ljus- och ljudteknik låter oss ana att det också blir visuellt intressant.

Föreställningen Versailles leker fritt med historiska källor. Pjäsen är inte ett historiskt drama eller en historielektion. Ändå har ju den här sortens teater allt att göra med vad historia är, hur historisk kunskap skapas och vad vi i vårt samhälle tycker oss veta och kunna om det förflutna, och vad vi vill och kan göra med denna kunskap.

Jag fick den givande uppgiften att skriva om frågor som detta för Teater Viirus som under hösten kommer att ha en hel del skolklasser som ser föreställningen och diskuterar den efteråt. Jag delar här med er den text jag skrev.

 

Om hur och vad vi ”vet” och ”minns” om det förflutna

Varför berättas historien om Versailles så som den berättas, som en historia om makt, överdåd och guldiga salar? Finns det inget annat att berätta? Varför vet vi att det i Versailles finns en sal som heter Spegelsalen? Varför får vi om och om igen höra att den franska kungen Ludvig XIV kallades ”solkonungen”, le Roi Soleil?

Det här låter kanske som enkla funderingar, men handlar egentligen om stora frågor om betydelsen av 1600-talets franska hov och envälde och hur de fungerade, och om lika stora frågor om hur historisk kunskap skapas och lever sitt eget liv i kulturen, i dig och i mig.

***

Ludvig XIV levde 1638–1715 och var kung av Frankrike från år 1643 till sin död. När han var lite på tjugo avled den mäktiga kardinal Mazarin, och Ludvig XIV kunde uppnå envåldsmakt. Det var då han inledde projektet att bygga om sin fars jaktslott, ungefär 20 kilometer sydväst om Paris, till ett storslaget palats där han kunde samla omkring sig sina ministrar och ett hov av rikets främsta damer och herrar. Det är det palatset som blev Versailles.

Man kan säga att ”alla vet” att Ludvig XIV var solkonungen, och att vi vet att Versailles var och är ett magnifikt slott fyllt av konst, guld och glitter, för att Ludvig XIV och kretsen omkring honom ville att vi skulle veta just det. De här berättelserna och bilderna av påkostad lyx och raffinemang har skapats för att konsumeras och för att imponera på Ludvig XIV:s samtid och på hans eftervärld, det vill säga oss.

François Girardots ryttarstaty av Ludvig XIV förs till Place Louis-le-grand, i dag Place Vendôme, i Paris 1699. Oljemålning attribuerad till René-Antoine Houasse Musée Carnavalet, Histoire de Paris. Bilden tillgänglig på https://www.parismuseescollections.paris.fr. CC 0.

Den brittiska historikern Peter Burke har skrivit en bok om den offentliga bilden av Ludvig XIV, om solkonungen i den kollektiva fantasin, och hur den här bilden aktivt skapades under kungens regeringstid som en del av hans maktutövning. The Fabrication of Louis XIV heter boken som utkom 1992, En kung blir till i svensk översättning. En kung, en makthavare och makt är inte något som är, utan något som skapas.

I dag är vi medvetna om hur vårt moderna medielandskap förmedlar, förstorar, förvränger och också förminskar handlingar, idéer och personer. Peter Burke visar hur också 1600-talets politik och härskare skapade och utnyttjade sin tids medier och medielandskap. Makten manifesterades med medaljer, statyer, gravyrer, oljemålningar och diktverk som hyllade kungens stordåd och triumfer.

Slottet Versailles med sina stora salar och sin magnifika park var en del av detta projekt att samla makten under Ludvig XIV:s kontroll. Solen som symbol för kungens makt var kraftfull och valdes som emblem för Ludvig XIV redan tidigt. Solen som fanns högt på himlavalvet gav liv till allt på jorden, det var också guden Apollons emblem. I 1600-talets politik och tänkande var antikens grekiska och romerska mytologi och historia en ständig referenspunkt.

Slottet Versailles sett från parken 19.10.2008. Bilden tillgänglig på Flickr. Upphovsperson: Slices of Light ✴ █▀ ▀ ▀. CC BY-NC-ND-2.0.

***

Vi kan också säga att vi ”vet” de här sakerna, vi känner historien om solkonungen och om Versailles på det sätt som vi gör, för att det finns en lång och fastrotad tradition att berätta historia så här. Monarkerna och deras makt, krigen men också slotten och prakten är sedan århundraden, till och med årtusenden, sådant man har utforskar och berättat om. Det är nog därför så många av oss någonstans i våra minnens skrymslen har informationen att det finns en berömd spegelsal i Versailles, La galeries des Glaces.

Spegelsalen i Versailles finns i slottets mitt och är den plats där Ludvig XIV skrev under fredsfördraget för freden i Nijmegen 1678. Det är inte det som gör att många minns salen i dag, men det var en fred som stärkte Frankrikes position som ledande stormakt i Europa. Det som gissningsvis gjort spegelsalen till en åtminstone vagt bekant plats i människors medvetande är att det var här som Versaillesfreden undertecknades sommaren 1919 efter första världskriget när Tyskland och centralmakterna stod krossade. Att just denna plats valdes då hade att göra med att Frankrikes förödmjukande förlust mot Tyskland, och det tyska kejsardömets uppkomst, hade utropats i just denna symboliska sal 48 år tidigare, våren 1871.

I århundraden var det monarker, stormän, diplomater, kyrkans män, och kanske någon kvinna som heliga Birgitta, som var historiens aktörer. Fram till 1800-talet var historia något som uttryckligen angick det statsbärande skiktet i samhället, dem med makt och inflytande. Historia var i hög grad en exempelsamling, ett förråd av politiska och moraliska berättelser om andra furstar, härförare, påvar och så vidare att ta lärdom av.

Den romerska historikern Titus Livius formulerade saken så här i sitt verk om Roms historia (27-9 f.v.t.): ”Det som främst gör studiet av historia hälsosamt och fruktbärande är att du där kan betrakta alla slags lärorika exempel som på ett vida synligt monument. Från dem kan du välja för dig själv och för din stat vad som är värt att efterlikna och vad man bör undvika som skamligt.” Det här tankesättet fanns ännu på 1700-talet. Den franska filosofen Voltaire skrev till exempel i sin bok om den svenska kungen Karl XII:s historia (Histoire de Charles XII, 1731) att en furste inte förtjänar ihågkommas om berättelsen inte kan uppvisa ”något exempel till att efterfölja, eller att bära avsky för”.

Konung Carl XII:s Historia, författad af Herr de Voltaire. Öfversatt af Carl Leonard Stålhammar (1785), s. 1. Tillgänglig i Litteraturbanken.se. CC BY 4.0.

På 1800-talet utvecklades en annorlunda historieskrivning vars syfte inte längre var att ge politiska och moraliska lärdomar, utan att med så goda och sanningsenliga källor som möjligt undersöka hur det var ”på riktigt”. Det här var också det århundradet då idén om nationen utvecklades och historien blev något man också lärde ut till andra än blivande makthavare. Genom att känna sitt lands historia skulle människorna bli delaktiva i sin nation. I de berättelser om nationen som man började berätta i alla europeiska länder var folket, dess språk, mytologi och traditioner en central komponent, men samtidigt fortsatte kungar och stater länge att vara historiens centrala aktörer.

Under 1900-talet och på 2000-talet har historieforskningen och historieskrivningen fortsatt att utvecklas. En viktig sak är att allt flera grupper, områden och företeelser har inkluderats i vad historia är. Man undersöker till exempel inte längre bara dem som styr och har makt, man undersöker samhällets olika grupper och människor, de privilegierade och de icke-privilegierade. Historiker studerar också fenomen utanför politiken och maktutövningen, som till exempel vardagsliv och familj, hälsa och sjukdom, företagande och handel, lantbruksreformer och människans påverkan på natur, miljö och klimat, och mycket mer.

Ändå lever allt det där gamla om de stora kungarna och deras lysande hov kvar i berättelserna vi lär oss och fångar upp om det förflutna. Det gör det för att det är så historisk kunskap fungerar. Ny kunskap tillkommer, nya perspektiv och berättelser skapas, men det gamla lever också kvar och fortsätter att bilda byggklossar till hur vi tolkar den värld som varit och den som är.

Vissa av dessa byggklossar är starkare och mer lyskraftiga än andra. De återkommer och återanvänds om och om igen och lever därför vidare. Det storslagna, glimrande vackra och mäktiga tenderar att fascinera och reproduceras, liksom sådant som kan beskrivas som dramatiska ödesstunder. Också motsatsen, det avgrundsdjupt hemska, smärtan och eländet lockar. Det gör också motberättelserna där det höga avkläds sin höghet, presenteras som smutsigt eller löjligt.

Också här trampar vi på redan upptrampade stigar. Motberättelserna har alltid funnits. Den danska författaren H.C. Andersens berättelse Kejsarens nya kläder från 1837, som säkert är bekant för många, är en sådan typisk karikatyr över föråldrade monarkier och deras ritualer. Redan under Ludvig XIV:s tid skapades i olika sammanhang flera parodier och karikatyrer av kungen och hans närmaste krets i bild och skrift. Kungen beskrevs till exempel som en tyrann, som omoralisk och egenkär, mera intresserad av kurtis än hjältemod, intellektuellt medelmåttig, feg och sjuk.

De här motbilderna och berättelserna är inte nödvändigtvis mer sanna än det förskönande materialet, men breddar bilden av det politiska fältet. På något lustigt sätt tenderar motbilderna ändå också att stärka den ursprungliga bilden som fortsätter att leva kvar i vårt kollektiva medvetande och minne.

Vi kanske behöver alla dessa bilder – det höga och det låga – som idealtyper och byggklossar genom vilka vi tänker och skapar reda i hur vi förstår vår värld. Vi tänker ju nämligen inte bara på solkonungen och hans förgyllda salar för ren och skär underhållning, även om vi ju också använder och konsumerar historia så, som ett nöje. Vi använder också det här materialet för att tänka, och det kan ha politisk sprängkraft.

Spegelsalen i Versailles den 3 september 2016. Foto: Fred Romero, Flickr. CC BY-2.0.

Alla avlagringar av historisk kunskap finns med oss och påverkar på olika sätt i vår samtid. Ibland är syftet med det historiska materialet som används, till exempel i en pjäs, främst att rikta blicken på företeelser i vårt eget samhälle. Personer och berättelse från de förflutna fungerar som en spegel – kanske en skrattspegel – genom vilken man kan titta på och tala om företeelser i dag. Ibland är syftet att förstå och undersöka det förgångna på dess egna villkor. Det försöker historiker göra.

Det jag särskilt vill att du ska komma ihåg efter att ha läst den här texten är att världen och människorna alltid har varit mera komplicerade än de verkar på första påseendet. Det finns inga enkla svar om ”hur det var” eller varför det var så. Det andra är att historieskrivning är tolkningar av det förflutna som kan vara gediget underbyggda, eller kanske inte alls är det.

 

Henrika Tandefelt är docent och tillförordnad universitetslektor i historia vid Helsingfors universitet.

 

Vidareläsning

Peter Burke, En kung blir till. Myter och propaganda kring Ludvig XIV, övers. Lillemor Jonsson (Stockholm 1996).

Konung Carl XII:s Historia, författad af Herr de Voltaire. Öfversatt af Carl Leonard Stålhammar (Stockholm 1785) är tillgänglig på https://litteraturbanken.se/forfattare/Voltaire/titlar.

Sarah Maza, Thinking About History (Chicago & London 2017).

 

Anu Lahtinen: Muuttuvat merkitykset

Yliopiston hyllyillä on monenlaisia aineellisia muistoja – juhlavampia yliopistomuseon valvomia taideteoksia ja satunnaisemmin hyllyihin päätyneitä esineitä, joiden historiasta eivät yliopistolaisetkaan ole enää oikein varmoja. Kahvihuoneen hyllyn päällä komeilee seppelöity Yrjö-Sakari Yrjö-koskisen rintakuva, ja Topeliaan on hiljattain hankittu myös Topeliuksen kipsikuva, joka tosin on tällä hetkellä viety turvaan julkisivuremontilta.

Hyllyn päällä on pitkään ollut myös muuan muhkeaviiksinen hahmo, jonka henkilöllisyys on ollut epäselvä. Muutama vuosi sitten illanvietossa virisi keskustelu eri valokuvien ja rintakuvien esittämistä henkilöistä. Arvuuttelun jälkeen kävi ilmi, että kyseessä oli Taras Hryhorovytš Ševtšenko (ukr. Тара́с Григо́рович Шевче́нко, 1814-1861), ukrainalainen runoilija ja taidemaalari. – Blogitekstin kirjoittamisen jälkeen ilmeni, että rintakuva on ostettu historian oppiaineen matkalla Kiovasta, kirpputorilta. Vuonna 2009 tehty matka kulki muun muassa Kiovan, Odessan ja Pultavan kautta.

Taras Ševtšenkon rintakuva on jo vuosien ajan koristanut historian yksikön yhteistä kirjahyllyä.

Ševtšenko syntyi Zvenyhorodkassa, ja hän oli syntyjään maaorja, joka jäi lapsena orvoksi ja päätyi Pietariin. Hänen maalarinlahjansa havaittiin Pietarissa, ja Ševtšenkon vapauttamiseksi järjestettiin rahakeräys. Vapautettu Ševtšenko valmistui Pietarin taideakatemiasta vuonna 1845 ja kiersi Ukrainassa kirjoittaen runoja, piirtäen historiallisia maamerkkejä ja keräten kansatieteellistä aineistoa.

Ševtšenko sai seuraavana vuonna viran Kiovan yliopistosta piirustuksen opettajana, mutta pian paljastui tasavaltalaisten salaliitto, johon Ševtšenko katsottiin osalliseksi, ja rangaistukseksi hän joutui armeijan palvelukseen määräämättömäksi ajaksi. Häntä kiellettiin maalaamasta, piirtämästä tai kirjoittamasta, mutta Ševtšenko jatkoi kuitenkin salaa. Vuonna 1857 hän vapautui sotapalveluksesta ja vietti loppuelämänsä valvonnan alaisena. Ševtšenkon tuotannon toistuvia teemoja ovat kasakkarunot ja onnettomista ihmiskohtaloista kertovat runot. Kirjailijana hän pyrki kehittämään ukrainan kirjakieltä.

Ševtšenkolla on useita muistomerkkejä eri puolilla Itä-Eurooppaa ja maailmaa – myös esimerkiksi Washington D. C.:ssä. Neuvostoaikana Ševtšenkosta tehtiin elokuva, ja useita aluksia, samoin kuin Kiovan metroasema, on nimetty hänen mukaansa. Viiksekäs hahmo on joka tapauksessa viettänyt hyvän aikaa uneliasta elämää kirjahyllyssä.

Helmikuussa 2022 rintakuvan merkitys kuitenkin muuttui – hiukan etäiseltä tuntuneen seudun hiukan etäiseltä tuntunut hahmo tuntuu äkkiä taas ajankohtaiselta, kun Ukrainan valtiosta, kielen ja kulttuurin ylle on heittynyt sodan varjo. Ševtšenkon edustama kulttuuri ja sen ymmärtäminen onkin nyt aiheena päivänpolttava, esimerkki siitä, että puheet historian loppumisesta ovat usein vahvasti hätiköityjä.

Kirjoittaja on historian apulaisprofessori ja historian tieteenalavastaava. – Blogitekstiä on päivitetty 24.8.2022. Aiemmassa versiossa todettiin, että rintakuvan alkuperästä ei ole tietoa, mutta sittemmin ilmeni, että kyse on kirpputorihankinnasta 2009, joten teksti on päivitetty sen mukaisesti. Samalla toivotetaan hyvää Ukrainan itsenäisyyspäivää.

Alumnihaastattelu – Ilmari Lähteenmäki

Keväällä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoiden työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien muotoon. Näiden podcast-jaksojen pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan kolme kappaletta, joista tämä on ensimmäinen. Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 13. huhtikuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa. Tapahtuma on avoin, ja voit tutustua siihen täällä.

Alumnihaastattelussa Ilmari Lähteenmäki – ”Opetustyö on sitä mitä sä itse teet siitä”

Kirjoittaja: Inka Saarela / Alumnihaastattelun toteutus: Inka Saarela ja Emma Sahi

Viime hetkillä onnistumme ratkaisemaan tekniset ongelmat, ja sitten Ilmari Lähteenmäki jo saapuukin haastatteluun Rammstein-paita päällä. Helsingin yliopistosta vuonna 2020 valmistunut Lähteenmäki toimii Vantaalla Lumon lukiossa historian ja elämänkatsomustaidon opettajana.

Miten hän päätyi työhönsä?

Ennen kuin Lähteenmäki pääsi lukemaan historiaa, hän toimi koulunkäyntiavustajana. Kun yliopiston ovet aukesivat, hän ilmoitti useisiin kouluihin, että on käytettävissä sijaisena. Sijaisuuksia kertyi opiskeluaikana mukavasti, ja Lähteenmäki päätyi tekemään niitä myös entiseen lukioonsa Lumoon. Ensin kyse oli muutamista sijaisuuksista, mutta vähitellen opetettavien kurssien määrä kasvoi. Tänä lukuvuonna Lähteenmäki on toiminut kokopäiväisenä opettajana ja toivoo vakinaistamista.

Millaista opettajan työ on?

Tällä hetkellä Lähteenmäellä on opetusta 8–16 välillä ja hän on ottanut paljon kursseja vastuulleen. Iltaisin pitää tehdä tuntisuunnitelmia tai arviointeja, ja Lähteenmäki kertoo myös tekevänsä taustatutkimusta opetusmateriaaleja varten. Hän kokee työmäärän ja palkan olevan hyvässä suhteessa. Palkka on noin 3300 euroa kuussa, ja ylityöt tietysti kasvattavat summaa. Lähteenmäki ei vielä koe juurikaan ongelmia uupumuksen kanssa, vaikka tunnistaakin että tekee töitä välillä liian paljon.

Hän kertoo, että pyrkii opetuksessaan huomioimaan opiskelijoiden kiinnostuksenkohteet. Kurssin alussa hän kysyy, onko heillä toiveita mihin aiheeseen keskitytään enemmän ja saattaa esimerkiksi keskittyä muodin historiaan, jos huomaa että siihen on mielenkiintoa. Hän myös muistuttaa opiskelijoitaan: ”Kaikella maailmassa on historiansa”. Lähteenmäki viihtyy lukion opettajana, koska kokee että lukiossa opiskelijoiden kanssa on parempi keskusteluyhteys kuin vaikka yläasteella.

Pohdimme myös, miten sijaisen ja opettajan roolit eroavat toisistaan. ”Sijaisena voi toimia väärän kuninkaan vallalla. Silloin on kaikki vapaudet kokeilla ja kehittää, mutta et ole vastuussa jälkien siivoamisesta”, Lähteenmäki nauraa. Toisaalta hän myöntää tekevänsä sijaisena enemmän hommia kuin välttämättä tarvitsisi.

Parhaat muistot opettajan työssä palautuvat hyvään yhteistyöhön. Pari vuotta sitten Lähteenmäki ja hänen kollegansa opettivat historian 2. kurssin yhteistyössä. He kävivät vuorotellen puhumassa toistensa kursseilla, ja kurssin lopuksi he järjestivät eläytymistunnin, jolla käsiteltiin kylmän sodan päättymistä. Lähteenmäki itse pukeutui Neuvostoliiton pääsihteeriksi, ja toinen opettaja edusti Yhdysvaltoja.

Ilmari Lähteenmäki (kesk.) arvostaa hyvää yhteistyötä kollegoiden kanssa. Kuva on lukion halloweenjuhlista.

Millaisia taitoja tehtävä edellyttää?

Ensimmäiseksi Lähteenmäki nimeää nopean muokkautuvuuden, mikä käytännössä tarkoittaa valmiutta toimia monipuolisesti eri työtehtävissä ja käyttää erilaisia työtapoja. Toiseksi hän nostaa esiin yhteistyön kollegoiden kesken. Lähteenmäki kehuu historian aineryhmän opettajatovereitaan ja kertoo, että he esimerkiksi jakavat opetusaineistoja. Esille nousee myös kulttuurisensitiivisyys, vaikka Lähteenmäki ei suoraan käytäkään tätä sanaa.

Miten historianopiskelu on auttanut työelämässä?

Lähteenmäen Pro gradu -tutkielma käsitteli kolonialismia, ja hän kokee, että on päässyt hyödyntämään asiantuntijuuttaan opettajan työssä. Sivuaineena Lähteenmäki suoritti pedagogiset ja elämänkatsomustiedon sekä sekalaisia kursseja. Hän kokee, että monipuoliset opinnot ovat antaneet valmiuksia tehdä sellaisiakin asioita, joihin ei ole suoraa koulutusta. Historianopiskelu on antanut myös hyvät istumalihakset ja valmiuksia kirjoittamiseen. Näitä opettaja tarvitsee laatiessaan tuntisuunnitelmia ja arvioidessaan kokeita.

 

Inka Saarela on toisen vuoden historian opiskelija, jota kiinnostaa erityisesti terveydenhuollon- ja hallinnan historia. Hän työstää tällä hetkellä kandidaatin tutkielmaa Suomen valtion tuberkuloosibudjettiin liittyen. Tulevaisuudessa hän tähtää toimittajan uralle, mutta myös väitöskirjan tekeminen houkuttelee. 

Johanna Skurnik: Virtuaalinen posterisessio opetuksessa

Kokemuksia tiedon ja tieteen historian kurssilta syksyllä 2021

Opetin ensimmäisessä periodissa luentokurssia ”Tieto ja tiede eurooppalaisissa imperiumeissa 1800-luvulla: tutkimusmatkoja, kokoelmia ja biopolitiikkaa”. Kurssin fokuksessa olivat tiedon ja tieteen merkitykset eurooppalaisten imperiumien sisäisessä ja välisessä toiminnassa 1800-luvulla. Kurssin aikana tarkastelimme muun muassa tutkimusmatkojen, tieteen instituutioiden, museoiden ja erilaisten kokoelmien roolia eurooppalaisten siirtomaita ja niiden asukkaita koskevan tiedon tuottamisessa. Lisäksi tarkasteltiin eri tieteenalojen (kuten maantieteen, lääketieteen ja etnografian) merkitystä imperiumien ekspansiossa sekä tarkasteltiin dokumentteja osana imperiumien hallinnoimisen tietokoneistoja.

Kurssin yhtenä päätehtävänä oli valmistaa ryhmätyönä tieteellinen posteri ja sitä koskeva videoesitelmä. Näiden pohjalta järjestin virtuaalisen posterisession, jossa opiskelijat saivat mahdollisuuden käydä kuuntelemassa toistensa esitelmiä ja tutustua toisten ryhmien postereihin. Kurssi toteutettiin etäopetuksena Zoomissa, poislukien tuo virtuaalinen posterisessio, jonka järjestin GatherTown-nimisellä alustalla. Tässä kirjoituksessa kuvaan virtuaalisen posterisession järjestämiseen liittyviä keskeisiä kysymyksiä, mahdollisuuksia ja haasteita.

Gather Town virtuaalisena posteriympäristönä

Kurssi koostui seitsemästä temaattisesta luennosta, joita varten opiskelijat tekivät kuusi ennakkotehtävää. Luento-osuuden jälkeen kurssilla siirryttiin ryhmätyöskentelyyn, jonka tavoitteena oli, että opiskelijat tekivät kolmen hengen ryhminä posterin vapaavalintaisesta, kurssin aihepiireihin liittyvästä, aiheesta ja valmistelivat sen oheen kymmenen minuutin pituisen esitelmän, jonka he videoivat tai äänittivät. Kurssin ryhmätyöskentelyvaiheessa varasin yhden erillisen kerran siihen, että opiskelijat pääsivät osallistumaan virtuaaliseen posterisessioon Gather Town -alustalla.

Gather Town on virtuaalinen ympäristö, jossa osallistujat voivat liikkua järjestäjän luomassa tilassa, tällä kurssilla posterisessiota varten luodussa posterihuoneessa. Koronapandemian aikana Gatheriä on käytetty esimerkiksi konferenssien posterisessioiden alustana ja myös vapaamuotoisena keskustelualueena. Valitsin kyseisen alustan, sillä 1) en halunnut järjestää ns. Zoom-sulkeisia posteriesitelmiä varten vaan 2) antaa opiskelijoille mahdollisuuden kuunnella esitelmät omassa tahdissaan ja 3) tukea opiskelijoiden taitojen kehittymistä esitelmän etukäteistallentamisessa. Esitelmien videointi/äänitys oli kätevää myös siksi, että näin opiskelijat pystyivät kuuntelemaan esitelmät vaikkeivat olisi päässeet opetusaikaan järjestettyyn posterisessioon.

Gather Town soveltui kokeiltavaksi tällä kurssilla myös siksi, että kyseinen alusta on ilmainen alle 25 hengen ryhmille. Suuremmista käyttäjäryhmistä alusta perii erisuuruisia maksuja. Gather Town ei tallenna käyttäjiensä sessioita tai myy alustan käyttöönotossa ilmoitettuja tietoja kolmansille osapuolille. Tarkemmat tietoturva- ja yksityisyydensuojalinjaukset löytyvät täältä.

Keskeistä palvelun käyttämisessä on, että Gather Townissa esitelmien kuuntelemista ja katsomista varten luodaan konkreettisesti huone, joka sisustetaan huonekaluilla, posteritauluilla ja vaikkapa suihkulähteellä. Posterihuone lienee yksi yksinkertaisimmista tiloista, joita alustalla on mahdollista luoda ja vaikeinta sen suunnittelussa on päättää mihin sijoittaa tarpeelliset elementit. Varsin helppoa siis!

Jokainen käyttäjä liikkuu tuossa huoneessa virtuaalisella hahmolla, jonka hän saa luoda ja nimetä liittyessään alustalle. Hahmojen suhteen valinnanvaraa riittää – itse päädyin silinteripäiseen hahmoon. Huoneessa liikuttaessa käyttäjien välille avautuu mahdollisuus keskusteluun kun kaksi hahmoa ovat tarpeeksi lähellä toisiaan. Tällöin molemmat käyttäjät voivat keskustella livenä videopuhelujen tapaan. Samoin mahdollisuus posterien katseluun ja esitelmien kuunteluun muodostuu kun käyttäjä liikkuu tarpeeksi lähelle posteritaulua tai näyttöruutua, jotka sijoitin jokaisen ryhmän osalta hieman eri puolille huonetta. Alustalla on myös mahdollista esimerkiksi jakaa näyttö ja liittää videopuhelu, mutta en itse käyttänyt näitä ominaisuuksia kurssin aikana.

Kuva posterihuoneesta.

Kuva 1: Opettaja odottaa opiskelijoita saapuvaksi posterihuoneeseen. Ryhmien posterit on sijoitettu posteritauluille ja videot näyttöruuduille. Ne avautuvat katseltaviksi ja kuunneltaviksi kun käyttäjä siirtyy niiden lähelle ja painaa x-kirjainta. Kuvakaappaus: Johanna Skurnik

Loin kurssin tarpeisiin pienen huoneen, johon pystyin sijoittamaan helposti kurssilla tehdyt seitsemän posteria. Posterit latasin posteritauluihin kuvamuodossa (jpg/png). Videoidut MP4-muotoiset esitelmät linkitin erillisille näyttöruuduille. Videoiden lataamista varten pyysin opiskelijat palauttamaan ne OneDriveen luomani kansioon, josta latasin ne Vimeoon. Videot täytyi ladata Vimeoon, sillä niille täytyi luoda jaettava katselulinkki. Vimeosta otin käyttöön ilmaisen 30 päivän kokeiluversion. Posteriesitelmät on myös mahdollista pitää Gather Townissa livenä, jolloin välttää tuon potentiaalisesti maksullisen Vimeon käytön. Asetin videot Vimeossa salaisiksi ja poistin ne kurssin päätyttyä palvelusta.

Posterisessioon liitytään kutsulinkistä, johon voi myös asettaa salasanan. Kutsulinkille voi asettaa voimassaoloajan: itse asetin huoneen avoimeksi seitsemäksi päiväksi. Kutsulinkin saanut opiskelija siirtyy alustalle lyhyen tutoriaalin jälkeen, mikä antaa riittävät tiedot alustalle luoduissa tiloissa liikkumiseen. Alustalta löytyy chat-kanava, jossa voi viestitellä opiskelijoiden kanssa yksilöllisesti tai lähettää viestin kaikille huoneessa oleville.

Posterisessiossa opiskelijat saivat kierrellä huoneessa omaan tahtiinsa postereita katsellen ja esitelmiä kuunnellen sekä keskustella toistensa ja opettajan kanssa. Koska huone oli olemassa viikon, opiskelijat saattoivat palata sinne kuuntelemaan esitelmiä myös posterisession jälkeen.

Kuva posterihuoneen chatti-toiminnosta.

Kuva 2: Alustalla sivun vasemmassa reunassa on chat-toiminto, jossa voi lähettää viestejä kaikille osallistujille tai yksittäisille käyttäjille. Kuvakaappaus: Johanna Skurnik

Palautteita ja kokemuksia

Posterisession jälkeen kävimme posterit läpi yhdessä Zoom-istunnossa, jossa jokainen ryhmä antoi palautetta toiselle ryhmälle ja vastaavasti sai palautetta omasta posteristaan ja esitelmästään. Apuna palautteenannossa opiskelijoilla oli posterin ja esitelmän arviointimatriisi ja siihen liittyvä kysymyspatteristo. Suullisen palautteen lisäksi opiskelijat myös arvioivat Moodlen työpajatoiminnon avulla sekä oman ryhmänsä että kahden muun ryhmän posterit. Näin kurssilla saatiin harjoiteltua palautteenantamista ja vastaanottamista sekä itsearviointia useampaan otteeseen. Uskon, että nämä tehtävät auttoivat opiskelijoita sisäistämään erityisesti tiedon kommunikoimiseen liittyviä pointteja tehokkaasti (esimerkiksi millainen visualisointi toimii ja mikä ei, mikä on esitelmän ja posterin välinen suhde ja miten kiteyttää tietoa selkeiksi argumenteiksi).

Kurssilla ja kurssipalautteessa kerätyn palautteen perusteella opiskelijat tuntuivat pitävän posterista tehtävänä ja myös Gather Town hauskana oppimisympäristönä sai kiitosta. Kurssipalautteessa opiskelijat kertoivat alustan olevan helposti käytettävä ja mukavaa vaihtelua Zoomiin. Opettajan näkökulmasta posterien tekemisen ohjaaminen samoin kuin uudenlaisen virtuaalisen alustan kokeileminen oli virkistävää. Ennen tätä kurssia minulla ei ollut aiempaa kokemusta Gather Townista, mutta alustan käyttäminen muuttui mielestäni helpoksi ja intuitiiviseksi varsin nopeasti ja se toimi luotettavasti.

Suurin haaste Gather Townin hyödyntämiseen opetuksessa liittyy sen maksullisuuteen isompien ryhmien kohdalla. Pienempien ryhmien opettamiseen Gather Town sopii ongelmitta, mutta jos kyseessä on suurempi ryhmä, muuttuu huone tosiaan maksulliseksi. Maksullisuus liittyy myös Vimeon käyttämiseen videojen latausalustana. Mikäli posterisession kuitenkin järjestää livenä ei Gather Towniin ole tarvetta linkittää videoita. Tällöin tarve käyttää Vimeota poistuu ja tämän maksullisuuden ongelman pystyy välttämään.

Sekä opiskelijoiden valmistamat posterit että niihin liittyvät esitelmät olivat korkeatasoisia ja niiden tekeminen vaikutti olevan opiskelijoille mukavaa vaihtelua esseiden kirjoittamiselle. Ehdottomasti voisin käyttää Gather Townia uudestaankin ja suosittelen sen kokeilua myös muille jos tarvetta vähän erilaiselle virtuaaliselle oppimisympäristölle löytyy.

Mikäli kiinnostuit Gather Townin käyttämisestä opetuksessa ja haluat neuvoja, ota yhteyttä allekirjoittaneeseen.

Johanna Skurnik / johanna.skurnik@helsinki.fi

Akateemikko Eino Jutikkala -luento marraskuussa 2021

Helsingin yliopiston historian oppiaineen vuosittainen Akateemikko Eino Jutikkala -luento muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, kansainvälinen tutkija ja varttuneempi tutkija.
Tämänvuotinen, kolmas Akateemikko Eino Jutikkala -luento järjestetään ti 2.11.2021 klo 16.00-18.00. Tilaisuudessa puhuu professori, emeritus Hannes Saarinen.
Aiheena on ”Berliini 1967-1968: eletty kokemushistoria ja muistin politiikka”
Paikan päälle otetaan ilmoittautumisjärjestyksessä 50 osanottajaa (paikkana on Porthania II), ilmoittautuminen on käynnissä 26.10.2021 asti:
https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/114016/lomake.html
Tilaisuutta voi seurata etänä Porthania II:n Unitube-striimistä [ei tallenneta]:
https://video.helsinki.fi/unitube/live-stream.html?room=l21
16.00 Professori Laura Kolben avaussanat
16.15 Gradupalkintojen jako
16.30 Prof. Emer. Hannes Saarinen: Berliini 1967-1968: eletty kokemushistoria ja muistin politiikka
17.30 Stream päättyy, paikalla oleville kahvi- ja leivonnaistarjoilu
18.00 Tilaisuus päättyy
Tietoa aiempien vuosien Akateemikko Eino Jutikkala -luennoista ja gradupalkinnoista:  https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/eino-jutikkala-luento/

Berlin. Vid Anhalter Bahnhof 1965. (kuvaaja Göran Lindahl 1924-2015, kuva public domain. Kungl. Konsthögskolan, alvin-record:305415)

 

 

Maiju Wuokko: Valoa syksyyn viisaista sanoista ja hienoista perinteistä

Historiantutkimuksen johdantokurssin vuosittainen perinne, historioitsijapaneeli, järjestettiin heti syksyn alkuun 16.9.2021. Tänä vuonna paneeli pidettiin koronarajoitusten takia etänä Zoomissa. Keskustelun vilkkaus ei siitä kuitenkaan kärsinyt, vaan päinvastoin puhuttavaa ja yleisökysymyksiä riitti enemmän kuin aikaa.

Zoom osoitti myös hyödyllisyytensä, kun etämoodin takia mukaan saatiin panelisti myös Iso-Britanniasta, ja kun metro- ja raitioliikenteen työnseisaus ei estänyt esimerkiksi allekirjoittanutta osallistumasta. Toivomme silti hartaasti, että ensi vuonna poikkeusoloista on jo päästy ja että paneeli voidaan järjestää paikan päällä ja liveyleisön edessä luentosalissa.

Koska vain syksyn johdantokurssilaisilla oli etuoikeus päästä seuraamaan paneelikeskustelua, tämä blogiteksti valottaa keskustelun parhaita paloja laajemmallekin yleisölle. Toivottavasti panelistiemme viisaat, innostavat sanat historiasta ja tutkimuksesta tuovat hieman valoa tähän epävarmuuden sävyttämään syksyyn!

Historioitsijapaneeli 16.9.2021

Historioitsijapaneeli Zoomissa 16.9.2021. Kuvakaappaus: Aaro Sahari

Miksi historiaa?

Historioitsijapaneeliin vuosimallia 2021 osallistuivat akatemiatutkija Elise Garritzen, akatemiatutkija Eva Johanna (Hanna) Holmberg, professori Niklas Jensen-Eriksen ja apulaisprofessori Samu Niskanen. Keskustelun puheenjohtaja oli johdantokurssin vastuuopettajana yhdessä Anu Lahtisen kanssa toimiva Aaro Sahari.

Paneeli käynnistyi klassikkokysymyksellä, jota myös johdantokurssilaiset olivat omalta osaltaan päässeet pohtimaan heti kurssin aluksi: miksi tutkit historiaa?

Kysymyksestä päästiin suoraan historiantutkimuksen ytimeen Hanna Holmbergin muistuttaessa, että MIKSI on kaikkein tärkein kysymys, jonka menneisyydelle voi esittää. Vastauksen löytäminen ei useinkaan ole aivan helppoa, silloinkaan kun kysymyksen esittää itselleen. Päivästä tai uravaiheesta riippuen perustelu voi olla esimerkiksi elämäkerrallinen (mikä tie toi minut historian pariin), eettinen tai poliittinen (haluan parantaa maailmaa) tai elämyksellinen (se on ihanaa ja loputtoman kiehtovaa). Huonompina päivinä kysymys voi taas saada päinvastaisen merkityksen: miksi ihmeessä teenkään tätä…

Elise Garritzen jatkoi historiantutkimuksen ominaisluonteen äärellä oivaltavissa pohdinnoissaan siitä, miten historian vetovoima syntyy yhdistelmästä tutkimuksen tekoon liittyvää jännitystä, uusien asioiden oivaltamista, luovaa ilmaisua ja taiteellista vapautta tutkimustulosten kommunikoimisessa. – Alamme onkin tämän luovan elementin takia poikkeus- tai peräti etuoikeutetussa asemassa moneen muuhun, kaavamaisempaa ilmaisua edellyttävään tieteenalaan verrattuna.

Niklas Jensen-Eriksen puolestaan kertoi olleensa innostunut historiasta jo lapsena ja määritteli itsensä ”kutsumushistoriantutkijaksi”, jota menneisyys ei lakkaa kiehtomasta. Hän vertasi historiaa kuin matkaksi vieraaseen maahan, jota tutkija yrittää oppia tuntemaan ja ymmärtämään. Lisäksi tarvitaan salapoliisihenkeä, kun pyritään puutteellisten ja aukollisten lähteiden varassa muodostamaan kokonaiskuvaa tutkimuskohteesta. Kaikki tämä on haastavaa ja vaikeaa, mutta myös jännittävää. Niklas esitti myös hienon kiteytyksen siitä, miten historiantutkijoina ”emme oikeastaan tutki menneisyyttä, vaan ajallista muutosta”.

Lisää osuvia kiteytyksiä tarjosi Samu Niskanen, joka komppasi mutta halusi vielä painottaa lisää aiempien puhujien esiin nostamaa emotionaalista ulottuvuutta. Tutkijan työ on esimerkiksi rahoitushuolien takia henkisesti raskasta, mutta samalla hirvittävän antoisaa. Ennen kaikkea Samu korosti sitä, että ”tutkimus on intellektuaalinen seikkailu – ja sitä on myös opiskelu”.

Samun neuvona opiskelijoille olikin, että yliopistoon kannattaa asennoitua nimenomaan älyllisenä seikkailuna, jonka varrella voi ja saa huoletta muuttaa näkemyksiään: olla vaikkapa yhtä mieltä yhtenä ja toista toisena päivänä. Kaikki mietteet kun eivät välttämättä ole yhtä kantavia ja kestäviä. Samu luonnehtikin tutkimuksen tekoa jatkuvaksi uusien ajatusten synnyttämiseksi ja tappamiseksi, ja heitti arvion, että noin 95 % uusista ajatuksista osoittautuu lähemmin tarkasteltuna toimimattomiksi.

Luettavaa ja kuunneltavaa luvassa

Kaikkien panelistiemme ajatuksissa on ollut myös paljon toimivaa ja oivaltavaa päätellen heidän hurjan kiinnostavista tutkimusaiheistaan ja tulossa olevista julkaisuistaan.

Niklaksen työpöytä on viime aikoina täyttynyt erityisesti hallinnollisista tehtävistä, mutta tutkimusajalla hän on käynnistellyt muun muassa kiertotalouden historiaa kartoittavaa hanketta – siis kierrättämisen historiaa ennen kuin nykyaikainen kierrättämisen idea keksittiin ikään kuin uutena.

Uuden ajan alkua tutkiva Hanna taas kertoi pohtineensa paljon sitä, miten tuon aikakauden matkakokemuksia ja niihin liittyviä aistimuksia, tunteita ja ajatuksia voisi tutkia. Kuten Hanna muistutti, uuden ajan alussa matkustamiseen ei vielä liittynyt  nykyistä viihdyttävän hupimatkailun luonnetta, vaan se oli usein vaarallista ja pelottavaa. Tutkijalle aihe avaa iholle käyviä kysymyksiä vaikkapa siitä, miltä tuntuu sairastua vakavasti Lähi-idän aavikolla. Hannan pohdintoja voi kuunnella lisää Not Just the Tudors -podcastin tuoreesta jaksosta. Myös Hannan uusi kirja on juuri lähdössä painoon.

Elise ja Samu olivat puolestaan molemmat kirjan kirjoittamisprosessin loppusuoralla, ja heidän kirjahankkeissaan on jännittäviä yhtymäkohtia. Elise kirjoittaa ammattimaisen historiantutkijan identiteetin synnystä 1800-luvulla ja Samu latinankielisten kirjoittajien julkaisustrategioista myöhäiskeskiajalla (siis aikana ennen kirjanpainotaitoa). Molemmat painottivat sitä, miten suuri merkitys yleisöllä ja sen olemassaolon oivaltamisella on ollut historiankirjoitukselle.

Tämä onkin oivallinen muistutus meille kaikille: emme ole yksin edes etäaikana mustien Zoom-ruutujen takana. Teemme historiantutkimusta ja kerromme historiasta itsemme lisäksi yleisölle – koostui se sitten (kanssa-)opiskelijoista, ohjaajista ja opettajista tai oppiaineemme ulkopuolisesta, laajemmasta historiasta kiinnostuneiden joukosta.

Toivon, että tämä ajatus auttaa jaksamaan koronarajoitusten ja niiden hetkittäin tuskastuttavan hitaan tuntuisen purkamisen yli. Samoin toivon, että syksyyn tuo valoa myös se, miten perinteet kantavat poikkeusoloissakin – otettakoon esimerkiksi vaikkapa tässä kuvattu historioitsijapaneeli tai myöhemmin syksyllä luvassa oleva, muutaman vuoden ajan järjestetty historia-aineiden Eino Jutikkala -juhlaluento.

Pysyvin lohdun lähde on tietysti historiantutkimus ja sen ikuisesti säilyvä kiehtovuus. Mika Waltaria (Lähdin Istanbuliin, 4. painos, 2008) lainatakseni:

Päätin siis hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.

 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historia-aineiden kasvatti, joka toimii tällä hetkellä Turun yliopistossa poliittisen historian yliopisto-opettajana, mutta vierailee Historiantutkimuksen johdantokurssilla osana yliopistopedagogiikan opintojaan.