Anu Lahtinen: Opiskelua sosiaalisessa mediassa

Yksikössämme on suunnitteilla muutamia kursseja, joissa blogit ja sosiaalinen media ovat osa kurssin sisältöä. Kokoonnuimme juuri opetusteknologian edustajan kanssa ja pohdimme, millaisia asioita on otettava huomioon, jos esimerkiksi käsittelemme historiallisia tapahtumia twitterissä.

Viime vuosina on nähty muutamiakin hankkeita, joissa osin kuvitteelliset, osin todelliset historian toimijat ovat heränneet henkiin twitterissä. #sota39 toi esiin suomalaisten ääniä niin YLEn, koulujen kuin yksittäisten tutkijoiden ja harrastajien kautta. Itsekin osallistuin siihen tuolloin Hyvinkään seudun historian tutkijana twittertilillä Eva_T_dt. Myöhemmin on nähty hieno #titanicilla -twittertarina, ja esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja 3/2016 uutisoi useista kokeiluista.

Esimerkkejä talvisotaa käsitelleistä #sota39-twiiteistä. Mukana oli mm. YLEn oma #sota39-hanke, minkä lisäksi mm. Siilinjärven koululaiset osallistuivat aktiivisesti omilla twitter-hahmoillaan. Eva_T_dt liittyi Hyvinkään seudun historia -hankkeeseen, Claude Holman havaintoja taustoitti Turun yliopiston historioitsija. Kuvakaappaukset Anu Lahtinen.

Historiallisten tai kuvitteellisten henkilöiden tuominen sosiaaliseen mediaan vaatii oman miettimisensä, lyhyesti sanottuna on mietittävä historiantutkijan etiikkaa. Millaisia asioita voi tuoda esiin, milloin on nimenomaan paikallaan käyttää historiallista henkilöä kertomassa omin alkuperäisin sanoin kokemuksiaan, milloin taas on ehdottomasti paikallaan häivyttää henkilötiedot? Pohdimme myös kurssin suunnitteluprosessia ja sitä, mitä täytyy miettiä valmiiksi ja mitä voi muokata kurssin aikana.

Näistä asioita on keskusteltava opiskelijoiden ja opettajien kesken kurssin alussa, eikä meillä ainakaan tällä hetkellä ole valmiita vastauksia; mutta aiempien kokeilujen hienosti eläytyvät tarinat tuntuvat osoittavan, että kokeilu on sen väärtti. Somen käyttö ei ole itsetarkoitus. Keskeistä on se, että twiittejä varten on mietittävä lähdekritiikin, tutkijan etiikan, viittaamisen ja tiedon popularisoinnin isoja kysymyksiä. Samalla voidaan kertoa menneisyydestä laajemmallekin yleisölle kuin saman kurssin osanottajille.

Lisää suunnitelluista aiheista ja kursseista myöhemmin tällä kanavalla, ja tietysti sosiaalisessa mediassa.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma) ja blogissa mainitun Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, jolla on myös oma twitter-tili os. twitter.com/anulah.

Henri Hannula: Kauppatasavallan verotusihme

Intuitiivisesti 1600-luvun Amsterdamista tulee useimmille meistä mieleen kuhiseva maailmankaupungin talous tulppaanikuplineen ja pörssispekulaatioineen. Mielikuvia ovat vahvistaneet viime vuosina niin suositut yleistajuiset tietokirjat, kuten Niall Fergusonin ”The Ascent of Money” kuin ”Tulip Fever” -elokuvan kaltaiset populaarikulttuurin tuotokset. Tätä nopeiden voittojen ja romahdusten maailmaa on kuvattu runsaasti myös historiallisissa dokumenteissa, viimeksi Yleisradiossa esitetyssä ”The Tulip Bubble” -ohjelmassa.

Historiallisen katseen kohdistumiselle pörssikuplien maailmaan on ollut tietenkin ymmärrettävät syyt. Viimeistään Lehman Brothersin konkurssin jälkeen jälkiteollisessa lännessä on kaivattu talouden dynamiikan peruskysymyksiin vastauksia historiallisista analogioista sekä selitysmalleista. Populaareissa esityksissä ei kuitenkaan pureuduta juurikaan pintaa syvemmälle Alankomaiden tasavallan taloudellisen dynamiikan perusrakenteisiin. Mitkä seikat pitivät maan talouden kannalta keskeiset instituutiot ylipäänsä pystyssä ja miksi?

Veroinnovaatioiden maa

Mikäli Alankomaiden tasavallan ja sen rikkaimman alueen, Hollannin maakunnan poliittista, sosiaalista tai taloudellista elämää mielii ymmärtää, on palattava valtionmuodostusprosessin peruskysymyksiin. Maa oli epäilemättä moderneja rahalaitoksia muistuttavien spekulaatiokeskittymien kehto. Oleellista on kuitenkin kysyä mitä tarvittiin tämän synnyttämiseen? Vastaus voi tuntua paradoksaaliselta: kaiken mahdollistaja oli kansalaisia mitä armottomammin verottava hallintoapparaatti. Oli sitten kyse suhteellisen yksinkertaista liikkuvaa kausityötä tekevästä työvoimasta tai vaurastuneesta kaukokauppiasluokasta, missään Euroopassa ei ollut yhtä suuri verokertymä ja tehokas veronkantojärjestelmä kuin Alankomaissa.

Torilla kalaa ruoaksi ostanut kotiapulainen maksoi tuotteen hinnassa sosiaalihistorioitsija Maarten Prakin arvion mukaan noin kolmeakymmentä erilaista välillistä veroa. Hollannin maakunnassa innovatiivisuus kukki verotuskäytännöissä niin, että lopulta edes tuulimyllyjen omistajat eivät olleet turvassa verokarhun kourilta. Vuosittain myllärit joutuivat ostamaan oikeudet kiinteällä veromaksulla maakuntansa tuuliin.

Ylipäänsä koko tasavallassa oli vaikeaa löytää kulutustuotetta, jota ei olisi verotettu. Suurin osa verotuloista saatiin leivän, turpeen, lihatavaroiden ja oluen kaltaisista elintarvikkeista. Erityisesti Itämeren kaupan rooli tämän verotusihmeen synnyssä oli olennainen, koska pitkälti Pohjolan satamista rahdatuilla bulkkitavaroilla synnytettiin 1600-luvulla maahan ylijäämätalous, jossa pörssipeli oli yleensäkin mahdollista. Itämeren viljakauppaa ei siis turhaa kutsuttu ”kaikkien kauppojen äidiksi” (moedernegotie).

Miksi hollantilaiset ja muiden maakuntien asukkaat sitten maksoivat mukisematta, eivätkä nousseet kapinaan? Verojen maksu ei tuolloin, kuten ei nykyäänkään onnistunut aina hymyssä suin. Syitä suhteellisen rauhalliselle elämänmenolle muuten sotaisan vuosisadan aikana voi etsiä hallinnon onnistuneesta partikularistisesta rakenteesta: instituutiot pysyivät lähellä kaupunkien ja kylien asukkaita. Vaurastunutta kauppiaseliittiä odottivat hallintokoneistossa suhteellisen hyvin palkatut luottamustoimet, joiden avulla saattoi kivuta aina tasavallan ylimpään eliittiin, yleissäätyihin (Staten Generaal) saakka.

Tasavallan hyväosaiset saattoivat myös luottaa sosiaalisiin instituutioihin. Kuvaavana esimerkkinä tästä toimivat rikkaiden orpokodit, jotka huolehtivat ilman vanhempia jääneiden lasten kasvatuksesta ja sosiaalistamisesta, verovaroin. Raskaille veroille oli siis odotettavissa oikeitakin vastineita, ainakin riittävän suurelle osalle kaupunkilaiseliittiä. Kyse ei ollut näin ollen pelkästään mafian tarjoamasta palovakuutuksesta.

Miekka sopimusten takaajana

Väkivallan monopoli oli viritetty tasavallassa huippuunsa ja maakuntien armeija sekä laivasto olivat aikansa edistyksellisimmät 1600-luvun alussa. Kaupunkien turvallisuuden takasivat Schutterij-nimiset partiot. Tästä kuuluisana mielikuvamaailman esimerkkinä toimii Rembrantin maalauksesta tuttu Amsterdamin ”yövartio” (Nachtwacht). Väkivaltakoneisto siis toimi ja oli valmiina toimimaan. Näin ollen jopa vihattu veronkerääjien kausityöläisammattikuntakin sai tehdä Amsterdamissa työnsä rauhassa. Ammatin harjoittamiseen riitti veronkeräämisoikeus, jonka kaupungin asukas saattoi ostaa puolivuotiskausittain huutokaupassa – aikansa innovaatio tämäkin.

Oleellinen asia väkivaltamonopolin kehityksen kannalta oli, että vallan keskittäminen yhdelle alueelle tai suvulle ei ollut helppoa hajautetun verojärjestelmän takia. Maakunnalliset verotuotot pysyivät suurimmaksi osaksi aina siellä, mistä ne olivat kerättykin. Tasavallan instituutiot, kuten armeija, rahoitettiin erillisellä vero-osuusjärjestelmällä ja kukin maakunta saattoi päättää itsenäisesti, miten nämä varat kerättiin. Maakuntien itsenäisten asemien vuoksi myös Oranian ruhtinassuku epäonnistui pyrkimyksissään muokata tasavaltaa kohti yleiseurooppalaista monarkistista absolutismia.

Maakuntien laajat itsehallinto-oikeudet takasi tasavallan perustamismyytti, Utrechtin unionisopimus, jonka maakuntien edustajat olivat allekirjoittaneet Espanjan Habsburgeja vastustaneen kapinan aattona vuonna 1579. Amsterdamin kaupunki pysyi vaikutusvaltaisena poliittisena voimana, koska tasavallan instituutioiden pyörittämiseen kerätyistä varoista yli puolet tulivat Hollannin maakunnasta. Taloudellisen ydinalueen poliittiselle pyrkimyksille oli kuitenkin aina rajoite: muiden maakuntien liitot, sekä Oranian ruhtinaiden liittosuhteet usein uskonnolliseen maalaisväestöön. Sisällissodilta joka tapauksessa vältyttiin kaikkien maakuntien onneksi ja ulkoisia uhkia vastaan onnistuttiin puolustautumaan.

Vaikka 1700-luvulla kauppatasavallan suuruudenaika oli ohi ja maa taantui taloudellisesti silminnähden, kyettiin näihin suhdanteisiin sopeutumaan. Vaikka ympäröivien maiden aristokraatit, kuten Montesquieu, näkivät grand toureillaan vain rapistuvan, kaikkialla kansalaisiaan lukuisilla veroillaan kiusaavan entisen merimahdin, oli juuri verotuksen muuntautumiskyvyssä sisäisen koheesion salaisuus. Kassakriisin partaalla olleet maakunnat siirtyivät yhä enemmän luksustuotteiden ja pääoman verottamiseen. Suuria sisäisiä konflikteja saatiin odottaa, kunnes Ranskan vallankumous vei tasavallan kohti yleiseurooppalaista kuohuntaa.

Kirjoittaja on FM, joka tekee väitöskirjatutkimusta Alankomaiden tasavallan taloussuhteista Itämeren piirissä 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkuun. Henri Hannulan oma blogi on osoitteessa https://blogs.helsinki.fi/hhannula/

Eeva Kotioja: Sukuhistoriaa ja Suomen historiaa – mahtavat Ehrnroothit

Mitä yhden suvun tarina voi kertoa kansakunnan vaiheista, sen kehityksistä, haasteista ja onnistumisista?

Vastikään julkaistu, Helsingin yliopiston historiantutkijoiden laatima artikkelikokoelma ”Ehrnrooth – Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnyssä 1750–1950” valottaa Ehrnroothin suvun kautta Suomen historiaa Ruotsin ajalta itsenäisyyden alkuvuosiin. Teos liittyy kansainväliseen sukudynastioita tarkastelevaan tutkimustraditioon. Vaikutusvaltaisten sukujen, kuten Ruotsin Wallenbergien, saksalaisten Rothschildien ja suomalaisten Ehrnroothien sukuhistorian kautta tulee näkyviin merkittävien yksilöiden ja sukujen rooli modernin eurooppalaisen yhteiskunnan kehityksessä. Artikkelikokoelman otsikossa Ehrnroothit niputetaan kenraali- ja liikesuvuksi, mutta sen jäsenet olivat myös mukana kylpyläkaupunki Kauniaisten rakennuttamisessa, viinatehtaita rakentamassa ja ruumiinpolttoyhdistystä perustamassa. Kenraali- ja liikesuvun perintö ulottuu laajalle.

Ehrnroothin suvun mahtimiehen viittaa kantaa Johan Casimir Ehrnrooth (1833–1913). Hän oli kenraaliluutnantti, Bulgarian sotaministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri, mutta ei oman aikansa sankari. Kolmenkymmenen Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen Ehrnroothin nousu ministerivaltiosihteerin virkaan herätti epäilyksiä erityisesti fennomaanipiireissä. ”Herra Ehrnroothin nimitystä ei odoteta sanottavin mielihyvin”, kirjoitti Åbo Tidning alakuloisesti lokakuussa 1888, tovi ennen Ehrnroothin nimitystä. Casimir Ehrnrooth astui virkaan tuulisella hetkellä, ensimmäisen venäläistämiskauden alla. Hänen pestinsä jäikin lyhyeksi. Erottuaan postimanifestiin livahtaneen käännösvirheen vuoksi kenraaliluutnantti vetäytyi Nastolan Seestaan viettämään eläkevuosiaan.

Hänen sisarensa, Lovisa Adelaïde Ehrnrooth (1826–1905), oli toisenlainen sotilas. Suomalaisen naisasialiikkeen soturi, itsensä ja aikalaisten esitaistelijaksi nimittämä nainen kävi väsymättä hyökkäykseen kirkkoa, vanhasuomalaisia ja keisaria vastaan pyrkimyksessään tuoda suomalainen nainen osaksi yhteiskuntaa. Taistelu kävi välillä uuvuttavaksi, jolloin Adelaïde Ehrnrooth ”nosti siipensä lentoon ja lähti kauas muualle maailmaan”, kuten Maikki Friberg häntä myöhemmin muisteli. Kokoelman Adelaïde Ehrnroothia käsittelevä artikkeli kuvailee hänen matkojaan Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä 1880- ja 1890-luvuilla. Ehrnrooth oli rohkea ja innokas matkailija, joka kuvaili seikkailujaan eläväisesti matkakirjeissään. Hänen kyydissään Hufvudstadsbladetin lukijat pääsivät kurkistamaan mauriperheen kotiin Algerissa, sulttaanin palatsiin Konstantinopolissa ja Pyhän haudan kirkkoon Jerusalemissa.

Sekä Casimir että Adelaïde Ehrnrooth olivat itsenäisiä ja itsepäisiä, omanarvontuntoisia toimijoita. Casimir väheksyi avoimesti ministerivaltiosihteerin viran vaativuutta, halusi erottaa apulaisensa ja pudottaa omaa palkkaansa työn helppouden vuoksi. Adelaïde suivaantui yhteiskunnan epätasa-arvosta, kritisoi vastustajiaan nimeltä mainiten lehtien palstoilla ja joutui poistumaan valtiopäiväistunnon lehteriltä huudeltuaan vastalauseita ohjesääntöisen prostituution puolustajille. Tämä ei ollut ylimmälle säädylle tyypillistä käytöstä, mutta sen juuret olivat osaltaan aatelissuvun asemassa. Yhteiskunnallinen itsetunto, kyky luottaa omiin ajatuksiin ja rohkeus tuoda ne julki, kumpuaa suvusta, sen aineellisesta ja aineettomasta perinnöstä. Artikkelikokoelmassa tehty yksilöiden valintojen lähempi tarkastelu osoittaa, miten he suvun perintöä hyödynsivät.

Näiden esimerkkien lisäksi kokoelma esittelee suvun vaurauden isän Carl Albert Ehrnroothin, patologi Ernst Ehrnroothin ja sotasankari Gustaf Adolf Ehrnroothin. Seitsemän eri päähenkilön kautta suvun historiaa tarkasteleva kokoelma on väistämättä pintaraapaisu aiheeseensa.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, jonka tutkimuskohteena on sukupiiri aatelisnaisen sosiaalisen pääoman lähteenä 1800-luvun jälkipuolen Suomessa. Lisätietoja Ehrnrooth-artikkelikokoelmasta http://www.siltalapublishing.fi/kirja/317/

Maiju Wuokko: Opi perusasiat!

Opetuksen ja koulutuksen digiloikka puhututtaa, eikä pelkästään ihastuneessa sävyssä. Digielementtien ymppääminen opetukseen on pahimmillaan ulkoa ja ylhäältä päin syötettyä pakkopullaa. Sellaisena digiavusteisen oppimisen, opetuksen ja tutkimuksen suomat lupaavat mahdollisuudet jäävät hyödyntämättä. Helsingin yliopiston historianopetuksen digiloikkapohdinnoissa johtotähdeksi onkin otettu tieteenalan omat, aidot tarpeet. Mitä etua digitaalisten välineiden, menetelmien ja oppimisympäristöjen tunteminen ja hyödyntäminen voisivat tuoda nimenomaan historianopetukselle ja -tutkimukselle?

Henkilökunnan pohdinnoissa historian opetuksen digiloikalle hahmottuu ilmeisiä hyödyllisiä etenemissuuntia. Fyysisten arkistojen tuntemuksen lisäksi opintojen olisi hyvä tutustuttaa opiskelijat monipuolisesti myös digitaalisiin aineistoihin – ja niiden luotettavuuden arvioimiseen. Anu Lahtinen muistuttikin blogissamme vastikään lähdekritiikin tärkeydestä digitoituja aineistoja hyödynnettäessä ja peräänkuuluttaa digiloikan nivomista yhteen metodiopetuksen kehittämisen kanssa.

Kun aineistojen äärelle pääsy helpottuu ja nopeutuu, voitaisiinkin vapautunutta aikaa kohdentaa lähdetyöskentelyn, erityisesti tietenkin lähdekritiikin harjoittelemiseen. Digitoitujen aineistojen helppo saavutettavuus aiheuttaa myös ongelmia: tietoa on tarjolla liikaa. Tiedon lähteille pääsyssä säästyneen ajan ja vaivan voisi epäilemättä täysimääräisesti tuhlata paisuvien tietomassojen rajaamisen ja prosessoinnin ongelmien kanssa kamppailemiseen. Tämäkin näkökohta painottaa metodiopetuksen merkitystä: vain menetelmällistä osaamista harjoittelemalla voi digimaailman tietotulvassa oppia navigoimaan menestyksekkäästi.

On lisäksi muistettava, ettei historioitsija ideaalisti ole pelkkä valmiiksi olemassa olevan tiedon etsijä ja hyödyntäjä. Hänen olisi tärkeää osata myös tallentaa ja jakaa aineistoja sekä luoda niille metadataa eli kuvailutietoja. Tällaiset taidot muodostavat aineistonhallinnan ytimen, joten niillä on relevanssia sekä akateemisessa maailmassa että muussa työelämässä.  Mitä aiemmin tällaisia taitoja karttuu, sen parempi. Jälleen kerran korostuu metodiopetukseen panostamisen tarve.

Digimaailman tulee kaiken kaikkiaan konkretisoitua ja tulla liki ollakseen mielekästä. Viime kädessä kyse on perusasioiden opettamisesta ja opettelemisesta. Ollaksemme kehityksen kärjessä ja ottaaksemme digiloikan meidän olisikin paradoksaalisesti keskityttävä historian tekemisen perustaitoihin: aineiston kartoittamiseen, valikoimiseen, arvioimiseen, työstämiseen jne. Lähdetään siis rohkeasti digiloikkaamaan, mutta menetelmät, ei välineet edellä!

Kirjoittaja on FT, joka tutkii tällä hetkellä työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).

Anu Lahtinen: Digitoidut kuvat – löytöjä ja lähdekritiikkiä

Digitoitujen kuvien tarjonta ja hyötykäyttö on kasvanut viime vuosina nopeasti. Hyvinkään seudun historiaa kirjoittaessani oli huikeaa seurata, millä vauhdilla muistiorganisaatiot ovat digitoineet kuvia. Niitä on ainakin periaatteessa helppo etsiä esimerkiksi Finnan (finna.fi) kautta, missä on lukemattomien eri museoiden, arkistojen ja kirjastojen kokoelmia. Joku tärkeä Hyvinkään historiaa valaiseva kuva saattaa fyysisesti sijaita toisella puolella maata, mutta hakemalla vaikkapa kuvia  avainsanalla ”Hyvinkää + olympiatuli” tai ”Hyvinkää + työväentalo” saa näkyviin monipuolisesti kuvia.

Vaikka kaikkia kuvia ei käyttäisikään kuvituksena, ne jo itsessään tarjoavat tutkijalle tietoa menneisyydestä. Esimerkiksi tämä kuva Hyvinkään työväentalon rakentamisesta tarjoaa tietoa rakennusvaiheesta, enkä olisi sitä koskaan osannut tai ehtinyt lähteä Työväen Arkistosta erikseen hakemaan. Nyt kuvaa ja sen rakennusta voi verrata helposti Finnan kautta löytyviin muihin kuviin, jotka sijaitsevat Hyvinkään kaupunginmuseossa.

Kun kuvamäärä on suuri ja kuvat on arkistoitu ja luetteloitu eri tavoin, tulee toisaalta vastaan uusia ongelmia. Kuvien yhteyteen on merkitty vaihtelevasti lisätietoja, josta tutkimuksessa usein puhutaan ”metatietona”: mistä kuva on, kuka sen on ottanut, keitä siinä esiintyy, miltä vuodelta se on, millaisiin aiheisiin (olympiatuli, työväentalo) se liittyy. Nämä tiedot ovat usein tarpeellisia, jotta haku onnistuisi. Ne ovat väistämättä kuitenkin puutteellisia ja joskus myös virheellisiä. Kuvahakuja tehdessäni olen löytänyt Hyvinkään villatehtaisiin tai työväentaloon liitettyjä kuvia, jotka eivät mitenkään ole voineet olla Hyvinkäältä. Ei ole myöskään poikkeuksellista, että sama kuva on eri kokoelmissa ajoitettu aivan eri vuosikymmenelle.

Tämä ei ole yleensä digitoijan tai digitoinnin vika sinänsä, vaan kuvakokoelmissa on voinut olla alun perin vajaita tietoja. Digitoinnin yhteydessä ei useinkaan ole ollut varaa ja aikaa erikseen selvitellä kuvien taustoja tai yhtenäistää hakusanoja. Samalla, kun digitoidut kuvat avartavat valikoimaamme ja lisäävät tietojamme, metatietojen sekaannukset muistuttavat,  miten vaikeaa oikeastaan on valita sopivat asiasanat ja tiedot kuvan yhteyteen.

Kaikki samaa aihetta esittävät kuvat, joissa on hiukan erilainen asiasana, eivät välttämättä löydy, vaikka sitkeästikin yrittäisi. ”Olympialaiset + soihtu + Hyvinkää” tuottaa hakuna hiukan eri tuloksen kuin yllämainittu ”Hyvinkää + Olympiatuli”.  Hyvinkää-kirjan osalta huomasin jälkikäteen, että olympiatulen vierailusta olisi ollut olemassa kuva, jossa soihtua kantaa myöhempi ministeri, ”Hyvinkään oma poika” Olavi J. Mattila. Olisi ollut hauska käyttää kirjassa kuvaa, jossa yhdistyivät sekä suuri urheilutapahtuma että merkkihenkilö. Kuvitusta etsiessäni käytin kuitenkin hiukan erilaisia hakusanoja, ja Mattilan valokuva jäi katveeseen.

Jos hakusanat eivät tuota tulosta, se ei siis vielä tarkoita etteikö kuvia olisi, niissä vain ei ole juuri niitä avainsanoja, joita kirjoittaja etsii. Edelleen on hyvä muistaa, että on tavattoman paljon kuvia, joita ei ole ollenkaan digitoitu, tai niitä ei ole voitu laittaa julkiseen hakuun esimerkiksi tietosuoja- tai tekijänoikeussyistä. On myös todennäköisempää, että digitoiduissa asiasanoissa on nimetty merkittävä poliitikko, kuten vaikka Mattila, muttei välttämättä kuvissa esiintyviä tavallisempia hyvinkääläisiä henkilöitä.

Kokoelmien hoitaja ei voi käyttää kaikkea aikaa metatekstien kirjoittamiseen ja asiasanojen keksimiseen. Ja hakijan tavoitteesta riippuu, riittääkö mikä tahansa kuvalöytö vai pitäisikö saada kattava otos.  Tämän lastun esimerkit ovat melko harmittomia ja helpot tarkistaa. On silti hyvä miettiä, mitä kaikkea haussa ehkä menee ohi ja millaisia tulkintavirheitä voi tulla, jos hyväksyy hakutulokset ja asiasanat sellaisinaan.

Kun pikahaulla nopeasti löytää ”ainakin jotain”, voi tulla olo, että äkkiähän tämä hoituu. Historiantutkijan perustyökalut, kriittinen lähteen tarkastelu ja rauhallinen tietojen vertailu, ovat silti digitoitujen aineistojen parissa yhtä tarpeellisia kuin paperistenkin kokoelmien maailmassa. Jos digitoidut lähteet edustavat historioitsijalle omansalaista digiloikkaa, on lähdetyön ja metodiopetuksen tärkeää kulkea siinä rinnalla.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma.), joka julkaisi syksyllä 2017 Hyvinkään seudun historian yleisesityksen (Hyvät, pahat ja Hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia) ja käsittelee Hyvinkään seutua ja sen historiaa myös blogissa Hyvinkään harjumailta.

Elise Garritzen: Neljä miestä Pjongjangista – historian laitos kansainvälisten kohtaamisten areenana

Jo 1800-luvulla historian professorit Helsingin yliopistossa rohkaisivat opiskelijoitaan kansainvälisyyteen ja näyttivät mallia luomalla laajat verkostot ympäri Eurooppaa. Sama perinne on jatkunut myöhemminkin – tästä yhtenä todisteena on jokin aika sitten toimistotarvikekaapista löytynyt historian laitoksen vieraskirja vuodesta 1978 eteenpäin. Etenkin 1980-luvulla ahkerasti täytetty vieraskirja kertoo tasaisesta ulkomaisten tutkijoiden ja opiskelijoiden virrasta Helsinkiin. Kirjaan jätetyt viestit huokuvat monikulttuurisuutta, sillä suurin osa vieraista on jättänyt tervehdyksensä omalla äidinkielellään. Onneksi vieraskirjasta aikanaan vastannut henkilö on kuitenkin lisännyt siihen muutamia selventäviä huomioita, kuten ”4 henkilöä, miehiä (Pjong-Jangin ylipisto)”.

Historian laitoksen vieraskirjamerkintä vuosikymmenten takaa. Kuva: Elise Garritzen.

Laitoksella vieraili 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla tutkijoita kirjaimellisesti ympäri maailmaa aina Australiaa ja Intiaa myöten. Yllättävää ei ole, että laitoksella vieraili säännöllisesti vieraita Neuvostoliitosta ja Virosta. Eniten tutkijoita saapui kuitenkin Yhdysvalloista. Joukossa oli muun muassa kaksi Pulitzer-palkinnon voittajaa – Michael Kammen Cornellista ja Leon Litwack Berkleystä – sekä useita muita Yhdysvaltain huippuylipistoissa merkittävän uran tehneitä historioitsijoita. Myös saksalaiset, niin idästä kuin lännestäkin, olivat tuttu näky laitoksella ja esimerkiksi Thomas Nipperley ja Jürgen Kocka ovat jättäneet vieraskirjaan todisteen käynnistään Helsingissä.

Vieraskirjan sivut kertovat ulkomaisten vieraiden arvostuksesta 1980-luvun Helsingissä. Useampikin amerikkalaistutkija saapui Helsinkiin pidemmäksi aikaa ja heille sekä heidän perheenjäsenilleen tarjottiin vierailun aluksi ”tervetuliaiskahvit” ja ennen kotiinpaluuta ”läksiäiskahvit”. Duke Universityssä uransa tehnyt William H. Chafe (Helsingissä syksyllä 1979) oli otettu hänen ja hänen puolisonsa saamasta huomionosoituksesta. Tulijoiden ja menijöiden virta oli vielä sen verran vähäinen, että heidät oli mahdollista huomioida tällä tavoin. Nykyäänhän tervetulleeksi toivottaminen jää lähinnä vierailua isännöivän professorin vastuulle.

Vieraskirjan pitäminen hiipui 1990-luvulle tultaessa, mutta vähäisemmätkin merkinnät paljastavat merkittävän uutuuden laitoksen Eurooppa-suhteissa: Erasmus-sopimukset mahdollistivat nyt opiskelijoille aiempaa selkeämmän väylän kansainvälistymiseen. Niinpä syksyllä 1992 ja keväällä 1993 laitoksella kävi useampienkin yliopistojen delegaatioita perehtymässä täkäläiseen historian opetukseen. Mahdollisia vaihtosopimuksia varten Helsingissä vieraili edustajia ainakin Alcalá de Henaresin, Bilbaon, Gentin, Grazin, Greifswaldin, Groeningenin, Madridin, Rouenin ja Strasbourgin yliopistoista. Jäyhäksi mielletty pohjoisen kansa yllätti ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan ainakin Espanjasta tulleen delegaation, joka päätyi julistamaan kuinka ”etelä löytyy myös Suomesta!” Moni muukin oli tyytyväinen näkemäänsä ja toivoi vilkasta opiskelijavaihtoa Helsingin ja oman yliopistonsa historian laitosten välille.

Kollegojen tervehdyksiä eri puolilta maailmaa. Kuva: Elise Garritzen.

Kansainvälisyys kukoistaa nykyäänkin historian koulutusohjelmassa. Henkilökunnan ohella perustutkinto-opiskelijat, jatko-opiskelijat ja tutkijat vierailevat ahkerasti ulkomaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa sekä isännöivät kansainvälisiä vierailijoita oppiaineessamme. Esimerkiksi yleisen historian puolella on viime aikoina useampikin jatko-opiskelija viettänyt lukuvuoden ulkomailla tekemässä tutkimusta oman alansa huippututkijoiden kanssa Cambridgessä sekä Coloradon, Etelä-Carolinan ja Kalifornian yliopistoissa. Tämä moninainen liikkuvuus muistuttaakin siitä, kuinka videopuhelut ja -neuvottelut sekä nopean ja helpon yhteydenpidon mahdollista moderni teknologia ei kuitenkaan täysin kykene korvaamaan niitä hyötyjä, joita vierailuista toisiin akateemisiin kulttuureihin syntyy.

Kirjoittaja on FT ja yleisen historian lehtori, jolla on oma blogi nimeltä Clio’s footnotes ~ Marginal notes about historical research and books.

Tupu Ylä-Anttila: Hallitsijan päänsäryt

Joskus harvoin on onni, että tutkittava vastaa 500 vuoden takaa suoraan tutkimuskysymyksiin. Väitöskirjatutkimukseni Habsburg-suvun sijaishallitsijoista 1500-luvulla lähti käyntiin pohtimalla prinsessojen kasvatusta. Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti oppaan miten kristillinen prinssi tulisi kasvattaa, mutta entä jos prinssiä sijaistikin prinsessa? Mitä odotuksia asetettiin prinsessalle, joka toimi hallituksen hoitajana varsinaisen hallitsijan tilalla?

Maria Unkarilainen (1505–1558), Alankomaiden sijaishallitsija, kirjoitti 25 vuotta kestäneen sijaisuutensa päätteeksi veljelleen keisari Kaarle V:lle vastauksen kysymyksiini. Vuonna 1555 Kaarle oli päättänyt luopua lukuisista kruunuistaan ja vetäytyä Espanjaan. Maria halusi seurata veljeään, vaikka Kaarle toivoi sijaishallituksen jatkavan myös hänen poikansa Filipin aikana. Toive jatkosta on jo sinänsä meriitti Marian kyvyille, mutta Maria ilmoitti jyrkästi, ettei tehtävä alunalkaenkaan sovi naisille. Kirjeessään Maria pohti juuri niitä asioita, joita minä olen hakenut väitöksessäni. Miten kuningattareksi ja prinsessaksi kasvatettu nainen vastaa niihin haasteisiin, joita julkinen virka, sijaishallitus, hänelle asettaa?

Maria totesi ensinnäkin sijaishallituksen haasteet: siinä missä hallitsija vastasi teoistaan vain Jumalalle, sijaishallitsija vastasi ensin hallitsijalle ja sen jälkeen vielä Jumalalle. Naissijaishallitsijalle Maria näki asian vielä vaikeampana, koska sodan aikana nainen ei pystynyt osallistumaan ollenkaan, ja rauhankin aikana hallitsijan piti seurustella ihmisten kanssa voittaakseen nämä puolelleen. Tämä ei Marian mielestä ollut naiselle, varsinkaan leskelle, sopivaa.

Ilmeisesti hän kuitenkin oli alistunut kohtaloonsa, koska totesi olleensa enemmän tekemisissä ihmisten kanssa kuin olisi välittänyt. Vaikka Maria ei voinut kieltää itse hoitaneensa tehtäväänsä melko menestyksekkäästi jo vuosien ajan, hän oli kuitenkin loppujen lopuksi mielestään epäonnistunut, sillä naista ei Marian mukaan koskaan kunnioitettu tai pelätty niin paljon kuin miestä. Kunnioitus ja pelko olivat Marian käsityksen mukaan menestyksekkään hallituksen pohja.

Kirjeessään Maria puhui nimenomaan julkisesta kuvastaan, mutta Marian keinot tulla vaikutusvaltaiseksi näkyvät erinomaisesti kulissien takana, varsinkin lukuisissa kirjeissä joita hän kirjoitti niin veljelleen keisarille kuin monille muillekin. Joidenkin tutkijoiden mukaan niissä piireissä Mariaa nimenomaan pelättiin, eikä esimerkiksi keisari Kaarle ainakaan ollut ollenkaan halukas asettumaan sisarensa kanssa poikkiteloin.
Vaikuttamisen epämuodollisuus korostuu myös siinä, että Maria ei mitä ilmeisemmin kokenut ollenkaan ongelmaksi jatkaa taustavaikuttajana, vaikka muuttikin Espanjaan, vaan jatkoi kirjeenvaihtoa Alankomaiden suuntaan. Hän myös tarjosi apuaan veljentyttärelleen Juanalle, joka puolestaan hoiti prinssin tehtävää Espanjassa 1550-luvulla.

Ehkä osuvin kohdalleni osunut anekdootti Marian osalta on kirje, jossa kuningatar valittaa päänsärkyään toiselle veljelleen Ferdinandille, selittäen että naisia vaivaavat tällaiset sairaudet. Ferdinand kirjoitti vastauksessaan Marian pyytelevän turhaan anteeksi, kyllä miehilläkin pää särkee, ja jatkoi kirjettään yhtä asiallisen puisevilla aiheilla kuin aiemminkin: turkkilaiset olivat rajalla, raha-asioiden kanssa oli vaikeuksia. Ehkä Marian ja muiden prinsessojen menestyksen taustalla oli koko suvun vakaumus siitä, että prinssit ja prinsessat jakavat samat päänsäryt.

Kirjoittaja on FM, joka tekee väitöskirjaa Habsburg-suvun prinsessojen kasvatuksen ja sijaishallitsijuuden vaatimusten kohtaamisesta 1500-luvulla.

Tervetuloa, lukija!

Helsingin yliopiston Topelia-korttelissa tutkitaan ja opetetaan historiaa. Kuva: Henrika Tandefelt

Tämä blogi on perustettu kurkistusikkunaksi Helsingin yliopiston historian yksikön toimintaan. Blogiamme kirjoittavat historian tutkijat, opettajat ja opiskelijat.  Kirjoitamme havainnoista ja löydöistä, jotka liittyvät historiaan, historian tutkimiseen, historian opetukseen ja historiatietoon. Tavoitteena on tuoda yhteen historian yksikön väkeä, heidän työtään ja ajatuksiaan. Haluamme kertoa myös muille siitä, mitä kaikkea yksikössämme on meneillään.

Blogi ei ole ajankohtaisten opetusasioiden tiedotuskanava, mutta käsittelemme ajankohtaisia asioita, jotka liittyvät historian yksikköön ja sen jäsenten toimintaan. Pian voit seurata uutisvirtaamme myös facebook-sivuillamme. Virallisesti blogi aloittaakin toimintansa ensi viikolla, facebook-sivujen julkistamisen yhteydessä.

Kuten tavallista, blogitekstit edustavat kirjoittajiensa näkemyksiä, ei välttämättä yksikön tai yliopiston yleistä linjaa. Joka tapauksessa kirjoittajia yhdistää kiinnostus menneisyyttä ja sen tutkimista kohtaan.

Oletko historian tutkija tai opiskelija ja onko sinulla ajatus historiaan liittyvästä blogiaiheesta, joka sopisi aiheisiimme? Ota yhteyttä vastaaviin toimittajiin!

Mukana muun muassa Anu Lahtinen – anu.z.lahtinen@helsinki.fi, Reetta Hänninen – reetta.hanninen@helsinki.fi, Henrika Tandefelt – henrika.tandefelt@helsinki.fi, Maiju Wuokko – maiju.wuokko@helsinki.fi.