Elmo Mustonen: Tie vei Santa Maria di Cosmediniin

Santa Maria in Cosmedin tunnetaan parhaiten Bocca della Veritasta, totuuden suusta. ”Totuuden Suu” on kivikiekko, jossa on parrakkaan miehen kasvot. Tarinan mukaan miehen suu puree poikki valehtelijoiden kädet. Legendan testaaminen on turistien parissa niin muodikasta, että kivikiekolle on tammikuussakin pitkä jono. Itse kirkossa ei ollut juuri ketään.

Kirkon paikalla oli Rooman tasavallan aikana temppeli, luultavasti Herkulekselle pyhitetty, jonka viemärinkantena Totuuden Suu lienee alun perin palvellut. Paljon muuta temppelistä ei ole säilynyt, mutta koristeellinen turistimagneetti muistuttaa vielä antiikin miljoonakaupungin loistosta. Keisariaikana, Rooman kaupungin ollessa suurimmillaan, kaupunki oli pullollaan koristeellisia temppeleitä ja rikkaiden kartanoita. Maailman keskuksen oli näytettävä siltä ja monumentaalirakentaminen oli hyvää käyttöä sotasaaliille.

Santa Maria di Cosmediniin interiööri. Kuva: Wikipedia. https://en.wikipedia.org/wiki/Santa_Maria_in_Cosmedin#/media/File:Rom,_Santa_Maria_in_Cosmedin,_Innenansicht_2.jpg

Keisarien pröystäily loppui vasta 200-luvulla valtakunnan ajautuessa pitkään ja sotaisaan kriisiin, josta se lopulta ontuen selvisi, mutta Rooman kaupunki ajautui alamäkeen. Vallan keskus siirtyi Konstantinopoliin ja suojaisaan Ravennaan eikä Roomaan enää panostettu. Aikakaudelle on kuvaavaa, että keisariajan viimeinen suuri rakennusprojekti Roomassa olivat Aurelianuksen muurit, jykevät puolustuslaitteet vaikeammille ajoille.

Kiellettyään pakanauskonnot  380, kristitty valtio otti vanhat temppelit huostaansa, mutta ei talousvaikeuksien takia pystynyt pitämään niitä yllä. Ensimmäistä kertaa roomalaiset joutuivat kohtaamaan kaupungissaan jäänteitä menneisyydestä, joka oli peruuttamattomasti ohi. Pakanatemppelit olivat kauniita ja muistuttivat suuruuden päivistä, mutta ne olivat turhia. Pikku hiljaa niistä kierrätettiin osia uusiin rakennuksiin tai niiden marmori poltettiin kalkiksi. Roomalaiset ryöstivät Rooman itse. Santa Maria in Cosmedin sai omat, monimuotoiset klassiset pylväänsä osana tätä hidasta ryöstöä.

Kun Bysantin yritykset valloittaa Rooma takaisin syöksivät Italian sotaan vuosikymmeniksi, romahti Rooman kaupungin väkiluku täysin. 600-luvun taitteessa miljoonalle ihmiselle rakennetussa kaupungissa asui vain n. 30-50 000 ihmistä, keskittyneenä Tiberin rannoille. Tällä asukasluvulla ei olisi saanut Colosseumia täyteen. Rutiköyhille eloonjääneille tuskin oli lohdullista nähdä keisarin virkamiehiä Palatinuksella tai Fokas-tyrannin pylväs Forum Romanumilla. Pienen asutun alueen, abitaton, ympärillä levisi suunnaton hylätty kaupunki, disabitato, joka jatkui Aurelianuksen  muureille asti ja katosi lopullisesti vasta 1800-luvulla. Virallisesti tynkäkaupunkia hallitsi 700-luvulle asti Itä-Rooma, joka kohteli muinaista pääkaupunkia vain osana Ravennasta hallittua provinssiaan. Käytännössä kaupunkilaisten asioita hoiti kirkko, joka neuvotteli niin goottien kuin langobardienkin kanssa turvatakseen kaupungin ruokahuollon. Ruoka-apua jaettiin määrätyistä pisteistä, diaconiae, jotka pitivät listaa tarvitsevista aina 800-luvulle asti. Juuri tällaisena avustuspisteenä Santa Maria in Cosmedin sai alkunsa.

700-luvulla rakennetun kirkon koristelivat Itä-Rooman ikonoklasmiaa paenneet munkit, joiden mukaan kirkko alettiin tuntea kreikan koristeellista tarkoittavalla lisänimellä, Cosmedin. Samoihin aikoihin Rooman väkiluku alkoi taas kasvaa pakolaisten saapuessa sinne paitsi Italiasta, myös arabien valloittamasta Levantista ja uskonnollisten kiistojen repimästä Itä-Roomasta. Kristinuskon levitessä Roomaan alkoi myös virrata pyhiinvaeltajia ihastelemaan marttyyripaikkoja ja aina vain varakkaampia kirkkoja. Totuuden Suuta pällistelemään jonottavat turistit jatkavat tätä perinnettä. Suun legenda onkin peräisin keskiajalta, samoin kuin Cosmedinin lattioita koristavat kauniit mosaiikit. Alun perin kirkon ulkopuolella oli sakristia ja oratorio, mutta ne joutuivat normannien ryöstelyn uhriksi. Rooman korkein kellotorni selvisi. Itä-Rooman vaikutuksen lakatessa ja pyhiinvaellusbisneksen korostaessa Pietarin, Paavalin ja pyhän Laurentiuksen kirkkoja, jäi Santa Maria in Cosmedin varjoon ja rapistui. Uutta huomiota se sai vasta 1700-luvulla, kun siihen rakenettiin pramea valkoinen barokkijulkisivu. Barokkielementit poistettiin 1800-luvun lopussa, kun yhdistynyt Italia alkoi juhlia muinaista perintöään ja äsken kukistuneen kirkkovaltion mahti ei enää ollutkaan muodikasta.

Nykyään Rooma on taas miljoonakaupunki ja Santa Maria in Cosmedin pieni ja syrjäinen, vaikkakin todella kaunis, kirkko. Se rakennettiin Rooman noustessa kirkon siivillä ylös historiansa pahimmasta alennustilasta. Sen rakenteissa on esillä yhtä aikaa vuosisatojen perinteet ja tyylit. Jos barokkifasadi olisi säilytetty, voisi kirkko kertoa yli tuhannen vuoden taidehistorian. Sen sijaan se muistuttaa meitä siitä, miten roomalaisten ja muun maailman suhtautuminen kaupungin historiaan ja sen kerroksiin on muuttunut.

Kun pakanatemppelit suljettiin, ne haluttiin yhä säilyttää ja niitä koetettiin suojella. Pragmaattisuus voitti kuitenkin nostalgian ja vähän kerrallaan rakennukset tuhottiin tai kierrätettiin. Useimmat antiikin rakennukset, jotka ovat yhä pystyssä, saatiin pelastettua vain vihkimällä ne kirkoiksi. Harvoja poikkeuksia ovat Colosseum ja Hadrianuksen mausoleumi, jotka pääsivät uusiokäyttöön muun muassa linnoina.

Kun paavit taas barokkiaikana käyttivät kaupungin julkisivuun valtavia summia, päädyttiin lukemattomia vanhoja kirkkoja peittämään koreilla barokkifasadeilla, kuin kirkko olisi halunnut piilotella vanhoja ja vaatimattomampia rakennuksiaan. Italian yhdistyttyä maan ikiaikaista menneisyyttä taas haluttiin tuoda esille, joskus uudemman kustannuksella. Keskiaikaisia kortteleita jyrättiin, osin, jotta niiden alta voitiin kaivaa raunioita ja osin, jotta Italian uutta loistoa julistavia rakennuksia voitiin rakentaa päälle. Ihannointi saavutti huippunsa fasistihallinnon aikana.

Nyt tilanne on täysin päinvastainen kuin 1500 vuotta sitten: taas miljoonakaupungiksi paisuneella Roomalla ei ole varaa olla suojelematta menneisyyttään, sillä keskiajalla alkanut matkaperinne on muuttunut ympärivuotiseksi turistien mereksi. Rooma elää menneisyydestään samalla kun se hukkuu sitä pällisteleviin ulkomaalaisiin, jotka saastuttavat, roskaavat ja nostavat asuntojen hintoja tavallisten roomalaisten ulottumattomiin. Colosseum, joka hylättiin keskiajalla maanjäristyksen jälkeen luonnon armoille, on Rooman ikoni. Uusimpia rakennuksia Rooman keskustassa ovat modernit museot.

Mutta Santa Maria in Cosmedinia ei ole hylätty. Useiden muodonmuutoksien läpi se on aina jatkanut toimintaansa. Kirkon alkuperää arvostetaan siinä määrin, että siellä pidetään kerran viikossa ortodoksinen messu. Roomassa ikivanha ja kauan sitten kuollut ovat rinnakkain kaikkialla ja onkin helppo unohtaa, että kuolleen kiven ja turistien meren takana on elävä kaupunki, joka on selvinnyt vaikeista ajoista muuttamalla muotoaan ja rakentamalla uutta vanhan rinnalle.

Kirjoittaja on historian opiskelija, joka osallistui tammikuussa 2019 järjestetylle kurssille Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa ja Roomassa. Kurssia rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Lisätietoja kurssista ja siihen liittyvistä blogiteksteistä: https://blogs.helsinki.fi/historia/2019/05/25/anu-lahtinen-opintomatkalla-ikuisessa-kaupungissa/

Jakov Gerchman: Opintomatka Ravennaan

Tein päiväretken Ravennaan Antiikin ja keskiajan perintö -kurssimatkan ohessa 13. tammikuuta 2019. Tuon antiikin aikoihin juurensa juontavan kaupungin menneisyys kiinnostaa minua, sillä se on ollut tärkeä Bysantin aikana, jonka historia kiehtoo minua. Ravenna oli Itä-Rooman Italian hallintoalueen pääkaupunki (584-751). Sen lisäksi, että vierailukohteeni on ollut Ravennan eksarkaatin hallintokeskuksena, on sieltä käsin hoidettu myös Länsi-Rooman (402-476) ja Itägoottien kuningaskunnan (493-540) asioita.

Matkustin Ravennaan Roomasta Bolognan kautta. Päästyäni paikan päälle etsin aluksi San Vitalen basilikan. Basilica di San Vitale on bysanttilaistyylinen vuonna 547 valmiiksi saatettu kirkko, jota koristavat monet vaikuttavat mosaiikit. Tunnetuimmat sen mosaiikeista esittävät Bysantin keisaria Justinianus I:stä ja häneen vaimoaan keisarinna Theodoraa. Justinianuksen vieressä seisovat muun muassa hänen tunnetuin kenraalinsa Belisarius ja Ravennan silloinen piispa.

Ravennan mosaiikkitaide kertoo Bysantin ajoista. Kuva: Jakov Gerchman

Mosaiikeissa on huomattavaa areiolaisvastaista symboliikkaa, mikä kuvastaa ”oikeaoppisen” Rooman ja areiolaiseten itägoottien välistä eroa. Areiolaiset eivät uskoneet Jeesuksen olevan samaa olemusta Jumalan kanssa, mutta San Vitalen koristelussa tämä yhteys on ilmeinen.

Kirkosta siirryin sen lähellä sijaitsevaan mausoleumiin, jonne on perimätiedon mukaan haudattu keisari Theodosius I:n tytär Galla Placidia. Sekin on koristeltu kauniilla mosaiikeilla ja erinäisillä sarkofageilla. Pienestä mausoleumista taivalsin hieman kauempana sijaitsevaan pieneen Battistero Neoniano -nimiseen kastekappeliin, jonka kattoa koristaa Johannes Kastajan suorittama Jeesuksen kaste. Kappelin vieressä sijaitseva Museo Arcivescovile e Capella di Sant’Andrea oli seuraava kohteeni – siellä esiteltiin erilaisia historiallisia esineitä sekä värikkäillä mosaiikeilla päällystettyä pientä kappelia.

Kuva: Jakov Gerchman

Lopuksi pääsin yhteislipulla vielä lyhyen etäisyyden päässä sijaitsevaan henkeäsalpaavan upeaan Sant’Apollinare Nuovo -kirkkoon, joka on rakennettu 500-luvun alussa eli itägoottien hallitessa kaupunkia. Sen mosaiikkiseinät, jotka kuvaavat pyhimyksiä, ovat pitkän pylväsrivin kannattelemia. Lisäksi takaseinässä riippuu pieni vanhaa keisari Justinianusta kuvaava mosaiikki.

Olen käynyt ”ikuisessa kaupungissa” jo neljästi. Tämä viikon mittainen kurssimatka tarjosi Ravennan matkan lisäksi paljon uutta, ja antiikin taloihin, kuten keisari Augustuksen kotiin, tutustuminen oli minulle mukava kokemus. Ravenna oli kuitenkin täysin erilainen – Roomassa oli tammikuussakin paljon turisteja etenkin esittelemääni kohteeseen verrattuna. Ravenna vaikutti puhtaasti italialaiselta kaupungilta.

Kirjoittaja on historian opiskelija, joka osallistui tammikuussa 2019 järjestetylle kurssille Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa ja Roomassa. Kurssia rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Lisätietoja kurssista ja siihen liittyvistä blogiteksteistä: https://blogs.helsinki.fi/historia/2019/05/25/anu-lahtinen-opintomatkalla-ikuisessa-kaupungissa/

Anu Lahtinen: Opintomatkalla ikuisessa kaupungissa

Suunnittele, aikatauluta, tarkista. Aikatauluta uudelleen, improvisoi. Odottele, tarkista, aikatauluta uudelleen, improvisoi. Improvisoi lisää. Tämäntapaisten vaiheiden kautta kulki tammikuussa 2019 kurssin Antiikin ja keskiajan perintö toteutus. Kyse oli kurssimatkasta Villa Lanteen, ikuiseen kaupunkiin sekä Vatikaaniin ja Ostiaan. Kurssivierailujen mittaan seminaarilaiset pitivät esittelyjä sekä erilaisia kohde-esittelyitä. He myös kuuntelivat luentoja ja osallistuvat sekä keskustelevaan seminaariosuuteen että arkisto- ja muistomerkkivierailuihin.

Viikon mittaisen kurssin tavoitteena oli voimistaa kiinnostusta antiikin ja keskiajan perintöä ja näiden aikakausien välistä jatkumoa kohtaan. Seminaari ”Rooman antiikin ja keskiajan perintö” perehdytti luennoin, retkin ja alustuksin opiskelijat Roomaan sekä sen historiaan ja merkitykseen eurooppalaiselle sivilisaatiolle. Kurssilla tuotiin esiin muun muassa Pohjolan ja Rooman välisiä yhteyksiä. Lisäksi kurssilaiset valitsivat itselleen tärkeitä vierailukohteita – joku teki päivämatkan Ravennaan, joku toinen taas kävi messussa kuuluisassa pyhiinvaelluskirkossa omalla ajallaan.

Näkymä Colosseumilta tammikuussa 2019.

Rooman kaltaisessa kaupungissa kaikkea ei voi yksinkertaisesti suunnitella valmiiksi. Ruuhkat, arkisten tarvikkeiden hankinnat tai odottamattomat aukioloaikojen muutokset voivat tehdä aikataulutoiveet tyhjiksi. Lippuja on voitu myydä kohteisiin, jotka todellisuudessa eivät ole auki lippujen voimassaolon aikana. Toisaalta yllättäen ohikulkijat houkutellaankin näyttelyyn tai kirkkoon, joka ei yleensä ole ollut lainkaan nähtävissä, ja tilaisuuteen on tartuttava.

Villa Lante on paikkana erityislaatuinen; sen pitkä historia ja upeat näkymät saavat tutkijan tuntemaan sekä pienuutta että tavatonta kiitollisuutta. Kerrankin pienen maan tieteentekijät ja opiskelijat saavat ihailla maailmaa aitiopaikalta ja tähyillä kuuluisia kohteita aamuruskosta auringonlaskuun.

Kurssisuoritukseen kuului lyhyt loppuraportti, joista on työstetty blogijulkaisuja sopiviin blogeihin kuten (Fenestra finnorum https://fenestrafinnorum.wordpress.com/), Villa Lanten ystävät (https://www.villalante.net/blogi2) sekä tämä Historian oma blogi (https://blogs.helsinki.fi/historia). Julkaistut blogitekstit linkitetään tähän lastuun sitä mukaa kun ne ilmestyvät. Blogilastut edustavat ja edistävät siten omalta osaltaan opintojen yleisiä tavoitteita kuten kirjallisen ilmaisun ja viestinnän kehittämistä digitaalisessa ympäristössä.

Kirjoittaja järjesti tammikuussa 2019 kurssin Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa Roomassa yhteistyössä dosentti Marja-Leena Hännisen kanssa. Matkakuluja rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit

Helsingin yliopisto on myöntänyt historian yksikölle rahoituksen opetuksen digiloikkaan, jonka avulla päivitetään historian opetusta. Ensisijaisesti tarkastelussa on tutkinnon kokonaisuus: millaisia tietoja opintojen eri vaiheissa tarvitaam digitaalisista lähteistä, digitaalisesta historiantutkimuksesta ja digitaalisista menetelmistä?

Digiloikkaan kuuluu myös opetuskokeiluja, joissa painottuvat vuoroin aineistot, vuoroin menetelmät. Keväällä 2018 historiassa on meneillään kurssi #Helsinki1918, joka huipentuu twiitteihin Helsingin sadan vuoden takaisesta historiasta.

Opiskelijat ovat osallistuneet luennoille, tutustuneet arkistoihin ja hahmotelleet omia teemojaan. Kurssilla on käsitelty erilaisia sähköisiä aineistoja kuten Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistoa ja helsinkikuvia.fi -kokoelmia. Kokoamiensa tietojen pohjalta opiskelijat twiittaavat 12.4.-27.4.2018 erilaisista teemoista, jotka liittyvät Helsingin historiaan vuonna 1918.

Vastaavan tapaisia kursseja on järjestetty kouluopetuksessa, ja esimerkiksi @Ylehistoria on koordinoinut twiittikampanjoita muun muassa talvisodasta (#sota39) ja kieltolaista (#kieltolaki). Tällä hetkellä monet muutkin tahot twiittaavat vuoden 1918 tapahtumista, mutta yliopisto-opetuksessa kokeilu on varsin uutta.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että kaikki opiskelu suoritettaisiin twiitein, vaan sen kokeilemisesta, miten lyhyeen tekstiin voi mahduttaa asiallista tietoa menneisyydestä. Twiittien kautta voidaan käsitellä monenlaisia historiallisen tiedon, tiedeviestinnän ja tutkijan vastuun kysymyksiä. Myös sosiaalisen median käytöstä ja lainalaisuuksista on keskusteltu ja haettu neuvoja muun muassa yliopiston opetusteknologian ja aktiivisten twiittaajien suunnalta.

#Helsinki1918-kurssin ohjaajatili on osoitteessa https://twitter.com/Helsinki1918 ja sen kautta löytää myös opiskelijoiden ja muiden vuodesta 1918 twiittavien toimijoiden tilejä.

Huhtikuun alussa kurssilaiset kävelivät Helsingin keskustassa aihepiirin asiantuntijan, dosentti Samu Nyströmin johdolla. Nyström toi esiin kaupungin monikerroksisen historian ja hyvin äärimmäisten maailmojen rinnakkaisuuden, nälän, pelon ja satunnaisen yltäkylläisyyden saarekkeet. Kävelyn lopuksi hän korosti sitä, että Helsinkin vuoden 1918 tapahtumissa oli mukana satojatuhansia yksilöitä, jotka tekivät vajavaisen tiedon perusteella kauaskantoisia ratkaisuja.

Kuten Nyström totesi, kurssilaisten twiitit voivat olla osaltaan mukana kertomassa tämän menneisyyden moninaisuudesta, lukemattomista eri näkökulmista, joita menneisyyteen voi löytää.

Twiittaus alkaa 12.4. ja mukana on niin on niin valkoisia ja punaisia kuin sivustakatsojiakin, aikuisten ja lasten näkökulmaa, tiettyjen rakennusten ja ilmiöiden kehitysvaiheita.  Kurssin ohjaajatili #Helsinki1918-kurssi @helsinki1918a on seurattavissa osoitteessa https://twitter.com/helsinki1918a, ja kullakin opiskelijalla on oma twitter-tili, joka on avattu kurssia varten.

Tervetuloa seuraamaan!

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, historian digiloikan toimija, aktiivinen twiittaaja (@anulah) sekä yksi #Helsinki1918-kurssin vetäjistä. Kurssilaisten lisäksi parhaillaan vuoden 1918 tapahtumia käsittelee myös mm. historian dosentti Samu Nyströmin ylläpitämä twitter-tili https://twitter.com/Helsinki1918

Jutta Riepula: Hedy Lamarr – aikansa Marilyn vai Marie Curie?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Jutta Riepula.

Näyttelijätär Hedy Lamarr (1914-2000) on tunnettu paitsi kauniista kasvoistaan (”The Most Beautiful Woman In Films”), myös saavutuksistaan teknologian saralla.

Hedy Lamarr elokuvassa ”The Heavenly Body”. MGM, 1944. Wikimedia Commons.

Itävaltalaissyntyisen Hedwig Kieslerin uran muistettavin rooli oli tsekkiläisessä eroottissävytteisessä menestyselokuvassa Hurmio (1933). Nuoren Evan osa toi Lamarrille mainetta ja vahvoja naisrooleja, mutta samalla lokeroi tämän kapeaan naistyyppiin, jollaiselle ei tuon ajan Hollywoodissa ollut pitkäaikaista kysyntää.

Filmi- ja tv-uran jälkeen otsikoihin alkoivat nousta erilaiset kohut tähden yksityiselämässä, ja 1970-luvulle tultaessa tämän julkisuuskuvaa leimasivat oikeusjutut, myymälävarkaudet, avioerot, riidat omaelämäkerrasta sekä epäonniset kauneusleikkaukset. Lamarr kuoli lopulta Floridassa sokeutuneena ja kotiinsa sulkeutuneena.

Lamarr työskenteli koko elämänsä keksintöjen parissa. Niistä merkittävin oli säveltäjä George Antheilin kanssa kehitelty taajuusvaihteluun perustuva salausjärjestelmä. Keksintö ei päätynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa armeijan käyttöön, mutta osoittautui myöhemmin menestykseksi, ja onkin pitkälti perustana nykyiselle matkapuhelinteknologialle sekä langattomalle verkolle.

Aikanaan keksintöä ei juuri noteerattu, ja tähti pysyi henkilökuvansa vankina. Lehdistö kyllä saattoi ihmetellä naisen tapaa hämmentää kuvausryhmää vaikkapa siteeraamalla Goethea ottojen välissä, mutta vasta seuraavat sukupolvet nostivat esiin tämän saavutukset keksijänä. Onkin mielenkiintoista, kuinka näyttelijätär ikääntyessään muuttui julkisessa keskustelussa seksikkäästä seireenistä säälin ja ivan kohteeksi, ja kuolemansa jälkeen väärinymmärretyksi älyköksi.

Hedy Lamarr edustaa ongelmallisen ja kahtiajakautuneen naiskuvan jatkumoa läpi historian sekä jakoa pinnalliseen ja älylliseen, syntiseen ja ylevään. Naista on ollut vaikea nähdä yhtäaikaisesti sekä seksuaalisena toimijana että oivaltavan terävänä ajattelijana, ja myös Lamarr on haluttu määrittää joko paheelliseksi kohujulkkikseksi tai nerokkaaksi keksijäksi, ikään kuin fyysisyys ja älyllisyys jollain tapaa kumoaisivat toisensa.

Lamarrin elämästä ilmestyi vastikään dokumentti Bombshell: The Hedy Lamarr Story (2017). Se pyrkii luomaan tähdestä inhimillisemmän kuvan antaen tälle aiempaa moniulotteisemman ja värikkäämmän tulkinnan, sekä ravistelemaan totuttuja ajatusmalleja. Sen ohjaaja Alexandra Dean toivookin elokuvan tuovan tuoreen menestysdraaman Hidden Figuresin (2016) tavoin esiin historian varjoon jääneitä henkilöitä sekä muuttavan käsityksiä siitä, ketkä voivat muokata maailmaa.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Iida Karjalainen: Liian toiveikas? Esperanton isä ja unelma universaalista ihmisyydestä

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Iida Karjalainen.

L.L. Zamenhof (istumassa keskellä vaimonsa Klara Zamenhofin kanssa) 1. esperantokonferenssissa Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Ludwig Lazarus Zamenhofilla oli unelma. Puolanjuutalainen silmälääkäri halusi poistaa maailmasta etnisten ryhmien väliset konfliktit, ja tarjosi ongelmaan ratkaisun vuonna 1887 julkaistussa kirjasessa. Neutraali keinotekoinen kieli helpottaisi kansojen välistä kommunikointia, kirjoitti nimimerkki Doktoro Esperanto, Tohtori Toiveikas.

Nimimerkin mukaan nimetyn kielen eli esperanton takana oli Zamenhofin oma tausta: ”Juutalaisuuteni on pääsyy sille, miksi jo aikaisesta lapsuudestani lähtien antauduin kokonaan kaiken kattavalle idealle ja unelmalle, eli ihmiskunnan tuomiselle yhteen veljeyden nimissä.”

Juutalaisen valistuksen haskalan keskellä kasvanut ja 1800-luvun lopun pogromit kokenut Zamenhof hylkäsi sionismin, koska piti nationalismia vahingollisena kaikille. Ratkaisu levottoman ajan ongelmiin oli kansalliset rajat ylittävän pasifistisen liikkeen perustaminen. Esperanto oli vain osa tätä ideaa.

Zamenhof kehitteli esperanton rinnalle rabbi Hillelin ajatusten pohjalta homaranismia, uskonnollista filosofiaa, jonka tarkoitus oli juutalaisuuden uudistaminen ja uskontojen välisenä siltana toimiminen.

Zamenhofin uskonnollinen pasifismi törmäsi kuitenkin vastustukseen Ranskassa, jossa esperantoliikkeen 1. konferenssi järjestettiin vuonna 1905.

Kansainvälisestä kielestä innostuneet ranskalaiset professorit ja tiedemiehet olivat kauhuissaan Zamenhofin konferenssia varten kirjoittamasta puheesta. Tunteikas puhe loppui kaikkia uskontokuntia syleilevään rukoukseen: ”Kristityt, heprealaiset ja muhamettilaiset, me olemme kaikki Jumalan lapsia.”

Ranskalaisten mielestä puhe oli sensuroitava, sillä Dreyfus-tapauksen jakamassa Ranskassa edes Zamenhofin juutalaisuuden mainitseminen oli riskialtista. Ranskalaisten visio esperantosta oli toisenlainen kuin kielen luojan: heille esperanto oli täysin neutraali kansainvälinen kieli, jolla ei tulisi olla poliittisia eikä uskonnollisia kytköksiä.

Zamenhof piti silti puheensa yleisölle, joka otti universaalin ihmisyyden sanoman riemukkaasti vastaan. ”Tänään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, me, mitä erilaisimpien kansakuntien edustajat, seisomme vierekkäin, emme vieraina emmekä vihollisina, vaan veljinä”, Zamenhof julisti.

Esperantosta ei kaikesta huolimatta tullut Zamenhofin kaavailemaa uskonnollis-pasifistista liikettä, vaan kieli ja sen ympärille syntynyt liike kävivät läpi 1900-luvun aikana monenlaisia vaiheita.

Saadakseen esperantolle lisää puhujia kansalliset esperanto-organisaatiot yrittivät vuosisadan alussa riisua kielen kokonaan sen ideologisista piirteistä, ja esperanton juutalaiset juuret yritettiin häivyttää kokonaan taustalle. Esperantosta haluttiin tehdä milloin talouden, milloin tieteen neutraali kieli, ja 1920-luvulla kieli sai kannatusta muun muassa Kansainliitossa.

Zamenhofin unelmista huolimatta esperanto ei lopulta pelastanut maailmaa, mutta esperantoliike omaksui silti osan kielen luojan toiveikkuudesta. Vuosittain kansainväliseen esperantokonferenssiin kokoontuvat esperantistit vannovat edelleen rauhan ja kansainvälisyyden nimiin, ja toisin kuin muut 1800-luvun lopulla kehitetyt keinotekoiset kielet, esperanto selvisi. Toiveikkaan tohtorin kuolemasta tuli vuonna 2017 sata vuotta, mutta esperanto elää edelleen.

Ensimmäinen esperantokonferenssi Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Tekstin lähteenä on käytetty teoksia Boulton Marjorie, Zamenhof. The Creator of Esperanto. Routledge and Kegan Paul: Lontoo 1960, Forster Peter G., The Esperanto Movement. Mouton Publishers: Haag 1982 ja Garvía Roberto, Esperanto and its Rivals. The Struggle for an International Language. University of Pennsylvania Press: Philadelphia 2015.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Sanna Rantahalvari: ”Kuin suuri yhteisvankila”. Juhani Ahon kokema sisällissota Helsingissä 1918

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Sanna Rantahalvari.

Sata vuotta sitten Helsingissä elettiin hyvin erilaista talvea kuin nyt. Sama lumi ja Ioska varmasti vaivasivat kaupunkilaisia, mutta suurempi huolenaihe oli tammikuussa 2018 alkanut sisällissota. Elintarvikkeista oli pulaa, kaupungeista puuttui laillinen järjestysvalta ja aseellisia kaarteja putkahteli sieltä täältä. Kaupunkitila militarisoitui, kuin punakaarti alkoi valvoa yhteiskunnallisesti merkittäviä rakennuksia valtauksensa jälkeen. Helsingissä elettiin ”kuin suuressa yhteisvankilassa”, kuten Juhani Aho luonnehti päiväkirjassaan.

Juhani Aho (1861–1921). Lähde: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos (julkaistu vuonna 1953 Suomessa). Wikimedia Commons.

Juhani Aho oli sisällissodan syttyessä 57-vuotias kuuluisa kansalliskirjailija, joka oli teoksessaan tottunut kuvaamaan kansan syviä rivejä. Kirjailijalle olikin shokki huomata, miten huonosti hän enää tunsi kansaansa. Arkinen elämä muuttui oudoksi ja uhkaavaksi, kun ”vartijoita ja vakoilijoita liikkui kintereillämme kaduilla ja vaani meitä monessa kodissakin”.

Sota muutti peruuttamattomasti arjen kaupungissa. Aho suhtautui tähän kenties hieman lakonisesti, sillä hän raportoi usein päiväkirjassaan siitä, kuinka hankalaa oli mennä Hufvudstadsbladetin toimistoon tai senaatin tiloihin, kun punakaartilaiset partioivat kaikkialla. Varsinaiset taistelut olivat kaukana Ahon kodista Eirasta, ja sotakokemus olikin ennen kaikkea henkinen, kun ”alituinen tunne tukehtumisesta ahdisti rintaa”.

Koko punaisen miehityksen ajan kirjailija jaksoi uskoa ja odottaa valkoisen Suomen armeijan saapumista. Aho oli porvariston tapaan suojeluskuntien puolella konfliktissa, sillä punakaarti horjutti hänelle tutun ja ikuisena pidetyn yhteiskuntajärjestyksen rakenteita. Sisällissota oli ohimenevä vaihe yhteiskunnassa, punakaartin ”talviyön unelmaa”, sillä Ahon mielestä valtaa kaupungeissa ja isänmaassa tulisi aina  käyttämään koulutettu omistava luokka.

Talviyön unelmaa seurasi Aholle ”hirmuinen kesä”, sillä sekä punaiset että valkoiset osoittautuivat hänelle pettymykseksi. Rakentavan eheyttämispolitiikan sijaan valkoiset asettuivat vallankahvaan ja punaiset suljettiin vankileireille. Tilanne alkoi helpottaa vasta 1920-Iuvulle tultaessa, kun uusi perustuslaki ja orastava talouskasvu vakauttivat kansakuntaa. 1920 julkaistussa romaanissaan Muistatko Aho puhuukin unohtamisen tärkeydestä, sillä vääryyksien ja kauheuksien muistelu ei panna yhteiskunnan haavoja, vaan silloin ”täytyisi verikostossa surmata kaikki”.

Juhani Ahon patsas Engelin aukiolla (Armfeltintie 6:n edustalla). Kuvaaja:
Grünberg Constantin, 1960-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Tekstin lähteenä on käytetty Ahon teosta ”Hajamietteitä kapinaviikolta” (1918) sekä romaania ”Muistatko” (1920).

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Elmo Mustonen: Miltä Eurooppa näytti intiaanin silmin?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Elmo Mustonen.

Tisquantum astui purjelaivalle ensimmäistä kertaa elämässään päivänä, jona hänet siepattiin orjaksi, kesällä 1614. Massachusettsissa koko elämänsä viettänyt intiaani vietiin kahleissa Eurooppaan. Seuraavat kuusi viikkoa hän vietti kannen alla sidottuna, eläen kuivatulla turskalla. Hän pääsi vapaaksi Malagassa.

Malaga oli ahdas, välimerellinen ja meluisa. Kaupungissa oli suuri katedraali ja sitä ympäröivillä kukkuloilla kohosi linnoitus, joka oli rakennettu kivestä. Kirkossa oli lasi-ikkunat.

Eurooppalaiset asuivat liikkumattomissa taloissaan ympäri vuoden ja palelivat talvisin, koska eivät hallinneet lämpöeristystä yhtä hyvin kuin Amerikan alkuasukkaat. Pienestä kylästä kotoisin ollut Tisquantum on varmasti ollut sanaton. Kaikki ruoka oli hänelle vierasta. Miten hänen vatsansa kesti vehnää? Tai kananmunia? Pitikö hän oluesta? Hän oli elänyt koko elämänsä kalalla ja maissilla.

Squanto eli Tisquantum opettamassa kalatemppuaan. Lähde: Bricker, Garland Armor. The Teaching of Agriculture in the High School. New York: Macmillan, 1911, s. 112. Wikimedia Commons.

Miltä Eurooppa haisi? Suuret, ahtaat kaupungit ovat varmasti lemunneet inhottavilta. Maallakin oli karjaa, hevosia ja sikoja, joita hän ei koskaan ollut nähnyt. Meille tuttu navetan tuoksu oli hänelle uusi ja epämiellyttävä. Jopa ihmiset haisivat pahalta, sillä Euroopassa peseydyttiin paljon harvemmin kuin Amerikassa.

Espanjalaisille munkeille Tisquantumin sielu oli ykkösprioriteetti. Ei tiedetä, kääntyikö hän kristityksi. Luultavasti hän osallistui jumalanpalveluksiin Euroopassa ollessaan. Miltä tuntui palvoa vierasta jumalaa oudolla kielellä? Miten hän sovitti oman kansansa uskonnolliset perinteet kristinuskoon? Tisquantum taivutteli munkit päästämään hänet protestanttiseen Englantiin. Ymmärsikö hän kristikuntien välisen vihanpidon?

Ehkä vielä kiinnostavampaa on miettiä asioita, jotka Tisquantum tunnisti. Euroopassakin noudatettiin tiukkoja sukupuolirooleja. Varakkaat osoittivat statustaan kalliilla vaatteilla ja koruilla. Sotaa käytiin jatkuvasti ja se oli poikkeuksetta miesten tehtävä. Ruoka tuli pöytään merestä ja pelloilta. Ehkä kotoutuminen ei ollutkaan niin vaikeaa. Lopulta Euroopassa oli ehkä sittenkin enemmän tuttua kuin vierasta.

Tisquantum palasi lopulta kotiin kuuden vuoden jälkeen ja löysi kotikylänsä tautien autioittamana. Maailma, jota hän oli paennut, oli ehtinyt hänen edelleen. Ne intiaanit, jotka hän löysi, eivät luottaneet häneen enää. Hänestä oli tullut liian eurooppalainen. Hän kuoli englantilaisten parissa 1622.

Hän oli poissa vain kuusi vuotta. Tuona aikana koko se maailma, jossa hän oli kasvanut, tuhoutui äkisti. Englantilaiset rakensivat linnoituksen hänen kotikylänsä paikalle. Koti, johon Tisquantum yritti niin pitkään päästä takaisin, oli lakannut olemasta.

Tekstin lähteenä on käytetty Charles C. Mannin teosta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta (2005).

Kirjoittaja on kandivaiheen historianopiskelija Helsingin yliopistossa.

Tuomas Harju: Julius Tallberg, Lauttasaaren omistaja

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Tuomas Harju.

Julius Tallberg (1857–1921) saattaa olla nimi, jota monikaan helsinkiläinen ei tunne. Hänen kädenjälkensä näkyy kuitenkin joka puolella Helsinkiä. Kolmen sepän patsasta, City-Käytävää ja Lauttasaarta ei olisi ainakaan nykymuodossa olemassa ilman ehtymätöntä tarmonpesää, Julius Tallbergiä.

Kolmen sepän patsas. Wikimedia Commons.

Tallberg oli synnynnäinen kauppamies. Jo teini-ikäisenä ensimmäisessä työpaikassaa rautakaupan apulaisena Turussa hän osoitti poikkeuksellista bisnesvainua. Tallberg oli myös ahkera: joka aamu hän lähti aikaisin myymään nauloja torille, mihin maalaiset tulivat ostamaan niitä. Ei siis mikään ihme, että hänellä oli jo 30-vuotiaana menestyvä rakennustarvikeliike Helsingissä.

Tallbergin tarmo oli kuitenkin kyltymätön. Helsingin rakennusbuumin kiihtyessä vuosisadan vaihteessa hän ryhtyi myös itse kivitalojen rakennuttajaksi. Tallbergin sanottiinkin olevan itse rakennustarvikeliikkeensä paras asiakas! Hän uskalsi myös rohkeasti levittäytyä uusille aloille. Tallberg oli perustamassa Suomen ensimmäistä sementtivalimoa ja rahoitti aloittelevia yrityksiä (esimerkiksi Strömbergin sähkökonetehdasta).

Tallberg oli kiinnostunut myös kotikaupunkinsa asioista ja hän aloitti kaupunginvaltuustossa vasta 31-vuotiaana. Erityisesti hän halusi varmistaa elinkeinoelämän edellytykset Helsingissä ja oli mukana niin satamaradan rakentamisessa kuin liikennelaitoksen perustamisessa. Hänellä oli myös silmää kaupungin kehittämiselle: kun hän osti korttelin Kaivokadun ja Aleksanterinkadun välissä rakentaakseen uuden hulppean myymälän, rakennutti hän samalla nykyisin City-Käytävänä tunnetun vilkkaan kauppakujan yhdistämään sen rautatieasemaan.

Tallberg oli myös aktiivinen lahjoittaja. Hänen perustamansa säätiöt lahjoittivat rahaa niin kaupungille kuin nuorille opiskelijoille. Hänen Helsingin kaupungille lahjoittamansa Kolmen sepän patsas komeilee yhä Aleksanterinkadun päässä, Tallbergin nimeä kantavan talon edessä.

Lauttasaari, ilmakuva. Kuvaaja: H. Sternberg, 1965. Helsingin kaupunginmuseo

Tallberg osti Lauttasaaren vuonna 1913 tarkoituksenaan myydä se eteenpäin kaupungille. Valtuusto ei kuitenkaan nähnyt vielä tuolloin tarvetta kaupungilla laajentua länteen ja hylkäsi tarjouksen. Tallberg päätti kehittää Lauttasaarta itse: hän perusti sinne lauttayhteyden Ruoholahdesta (jonka mukaan saari sai suomenkielisen nimensä!) ja antoi laatia asemakaavoja. Kun kaupunki lopulta liitti Lauttasaaren itseensä vuonna 1946, tuli se huomattavasti Tallbergin pyytämää hintaa kalliimmaksi!

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.