Maiju Wuokko: Taloushistoriako tylsää?

Taloushistoria on kuivakkaa, kasvotonta, makrotasolla tapahtuvaa, vaikeaselkoista numeroiden ja matemaattisten kaavojen pyörittelyä. Sanalla sanoen tylsää. Vai onko sittenkään?

Suomen taloushistoriallisen yhdistyksen toiminnanjohtajana saatan olla jäävi arvioimaan asiaa. Huomautettakoon silti, että en koe olevani ”perinteinen taloushistorioitsija” (mitä ikinä se merkitseekään). Oma työni liikkuu talouden ja politiikan välisellä harmaalla alueella ja on luonteeltaan vahvan laadullista. Se keskittyy epämääräisesti tavoitettavissa olevaan poliittiseen vaikuttamiseen, jota on vaikeaa tai jopa mahdotonta kvantifioida.

Yrityshistorian kenttään kuuluvan oman tutkimukseni myötä olen jo vuosien ajan altistunut myös taloushistorialle alojen läheisen kytköksen takia. Oma taloushistorian tuntemukseni osoittautui silti kovin rajoittuneeksi osallistuessani touko-kesäkuun vaihteessa Jyväskylän yliopistossa pidettyyn Taloustutkijoiden kesäseminaariin ja Economic and Business History Societyn konferenssiin.

Taloushistorian nuorten tutkijoiden tapaamisen osallistujat. Kuva: Maiju Wuokko

Taloushistoriallinen yhdistys järjesti osana kesäseminaaria tapaamisen nuorille suomalaisille taloushistorian tutkijoille. Tavoitteena on tarjota tilaisuus tutustua sekä samassa uravaiheessa oleviin että varttuneempiin kollegoihin eri puolilta Suomea. Kuten edellinen vastaava kokoontuminen keväällä 2015, myös tämänkertainen tapaaminen oli erittäin onnistunut ja innostava. Toivottavasti päivän aikana syntyi myös hedelmällisiä yhteyksiä: ainakin ilmassa leijui lupaus useista luontevista yhteistyöhankkeista tulevaisuudessa.

Mahdolliset olettamukset kuivasta ja kasvottomasta kaavojen ja käppyröiden pyörittelystä saivat tapaamisessa kyytiä. Aiheiden ja lähestymistapojen kirjo oli päätähuimaava 1600-luvun kauppakomppanioista IT-sektoriin, 1800-luvun vararikkojen sosiaalisista ja taloudellisista vaikutuksista neuvolatoiminnan pitkäaikaisvaikutuksiin, ja kruununtilojen perinnöksi ostoista kylmän sodan telakkateollisuuteen. Tarkastelun taso vaihteli yksittäisistä kaupan alan toimijoista tuotantoalojen ja -klustereiden kautta kokonaisiin kansantalouksiin; spatiaalisella ulottuvuudella oltiin kaikkialla globaalin ja paikallisen tason välillä. Tutkimusten aikajänteet vaihtelivat muutamasta vuosikymmenestä vuosisatoihin.

Osa tutkimusaiheista edellyttää laajaa kielitaitoa, osa syvällistä laskennallista osaamista, mutta kaikille osallistujille oli yhteistä kyky esitellä omaa tutkimusta helppotajuisesti ja lähestyttävästi, ydinasioihin keskittyen. Se luvannee hyvää taloushistorian tulevaisuudelle ja hyvä niin. Talouden ilmiöiden ja niiden juurien ymmärtäminen on näet nykymaailmassa tärkeämpää kuin koskaan. Siinä määrin talous, sen voimat ja toimijat määrittävät, ohjaavat ja raamittavat ajattelutapaamme, kulttuuriamme ja yhteiskunnallista päätöksentekoamme.

Taloushistorian yhteiskunnallinen relevanssi on sitten valtava, ja sama pätee nuorten tutkijoiden tapaamisessa esiteltyihin tutkimuksiin. Niissä arvioidaan kriittisesti ”yrittäjyyspöhinää” ja ”talouspuhetta”, hahmotellaan markkinatalousjärjestelmän ja sen perusyksiköiden luonnetta ja muotoutumista, ja pohditaan eriarvoisuuden ja tuloerojen muodostumista ja vaikutuksia yhteiskunnassa.

Nuorten tutkijoiden esittäytymissessiot ja koko myöhempi EBHS-konferenssi todistivat vahvasti saman asian puolesta: ihmiskunnan historia on myös taloudellisten ilmiöiden historiaa. Samalla ihmistä ei voi irrottaa taloudesta, vaan on tärkeää huomioida, että ”taloudella” on yhtä lailla sekä materiaalinen että henkinen ulottuvuutensa. Se ei ole mikään itsenäisesti etenevä, vääjäämätön voima, vaan päinvastoin ihmiset, heidän ajatuksensa, yhteiskuntansa sekä niiden kulttuuri ja politiikka määräävät taloutta.

Anne E. C. McCants pohtimassa kansakuntien menestymistä tai menestymättömyyttä selittäviä tekijöitä. Kuva: Maiju Wuokko.

Taloushistoria pyrkii omalta osaltaan vastaamaan ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta ratkaiseviin suuriin kysymyksiin: Miksi jotkut taloudet tai talousalueet menestyvät, toiset eivät? Mitkä tekijät luovat talouskasvua ja hyvinvointia? Entä mikä niitä estää ja miksi? Näihin kysymyksiin voi etsiä vastausta lukemattomilla eri tasoilla ja tavoilla, ja uudet nuoret tutkijat toivotetaan avosylin tervetulleiksi mukaan.

Ottaisitko sinäkin kutsun vastaan ja liittyisit joukkoon?

Kirjoittaja on FT ja poliittisen yrityshistorian tutkija, joka toimii Suomen taloushistoriallisen yhdistyksen toiminnanjohtajana.

Sanna Rantahalvari: Heikki Mikkeli palkittiin vuoden opettajaksi

Yhden lukuvuoden lähestyessä taas loppuaan Kronoksen hallitus sai ehdotuksen vuoden opettajan palkitsemisesta. Historian oppiaineen opetushenkilökunnasta löytyy toinen toistaan taitavampia pedagogeja, joilla on kaikilla omia opetustyylejään ja kiinnostuksen kohteitaan. Arjen keskellä tämä tosiseikka usein unohtuu, ja nyt koimme tarpeelliseksi muistutella sekä opiskelijoita että opettajia siitä, miten lahjakkaiden ihmisten kanssa saamme päivittäin tehdä töitä.

Historian kevätjuhla 23.5.2018. Kuva: Petri Savolainen.

Äänestyksessä opiskelijat valitsivat vuoden opettajan ja kirjoittivat vielä perustelunsa. Äänestyksen voittajaksi ylsi professori Heikki Mikkeli. Onnittelut vielä Heikille! Laitoksen kevätjuhlassa professori palkittiin kukkakimpulla ja kunniakirjalla.

Mikkeliä koskevissa perusteluissa ei kehuja säästelty. Hänet mainittiin ”ylivertaiseksi pedagogiseksi osaajaksi”, joka löytää aina aikaa opiskelijoilleen. Erityistä kiitosta saivat hänen järjestämänsä kandi- ja graduseminaarit, joissa Mikkeli taitavasti kannustaa ja ohjaa opiskelijoitaan. Tärkeänä pidettiin myös sitä, miten helposti professori on tavoitettavissa – moni kertoi ”itkeneensä hänen olkapäätään vasten”, kun seminaarityö ei edistynyt, mutta lähteneensä vastaanotolta itsevarmana ja uutta intoa täynnä.

Sanna Halvari antaa Vuoden opettaja -palkinnon professori Heikki Mikkelille. Kuva: Petri Savolainen

Mikkelin saamat kehut osoittavat, että opiskelijat arvostavat opetushenkilökunnan paneutumista työhönsä ja sitä, että hallinnollisten uudistusten ja kiireen keskellä aikaa löytyy myös opiskelijoiden kohtaamiselle. Opiskelijan arjessa tärkeiksi hetkiksi muodostuvat luennoilla koetut oivallukset sekä keskustelut, joissa opiskelija kokee tulleensa kuulluksi.

Omassa kiitospuheessaan laitoksen kevätjuhlassa Heikki Mikkeli puolestaan kehui opiskelijoita ja kollegoitaan – ilman oppiaineen innostunutta ilmapiiriä ja motivoituneita työtovereita olisi arki huomattavasti työläämpää. Tämä on hyvä muistutus meille kaikille siitä, miten tärkeää on hyvän yhteishengen vaaliminen yhteisön sisällä.

Aurinkoista kesää!

Kirjoittaja on historianopiskelijoiden ainejärjestön Kronoksen opintovastaava ja Suomen ja Pohjoismaiden historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Ahto Apajalahti: Historiantutkimuksen tieteellisyys

Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä kyseltiin hiljattain, onko historiantutkimus ”ihan oikea, luotettavaa tietoa tuottava tiede vai ei”. Kysymys voi tuntua kummalliselta ajateltaessa suomen kielen tiede-sanan merkitystä – tai kansainvälisesti tunnetummin saksan Wissenschaftia. Ymmärrettävämmäksi kysymys muuttuu ajateltaessa angloamerikkalaista science-käsitystä ja haluttaessa nimenomaisesti erottaa historiantutkimus science-tieteistä.

Vanhemmat tutkijat ehkä miettivät viime vuosisadan ideologisesti värittyneitä historiallisia ”totuuksia”, jotka olivat totalitarismin käyttövoimaa – sellaisia historiantutkimus ei tarjoa! Nuorempaa tutkijaa tai opiskelijaa huolettanee enemmän ajatus tieteen auktoriteetin murentumisesta ja antautumisesta valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien vietäväksi. Mitä seuraa, jos edes tieteen tuottaman tiedon ei saa sanoa olevan luotettavaa ja totta?

Tällaisiakin pohdimme Henri Hannulan kanssa järjestämässäni historianfilosofian ja -teorian opintopiirissä, johon osallistui viitisentoista väitöskirjantekijää ja perustutkinto-opiskelijaa. Ensimmäisellä tapaamiskerralla pohdimme filosofi Inkeri Koskisen kanssa objektiivisuuden käsitettä ja sen soveltumista historiantutkimukseen.

Historianfilosofisessa keskustelussa objektiivisuutta on käsitteenä kavahdettu. Taustalla on se, että on tiedostettu historiantutkijoilla oleva yhteiskunnallinen määrittelyvalta ja mahdollisuudet väärinkäyttää sitä. Objektiiviseksi julistautuminen kuulostaa tästä näkökulmasta asettumiselta muiden yläpuolelle ajamaan jotakin ”ainoaa oikeaa” linjaa.

Koskinen kertoi, että tieteenfilosofiassa objektiivisuus on todettu monitahoiseksi käsitteeksi. Sitä voi olla vähemmän tai enemmän, ja se voi toteutua erilaisissa yhteyksissä erilaisilla tavoilla. Objektiivisuudessa on kyse tiedollisten vääristymien välttämisestä, johon historiantutkimuksessa on monenlaisia käytäntöjä. Näin nähtynä historiantutkimusta voi hyvin kutsua objektiiviseksi.

Kyse onkin siitä, halutaanko välttämättä tehdä eroa vaikkapa luonnontieteisiin, vai pyrkiä kaikkien akateemisten alojen yhteisiä piirteitä korostavaan puhetapaan.

 

Ääripäät ja tolkun historioitsijat

Opintopiirissä havaitsimme, että historiateoreettinen keskustelu on tavannut keskittyä ääripäiden kuvaamiseen ja niistä irtisanoutumiseen. Yhtäällä ovat positivistit (tai ”rankelaiset”), jotka vähättelevät historiantutkimuksen narratiivisuuteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen liittyviä ongelmia. Toisaalla ovat äärimmäiset postmodernistit, joille historiankirjoitus on niin kertomuksellista, ettei sitä voi arvioida tiedollisin kriteerein.

Ääripäiden välissä on tolkun historioitsijoiden suuri joukko, mutta sen ominaispiirteitä ei olla kyetty menestyksekkäästi kuvaamaan. Mahtaako äärilaitojen edustajia edes löytyä mistään? Niitä ruotiva historiateoreettinen keskustelu on ainakin jäänyt etäiseksi monille opiskelijoille ja tutkijoille.

Historiateoreettisessa keskustelussa on keskitytty totuuden ja objektiivisuuden kaltaisten pulmien vatvomiseen. Se, ettei niitä olla kyetty ratkaisemaan alan sisäisesti, on nähty osoituksena historiantutkimuksen erityislaatuisesta ongelmallisuudesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ikiaikaisista filosofisista kiistoista (esimerkiksi konstruktivismi vs. realismi), joten tällainen keskustelu näyttää kohtuuttomalta itseruoskinnalta.

Historianfilosofista ja -teoreettista keskustelua pitäisi suhteuttaa enemmän yleiseen tieteenfilosofiseen keskusteluun. Ehkä sitä kautta päästäisiin eteenpäin nyt melko jumiutuneen oloisesta tilanteesta.

 

Opintopiirissä käsiteltyä kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, 2000.

Inkeri Koskinen: ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä”, Niin & näin 4/2016, 36-42.

Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004.

Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.): Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, 2016.

 

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Sanna Supponen: Palapeliä kokoamassa – yhden käsikirjoituksen matka 1300-luvulta tutkijan käsiin

Lähde, historian tutkimuksen peruselementti, saattaa kulkea hyvin pitkän ja mutkikkaan matkan ennen kuin se päätyy laatijansa käsistä tutkijan silmien eteen. Se kulkee lukijalta toisella ensin ajankohtaisena ja sitten arkistokappaleena – matkan varrella saattaa mukaan tarttua myös merkkejä näistä käyttäjistä kuten marginaalimerkintöjä tai sivujen väliin unohtuneita kirjanmerkkejä. Lähteen kohtaloon vaikuttaa niin yksilöt, instituutiot kuin toisinaan valtiot. Tässä blogissa tarkastelen yhden lähteen, tässä tapauksessa keskiaikaisen käsikirjoituksen, kohtalon kautta niitä seikkoja, jotka vaikuttavat siihen, mitä meillä on tähän päivään jäänyt tutkittavaksi.

Tutkin väitöskirjassani maisteri Mathias Linköpingläisen (k. n. 1350) teosta Alphabetum Disctinccionum, joka on eräänlainen saarnan valmistelun apuvälineeksi tehty sanakirja. Samankaltaisia teoksia löytyy Euroopasta satoja, mutta tämän kyseisen teoksen poikkeukselliseksi tekee sen harvinaisen laaja koko ja se, että se on ruotsalaisen kirjoittama paikallista käyttöä varten. Toisaalta teos on poikkeuksellinen siksi, että se säilyy ainoastaan keskiaikaisen käsikirjoituksen fragmenteissa hajallaan seitsemässä arkistossa, viidessä eri maassa. Miten tähän tilanteeseen päädyttiin?

Kansalliskirjasto, Fragmenta Membranae, Fm V TH AA 115 1r.

Alkuperäinen käsikirjoitus sijaitsi Vadstenan luostarissa kolmena volyymina. Marginaalimerkinnöistä ja saarnoissa esiintyvistä viitteistä voi päätellä, että kirja oli luostarissa käytössä, eikä vain hyllyn koristeena. Teologinen käyttökirja muuttui kuitenkin reformaation myötä tarpeettomaksi ja koki saman kohtalon kuin tuhannet muutkin luostareiden ja kirkkojen hallussa olleet teokset. Kustaa Vaasan hallinto otti sen omiin tarpeisiinsa, toisin sanoen hajotti käsikirjoituksen ja kierrätti sen lehdet tilikirjojen kansiksi.

Syystä tai toisesta käsikirjoituksesta otettiin aluksi, kuninkaan vierailun yhteydessä vuonna 1543, uusiokäyttön vain kaksi kolmesta volyymista. Kirjan ensimmäinen osa säilyi luostarissa sen sulkemiseen (1595) asti ja hajotettiin vasta vuosisadan vaihteen tienoilla Vadstenan linnassa. Se käytettiin pääasiassa paikallisiin oikeudellisiin tileihin, mistä syystä osa säilyneistä lehdistä on tänä päivänä Vadstenan Landsarkivetissa. Tosin ne välillä ovat siirtyneet Götan hovioikeuden perustamisen myötä Jönköpingiin ja sieltä palanneet Vadstenaan vasta muutamia vuosia sitten arkistojen uudelleenjärjestelyn yhteydessä.

Kaksi muuta osaa päätyivät Tukholmaan, kuninkaan kamariin, jossa ne käytettiin vuosien 1556– 1579 välisenä aikana erilaisiin ja eri alueita koskeviin voutien, sotaväen ja linnan tileihin. Tämä hajanaisuus on vaikuttanut merkittävästi lehtien myöhempään kohtaloon, sillä nykyisin Ruotsin Riksarkivetissa tilit ja niiden ohella kansina toimivat fragmentit ovat jaettu tilien sisällön mukaisesti eri arkistoihin. Sotaväkeä koskeva aineisto on Krigsarkivetissa, linnaa koskevat tilit Slottsarkivetissa ja loput pääarkistossa Mariebergissa: kaikissa näissä kokoelmissa on vähintään yksi lehti aineistostani. Kymmenkunta linnaa tai sotaväkeä koskevaa Alphabetumin fragmenttia on lisäksi irrotettu aikojen saatossa varsinaisista tileistä ja ne ovat päätyneet Kungliga Bibliotekiin ilmeisesti Uppsalan yliopiston kirjaston kokoelmista – miksi fragementit ovat olleet Uppsalassa on itselleni vielä arvoitus. Arkistojen uudelleen järjestely vaikuttaa siis suuresti siihen, mihin lähteet lopulta päätyvät.

Osa materiaalista on myös nykysin Ruotsin ulkopuolella. Yksi fragmentti uusiokäytettiin Arkerhusissa Norjassa jo vuonna 1621 kahtena pienempänä palasena tilikirjan vahvikkeena, ja nykyisin ne löytyvät Oslosta Riksarkivetista. Alkuperäinen tilikirja ilmeisesti lähetettiin joskus 1600-luvun alkupuolella Akerhusiin ja kannet kierrätettiin siellä uuteen tarkoitukseen. Yksilön vaikutus voidaan havaita englantilaisen professori George Stephensin toimissa. Hän 1700-luvulla keräili Pohjoismaista keskiaikaisia käskirjoitusfragmentteja ja vei ne mukanaa kotimaahansa ja myöhemmin lahjoitti ne British Museumille, josta ne päätyivät British Libraryyn. Viimeisimmän fragmenttien ulkomaille siirron takana sen sijaan on valtiollinen sopimus: Fredrikshamin rauhassa Venäjän ja Ruotsin välillä vuonna 1809 sovittiin, että Suomea koskeva materiaali tulee siirtää Suomeen. Tämän seurauksena osa Suomea koskevista tileistä päätyi Kansalliskirjastoon – kaikkea aineistoa ei lopulta siirretty. Näin yhden käsikirjoituksen lehdet ovat päätyneet neljään maahan.

Onneksi kiinnostus Pohjoismaissa fragmenttiaineistoihin alkoi jo varhain (1860-luvulla) ja puolentoista vuosisadan jälkeen ne ovat suurien katalogi/digitointiprojektien myötä (Ruotsissa Medeltida pergamentomslag ja Suomessa Fragmenta membranea) paremmin käytettävissä. Osa materiaalista täytyi kuitenkin edelleen jäljittää salapoliisin keinoin, sillä katalogit ovat toisinaan puutteellisia – esimerkiksi Vadstenan katalogeissa ei mainita lainkaan keskiaikaisia kansia – ja myös aiemman tutkimuksen viitteet käytettyihin lähteisiin saattavat olla suppeita tai jopa johtaa väärin johtolankojen äärelle. Pienikin painovirhe voi johtaa harhapoluille.

Lopulta tähän päivään käsikirjotuksesta on säilynyt vain noin neljäsosa eli 88 fragmenttia, 324 sivua, joista niistäkin osa on palaneita, vettyneitä, revenneitä tai leikeltyjä. Suuri osa käsikirjoituksen lehdistä päätyi siis muuhun käyttöön, esimerkiksi toisten sidosten vahvikkeeksi, satuloiden pehmikkeeksi tai jopa kengiksi. Toisaalta voidaan ajatela, että uusiokäyttö mahdollisti sen, että teos säilyy tänä päivänä tutkijoiden käytettävissä. Digikamera ja tietokone saattavat palaset taas uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi tutkijan työpöydälle.

Kirjoittaja on FM ja tohtorikoulutettava yleisen historian oppiaineessa. Hän valmistelee väitöskirjaa otsikolla ”Alphabetum distinccionum of Master Mathias of Sweden (c. 1300–1350): its composition, use and intellectual context”

Pohjoismaiset fragmenttikokoelmat:
https://sok.riksarkivet.se/MPO
https://fragmenta.kansalliskirjasto.fi/

Anna Koivusalo: Kunnia, moraali ja etelävaltiolaiset patsaat

Vuonna 2017 Yhdysvalloissa poistettiin mm. konfederaattikenraalien Robert E. Leen ja Thomas ”Stonewall” Jacksonin sekä Konfederaation presidentin Jefferson Davisin muistomerkit. Tämä julkisilla paikoilla olevia etelävaltiolaisten henkilöiden patsaiden poistaminen on osa laajempaa aaltoa, jossa myös esimerkiksi koulujen nimiä muutetaan ja kirjoja tai elokuvia kielletään, mikä herättää eri puolilla Yhdysvaltoja paljon keskustelua suuntaan ja toiseen.

Näiden miesten kirjaimellinen kaataminen alas jalustalta on tärkeää erityisesti afroamerikkalaisille, joille nämä edustavat rasismia ja orjuutta. Mustaihoisen amerikkalaisen näkökulmasta ei voi olla mitenkään oikeutettua, että tänä päivänä enää kunnioitetaan miehiä, jotka aloittivat 800.000 henkeä vaatineen Yhdysvaltain sisällissodan suojellakseen oikeuttaan pitää toisia ihmisiä orjuutettuna. On toki täysin ymmärrettävää, että mustaihoiset koululaiset tuntevat olonsa turvallisemmaksi ja arvokkaammaksi Barack Obaman kuin Jefferson Davisin mukaan nimetyssä koulussa. Samaan aikaan tuntuu vähintäänkin ylilyönniltä, ellei jopa historioitsijaa kauhistuttavalta alkuperäislähteiden uhanalaiseksi asettamiselta, että sellainen kulttuuri-ikoni kuin Tuulen viemää on joissakin paikoissa kielletty rasistisena.

Robert E. Leen patsas, Richmond, Virginia, n. 1900. Kuva: Library of Congress.

Keskustelua on kuitenkin vaikea käydä asiallisesti, kun samaan aikaan äärioikeistolaiset ryhmät ovat käyttäneet kiistaa lyömäaseena ja Konfederaation taistelulippua lava-autostaan heilutellen julistavat sotaa patsaita alas vaativia henkilöitä vastaan. Mutta monet täysin tavalliset, maltilliset ja mustien tasa-arvoa kannattavat etelävaltiolaiset surevat kiistan saamia mittasuhteita. Heille olisi tärkeää yksinkertaisesti saada kunnioittaa sisällissodassa olleita esi-isiään ja tuntea ylpeyttä etelävaltiolaisuudestaan. Konfederaation ja sisällissodan muistaminen on kuitenkin arka asia, sillä vastakkainasettelu saattaa helposti leimata heidät rasisteiksi ja orjuuden kannattajiksi, vaikka valkoisen ylivallan kannattajat lähinnä kuvottavat heitä.

Sisällissodan jälkeen valkoihoiset etelävaltiolaiset pyrkivät muistamaan uhrauksensa muistopäivillä, puheilla, kirjoilla, runoilla, lauluilla, veteraanien kokouksilla ja erityisesti patsailla, joita pystytettiin joka puolelle Etelää. Niissä maalailtiin Konfederaatiota, kuvitteellista Etelää, joka oli rakennettu perustajaisien (Founding Fathers) arvoille, kuten vapaudelle, ja jonka sotilaat puolustivat sen ja omaa kunniaansa. Vapaus koski kuitenkin vain valkoihoisia: afroamerikkalaisille Konfederaatio symboloi orjuutta ja etelävaltioiden tahtoa muodostaa orjuudelle perustuva oma valtio. Monet ovatkin ottaneet jyrkän kannan keskusteluun ja vaatineet Yhdysvalloissa edelleen viipyilevän Etelän ”kadotetun aatteen” (the Lost Cause) myytin lopullista musertamista.

Erityisesti konfederaattien kunniallisuus on kyseenalaistettu: kuinka toisten orjuuttamiseen pyrkineet miehet olisivat saattaneet olla kunniallisia? Miten voidaan lainkaan puhua kunniasta samassa hengenvedossa miesten kanssa, jotka käyttivät väkivaltaa toisia ihmisiä kohtaan? Näin ovat sanoneet myös tunnetut historioitsijat, joiden mukaan ainoastaan orjuuden, ei kunnian, säilyttäminen oli etelävaltiolaisten motiivina sisällissodan aloittamisessa.

Etelävaltiolaisen kunnian tutkija on kuitenkin toista mieltä. On välttämätöntä muistaa konteksti; kunnia Etelässä tarkoitti sitä, että voidakseen kunnioittaa itseään valkoisen miehen (ja naisen) tuli huolehtia omasta, perheensä, sukunsa ja maansa maineesta, käyttäytyä tiettyjen kohteliaisuussääntöjen mukaan, hallita tunneilmaisunsa ja sitä kautta saavuttaa arvostusta toisilta valkoisilta. Se ei suinkaan poissulkenut orjuutta, sillä Etelässä orjia pidettiin ”toisina”, joilla ei ollut kunniaa eikä sen seurauksena itsekunnioitusta. Siksi kunnianloukkaukset olivat erityisen vaarallisia, koska ne vihjasivat miehen olevan orjan kaltainen olento.

Kunnia ei siis suinkaan tarkoittanut moraalia tai välttämättä edes humaaniutta — ne, jotka kohtelivat orjiaan hyvin, tekivät niin muiden arvojen kuin kunnian vuoksi. Mutta kunnia oli sen sijaan ehdottomasti hyvin keskeisessä osassa sisällissodan syttymisessä. Rohkeus ja isänmaallisuus olivat olennainen osa kunniaa, eikä mies voinut kieltäytyä taistelemasta oman maansa puolesta ja pysyä kunnian miehenä. Lee oli orjanomistaja, joka myös fyysisesti rankaisi orjiaan, mutta silti häntä on 150 vuotta kunnioitettu miehenä, joka soti säilyttääkseen omansa ja Virginian, kotiosavaltionsa, kunnian. Historioitsijan tehtävä onkin selvittää se, mikä motivoi orjanomistajia ryhtymään sisällissotaan, ei niinkään pyrkiä todistamaan, että orjuus oli moraalitonta (mikä lienee itsestään selvää). Näin ollen historioitsija voi hyvin sanoa Robert E. Leen ja kumppaneiden olleen kunniallisia miehiä, vaikkeivat nykyajan mittapuulla arvioiden moraalisia.

Mutta pitääkö historioitsijan sitten lakata piiloutumasta termien taakse ja ottaa kantaa siihen, pitääkö patsaat kaataa? Vaikka historioitsijaa kauhistuttaa, jos patsaat tuhotaan, joskus ainakin niiden siirtäminen on varmasti paikallaan. Esimerkiksi etelä-carolinalaisen lääkärin ja modernin gynekologian isän, J. Marion Simsin, patsas ansaitsi tulla siirretyksi pois New Yorkin keskuspuistosta. Vaikka miljoonat naiset varmasti ovat tyytyväisiä siihen, että saavat nykyaikaista hoitoa, joka perustuu Simsin tutkimuksiin, kylmät väreet kulkevat väkisin selkäpiissä sen taustat kuullessaan. Mm. gynekologin spekulan kehittänyt Sims teki naispuolisille orjille kokeita ilman heidän suostumustaan tai minkäänlaista kivunlievitystä.

Nykyajasta katsoen tällainen menettely on tietenkin moraalisesti väärin (vaikka Simsiä on puolustettukin huomauttamalla, että kivunlievitys ei ollut vielä kovin yleisesti käytössä ja että Sims myös uskoi, etteivät mustat tunne kipua valkoisten lailla). Mutta kunniaton Sims ei ollut: hän oli itse asiassa tarkka kunniastaan ja puolusti sitä loukkauksia vastaan, jotka liittyivät hänen yksityiselämäänsä, ei praktiikkaan. Mustien orjien käyttäminen koekaniineina ei mitenkään haitannut hänen kunniaansa valkoisena miehenä.

J. Marion Sims. Kuva: Library of Congress, Washington, D.C.

Jos minun pitäisi ehdottaa jotakin, suosittelisin ottamaan mallia Etelä-Carolinan pääkaupungissa Columbiassa sijaitsevasta osavaltion valtiopäivätalosta. Rakennuksen puisto on hyvä esimerkki Etelän vaikeasta ja vaietusta historiasta, jonka perintö ikävä kyllä elää vielä tänäkin päivänä. Vaikka sivumennen sanoen puistossa on toinen Simsin patsas, joka edelleen saa siellä seisoa, senaattori Strom Thurmondin patsaassa on tehty hyvä ratkaisu, joka ei lakaise maton alle historian kipukohtia eikä ”ylistä valkoisia kuolleita miehiä.”

Thurmond oli rotuerottelun kannattaja, joka kamppaili mustien kansalaisoikeuksia vastaan. Hänen patsaaseensa on listattu kaikki virat ja kunnianosoitukset, joita hän elämänsä aikana sai, sekä hänen avioliitossa syntyneet neljä lastaan. Hänellä oli kuitenkin salattu avioton musta tytär, joka oli syntynyt nuoren Thurmondin tehtyä raskaaksi perheensä 15-vuotiaan kotiapulaisen. Kun tieto hänen aviottomasta lapsestaan tuli julkisuuteen hänen kuolemansa jälkeen, patsaaseen korjattiin teksti ”viiden lapsen isä”. Tämä yksi sana tuo vähäeleisesti esille etelävaltioiden historiaan syvään juurtuneen rasismin ja tekee kaksinaismoraaliset standardit naurunalaiseksi.

Strom Thurmondin patsas, Columbia, Etelä-Carolina. Kuva: Anna Koivusalo.

 

Lähteet ja kirjallisuus

J. D. Crutchfield, “My History Too; I Want My Flag Back”. Richmond Times-Dispatch, 11.10.2017.
“Historians respond to John F. Kelly’s Civil War remarks: ‘strange,’ ‘sad,’ ‘wrong’”. The Washington Post, 31.10.2017.
Kevin Waite, “Robert E. Lee WAS a man of honor. That’s the problem”. The Washington Post, 7.11.2017.
Kenneth S. Greenberg, Honor & Slavery: Lies, Duels, Noses, Masks, Dressing as a Woman, Gifts, Strangers, Humanitarianism, Death, Slave Rebellions, the Proslavery Argument, Baseball, Hunting, and Gambling in the Old South. Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1996.
W. Scott Poole, Never Surrender: Confederate Memory and Conservatism in the South Carolina Upcountry. Athens: University of Georgia Press, 2004.

FT Anna Koivusalo on yleisen historian tutkijatohtori, jonka väitöskirja kunniakäsityksen vaikutuksesta tunneilmaisuun 1800-luvun Yhdysvaltain Etelässä hyväksyttiin Helsingin yliopistossa vuonna 2017. Hänen uusi projektinsa käsittelee tunneilmaisun ja -kokemuksen muutosta Yhdysvaltain sisällissodan seurauksena.

Henrika Tandefelt: Rosetter och skandaler – om Svenska Akademien och politisk kultur på 1700- och 2000-tal

Ibland ger världen oss intressanta, ibland absurda samband mellan händelser och fenomen, om vi bryr oss om att stanna upp och titta. Som historiker får vi ta ställning till om de här sambanden har en historisk betydelse och möjliggör fördjupad tolkning, eller om det snarare är något som kan tas tillvara som en komisk anekdot.

Som till exempel det här:

Söndagen den 15 april 2018 var dagens ord i webbversionen av Svenska Akademiens Ordbok (SAOB) ”hagla”. Samma veckoslut haglade åsikterna om Svenska Akademiens konflikter och krisbeteende över de traditionella och sociala medierna i Sverige, och tack vare akademiens kopplingar till det prestigefyllda Nobelpriset också i andra delar av världen.

Kanske är sambandet här snarare komiskt och retoriskt lockande än en möjlighet till fördjupad analys?

Detsamma gäller dagens ord fredagen den 20 april 2018: ”puckel”, i bestämd form ”pucklet”. Ordboken definierar ”puckel” i denna form (substantiv 2) som ett i vardagligt tal förekommande ord med betydelsen stryk, smörj, prygel; särskilt i sådana uttryck som få eller ge (någon) puckel. Vi känner också verbet att puckla eller puckla på någon.

Om det är något som har präglat konflikten och särskilt diskussionen i offentligheten under denna vår så är det väl att det har skett återkommande puckel eller pucklande till höger och vänster. Jag börjar undra om det är någon inom Svenska Akademiens ordboksredaktion som roar sig med att välja dagens ord på detta sätt eller om det verkligen är algoritmer som inte bryr sig om diskussionerna för dagen som väljer ut dagens ord.

Beskrivningar av Svenska Akademiens kris, ställningstaganden, uttalanden, analyser och pajkastning har fyllt tidningsspalter och cyberrymden denna vår. Det är bara att googla Svenska Akademien så får man sitt lystmäte, även Ruotsin Akatemia ger napp.

Hovrättspresidenten Wersäll har intervjuats av Expressen om hur man ska se på de juridiska möjligheterna att förändra de stadgar som Gustav III gav akademien år 1786 (som aldrig ändrats). Ständige sekreteraren för Vetenskapsakademien Göran K. Hansson påminde om ett delat internationellt ansvar för Nobelpriset. Komikern Jonas Gardell som ofta och vasst brukar ta ställning i frågor om moral, samhälle och rättvisa skrev om makt som korrumperar och den tillfällige ständige sekreteraren Anders Olsson berättade för Expressen den 15 april, ”Vi har krismöte i helgen”. Veckan därpå uttalade sig kungliga hovet om nyheten att kungen ämnar ändra akademiens stadgar. I maj kom beskedet att Nobels litteraturpris 2018 fastställs och delas ut 2019.

Om du nu känner att du inte har riktigt koll på vad Svenska Akademien är och vad detta handlar om följer här en kort rekapitulation. Övriga kan skrolla vidare neråt.

Svensk kvällspress ger också många svar och bilder för den som behöver orientera sig lite mera. Både Expressen och Aftonbladet bidrar beredvilligt med mera information, klicka här och här för ”vad handlar det om”-reportage. Vi är på kvällspressens klassiska marker nu, det som varit prestigefyllt har visat sig ha plågsamt pinsamma och otrevliga brister som har blottats inför alla i en klassisk blamage. (Vid behov av ordförklaring, se SAOB.)

När vi kommer till fredagen den 13 april 2018 behöver vi en annan vädermetafor än hagla. Då stormade det, främst på Twitter och i andra sociala medier. Tyvärr kom jag inte att kolla vilket ord SAOB hade valt som dagens ord den gången.

Hur som helst stormade det, och det vällde fram bilder på människor i knytblusar och rosetter kring halsen. En bild av Sara Danius då hon lämnade akademien och Börshuset i Stockholm iklädd en vacker vit knytblus med elegant rosett hade kablats över Sverige och världen, och knytblusen blev strax en symbol för stödet för den avsatta ständiga sekreteraren. En mängd svenska kändisar, en del politiker och många andra deltog med bilder på sig själva i olika slags blus- och rosettarrangemang för att visa sitt stöd för Danius.

Många som deltog med en knytblusbild hänvisade till kvinnokamp: igen var det kvinnor som fick gå när en grupp inte kunde enas, igen var det en kvinna som försökte lösa problem som själv utpekades som ett problem. En del associerade också till knytblusens roll som ett klädesplagg för arbetande kvinnor som på 1960-talet kom ut i ett då fortfarande väldigt manligt yrkesliv.

Vad skulle då Gustav III tänka om uppståndelsen kring hans akademi så här 216 år efter hans död? undrade en vän till mig. Han skulle väl ändå uppskatta det teatrala och det visuella och det effektiv använda symbolspråket i knytblusspektaklet?

Visst är det lätt att tänka sig att Gustav III hade förstått och till och med beundrat användningen av ett vackert klädesplagg och mjukt fallande tyg som en politisk symbol, och han hade säkert från sin himmel med intresse följt hur denna symbol spridde sig över riket (om hädangångna kungar ges den möjligheten att följa med världens gång annat än i vår fantasi).

Användning av materiella och visuella medel för politiska ändamål var gängse praxis på 1700-talet, och tidigare än så. Det är ju bara att titta på porträtt av till exempel 1600-talets och 1700-talets europeiska monarker och andra inflytelserika och mäktiga män och kvinnor – inklusive Gustav III – för att se hur siden, sammet och spets används för att framhäva både elegans och pondus, makt och politiska ståndpunkter. Det saknas inte eleganta halskrås eller med raffinemang böljande rosettarrangemang. De kungliga ordnarna med sina kraschaner och band, särskilt planerade hovdräkter och uniformer med genomtänkta snitt och färger hör till 1700-talets europeiska politiska kultur och präglade också Gustav III.

Just den synligt knutna rosetten hade Gustav III dessutom en särskild relation till. Betrakta porträttet nedan, målat av Alexander Roslin eller hans ateljé, så förstår ni vad jag menar. Revolutionsnäsduken, frihetstecknet, eller det vita armklädet på kungens vänstra arm hörde till de synliga rojalistiska symbolerna som skapades i samband med statskuppen 1772.

Alexander Roslins porträtt av Gustav III. Nationalmuseum, Stockholm, via Wikipedia.

SAOB kommer här åter till vår hjälp och ger definition på ordet ”armkläde”: (fordom) vit duk vilken ifrån år 1772 till 1809 bars knuten i rosett omkring vänstra överarmen av alla svenska (uniformsklädda) officerare, sinnebild för att beteckna gillande av 1772 års revolution.

Gustav III såg själv till att hans uniform från år 1772 med vitt armkläde bevarades i Livrustkammaren och där finns den än i dag. Ta en titt själv här!

Om Gustav III hade tyckt om att hans akademi förekommit i tidningspressen på det sätt som skett under de senaste veckorna och månaderna är en annan femma. Då jag föreställer mig en ur det förflutnas töcken återuppstånden Gustav III som kommenterar den här vinterns och vårens händelser föreställer jag mig att han i alla väder – med eller utan hagel – hade tyckt att institutionens och monarkins prestige och ära låg i centrum och inte fick komprometteras.

Vi får utgå från att Gustav III inte hade haft stora förutsättningar att omfatta vår tids samhällsideal eller politiska system. Det är snarare de visuella och synliga medlen för påverkan som Gustav III hade kunnat känna igen. Sociala medier och bloggar bär också på för en 1700-talsmänniska bekanta drag.

Dagens kampanjer på sociala medier som kommer och går, initierade av olika intressegrupper och individer, påminner en hel del om 1700-talets pamflettpolitik. Politik och politiska diskussioner sker i dag inte enbart i riksdagsdebatten eller i den etablerade politiska ordningens regi, de sker också impulsivt och mera okontrollerbart. Vi verkar se en återgång till 1700-talets politiska kultur i det här hänseendet, konstaterade för ett tag sedan min kollega Charlotta Wolff, vars nya forskningsprojekt bland annat behandlar hur 1700-talets filosofiska diskussioner formades av informella nätverk för idé- och textspridning.

På 1700-talet skedde en stor del av den politiska diskussionen och övertalningen i form av tryckta och handskrivna pamfletter som spreds på olika sätt beroende på innehållet, öppet eller i mera slutna sällskap. De klandestina, hemliga, skrifterna spreds i avskrift bland dem som var kritiska till makten och ordningen. Samma år som Gustav III grundade Svenska Akademien spreds till exempel handskriften ”Lagman Torgny. Bref från Valhall till Konungen; tolkat från Göthiskan” i vilken kungen beskrevs som en tyrann. Den och andra smädande skrifter mot Gustav III har Annie Mattsson skrivit sin doktorsavhandling om. (Den hittar du här.)

En viss parallell kan här dras till #knytblus- och #teamsaradanius-stormen som drog över Twitter och Instagram, tycker inte ni det? Formen är något helt annat än traditionell politisk argumentation.

En avsevärd skillnad är så klart synligheten. Knytblusbilderna behövde inte spridas anonymt eller hemligt. Det som är lika är att den här sortens kampanjer sprids till synes impulsivt och från marginalen. De tar sin början inom vissa kretsar, men berör inte alla. I framgångsrika fall kommer sedan pressen – som här får representera den på 1800-talet etablerade öppna offentligheten – in och informerar och skriver om diskussionerna på Twitter och i bloggosfären.

Svenska Akademien skapades då det begav sig 1786 som ”en psykologisk beredskapsnämnd”, skrev i tiderna Torgny T. Segerstedt i verket Svenska Akademien i sin samtid (1986). Akademien skapades när kritiken mot Gustav III var som störst, och dess uppgift var att genom pristävlingar och annat arbete för svenska språket och litteraturen väcka den fosterländska andan och sprida de ideal som kungens regeringssätt byggde på.

Akademien grundades som en gustaviansk institution utanför den ordinarie förvaltningsapparaten där kungen insatte sina tromän, sina betrodda och högt uppsatta ämbetsmän och understödjare, som Johan Gabriel Oxenstierna och Gustaf Mauritz Armfelt, och författare som redan tidigare lånat sin penna och kreativitet till kungen, som Johan Henrik Kellgren och Carl Gustaf af Leopold.

Beredskapsnämnder finns inte längre i Sverige, de har också blivit historia. I dag skulle vi kanske snarare dra paralleller till think tanks, tankesmedjor, som på samma sätt sitter på flera stolar – politik, forskning, journalistik – och strävar efter att påverka beslutsfattare och medborgare.

Här har vi också bakgrunden till att Svenska Akademien har getts en så självständig och självreglerande roll. Den skulle arbeta för kungen, och inte kunna kontrolleras av yttre politiska eller administrativa organ.

Månne det inte var därför som C.G. Reuterholm ville lägga ner hela akademien 1795? De Aderton var en krets gustavianer som kunde intrigera mot den nya ordning som Reuterholm ville införa med den döde kungens bror hertig Karl. En av De Aderton – Gustaf Mauritz Armfelt – hade redan 1794 dömts till döden för landsförräderi och konspiration och akademien hade varit tvungen att utesluta honom.

Armfelt är för övrigt den enda som har uteslutits ur Akademien, dessutom två gånger, eftersom han återupptogs bland De Aderton på en ny stol när han kom till nåder efter att Gustav IV Adolf blivit myndig och tillträtt tronen. Sedan uteslöts han på nytt då han 1811 lämnade Sverige för att i stället tjäna Alexander I som trogen undersåte och chef för Kommittén för finska ärenden i S:t Petersburg.

Höga apolitiska ideal och verksamhetsformer samt politiska intriger och maktspel ligger således i Svenska Akademiens arv. Jag började med att hänvisa till Svenska Akademiens Ordbok, och vill också sluta där. Oberoende av hagel, puckel eller stormar har Svenska Akademien en idogt arbetande ordboksredaktion, och också dess rötter går tillbaka till Gustav III:s tid.

SAOB är en historisk ordbok som beskriver den skrivna svenskan fr.o.m. år 1521. Ordboken ger ordens etymologi och bakgrund, stavning, uttal och böjning, alla deras betydelser (levande och historiska) samt belägg genom exempel. Det första exemplet är alltid det äldsta belägget i skriven svenska i ordbokens arkivmaterial.

Det här är alltså en oerhört nyttig resurs för alla som skriver på svenska, men också alla som undersöker eller intresserar sig för svensk historia. Ordboksarbetet är på slutrakan efter långt över hundra år av arbete. År 1898 kom det första bandet ut i sin helhet. SAOB är sedan ett antal år tillbaka också tillgänglig på webben på adressen https://www.saob.se/.

Genom webbresursen svenska.se hittar alla intresserade dessutom Svenska Akademiens Ordbok, Svenska Akademiens Ordlista och Svensk Ordbok på samma plats och kan slå upp i dem alla med en sökning.

Gör det!

Markku Kuisma: Lähdön aatto

Lähtö lähestyy, huikea yhteiskunnallinen nousu professorista vapaaherraksi on oikeastaan jo tapahtumassa. Ajatukset risteilevät, myös menneessä.

Nimittämiskirja Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professoriksi on päivätty 20. päivänä marraskuuta 2000. Samoihin aikoihin olin kirjoittanut lyhyen esseen Brysselin rabulistit ja maailmanhistorian suuri käänne, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa joulun alla 2000.

Markku Kuisma, ”Brysselin rabulistit ja maailmanhistorian suuri käänne”, HS 11.12.2000. Historia-blogi julkaisee kirjoituksen Helsingin Sanomien luvalla. Pdf-versioon pääset klikkaamalla kuvaa tai tätä linkkiä Helsingin Sanomien kirjoitukseen.

Silloin ajankohtaista oli jo vuosia läpimurtoaan tehnyt globalisaatio. Siitä puhuttiin uutena mullistavana ilmiönä, mutta eihän se historioitsijoille mitenkään voinut tuoreena näyttäytyä. Kysymys oli lähinnä siitä, oliko kyse 1800-luvun globalisaation toisesta aallosta vai uuden ajan alkuun sijoittuvan kehityskaaren jatkumosta – tai jostain vieläkin vanhemmasta, jostakin jonka tajuaa vain vuosituhantisen sivilisaatiohistorian osana.

Tätä menoa on kestänyt neljännesvuosisadan. Kiinnostavaa on, käykö tällä kertaa  niin kuin edellisen globalisaatioaallon 1800-luvun lopulla. Se katosi 1914 syttyneen suuren eurooppalaisen sisällissodan juoksuhautoihin.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka siirtyy Helsingin yliopiston palveluksesta eläkkeelle kesällä 2018.

Mirkka Danielsbacka: Historiako teoriatonta?

Mihin historiantutkija tarvitsee teorioita? Kaikkeen, voisi vastata, vaikkei mitään historian ”omaa” teoriaa olekaan olemassa. Historiantutkimukselle on perinteisesti ollut tyypillistä tietty itsensä sammuttamisen ideaali, joka ei ole kannustanut tutkijoita kirjoittamaan auki omia teoreettisia valintojaan. Tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin teoriavapaata ja tästä ajatuksesta juuri ilmestynyt kirjamme Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus 2018) lähtee liikkeelle.

Menneisyyden rakentajat kertoo havainnollisesti tutkimusesimerkkien avulla, kuinka eri tavoin teoriat voivat rikastaa historiantutkimuksen näkökulmia ja menneiden ilmiöiden selitystapoja. Teoksen kirjoittajat pohtivat esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Miten historioitsija saa valitun lähdeaineiston keskustelemaan teoreettisten selitysmallien, käsitteiden tai erilaisista teorioista johdettujen hypoteesien kanssa? Miten hän tulkitsee tutkimustuloksiaan erilaisten teorioiden valossa? Mitä haasteita teorioiden soveltamiseen liittyy historiantutkimuksen näkökulmasta?

Teoreettisen historiantutkimuksen pioneereja Suomessa ovat olleet Jorma Kalela ja Juha Siltala, jotka molemmat lähtivät mukaan teoksen kirjoittajakuntaan. Nuoremman polven historioitsijoiden parissa teoreettinen tutkimusote on jo ”tavallisempi” vaikkei se vieläkään ole valtavirtaa. Menneisyyden rakentajissa teoreettisista valinnoistaan kertovat muun muassa Johanna Ilmakunnas, Ville Kivimäki, Anu Lahtinen ja Ville Yliaska.

Kirja sai alkunsa keväällä 2015 erään kollegan väitöskaronkan jatkoilta (kuten niin monet muutkin hyvät ideat) ja lopputulos on nyt tässä. Suuri kiitos kaikille kirjaan kirjoittaneille sekä opiskelijoille, jotka nykyisin yhä useammin toivovat lisää opetusta teorioiden merkityksestä historiassa. Tämä kirja on suunnattu erityisesti teille.

Lisätietoja: Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus.

Mirkka Danielsbacka on Suomen ja Pohjoismaiden historian sekä sosiologian dosentti, hän työskentelee tällä hetkellä historian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.