Aleksi Mainio: Suomi oli terrorismin pikkujättiläinen 100 vuotta sitten

Turun puukkoiskusta uutisoitaessa on korostettu, että Suomi on aikaisemmin saanut olla rauhassa terrorismilta. Sama ajatus toistuu kerta kerran perään uutiskielessä – mutta pitääkö se paikkansa? Vastaus riippuu näkökulmasta ja ennen kaikkea aikaperspektiivistä. Koska terrori-iskuja tai sellaiseksi määriteltyjä väkivallantekoja ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä, jotain helposti unohtuu. Nimittäin se, että suomalaisella terrorismilla on monipolvinen historia.

Sosialistivallankumouksellisten ”terroristikoulu” ja sen ”pommiverstas” vuonna 1907 Terijoen Kuokkalassa. Kansallisarkisto

Kun puhutaan viime vuosisatojen terrorismista Euroopassa, se on mahdollista jakaa neljään vaiheeseen vaikkapa seuraavalla tavalla. Ensimmäisen aikakauden aloittivat anarkistiset järjestöt tsaarin Venäjällä 1870-luvun mittaan. Ne käyttivät ”teon propagandaa” eli terrorismia päämääriensä saavuttamiseen ja toimivat esikuvina radikaalijärjestöille aina Pohjolaa myöten.

Terrorismin toinen kukoistuskausi ajoittuu ensimmäistä maailmansotaa seuranneisiin vuosikymmeniin, joiden kuluessa Euroopan siirtomaavalta alkoi rakoilla. Imperiumien ongelmat ja hajoamisprosessit lietsoivat terrori-iskuja ja poliittisia salamurhia 1960-luvulle saakka ja pitempäänkin. Väkivallanteoissa korostuivat nationalistiset ja separatistiset motiivit.

Suomalaisten heimosoturien pommiretkikunta Vienan Karjalassa kesällä 1918. Sotamuseo

Terrorismin kolmas vaihe alkoi 1960-luvun mittaan. Väkivallasta innostuneet radikaalinuoret perustelivat veritekojaan kylmän sodan konflikteilla ja äärivasemmistolaisella ideologialla. Siinä missä kolmatta vaihetta voidaan kutsua vasemmistolaiseksi terrorismiksi, niin terrorismin neljännessä vaiheessa oli kyse uskonnollisesta ja erityisesti islamistisesta terrorismista. Tämä 1990-luvun mittaan voimistunut terrorismin suuntaus jatkuu siis edelleen.

Neliportainen terrorismin historia ei tietenkään ole ongelmaton, mutta se auttaa suhteuttamaan Suomen tapahtumat suurempaan kuvaan.

Terrorismin ensimmäinen vaihe kosketti Suomea monin tavoin. Tsaarin Venäjän levottomuudet säteilivät 1900-luvun alussa Suomeen, josta tuli vallankumouksellisten terrorijärjestöjen turvasatama. Terrorismin toisen aallon laineet löivät Suomeen vielä rajummin. Venäjän imperiumin hajoaminen vuonna 1917 ja Neuvostoliiton synty aloittivat levottomuuden ajan, ”smutan”, joka heijastui Suomeenkin.

Venäjän vallankumouksen vuosina ja niiden jälkeen Suomeen saapui kymmeniä tuhansia pakolaisia Neuvosto-Venäjältä. Emigrantit loivat kymmeniä aseellisia järjestöjä, joista kuuluisimpia ovat ROVS ja Venäläisen Totuuden Veljeskunta. Pyrkimyksenä oli kaataa Neuvostoliiton hirmuhallinto keinoja kaihtamatta, eikä terrorismiakaan vierastettu.

Maria Zahartšenko-Šults oli fanaattinen emigranttiterroristi. Hänen viimeinen pommiretkensä kulki Helsingistä Viipurin kautta Moskovaan kesällä 1927. Kansallisarkisto

Emigranttijärjestöjen aseelliset siivet lähettivät ”pommiheittäjiä” rajan taakse salatein 1920- ja 30-luvuilla. Suomen yleisesikunnan tiedustelu suhtautui ilmiöön ristiriitaisesti. Välillä toimintaa yritettiin suitsia, välillä siinä oltiin mukana täysin rinnoin. Vielä 1930-luvun puolella koitettiin Stalinin murhaamista ja neuvostotyöläisten myrkyttämistä.

Toisin kuin kaksi ensimmäistä, terrorismin kolmas aikakausi ei koskettanut Suomea konkreettisina väkivallantekoina. Maan asema oli kylmän sodan vuosina niin ahdas ja poikkeuksellinen, etteivät Suomen äärivasemmiston terroristiset haavekuvat koskaan muuttuneet sanoista teoksi. Erityisesti Italiassa ja Saksassa tilanne oli toinen: punaisten prikaatien ja muiden vallankumouksellisten voimien iskut pitivät kansalaisia pelon vallassa.

Terrorismin neljäs vaihe on sivunnut Suomea jo aiemmin monin tavoin. Ulkomaalaisia terroristeja on piileskellyt maassa ja suomalaiset turistit ovat joutuneet muiden mukana terrori-iskujen kohteiksi eri puolilla maailmaa. Turun puukkoisku kuitenkin ylitti aiemmat kokemukset uskonnollisesta terrorismista monin verroin. Jos epäilykset tekijän terroristisista motiiveista vahvistuvat oikeudessa, kyse on Suomen ensimmäisestä islamistisesta terrori-iskusta ja siksi myös vedenjakajasta.

Kirjoittaja on FT ja historian yksikön postdoc-tutkija. Analyysin laajempi versio on ilmestynyt Kanavassa (6/2017).

Alex Snellman: Historiantutkija esinekokoelmiin pyrkimässä

Oli upea tunne – liki viiden vuoden odotuksen jälkeen – nähdä edessään kansallisen esinekokoelman kaikki kahdeksankymmentä ylempien virkamiesten siviiliunivormutakkia. Suomen suuriruhtinaskunnan virkakoneiston eri hallinnonalat ja arvoasteet olivat siinä liki kaikki edustettuina. Rinnakkain vaateripustimissa roikkuivat itsensä Elias Lönnrotin professorin univormu, J. K. Paasikiven valtiokonttorin virkapuku ja C. L. Engelin seuraajan Ernst Lohrmannin yleisten rakennusten ylihallituksen univormu, joka osoitti kantajansa olleen ulkomuodoltaan varsin muhkea mies.

Valtio ansaitsee kiitoksen kulttuuriteosta, kun se panostanut Museoviraston uuteen kokoelma- ja konservointikeskukseen, jossa tämä kohtaaminen tutkijatohtorinhankkeeni perusaineiston kanssa oli mahdollinen. Tämä museoiden kokoelmatoiminta jää aivan liiaksi näyttelytoiminnan varjoon, joten meidän tutkijoiden on syytä auttaa sitä näkymään paremmin julkisuudessa.

Takkirivistö Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskuksessa. Kuva: Alex Snellman.

Olen Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2016 ja 3/2017) yrittänyt kannustaa historiantutkijoita museoiden esinekokoelmia tutkimaan, jottei aineellisesta menneisyydestä kirjoitettaisi vain kuvallisten ja sanallisten lähteiden perusteella. Tässä kirjoituksessa tuon oman kokemukseni pohjalta esiin niitä haasteita ja reunaehtoja, joita esineaineiston tutkimukseen voi kuitenkin liittyä. Varsinkin muutamaa esinettä laajemman aineiston saaminen tutkittavaksi voi olla vaikeaa, muttei se, ettei joku ole helppoa, ole ennenkään historiantutkijoita pysäyttänyt.

Näkemykseni on, ettemme voi jäädä odottamaan, että museot oma-aloitteisesti lisäävät mahdollisuuksia päästä tutkimaan niiden esineitä, vaan tutkijoiden on lempeästi luotava museoille painetta aineistopyynnöillään, joilla museot puolestaan voivat perustella toiminnan tarpeellisuutta rahoittajilleen. Oleellista on, etteivät yliopistojen tutkijat ja museoiden työntekijät saa olla vastakkaisilla puolilla vaan yhteisellä asialla. Ketään ei palvele näiden pienipalkkaisten humanistien keskinäinen kinastelu esinetutkimuksen rajoituksista tai vaikkapa kuvien käyttömaksuista, vaan näiden tahojen tulisi yhdistää voimansa ja lobata päättäjiä näkemään tutkimustoiminnan arvo ja sen rajoitusten haitallisuus. Kun päättäjät usein toivovat mitattavaa tulosta, olisi tutkimusvierailujen määrästä hyvä tehdä museolle koituvan taakan sijasta päättäjille ylpeydellä raportoitava tunnusluku.

Oma tutkijantohtorinhankkeeni virisi aatelisunivormua käsittelevän suppean tutkielmani (2006) pohjalta. Kun vuonna 2013 väitöskirjani alkoi lähestyä valmistumistaan, ehdotin Kansallismuseon silloiselle ylijohtajalle Helena Edgrenille museon koko keisariajan siviilivirkapukukokoelman tutkimusta tavoitteena tutkimusjulkaisu ja mahdollisesti myös aihepiiriä käsittelevä näyttely. Aloite sai periaatteessa hyvin myönteisen vastaanoton, mutta Museoviraston keskusvaraston ruuhkautuminen ja uuden kokoelmakeskuksen meneillään ollut valmistelu johtivat siihen johtopäätökseen, että minun olisi pitänyt oman rahoitukseni lisäksi hankkia avustavan konservaattorin rahoitus kokonaiseksi vuodeksi. Vain siten esineliikenne olisi voitu hoitaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Vaadittu summa oli niin mittava, että kohtuullistin sitä oma-aloitteisesti, jottei hakemukseni olisi vaikuttanut aivan epärealistiselta. Samalla kun yritin Esinetutkimusverkosto Artefactan (http://artefacta.fi/) koordinaattorina kannustaa esinetutkimukseen, olin itse törmännyt poikkeustilanteen aiheuttamaan liki ylitsepääsemättömän tuntuiseen esteeseen.

Lähetin siitä huolimatta hakemuksia kaikille oleellisille säätiöille, mutta vasta kolme vuotta myöhemmin Ella ja Georg Ehrnroothin säätiö uskalsi – onneksi – ottaa tietoisen riskin, kun se myönsi hankkeelle puolen vuoden aloitusrahoituksen ilman konservaattorikuluja. Puoli vuotta tämän rahoituksen päättymisestä Emil Aaltosen säätiö myönsi kokonaisen vuoden, ja sen rahoitukseen sisältyi myös 1500 euron kulumääräraha, jolla arvelin pääseväni esinekokoelman tutkimuksen alkuun.

Odotusajasta oli kuitenkin ollut yllättävää hyötyä, sillä mahdottomalta vaikuttanut konservaattorikulu alkoi samaan aikaan sulaa. Kokoelmakeskus käynnisti toimintansa, mikä lopetti poikkeusjärjestelyjen tarpeen. Rajasin luettelointitietojen perusteella tutkimuksen kohteeksi vain ylempien virkamiesten takit kaikkien univormutakkien sijasta, mikä vähensi sekä omaa että kokoelmakeskuksen työtä. Lisäksi osoittautui, että univormutakit olivat niin hyväkuntoisia, että saatoin käsitellä niitä itse, mikä vapautti kokoelmakeskuksen henkilökunnan suurelta osin muuhun työhön. Esineiden valokuvauksen hoidan muutenkin itse: järjestelmäkamera, kolme studiosalamaa ja taustakangas on hintava muttei mikään mahdoton hankinta.

Oma kuvausstudioni. Kuva: Alex Snellman.

Keväällä 2017 tehty esinetilaus työllisti sekä keskusvaraston henkilökuntaa, joka etsi ja pakkasi esineet kuljetusta varten, että kokoelmakeskuksen väkeä, joka pakasti univormut tuhohyönteisten varalta. Metallinapit ja kirjonnat käärittiin pakastuksen ajaksi silkkipaperiin. Haluan kiittää Kansallismuseon ja Museoviraston väkeä sekä erityisesti keskusvaraston ja kokoelmakeskuksen henkilökuntaa kaikesta avusta. Ilman konservaattori Kristiina Karinkoa ei tutkimukseni olisi mahdollinen.

Kun sitten joulun alla 2017 saatoin liki viiden vuoden odotuksen jälkeen nähdä tämän tutkimukseni perusaineiston kokoelmakeskuksen tilavassa hallissa, oli olotila riemukas. Miten paljon helpompaa olisikaan ollut perustaa tutkimus digitaaliselle tai edes paperiselle asiakirja-aineistolle. Olisi saattanut marssia Kansallisarkistoon, ja saada asiakirjatilauksen tutkittavakseen jo seuraavana päivänä. Mutta asiakirjat eivät kerro esineellisestä menneisyydestä sitä, mitä esineet kertovat. Asiakirjojen perusteella univormuista voisi sanoa vain vähän, ja se vähäkin olisi osin virheellistä. Suomalaisen siviiliunivormujärjestelmän primäärilähteenä esineet kertovat, että ne olivat mustia, eivätkä Venäjän värisesti tummanvihreitä, vaikka kirjalliset sekundäärilähteet muuta väittävät. Eivät asiakirjat kerro, että Lönnrotilla oli rintatoppaus (olkatoppausten edeltäjä) tai että 1800-luvun alun univormut olivat hätkähdyttävän tyköistuvia. Ne ohjasivat pään ryhdikkäästi pystyyn ja tukivat keisarillista kurinalaisuutta.

Museon esinekortin mukaan tämän takin omistajaa ei tiedetä, mutta nimi löytyi povitaskun sisältä. Kuva: Alex Snellman.

Oman tutkijatohtorinhankkeeni vaikeuksiin vaikutti poikkeuksellinen tilanne sekä laaja tekstiiliaineisto, joka yleensä on lähtökohtaisesti hauraampi tutkimuskohde kuin vaikkapa huonekalut. Ei silti ollut ihanteellista päästä tutustumaan tutkimuksen perusaineistoon vasta, kun tutkimuksen rahoituskautta oli kulunut jo kokonaisen vuoden verran. Esineaineistojen tutkimuksellisen saavutettavuuden lisääminen vaatii muutenkin vielä paljon työtä (kuten esimerkiksi tästä Artefactan selvityksestä käy ilmi). Olen Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattorina sitoutunut edistämään asiaa ja auttamaan museoita kehittämään kokoelmatoimintaansa tutkimusinfrastruktuurina. Oleellista on, että yliopistot ja museot ovat samalla puolella. Nyt meidän on vielä aika vakuuttaa päättäjät.

Moni historianopiskelija ja -tutkija saattaa hieman hätkähtää tästä kirjoituksesta. Harvoin on mahdollista odottaa viittä vuotta tutkimusaineistoa! Kannustan kuitenkin rohkeasti kysymään esinetutkimuksen mahdollisuuksista museosta. Finnasta on hyvä kartoittaa esineaineistoa alustavasti, mutta varsinaiseen tutkimukseen tarvitaan pääsy museon omaan kokoelmanhallintajärjestelmään ja asiakirja-aineistoon, sillä Finnaan ei viedä kaikkia esineitä – eikä kaikkia tietoja niistä esineistä, jotka sinne viedään.

Yksittäisiä esineitä on mahdollista saada tutkittavaksi lähes aina, ja suurempikin esineaineisto on harvoin niin mutkikkaan polun takana kuin minun tapauksessani. Historiantutkijoilla on paljon annettavaa esinetutkimukselle, sillä emme rajaa katsettamme niiden vakiintuneiden kategorioiden mukaan, jotka edelleen – ainakin toisinaan – ohjaavat perinteisiä esinetutkimustieteitä. Kysymme monenlaisia kysymyksiä ja suhtaudumme kaikkiruokaisesti lähteisiin ja lähestymistapoihin. Meille on merkityksetöntä, onko tutkimusaihe perusteltu esimerkiksi kenttätyön, taiteen tai kulttuurin kannalta. Riittää, että se liittyy menneisyyteen. Siksi olisi suotavaa, että entistä useampi historiantutkija pyrkisi esinekokoelmia tutkimaan.

Pystykaulus oli pitkän 1800-luvun siviiliunivormujen keskeisin tunnusmerkki. August Hjeltin univormu Tilastollisen päätoimiston johtajana 1902–1917. Kuva: Alex Snellman.

Kirjoittaja on FT, jonka Helsingin yliopistoon sijoitettu ja Emil Aaltosen säätiön rahoittama tutkijatohtorinhanke “Keisarivallan vaatteissa” luo kokonaiskuvan Suomen suuriruhtinaskunnan siviiliunivormujärjestelmästä 1809–1917. Hän on Esinetutkimusverkosto Artefactan (http://www.artefacta.fi/) perustaja ja koordinaattori.

Jutta Riepula: Hedy Lamarr – aikansa Marilyn vai Marie Curie?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Jutta Riepula.

Näyttelijätär Hedy Lamarr (1914-2000) on tunnettu paitsi kauniista kasvoistaan (”The Most Beautiful Woman In Films”), myös saavutuksistaan teknologian saralla.

Hedy Lamarr elokuvassa ”The Heavenly Body”. MGM, 1944. Wikimedia Commons.

Itävaltalaissyntyisen Hedwig Kieslerin uran muistettavin rooli oli tsekkiläisessä eroottissävytteisessä menestyselokuvassa Hurmio (1933). Nuoren Evan osa toi Lamarrille mainetta ja vahvoja naisrooleja, mutta samalla lokeroi tämän kapeaan naistyyppiin, jollaiselle ei tuon ajan Hollywoodissa ollut pitkäaikaista kysyntää.

Filmi- ja tv-uran jälkeen otsikoihin alkoivat nousta erilaiset kohut tähden yksityiselämässä, ja 1970-luvulle tultaessa tämän julkisuuskuvaa leimasivat oikeusjutut, myymälävarkaudet, avioerot, riidat omaelämäkerrasta sekä epäonniset kauneusleikkaukset. Lamarr kuoli lopulta Floridassa sokeutuneena ja kotiinsa sulkeutuneena.

Lamarr työskenteli koko elämänsä keksintöjen parissa. Niistä merkittävin oli säveltäjä George Antheilin kanssa kehitelty taajuusvaihteluun perustuva salausjärjestelmä. Keksintö ei päätynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa armeijan käyttöön, mutta osoittautui myöhemmin menestykseksi, ja onkin pitkälti perustana nykyiselle matkapuhelinteknologialle sekä langattomalle verkolle.

Aikanaan keksintöä ei juuri noteerattu, ja tähti pysyi henkilökuvansa vankina. Lehdistö kyllä saattoi ihmetellä naisen tapaa hämmentää kuvausryhmää vaikkapa siteeraamalla Goethea ottojen välissä, mutta vasta seuraavat sukupolvet nostivat esiin tämän saavutukset keksijänä. Onkin mielenkiintoista, kuinka näyttelijätär ikääntyessään muuttui julkisessa keskustelussa seksikkäästä seireenistä säälin ja ivan kohteeksi, ja kuolemansa jälkeen väärinymmärretyksi älyköksi.

Hedy Lamarr edustaa ongelmallisen ja kahtiajakautuneen naiskuvan jatkumoa läpi historian sekä jakoa pinnalliseen ja älylliseen, syntiseen ja ylevään. Naista on ollut vaikea nähdä yhtäaikaisesti sekä seksuaalisena toimijana että oivaltavan terävänä ajattelijana, ja myös Lamarr on haluttu määrittää joko paheelliseksi kohujulkkikseksi tai nerokkaaksi keksijäksi, ikään kuin fyysisyys ja älyllisyys jollain tapaa kumoaisivat toisensa.

Lamarrin elämästä ilmestyi vastikään dokumentti Bombshell: The Hedy Lamarr Story (2017). Se pyrkii luomaan tähdestä inhimillisemmän kuvan antaen tälle aiempaa moniulotteisemman ja värikkäämmän tulkinnan, sekä ravistelemaan totuttuja ajatusmalleja. Sen ohjaaja Alexandra Dean toivookin elokuvan tuovan tuoreen menestysdraaman Hidden Figuresin (2016) tavoin esiin historian varjoon jääneitä henkilöitä sekä muuttavan käsityksiä siitä, ketkä voivat muokata maailmaa.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Iida Karjalainen: Liian toiveikas? Esperanton isä ja unelma universaalista ihmisyydestä

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Iida Karjalainen.

L.L. Zamenhof (istumassa keskellä vaimonsa Klara Zamenhofin kanssa) 1. esperantokonferenssissa Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Ludwig Lazarus Zamenhofilla oli unelma. Puolanjuutalainen silmälääkäri halusi poistaa maailmasta etnisten ryhmien väliset konfliktit, ja tarjosi ongelmaan ratkaisun vuonna 1887 julkaistussa kirjasessa. Neutraali keinotekoinen kieli helpottaisi kansojen välistä kommunikointia, kirjoitti nimimerkki Doktoro Esperanto, Tohtori Toiveikas.

Nimimerkin mukaan nimetyn kielen eli esperanton takana oli Zamenhofin oma tausta: ”Juutalaisuuteni on pääsyy sille, miksi jo aikaisesta lapsuudestani lähtien antauduin kokonaan kaiken kattavalle idealle ja unelmalle, eli ihmiskunnan tuomiselle yhteen veljeyden nimissä.”

Juutalaisen valistuksen haskalan keskellä kasvanut ja 1800-luvun lopun pogromit kokenut Zamenhof hylkäsi sionismin, koska piti nationalismia vahingollisena kaikille. Ratkaisu levottoman ajan ongelmiin oli kansalliset rajat ylittävän pasifistisen liikkeen perustaminen. Esperanto oli vain osa tätä ideaa.

Zamenhof kehitteli esperanton rinnalle rabbi Hillelin ajatusten pohjalta homaranismia, uskonnollista filosofiaa, jonka tarkoitus oli juutalaisuuden uudistaminen ja uskontojen välisenä siltana toimiminen.

Zamenhofin uskonnollinen pasifismi törmäsi kuitenkin vastustukseen Ranskassa, jossa esperantoliikkeen 1. konferenssi järjestettiin vuonna 1905.

Kansainvälisestä kielestä innostuneet ranskalaiset professorit ja tiedemiehet olivat kauhuissaan Zamenhofin konferenssia varten kirjoittamasta puheesta. Tunteikas puhe loppui kaikkia uskontokuntia syleilevään rukoukseen: ”Kristityt, heprealaiset ja muhamettilaiset, me olemme kaikki Jumalan lapsia.”

Ranskalaisten mielestä puhe oli sensuroitava, sillä Dreyfus-tapauksen jakamassa Ranskassa edes Zamenhofin juutalaisuuden mainitseminen oli riskialtista. Ranskalaisten visio esperantosta oli toisenlainen kuin kielen luojan: heille esperanto oli täysin neutraali kansainvälinen kieli, jolla ei tulisi olla poliittisia eikä uskonnollisia kytköksiä.

Zamenhof piti silti puheensa yleisölle, joka otti universaalin ihmisyyden sanoman riemukkaasti vastaan. ”Tänään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, me, mitä erilaisimpien kansakuntien edustajat, seisomme vierekkäin, emme vieraina emmekä vihollisina, vaan veljinä”, Zamenhof julisti.

Esperantosta ei kaikesta huolimatta tullut Zamenhofin kaavailemaa uskonnollis-pasifistista liikettä, vaan kieli ja sen ympärille syntynyt liike kävivät läpi 1900-luvun aikana monenlaisia vaiheita.

Saadakseen esperantolle lisää puhujia kansalliset esperanto-organisaatiot yrittivät vuosisadan alussa riisua kielen kokonaan sen ideologisista piirteistä, ja esperanton juutalaiset juuret yritettiin häivyttää kokonaan taustalle. Esperantosta haluttiin tehdä milloin talouden, milloin tieteen neutraali kieli, ja 1920-luvulla kieli sai kannatusta muun muassa Kansainliitossa.

Zamenhofin unelmista huolimatta esperanto ei lopulta pelastanut maailmaa, mutta esperantoliike omaksui silti osan kielen luojan toiveikkuudesta. Vuosittain kansainväliseen esperantokonferenssiin kokoontuvat esperantistit vannovat edelleen rauhan ja kansainvälisyyden nimiin, ja toisin kuin muut 1800-luvun lopulla kehitetyt keinotekoiset kielet, esperanto selvisi. Toiveikkaan tohtorin kuolemasta tuli vuonna 2017 sata vuotta, mutta esperanto elää edelleen.

Ensimmäinen esperantokonferenssi Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Tekstin lähteenä on käytetty teoksia Boulton Marjorie, Zamenhof. The Creator of Esperanto. Routledge and Kegan Paul: Lontoo 1960, Forster Peter G., The Esperanto Movement. Mouton Publishers: Haag 1982 ja Garvía Roberto, Esperanto and its Rivals. The Struggle for an International Language. University of Pennsylvania Press: Philadelphia 2015.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.