Niklas Jensen-Eriksen: Historian supersyksy

Historian yksikössä eletään väittelyiden supersyksyä. Tai ainakin siltä minusta on itsekkäästi tuntunut, kun olen seurannut kustoksen tuolilta tai salin eturiviltä Eeva Kotiojan,[1] Elina Kuorelahden[2] ja Anitra Komulaisen[3] väitöksiä tai odotellessani ensi kuussa tapahtuvaa Aaro Saharin[4] väitöstä.

Eeva Kotioja väitteli 15.9.2018. Kuvassa itse väittelijä, vastaväittäjä dosentti Maarit Leskelä-Kärki (TY) sekä kustos, prof. Anu Lahtinen. Kuva: Eeva Kotioja.

Iloon on ollut paljon aihetta. Kaikki työt ovat taidokkaasti vieneet tiedettä eteenpäin ja kertoneet meille tärkeitä asioita. Eeva Kotioja nosti esiin lähes unohdetun varhaisen naisasianaisen ja kirjailijan Adelaïde Ehrnroothin.[5] Elina Kuorelahti kirjoitti 1930-luvun suuresta eurooppalaisesta sahakartellista väitöskirjan, jonka kaksi tunnettua ulkomaista eksperttiä vahvisti olevan kansainvälistä huipputasoa. Anitra Komulainen kertoi meille suomalaisille miksi päivittäistavarakauppamme on niin keskittynyttä.[6] Aaro Sahari kahlasi läpi valtavan lähdemateriaalin rakentaessaan kuvan modernin Suomen laivanrakennusteollisuuden synnystä. Kaikki tekivät työnsä esimerkillisesti, ja silti he kykenevät tulevaisuudessa vielä parempaan.

Iloon on aihetta myös siksi, että kustoksen tuolilta käsin näkee monia tuttuja jatko-opiskelijoita. He kamppailevat vielä luvun 3 tai 4 kimpussa tai tuskailevat, että tutkielman palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikalleen. Silti tiedän, että he pääsevät maaliin ja tulevat puolustamaan töitä, joita on kunnia puolustaa.

Vastaväittäjä, prof. Espen Storli, kustos, prof. Niklas Jensen-Eriksen, sekä itse väittelijä Elina Kuorelahti. Kuva: Anu Lahtinen

Ja sitten ovat ne kaikki tulevat väittelijät, jotka eivät ole huoneessa. Yliopisto on sukupolvien ketju, samaan aikaan vanha ja nuori. Historian väitöskirjoja puolustetaan 1600-luvulla perustetun yliopiston 1800-luvulla rakennetussa empiretalossa. Seiniltä katsovat edellisten polvien professorit, ja eturivissä istuu muutama kokenut kollega, osa viisaita entisiä opettajiani. Yliopiston ovista tulee samaan aikaan sisään jokaisen uuden ikäluokan lahjakkaimpia jäseniä, joilla on paljon annettavaa yliopistolle, isänmaalle ja ihmiskunnalle. Heidän virtansa tuo yliopisto-opettajalle valtavan vastuun, jonka kantaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Jotkut uusista opiskelijoista etenevät väitöskirjaan asti. Taloon saapuu tai palaa myös niitä, jotka ovat ikuisesti henkisesti nuoria, kuten eräs 77-vuotias väitöskirjantekijäni.

Iloisin olen silti ollut tänä syksynä siitä, että väittelijät ovat kertoneet tutkielmiensa esipuheissa ja karonkoissaan yhdenmukaista tarinaa toisilta jatko-opiskelijoita ja postdoceilta saamastaan avusta, neuvoista ja ystävyydestä. Tiedän, että jos tuota vertaistukea ei olisi, niin hyperaktiivisinkaan ohjaaja ei voisi sen puutetta korvata.

Kirjoittaja on yrityshistorian professori ja historian yksikön lähijohtaja.

Anitra Komulaisen väitöskirjan kuvitusta. Viikkosanomat 1/1930 esittää Suomen osuustoiminnan sirkuksen vetonauloiksi, kun taas yksityiskaupat ovat häkissä.

[1] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240072

[2] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/244511

[3] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/253486

[4] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/257506

[5] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/unohdettu-naisasianainen-sailyi-arvostettuna-aatelisena-vaikka-rikkoi-vuosikymmenia-saadyn-sopivaisuussaantoja

[6] https://www.talouselama.fi/uutiset/kaksi-jattilaista-hallitsee-suomalaista-paivittaistavarakauppaa-nain-sok-ja-kesko-nousivat-mahtiasemaan/06811c5b-61d7-3df1-88f6-196e7d9d4465

Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Aleksi Mainio: Suomi oli terrorismin pikkujättiläinen 100 vuotta sitten

Turun puukkoiskusta uutisoitaessa on korostettu, että Suomi on aikaisemmin saanut olla rauhassa terrorismilta. Sama ajatus toistuu kerta kerran perään uutiskielessä – mutta pitääkö se paikkansa? Vastaus riippuu näkökulmasta ja ennen kaikkea aikaperspektiivistä. Koska terrori-iskuja tai sellaiseksi määriteltyjä väkivallantekoja ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä, jotain helposti unohtuu. Nimittäin se, että suomalaisella terrorismilla on monipolvinen historia.

Sosialistivallankumouksellisten ”terroristikoulu” ja sen ”pommiverstas” vuonna 1907 Terijoen Kuokkalassa. Kansallisarkisto

Kun puhutaan viime vuosisatojen terrorismista Euroopassa, se on mahdollista jakaa neljään vaiheeseen vaikkapa seuraavalla tavalla. Ensimmäisen aikakauden aloittivat anarkistiset järjestöt tsaarin Venäjällä 1870-luvun mittaan. Ne käyttivät ”teon propagandaa” eli terrorismia päämääriensä saavuttamiseen ja toimivat esikuvina radikaalijärjestöille aina Pohjolaa myöten.

Terrorismin toinen kukoistuskausi ajoittuu ensimmäistä maailmansotaa seuranneisiin vuosikymmeniin, joiden kuluessa Euroopan siirtomaavalta alkoi rakoilla. Imperiumien ongelmat ja hajoamisprosessit lietsoivat terrori-iskuja ja poliittisia salamurhia 1960-luvulle saakka ja pitempäänkin. Väkivallanteoissa korostuivat nationalistiset ja separatistiset motiivit.

Suomalaisten heimosoturien pommiretkikunta Vienan Karjalassa kesällä 1918. Sotamuseo

Terrorismin kolmas vaihe alkoi 1960-luvun mittaan. Väkivallasta innostuneet radikaalinuoret perustelivat veritekojaan kylmän sodan konflikteilla ja äärivasemmistolaisella ideologialla. Siinä missä kolmatta vaihetta voidaan kutsua vasemmistolaiseksi terrorismiksi, niin terrorismin neljännessä vaiheessa oli kyse uskonnollisesta ja erityisesti islamistisesta terrorismista. Tämä 1990-luvun mittaan voimistunut terrorismin suuntaus jatkuu siis edelleen.

Neliportainen terrorismin historia ei tietenkään ole ongelmaton, mutta se auttaa suhteuttamaan Suomen tapahtumat suurempaan kuvaan.

Terrorismin ensimmäinen vaihe kosketti Suomea monin tavoin. Tsaarin Venäjän levottomuudet säteilivät 1900-luvun alussa Suomeen, josta tuli vallankumouksellisten terrorijärjestöjen turvasatama. Terrorismin toisen aallon laineet löivät Suomeen vielä rajummin. Venäjän imperiumin hajoaminen vuonna 1917 ja Neuvostoliiton synty aloittivat levottomuuden ajan, ”smutan”, joka heijastui Suomeenkin.

Venäjän vallankumouksen vuosina ja niiden jälkeen Suomeen saapui kymmeniä tuhansia pakolaisia Neuvosto-Venäjältä. Emigrantit loivat kymmeniä aseellisia järjestöjä, joista kuuluisimpia ovat ROVS ja Venäläisen Totuuden Veljeskunta. Pyrkimyksenä oli kaataa Neuvostoliiton hirmuhallinto keinoja kaihtamatta, eikä terrorismiakaan vierastettu.

Maria Zahartšenko-Šults oli fanaattinen emigranttiterroristi. Hänen viimeinen pommiretkensä kulki Helsingistä Viipurin kautta Moskovaan kesällä 1927. Kansallisarkisto

Emigranttijärjestöjen aseelliset siivet lähettivät ”pommiheittäjiä” rajan taakse salatein 1920- ja 30-luvuilla. Suomen yleisesikunnan tiedustelu suhtautui ilmiöön ristiriitaisesti. Välillä toimintaa yritettiin suitsia, välillä siinä oltiin mukana täysin rinnoin. Vielä 1930-luvun puolella koitettiin Stalinin murhaamista ja neuvostotyöläisten myrkyttämistä.

Toisin kuin kaksi ensimmäistä, terrorismin kolmas aikakausi ei koskettanut Suomea konkreettisina väkivallantekoina. Maan asema oli kylmän sodan vuosina niin ahdas ja poikkeuksellinen, etteivät Suomen äärivasemmiston terroristiset haavekuvat koskaan muuttuneet sanoista teoksi. Erityisesti Italiassa ja Saksassa tilanne oli toinen: punaisten prikaatien ja muiden vallankumouksellisten voimien iskut pitivät kansalaisia pelon vallassa.

Terrorismin neljäs vaihe on sivunnut Suomea jo aiemmin monin tavoin. Ulkomaalaisia terroristeja on piileskellyt maassa ja suomalaiset turistit ovat joutuneet muiden mukana terrori-iskujen kohteiksi eri puolilla maailmaa. Turun puukkoisku kuitenkin ylitti aiemmat kokemukset uskonnollisesta terrorismista monin verroin. Jos epäilykset tekijän terroristisista motiiveista vahvistuvat oikeudessa, kyse on Suomen ensimmäisestä islamistisesta terrori-iskusta ja siksi myös vedenjakajasta.

Kirjoittaja on FT ja historian yksikön postdoc-tutkija. Analyysin laajempi versio on ilmestynyt Kanavassa (6/2017).