Tutkijaesittely: Ida Väyrynen tutkii saatananpalvonnan herättämiä mediareaktioita

-”Se on pahempi kuin lapsen huumekoukku. Koska se muuttaa nuoren persoonan kokonaan. Sä et tunne sitä lasta. Sä et tunne sitä lastas enää. Musta on valkoista ja valkoinen on mustaa. Viha, kuolema, tuska… pelot ja kauhu. Ne täyttävät lapsen mielen ja nuoren mielen. Ellei heti, niin hyvin pian.” (Erään äidin haastattelu koskien tämän lapsen saatananpalvontaa Ylen MOT-dokumentissa Saatanalliset sävelet 2001)

Aloitan tänä syksynä väitöskirjatutkimustani, joka koskee saatananpalvonnan herättämiä reaktioita 2000-luvun taitteen Suomessa. Saatananpalvonta keräsi runsaasti mediahuomiota ja huolestuneita kannanottoja siitä, mitä uudelle nuorison alakulttuurille tulisi tehdä. Asiaa käsiteltiin niin hengellisenä, kuin yhteiskunnallisena kysymyksenä. Joka tapauksessa saatananpalvonta nähtiin pääosin ongelmana, johon tuli saada ratkaisu. Ilmiöön liitettiin kosolti negatiivisia konnotaatioita ilkivallasta, päihdeongelmista, ihmiskaupasta sekä itsetuhoisuudesta. Ilman interventiota nuorta odottaisi psykiatrinen pakkohoito tai ennenaikainen kuolema.

Saatananpalvonta liitettiin lisäksi tiiviisti rikollisuuteen, jolloin siitä tuli koko yhteiskunnan rauhaa uhkaava tekijä. Saatananpalvojien uskottiin esimerkiksi vandalisoivan hautausmaita suoranaiseksi rikosaalloksi asti. Uutisartikkelit julistivat hautakivien kaatajat ja kirkkojen polttajat saatananpalvojiksi joskus siitä huolimatta, että todisteet tästä olivat hataria tai olemattomia. Vakavimmillaan alakulttuuri yhdistettiin henkirikoksiin, jolloin ne tulkittiin mediassa paholaisen käskystä tehdyiksi rituaalisurmiksi.

Kuva pääkallosta ja palavista kynttilöistä

Saatananpalvontaa käsittelevissä televisio-ohjelmissa hyödynnettiin usein pääkalloja ja muita makaabereja aiheita kuvaston luomisessa. Kuva Ylen MOT dokumentista Saatanalliset sävelet (2001)

Television dokumentit ja ajankohtaisohjelmat loivat kuvastoa, jossa saatananpalvonta yhdistyi muun muassa hämyisiin metsiin, jonne salaperäiset, kaapuihin pukeutuneet hahmot kokoontuvat uhraamaan verta paholaiselle. Luotiin stereotypioita, joissa mustiin vaatteisiin ja pentagrammikoruihin pukeutunut teini on potentiaalinen uhka yhteisölle tai vähintään itselleen. Televisiohaastatteluissa kuultiin alun sitaatin kaltaisia lausuntoja huolestuneilta äideiltä, jotka hämmästelivät äkillisesti muuttuneita lapsiaan. Heidän lisäkseen ääneen pääsivät lähinnä kristilliset kirjoittajat asiantuntijan roolissa sekä entiset saatananpalvojat, jotka olivat tulleet uskoon.

Narratiivit olivat pääosin kielteisiä ja harvoin kuultiin itse saatananpalvonnasta kiinnostuneita. Kuten usein nuorison kohdalla tehdään, heidän puolestaan puhuttiin ja heidät toiseutettiin joksikin poikkeavaksi ja vaaralliseksi. Uhriuden narratiivi oli yleinen, jossa nuoret täytyy pelastaa haitallisesta alakulttuurista. Huolestuneisuuden lisäksi asiaan suhtauduttiin ajoittain myös huumorilla, jolloin saatananpalvonta esitettiin naurettavana, hieman yksinkertaisten nuorten synkistelynä ja yhteiskuntaa vastaan kapinointina.

Tutkin väitöskirjassani sitä, miten media, populaarikulttuuri ja yhteiskunta (seurakunta, poliisi, koulu, nuorisotyö) ovat käsittäneet saatananpalvonnan ilmiön. Lähteistö on siten laajaa ja vaihtelevaa aina perinteisestä arkistoaineistosta televisio-ohjelmiin, tallennettuihin saarnoihin ja sarjakuviin. Aihetta on tutkittu aiemmin lähinnä uskontotieteellisestä näkökulmasta, ja nyt haasteenani on ilmiön historiallinen kontekstualisointi. Jo aikanaan ilmiötä on pyritty selittämään muun muassa lamalla, yhteiskunnan sekularisoitumisella ja individualismia korostavalla ajankuvalla. Syyllisiä ilmiön syntyyn etsittiin myös populaarikulttuurista, kun esimerkiksi metallimusiikin, kauhuelokuvien ja roolipelien epäiltiin houkuttelevan lapsia ja nuoria okkultismin ja saatananpalvonnan pariin.

Otsikoita rikoksista ja saatananpalvonta-epäilyistä

Ylen ja Ilta-Sanomien uutisotsikoita. Sanavalinnat ovat etenkin iltapäivälehdistössä usein sensaatiomaisia ja kauhua herättäviä. Saatananpalvonta puhutti vielä 2010-luvullakin esimerkiksi Ulvilan surman tapauksessa.

Lähteiden perusteella 1990-luvun laman seurauksena tulleet leikkaukset sosiaali- ja terveydenhuoltoon ovat todellakin saattaneet vaikuttaa nuorison pahoinvoinnin kasvuun. Oikeusministeriön tilaaman raportin mukaan lasten ja nuorten mielenterveysongelmat kasvoivat ja pahenivat leikkausten jälkeen. Saatananpalvonnan alakulttuuri saattoi vedota muita nuoria enemmän niihin, joilla oli heikko itsetunto tai masennusoireita. Entiset saatananpalvojanuoret ovat nimittäin perustelleet mukaan menemistään sillä, että saatanan hahmo ja sen palvojien yhteisö toivat heille voimakkuuden, toiminnallisuuden ja katarsiksen tunteita, jotka heidän elämästään aiemmin puuttuivat. On kuitenkin ongelmallista tehdä oletuksia siitä, että mielenterveysongelmat, itsetunnon haasteet ja saatananpalvonnasta kiinnostuminen liittyisivät aina toisiinsa. Tässä kohden tuleekin esille tutkimukseeni liittyvät eettisyyteen ja neutraaliuteen liittyvät kysymykset.

Kun kohteena on ilmiö, joka käsitettiin useimmiten kielteisenä asiana, on varottava itse toistamasta median ja kriitikoiden luomia stereotypioita. Saatananpalvonnassa itse mukana olleiden anekdooteissa on omia lähdekriittisiä kysymyksiä. On esimerkiksi huomioitava, että anekdootit ovat tulleet usein lähteistä, jotka ovat avoimesti vastustaneet ilmiötä. Uskoon tulleet nuoret halusivat mahdollisesti ottaa pesäeroa entiseen elämäänsä ja kuvailivat sitä sen vuoksi kielteisen linssin läpi.

Suomessa on poikkeuksellisesti puhuttu kahdesta erillisestä ilmiöstä ja termistä: saatananpalvonnasta ja satanismista. Muualla maailmassa, kuten Yhdysvalloissa käytetään yhdenmukaisemmin termiä ”satanism”. Erottelua on perusteltu aikalaiskirjallisuudessa sillä, että satanismi on usein hieman vanhempien, jo murrosiän ohittaneiden harjoittamaa uskontoa tai ateistisempaa elämänkatsomusta. Saatananpalvojilla tarkoitetaan taas murrosikäisiä, joille tärkeämpää on käytännön toiminta kuten hautakivien potkiminen ja pentagrammien piirtely kirkon seiniin. Vahvaa organisoitumista tai opillista tietämystä satanismista on harvemmin. Ero ei ole kuitenkaan lähdeaineistossa aina selvä, vaan termit menevät iloisesti sekaisin.

Satanismin edustajat itse korostavat, etteivät he juurikaan usko saatanaan todellisena hahmona, vaan se toimii heille ennemminkin symbolina. Tällöin se edustaa heille itsetietoisuutta, individualismia ja vastakulttuuria. Satanistijärjestöt sanoutuvat irti rikollisuudesta, väkivallasta ja esimerkiksi poliittisista aatteista. Sen sijaan saatananpalvojiksi kutsutut nuoret tuntuvat päinvastoin lähentyneen herätyskristillistä tulkintaa satanismista, jolloin se ymmärretään käänteiseksi kristinuskoksi: paha on hyvää ja hyvä pahaa. Samalla heitä innostaa henkisessä sodankäynnissä sijoittautuminen pahan, Saatanan puolelle, jonka uskotaan olevan todellinen olento. Osa nuorista haluaa olla muiden pelon ja vihan kohteena, jolloin pahan tekemisestä tulee itseisarvo.

Aikaisemmassa tutkimuksessa on koettu tarpeelliseksi jonkin muun termin keksiminen nuorison satanismivaikutteiselle alakulttuurille. Saatananpalvonta on sanana ilmeisen latautunut, eikä se ole kovin ihanteellinen akateemisen tutkimuksen käytettäväksi. Yhteisymmärrykseen ei ole kuitenkaan tietääkseni vielä päästy uudesta termistä ja edessä lienee oman korteni kekoon pistäminen käsitteistön luomisessa. Koen saatananpalvonnan vastaanoton tutkimuksen äärimmäisen mielenkiintoiseksi esimerkiksi siitä, miten sopivuuden rajat määritellään nuorisokulttuurien ja uskontojen kohdalla. Jotkut voisivat kuvailla reagointia jopa moraalipaniikin oireiluksi. Ilmiö kertoo osaltaan myös lamanjälkeisen Suomen ilmapiiristä ja kulttuurista. Seuraavat vuodet näyttävät, millaisia löytöjä ilmiön tutkiminen tuo tullessaan.

FM Ida Väyrynen on väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tutkijakoulussa. Tutkijaprofiili: https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/ida-amanda-v%C3%A4yrynen

LÄHTEET

Yle MOT dokumentti Saatanalliset sävelet 2001. https://areena.yle.fi/1-50176509

Yle Elävä Arkisto, Johtavatko roolipelit saatananpalvontaan? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/08/14/johtavatko-roolipelit-saatananpalvontaan

Yle Elävä Arkisto, Saako Saatanaa palvoa? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/06/21/saako-saatanaa-palvoa

Ahorinta, Keijo. Saatananpalvonnan monet kasvot. Helsinki: Nuorten keskus ry 1997.

Heino, Harri. Mihin Suomi tänään uskoo. Juva: WSOY 1997.

Hermonen, Merja. Pimeä hehku – Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Helsinki: Nuorisotutkimusseura 2006.

Hjelm, Titus. Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Nuorisotutkimusseura 2005.

Kotkavuori, Tapio. Vasemman käden polku. Blood Ceremony Books 2012.

Nuorisorikostoimikunnan komiteanmietintö 2. Helsinki: Oikeusministeriö. 2003.

Elise Garritzen: Tutkijan persoona. Näköala historiantutkijoiden olemukseen ennen ja nyt

Mikäli 1800-luvun jälkipuolen englantilaisia kirja-arvioita on uskominen, historiantutkijan tuli olla tarkka, huolellinen, hillitty, puolueeton (detached), työteliäs, kunniallinen ja siivokäytöksinen. Historioitsijalta edellytettiin siis täsmällisesti määritettyjä taitoja, hyveitä, tunteita ja käytöstä, joita pidettiin edellytyksenä luotettavan historiallisen tiedon tuottamiselle. Lukemattomat kirja-arviot arvostetuissa kulttuurilehdissä, tieteellisissä aikakauskirjoissa sekä sanomalehdissä – niin The Time’ssa kuin maaseudun paikallislehdissä – osoittavatkin kiistatta, kuinka vahvasti luotettava tieto ja tiedontuottajien ominaisuudet linkitettiin toisiinsa. Sekä tutkijat että heidän yleisönsä jakoivat tämän näkemyksen ja tunnustivat avoimesti, kuinka tutkijan oli mahdotonta sulkea persoonaansa, aatteitaan ja tunteitaan tutkimustyön ulkopuolelle. Olennaista oli, että historioitsijat tunnistivat sen, miten nämä eri tekijät vaikuttivat heidän tulkintoihinsa menneisyydestä. Tässä valossa Hayden Whiten ja kumppanien väitteet 1800-luvun historioitsijoiden lapsellisesta uskosta itsensä sammuttamiseen ja naivista objektiivisuudesta näyttäytyvät varsin kyseenalaisilta. Tieteen historiassa tapahtunut ns. kulttuurinen käänne onkin inspiroinut tutkijoita tarkastelemaan mielikuvia tutkijoiden luotettavuudesta ja kollektiivisen tutkijan tyypin, tutkijan persoonan, rakentamista eri aikoina ja eri tieteenaloilla.

Käsitteenä tutkijan persoona (scholarly persona) viittaa nimenomaan kollektiiviseen ihanteeseen, joka Lorraine Dastonin ja Otto Sibumin klassisen määritelmän mukaan sijoittuu yksilön persoonallisuuden ja identiteetin sekä makrotason ”tutkija”-käsitteen väliin. Persoona kertoo siis siitä, mitä tarkoittaa olla ”historioitsija”, ”kemisti” tai vaikkapa ”lingvisti” ja miten nämä määritelmät ovat muuttuneet eri aikoina. Herman Paul, joka on paneutunut 1800-luvun saksalaisten historiantutkijoiden persoonaan, on eritellyt taitojen, hyveiden ja ominaisuuksien konstellaatioita ja kilpailevien persoonamallien hyödyntäistä tieteenalan sisäisiä hierarkioita luotaessa. Mineke Bosch ja Kirsti Niskanen ovat selvittäneet, miten yksittäiset tutkijat omaksuvat, haastavat, ja muovaavat persoonaa ja Kaat Wils ja Pieter Huistra ovat puolestaan tarkastelleet erilaisten instituutioiden kuten tutkimusta rahoittaneen Commission for Relief in Belgiumin roolia hyväksyttävän persoonan määrittäjinä. Suomalaiseen oppihistorian kontekstiin käsitettä ovat soveltaneet Julia Dahlberg ja Heini Hakosalo. Juuri ilmestyneessä tutkimuksessani Reimagining the Historian in Victorian England pureudun tutkijan persoonan merkitykseen 1800-luvun jälkipuolen Englannissa historioitsijoiden sementoidessa historian aseman itsenäisenä tieteenalana sekä osoitan, kuinka historiankirjoihin liitetyt paratekstit kuten otsikot ja viitteet tarjosivat tilan keskustella persoonasta ja kuinka kirjan materiaalisuus ja muut paratekstit toimivat myös persoonan performanssina.

Book cover

Elise Garritzenin teos Reimagining the Historian in Victorian England analysoi tutkijan persoonan merkitystä 1800-luvun jälkipuolen Englannissa. Kirjan tiedot linkistä: https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-031-28461-8

Uudenalainen tieteellinen historia, joka omaksuttiin Englannissa 1860-luvulla, tarvitsi uudenlaisen edustajan, tieteellisen historioitsijan ja sille sopivan persoonan. Tieteellistä historiaa edustaneiden tutkijoiden harmiksi laaja lukeva yleisö ei tyytynyt vain lukemaan historiaa, vaan halusi myös osallistua tutkijan persoonan määrittelyyn. Tutkimukseni osoittaakin, kuinka persoonan rakentaminen ei ollut vain pienen tiedeyhteisön tai siihen linkittyneiden instituutioiden etuoikeus, vaan keskustelussa olivat mukana niin kustantajat, lukijat kuin maaseutulehdistön kriitikotkin. Tämä moniäänisyys oli haaste historioitsijoille, mutta koherentin persoonan muokkaamista ja sen esittämistä vaikeutti myös se, että historioitsijoiden tehtäviin kuului tutkimuksen lisäksi pedagogiset velvollisuudet sekä omien tutkimusten myynti ja markkinointi. Eri velvollisuudet vaativat historioitsijoilta erilaisten taitojen, hyveiden ja ominaisuuksien harjaannuttamista ja usein nämä saattoivat olla keskenään hyvinkin ristiriitaisia. Jos tutkijalta edellytettiin äärimmäistä tarkkuutta ja rehellisyyttä, niin modernisoituvilla kirjamarkkinoilla näitä hyveitä ei arvostettu samalla tavalla, koska kirjamainokset eivät olleet rehellisyyden perikuvia. Tutkimuksessani valotankin sitä, miten toisaalta kirjamarkkinat ja kustannusala vaikuttivat persoonaan ja historioitsijoiden mahdollisuuksiin sen esittämiseen ja miten toisaalta persoonasta käyty keskustelu oli jatkuvaa sovittelua ja priorisointia eri komponenttien välillä.

Hstorioitsija William Stubbsia esittävä maalaus

Oxfordin yliopiston professori William Stubbs’ia pidettiin sankarillisen historiantutkijan ruumiillistumana ja esimerkkinä persoonasta, joka historioitsijoiden olisi pitänyt omaksua. Kuva Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/William_Stubbs#/media/File:Portrait_of_William_Stubbs_by_Hubert_von_Herkomer.jpeg

Viimeaikaiset tutkijan persoonaa käsittelevät tutkimukset ovat osoittaneet käsiteen hedelmällisyyden, sillä se tarjoaa kaivattuja apuvälineitä historiallisesti hankalien kansallisten ja tieteealojen välisten rajojen ylittämiseen. Se on myös innostanut haastamaan kyseenalaisen raja-aidan tieteen historian ja humanististen alojen historian välillä ja pohtimaan mm. tietoa ja sen tuottajia uudenlaisesta näkökulmasta. Persoona ei ole kuitenkaan vain käsitteellinen apuväline historiantutkijoille, vaan se auttaa ymmärtämään myös nykyistä akateemista maailmaa, missä brändit, profilointi ja markkinointi ovat arkipäiväistyneet. Käsitykset hyväksytystä persoonasta ja siitä, ketkä persoonaa edustavat vaikuttavat myös tutkijoiden uranäkymiin ja julkaisumahdollisuuksiin. Persoona on lisäksi usein implisiittisesti läsnä luentosaleissa ja seminaarihuoneissa, kun tarjoamme opiskelijoille esikuvia ja malleja hyvästä historiantutkijasta. Se, millaisia malleja suosimme ja mistä vaikenemme, vaikuttaa suoraan tulevien historioitsijoiden käsityksiin hyvästä historiantutkijasta ja -tutkimuksesta. Vaikka viktoriaanisen ajan moraalinen paatos, joka persoonasta käytyihin keskusteluihin liittyi, saattaa tuntua kaukaiselta 2020-luvun akateemisessa maailmassa, niin sekä suoraan että epäsuoraan ilmaistut käsitykset kollektiivisesta historiantutkijan ihannetyypistä eivät ole menettäneet merkitystään.

Kirjallisuutta

Daston, Lorraine ja H. Otto Sibum. “Introduction: Scientific Personae and Their Histories.” Science in Context 16, no. 1–2 (2003): 1–8.

Garritzen, Elise. Reimagining the Historian in Victorian England: Books, the Literary Marketplace, and the Scholarly Persona. Cham: Palgrave Macmillan, 2023.

Niskanen, Kirsti ja Michel J. Barany (toim.). Gender, Embodiment, and the History of the Scholarly Persona: Incarnations and Contestations. Cham: Palgrave Macmillan, 2021.

Paul, Herman (toim.). How to Be a Historian?: Scholarly Personae in Historical Studies, 1800–2000. Manchester: Manchester University Press, 2019.

———————————————

Elise Garritzen on yleisen historian dosentti ja Akatemiatutkija Helsingin yliopiston historian oppiaineessa.  https://researchportal.helsinki.fi/en/persons/elise-garritzen

Martti Troberg: Posliiniastiat ja elintaso 1800-luvun Suomessa

Kaikille historioitsijoille on tuttu mustavalkovalkoisten valokuvien aiheuttama harha: koska pitkälle 1960-luvulle saakka suurin osa säilyneistä valokuvista oli mustavalkoisia, meidän on vaikea kuvitella menneisyyttä värillisenä. Ehkä yllättäenkin samanlaiseen harhaan törmää kotiseutumuseoissa, joissa esitellään 1800-luvun talonpoikaiskulttuuria erilaisilla puuastioilla ja kipoilla. Valtaosa käyttöesineistä oli toki puuta, mutta pitäytyminen pelkästään puuesineissä antaa herkästi hieman vääristyneen kuvaan 1800-luvun ihmisten elintasosta.

Tutkin modernin murrosta varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä Finbyssä eli Särkisalossa. Eräänä tutkimuskohteenani olivat perunkirjat. Niissä oli henkilön kuoltua lueteltu hyvin tarkasti, usein esineen tarkkuudella koko hänen jäämistönsä. Posliiniastioiden tietynlaisesta ylellisyysleimasta huolimatta ne olivat hämmästyttävänkin yleisiä. Käytännössä pitäjästä ei löytynyt kovin monta taloutta, jossa ei olisi ollut jonkinlaisia posliiniastioita. Jopa talon ruoissa ja astioissa olevilla palkollisilla saattoi olla omia lautasia. Lautaset olivat posliiniastioista tavallisin hankinta. Lautasia oli luonnollisesti eniten säätyläisillä, joilla saattoi olla kokonaisia suuria astiastoja niihin kuuluvine keittokulhoineen ja kastikeastioineen. Säätyläistalouksilla oli lautasia keskimäärin 28,17. Tarkastelujakson ulkopuolelta ainoasta ennen vuotta 1840 säilyneestä perunkirjasta hovioikeudenneuvos Jacob Johan Alfthanin jäämistössä vuonna 1818 oli peräti 99 erilaista lautasta.[1]

Rusthollarit tulivat lautasten määrässä hyvin lähellä säätyläisiä: heillä lautasia oli keskimäärin 21,59, Joissakin rustholleissa saattoi olla jo lähes kartanon astiavalikoima. Esimerkiksi Domarbyn rusthollari Johan Christerssonilla oli v.1846 72 lautasta, Siksalon talollinen Anders Johan Signellilla vuonna 1855 74 lautasta ja Muurin talossa lautasia oli vuonna 1867 84 kappaletta.[2] Lautasia saattoi siis olla moninkertainen määrä talon asukkaisiin nähden. Torppareilla ja itsellisillä lautasia sitten olikin vain lähinnä vain omaan käyttöön eli torppareilla 4,98, itsellisillä 3,86.

Toinen posliiniastioihin liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta palautuu kahvin juomiseen. Kahvihan myytiin raakoina kahvipapuina, jotka piti ennen käyttöä paahtaa ja jauhaa. Paahtamisen saattoi tehdä tavallisella pannullakin ja jauhamisen saattoi tehdä pyyhkeen sisällä vasarankin avulla. Näihin molempiin tarkoituksiin oli kuitenkin tarjolla myös erityisvälineitä. Kahvin paahtaminen tapahtui helpoimmin liedellä lämmitetyllä pitkävartisella metallisella kahvirännärillä ja jauhaminen rauta- tai messinkiosia sisältäneellä kahvimyllyllä. Näistä apuvälineistä kahvirännärit olivat yleisempiä. Varmimmin sellainen löytyi rusthollitalouksista tai talollistalouksista: rusthollaritalouksissa oli keskimäärin 0,59 rännäriä ja talollistalouksissa 0,55. Torppareillakin rännäreitä löytyi keskimäärin 0,36. Kahvimylly oli selvästi harvinaisempi kapistus: talollisistalouksista sellaisia löytyi keskimäärin 0,48, rusthollareilla 0,41 ja torppareilla 0,25. Varmimmin sekä rännäri että mylly löytyi käsityöläisiltä. Sen sijaan säätyläisillä ne olivat yllättävänkin harvinaisia.

Käsityöläiset elivät pitäjän väestöstä ehkä selvemmin modernissa rahataloudessa. Vaikka heillä saattoi olla oma lehmä ja lammas, he joutuivat hankkimaan käytännössä lähes kaikki muut elintarvikkeet työllään ansaitsemillaan rahoilla. Samoin he joutuivat hankkimaan työssään tarvitsemansa raaka-aineet ostamalla. Ehkä tottumus tavaroiden ostamiseen näkyi myös suurempana halukkuutena hankkia rännärin ja kahvimyllyn kaltaisia ylellisyystuotteita. Toisaalta heillä ei myöskään ollut rusthollareiden, talollisten ja torppareiden tarvetta sijoittaa pääomaa viljelyn tai karjatalouden kehittämiseen.

Kahvia siis keitettiin, mutta usein se paahdettiin ja jauhettiin kotikonstein. Sen sijaan kahvintarjoiluun satsattiin. Kahvi tarjottiin kahvikupeissa, joita löytyy käytännössä suurimmasta osasta talouksista. Säätyläisillä oli kokonaisia kahviastiastoja: heillä kahvikuppeja oli keskimäärin 8,00. Rusthollareilla kuppeja löytyi 5,78, talollisilla 2,94 ja vielä torppareillakin 1,73. Rusthollarit halusivat selvästi sekä suurella lautasten että kahvikuppien määrällä julistaa vaurauttaan kopioimalla säätyläisten tapaa pitää kokonaisia astiastoja. Muille ryhmille riitti, että kuppeja oli omaan käyttöön 1-2. Tähän viittaa myös se, että syytinkiläisillä saattoi kuppeja olla todella vain juuri tuo 1-2.

Kahvi tarjoiltiin kupeista, mutta kupit tuotiin pöytään erillisellä kahvitarjottimella. Kahvitarjotin on ollut häkellyttävän yleinen: säätyläistalouksissa niitä oli 2,17, rusthollareilla 0,74, talollisilla 0,81, vuokraajilla ja laivureilla 0,80 ja torppareillakin 0,36. Kahvitarjotin oli juoman tarjoilun kannalta täysin tarpeeton väline, jolla haluttiin vain antaa säväys herrasväen kulttuuria. Kahvitarjotinten yleisyyteen tosin vaikutti varmasti se, että useimmiten peltisinä ne olivat kahviastiaston halvin lenkki, jolla ehkä ajateltiin kompensoitavan vähäistä kuppien määrää.

Kahvi tarjoiltiin ilmeisesti suoraan kuparisesta pannusta, sillä erilliset kahvi- ja teekannut olivat hyvin harvinaisia. Säätyläisillä oli 1,17 kannua, rusthollareilla 0,37, talollisilla enää 0,15 ja torppareilla ei käytännössä enää lainkaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kahvikulttuurissa ovat kahvin lisukkeet. Kahvin kanssa tarjottiin selvästi usein sokeria ja kermaa. Useissa talouksissa mainitaan erilliset sokerirasiat ja kermanekat olivat hyvin yleisiä. Säätyläisillä saattoi olla useampikin kermanekka: hopeinen ja posliininen. Säätyläisillä kermanekkoja oli 1,17.  Kermanekat olivat kuitenkin hyvin tavallisia myös rusthollareilla 0,70 ja talollisilla 0,60. jopa torpparitalouksissakin oli 0,24 kermanekkaa perunkirjaa kohden.

Näistä astioista voidaan päätellä, että kahvinjuontiin liittyi selvästi seremoniallisia piirteitä eikä pelkkä kahvi sinällään kuparipannustakaan tarjottuna antanut selvästi haluttua säväytystä, vaan sen tarjoamiseen satsattiin kermanekoin, kahvikupein ja tarjottimin. Kahvi oli selvästi yleinen, mutta ei edelleenkään arkinen tuote, vaan sen tarjoamiseen liittyi jotakin muiden elintarvikkeiden tarjonnasta poikkeavaa. Kahvin erityisasemaa haluttiin korostaa nimenomaisesti sen tarjoamisessa: astioihin sijoitettiin selvästi hanakammin kuin valmistusta helpottaviin rännäreihin ja kahvimyllyihin.

Rannikkoseudulla posliiniastiat olivat siis yllättävänkin yleisiä köyhemmissäkin talouksissa. 1800-luvun talonpoikainen elämä ei ollut mustavalkoista – tässä tapauksessa puun harmaata, vaan myös posliinin valkeaa.

sääty kermanekat kahvi-

rännärit

kahvimylly kahvi-tarjotin kahvikupit kahvikannu posliini-lautaset
säätyläiset 1,17 0,33 0,17 2,17 8,00 1,17 28,17
rusthollarit 0,70 0,59 0,41 0,74 5,78 0,37 21,59
talolliset 0,60 0,55 0,48 0,81 2,94 0,15 16,03
vuokraajat 1,20 0,20 0,20 0,80 2,80 0,20 10,40
laivurit 0,80 0,50 0,30 0,80 0,40 0,20 12,10
torpparit 0,24 0,36 0,25 0,36 1,73 0,01 4,98
palkolliset 0,11 0,22 0,33 0,11 0,33 0,11 1,89
käsityöläiset 0,40 0,60 0,60 1,10 2,00 0,10 5,10
itselliset 0,29 0,43 0,14 0,57 1,43 0,14 3,86

Taulukko 12: Posliiniastiat Finbyssä v.1840-1870 keskimäärin perunkirjoitettua taloutta kohden.[3]

FM Martti Troberg valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa modernin murroksesta varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä 1800-luvun alkupuolella.

————————————————————————————————–

[1] Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1810-1833 EC:1 s.617.

[2] Johan Chisterssonin perunkirja Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v. 1846-1847 EC:7 s.979. Anders Johan Signellin perunkirja, Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1855 EC:11 s.1622. Klara Wilhelmina Selroosin perunkirja, Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1867 EC:21 s.1043.

[3] Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1840-1870 EC:4-23.

Henrika Tandefelt: Hur mår du? Jag mår bra! Sjukdom och hälsa i brev förr och nu

Våren 2020 började e-postmeddelanden jag fick och själv skrev innehålla några välvilliga och kanske bekymrade rader om hälsa och sjukdom. Det blev kutym att inleda eller avsluta meddelanden med förhoppningar om att mottagaren och dennes familj mådde bra och att ingen hade smittats av det skrämmande viruset som spred sig i världen. Plötsligt reproducerade många av oss sådana gamla praktiker i brevskrivande som historiker som arbetar med privat korrespondens alltid stöter på: brevskrivare som tillönskar varandra god hälsa, som frågar om mottagarens och dennes närkrets hälsotillstånd, och som rapporterar om egen hälsa och om andras i familjenätverket.

”Hur mår du? Jag mår bra!” hörde till brevskrivandets fraser som jag själv lärde mig då jag på tidigt 1980-tal övade mig i brevskrivandets konst, bland annat med några misslyckade försök att etablera brevväxling med någon jämnårig på en annan ort. Den något torftiga frasen ingår i en lång tradition som kan visa prov på långt mera elaborerade versioner. Ett vältaligt exempel ger Daniel Gyldenstolpe i ett brev den 15 april 1672 till sin bror Nils Gyldenstolpe (i svensk översättning från latin av Annika Ström 2017): ”Med största glädje mottog jag igår ditt ljuva brev av den 29 mars, av vilket jag bland annat med glädje tar emot ett lyckligt bud, nämligen om er goda hälsas tillstånd.”

Bevarade brev ger många exempel på både längre och kortare hälsningar gällande hälsa. De är så klart vackert formulerade fraser, påverkade av konvention och vältalighetskonst, men ofta sannolikt också djupt kända förhoppningar om att brevmottagaren ska förbli vid god hälsa. I ett samhälle där sjukdomar kunde drabba hastigt och dödligt var det trots allt inte bara fråga om fraser.

Det här gäller lika mycket för 1600-talet som för 1800-talet, eller vilket annat århundrade som helst före antibiotika- och vaccin-generationerna på 1900- och 2000-tal. Därför är ”hälsa” och ”sjukdom (tillstånd)” och ”sjukdomar” ämnesord med många träffar i brevutgåvan över Albert Edelfelts brev till modern Alexandra Edelfelt. Hela 475 gånger har redaktionen noterat ”sjukdom (tillstånd)” – mot 45 gånger ”litteratur”. ”Sjukdomar” har noterats 95 gånger – mot 12 gånger ”lantdagar”. Räknar man alla ämnesord som behandlar konst (borträknat innehåll om konstnärens eget målande) – från konstkritik till konstutställningar – får man en förekomst på 578. Räknar man alla gånger ämnesorden ”sjukdom (tillstånd)”, ”sjukdomar”, ”hälsa” och ”läkare” förekommer, kommer man upp till 795 gånger.

”Måtte ni få vara friska och raska” är en återkommande maning hos Edelfelt till modern och systrarna, som i detta brev från den 19 juni 1893: ”Farväl – Gud vara med Er! Måtte ni få vara friska och raska. Hvad jag vore lycklig om jag nu strax finge komma till Mamma och med egna ögon öfvertyga mig om att Mamma verkligen är rask och kry igen. Tusen helsningar till alla från Mammas Atte.”

”Gud ske lof för att denna otäcka sjukdomshistoria nu är öfverstånden. Jag önskar bara innerligt att Mamma måtte vara så rask att ni kan
komma ut till Haiko till midsommar, att syrenerna då ännu blommar och att vädret är vackert.” Albert Edelfelt till Alexandra Edelfelt den 19 juni 1893.

Förutom att dessa hälsningar med tillönskan om god hälsa kunde tjäna som böner till försynen, handlade brevens rapporteringar om egen och andras hälsa om att förmedla viktig information inom familjer och släktnätverk. Vem var sjuk, vad var sjukdomens art, vem hade tillfrisknat o.d. var viktig och intressant information, liksom det var nyttigt att ha koll på vem som reste vart, vem som skulle gifta sig med vem, vem som hade nedkommit med en arvinge och vem som tillträtt något ämbete eller annan syssla. När Emelie Antells och Hulda von Borns gemensamma kusiner, fröknarna Spåre, våren 1882 återvände hem från en vistelse i S:t Petersburg hade den yngre smittats med tyfus och hon smittade vid hemkomsten både sin mamma och moster. Det dramatiska skeendet skildrades i ett brev till Hulda (16.4.1882) av Emelie dagarna efter den 15-åriga kusinen Ingrids död:

För öfrigt är det endast om sorg och elände man hör. Hos Spåres har det isynnerhet varit sorgligt. Till påsken väntade de att få hem sina bägge döttrar från Petersburg, men på jernvägen insjuknade den yngre så häftigt att hon var fullkomligt utan medvetande och i full yrsel då hon slutligen hemkom, samt befanns ha utbildad fläck och magtyfus. I två veckor har hon nu plågats, på det mest fasansfulla sätt, som i förrgår ändades med döden. [Modern] Emmy skall vara eländig och spottar dagligen blod, [fadern] Spåre är vild och egoist i sin sorg. [Mostern] Alma har äfven varit sjuk så att hon ej kunnat vara hos Emmy. I dag är Alma dock bättre men får ännu ej gå ut ty [läkaren] Winter fruktar för att hon vore så svag att hon genast ådroge sig smitta.

I samma brev fortsatte Emelie Antell med rapportering om vårens dödsfall i Helsingfors: ”Häftiga dödsfall höra till dagordningen. Så dog Hasselblatt med papyrossen i hand, och Engros sittande i sin gungstol. På f.m. hörde jag att Nordenstam skulle vara mycket dålig, man fruktar det värsta och nämner redan Okerblom som hans efterträdare.”

Den enes nöd är den andres bröd, och nyheter om sjukdom och frånfälle ledde också till skvaller och intriger om vem som skulle efterträda den döde på posten. Också i brevväxlingen mellan bröderna Gyldenstolpe tvåhundra år tidigare åtföljs informationen om olika herrars död av rekommendationer och diskussioner om vem som borde tillsättas som efterträdare till den avlidne hovrättsassessorn, kanslipresidenten eller vad det vara månde.

I andra brev handlar det mera om personlig oro som stillas (eller väcks) då information om släktingarnas hälsa spreds brevledes. Genom brev nådde man ju inte bara brevets mottagare, utan alla omkring henne eller honom, som när Fredrik Berndtson den 21 juni 1876 skrev från Helsingfors till sin 19-åriga dotter Hulda (senare gift von Born) som vistades hos sin morbror och moster att hon skulle berätta att morbrors svärfar återvänt från S:t Petersburg frisk och kry: ”För tante Armida och morbror Axel [de la Chapelle] skall du berätta, att farbror Antell återvände rask och glad från Petersburg förliden lördagsafton.”

Metropolen S:t Petersburg förekommer i de här breven som en plats där smitta hotar den besökande, något som är typiskt för (bilden av) alla storstäder, men som särskilt präglar bilden av S:t Petersburg som är byggt på fuktiga träskmarken i ett stort delta. När någon återvände från metropolen ”rask och glad” behövde nyheten genast spridas till släkten eftersom det lika väl kunde hända att den återvändande hade drabbats av storstadens dåliga luft och vatten och blivit sjuk. Bland breven till Hulda von Born finns ytterligare två vittnesmål om hur Petersburg drabbade de besökande med sjukdomar. Då är det hennes mamma Augusta Berndtson som rapporterar (19.3.1883 och 12.10.1884) om sin brors och svägerskas tid i den kejserliga huvudstaden. I det förra brevet berättar Augusta Berndtson att svägerskan Armida de la Chapelle kommer att återvända från Petersburg där hela familjen haft ”Nevasjukan”, i det följande brevet ett år senare återger hon för dottern svägerskans skildringar från S:t Petersburg: hela familjen har lidit av ”Nevavattnet”.

Att resa har alltid varit en hälsorisk. När Daniel Gyldenstolpe den 26 november 1669 skrev till brodern ”Måtte dock vår blide Gud höra dessa mina aldrig sinande suckar angående ditt välbefinnande, så att du lyckligt kan driva dina affärer på dessa farliga vägar, och så att du kan leva frisk och hel och slutligen återställas välbehållen till oss” (övers. Annika Ström), reste brodern på kontinenten. Hotet att han inte skulle återvända hem i liv fanns ständigt där.

Den yngre broderns vackert formulerade meningar var inte bara vackra ord. Under resor utsattes den resande för en mängd risker, och inte minst för smitta och sjukdom på grund av resandets dåliga sanitära villkor (även om 1600-talsmänniskan inte skulle ha uttryckt sig så).

Vi hade glömt bort det där, att resor kan vara farliga, när blev det så? – – Och så plötsligt, den här våren och sommaren handlar samtal om resor igen om att den resande bli sjuk, kan bära med sig smitta från en plats till en annan, kan bära döden med sig.

Här emellan fanns en tid då rädslan för sjukdomar minskade, tron på att våra mediciner, vacciner och läkare kunde skydda oss från mycket av det som äldre generationers människor måste räkna med i sin vardag. Det är därför som detta återkommande skrivande om hälsa och sjukdom har försvunnit ur standardrepertoaren i våra brev, eller vår e-post.

Varken döden eller sjukdomar är så klart avskaffade i dag, men minsta lilla hosta eller feber behöver inte väcka en jättelik oro längre på 2000-talet – förutom just denna vår när precis hosta och feber igen har blivit farliga symtom som okontrollerat kan vara förebud på en livshotande sjukdom. Och då börjar vi igen, för en stund i alla fall, upprepa det gamla brevskrivandets fasta formulär: ”jag hoppas du och de dina mår bra och har fått bibehålla hälsan”, ”vi mår bra, föräldrarna mår bra, ingen har blivit sjuk”, ”må väl, ta hand om dig!”.

***

Källor och vidare läsning

Brev till Hulda von Born i Sarvlaks arkiv, SLSA 1103, Svenska litteratursällskapets arkiv, Helsingfors.

Albert Edelfelts brev. Elektronisk brev- och konstutgåva, utg. Maria Vainio-Kurtakko & Henrika Tandefelt & Elisabeth Stubb, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland, 2014−2020, http://edelfelt.sls.fi/.

En frånvarandes samtal med en frånvarande. Bröderna Daniel, Carl och Gustav Gyldenstolpes brev till Nils Gyldenstolpe 1660–1679. Utgåva av latinsk text i urval, översättning samt inledning av Annika Ström, Stockholm: Södertörns högskola 2017, https://bibl.sh.se/skriftserier/hogskolans_skriftserier/En_franvarandes_samtal_med_en_franvarande/diva2_1149989.aspx.

*

Henrika Tandefelt & Maria Vainio-Kurtakko, ”Barnen, barnsjukdomarna och arkivets glömda tabeller”, Källan 2013: 2, Svenska litteratursällskapet i Finland, https://www.sls.fi/sv/utgivning/kallan-20132

Maria Vainio-Kurtakko, ”Terveyden ja onnen ehdot. Avioliitto kahden naisen elämän punaisena lankana”, Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi, toim. Jutta Ahlbäck et al., Turku: UTU 2015, s. 159–194.

Evelina Wilson, Hvad är vårt lif då hälsan saknas? Sjukdom och död i kvinnliga ståndspersoners korrespondens 1808–1852 i Finland, pro gradu-avhandling i historia, Helsingfors universitet 2017, https://helda.helsinki.fi/handle/10138/174362

***

Henrika Tandefelt är tillförordnad universitetslektor i historia. Hon har gett ut böcker och artiklar om 1700-talets och det tidiga 1800-talets politiska kultur, 1800-talets herrgårdskultur och adel samt författare och författarorganisering. Hon arbetar för närvarande tillsammans med Maria Vainio-Kurtakko med en bok om äktenskapsstrategier, normer och känslor i släktkretsen von Born-de la Chapelle-Edelfelt under 1800-talets andra hälft.

Niklas Jensen-Eriksen: Historian supersyksy

Historian yksikössä eletään väittelyiden supersyksyä. Tai ainakin siltä minusta on itsekkäästi tuntunut, kun olen seurannut kustoksen tuolilta tai salin eturiviltä Eeva Kotiojan,[1] Elina Kuorelahden[2] ja Anitra Komulaisen[3] väitöksiä tai odotellessani ensi kuussa tapahtuvaa Aaro Saharin[4] väitöstä.

Eeva Kotioja väitteli 15.9.2018. Kuvassa itse väittelijä, vastaväittäjä dosentti Maarit Leskelä-Kärki (TY) sekä kustos, prof. Anu Lahtinen. Kuva: Eeva Kotioja.

Iloon on ollut paljon aihetta. Kaikki työt ovat taidokkaasti vieneet tiedettä eteenpäin ja kertoneet meille tärkeitä asioita. Eeva Kotioja nosti esiin lähes unohdetun varhaisen naisasianaisen ja kirjailijan Adelaïde Ehrnroothin.[5] Elina Kuorelahti kirjoitti 1930-luvun suuresta eurooppalaisesta sahakartellista väitöskirjan, jonka kaksi tunnettua ulkomaista eksperttiä vahvisti olevan kansainvälistä huipputasoa. Anitra Komulainen kertoi meille suomalaisille miksi päivittäistavarakauppamme on niin keskittynyttä.[6] Aaro Sahari kahlasi läpi valtavan lähdemateriaalin rakentaessaan kuvan modernin Suomen laivanrakennusteollisuuden synnystä. Kaikki tekivät työnsä esimerkillisesti, ja silti he kykenevät tulevaisuudessa vielä parempaan.

Iloon on aihetta myös siksi, että kustoksen tuolilta käsin näkee monia tuttuja jatko-opiskelijoita. He kamppailevat vielä luvun 3 tai 4 kimpussa tai tuskailevat, että tutkielman palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikalleen. Silti tiedän, että he pääsevät maaliin ja tulevat puolustamaan töitä, joita on kunnia puolustaa.

Vastaväittäjä, prof. Espen Storli, kustos, prof. Niklas Jensen-Eriksen, sekä itse väittelijä Elina Kuorelahti. Kuva: Anu Lahtinen

Ja sitten ovat ne kaikki tulevat väittelijät, jotka eivät ole huoneessa. Yliopisto on sukupolvien ketju, samaan aikaan vanha ja nuori. Historian väitöskirjoja puolustetaan 1600-luvulla perustetun yliopiston 1800-luvulla rakennetussa empiretalossa. Seiniltä katsovat edellisten polvien professorit, ja eturivissä istuu muutama kokenut kollega, osa viisaita entisiä opettajiani. Yliopiston ovista tulee samaan aikaan sisään jokaisen uuden ikäluokan lahjakkaimpia jäseniä, joilla on paljon annettavaa yliopistolle, isänmaalle ja ihmiskunnalle. Heidän virtansa tuo yliopisto-opettajalle valtavan vastuun, jonka kantaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Jotkut uusista opiskelijoista etenevät väitöskirjaan asti. Taloon saapuu tai palaa myös niitä, jotka ovat ikuisesti henkisesti nuoria, kuten eräs 77-vuotias väitöskirjantekijäni.

Iloisin olen silti ollut tänä syksynä siitä, että väittelijät ovat kertoneet tutkielmiensa esipuheissa ja karonkoissaan yhdenmukaista tarinaa toisilta jatko-opiskelijoita ja postdoceilta saamastaan avusta, neuvoista ja ystävyydestä. Tiedän, että jos tuota vertaistukea ei olisi, niin hyperaktiivisinkaan ohjaaja ei voisi sen puutetta korvata.

Kirjoittaja on yrityshistorian professori ja historian yksikön lähijohtaja.

Anitra Komulaisen väitöskirjan kuvitusta. Viikkosanomat 1/1930 esittää Suomen osuustoiminnan sirkuksen vetonauloiksi, kun taas yksityiskaupat ovat häkissä.

[1] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240072

[2] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/244511

[3] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/253486

[4] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/257506

[5] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/unohdettu-naisasianainen-sailyi-arvostettuna-aatelisena-vaikka-rikkoi-vuosikymmenia-saadyn-sopivaisuussaantoja

[6] https://www.talouselama.fi/uutiset/kaksi-jattilaista-hallitsee-suomalaista-paivittaistavarakauppaa-nain-sok-ja-kesko-nousivat-mahtiasemaan/06811c5b-61d7-3df1-88f6-196e7d9d4465

Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Aleksi Mainio: Suomi oli terrorismin pikkujättiläinen 100 vuotta sitten

Turun puukkoiskusta uutisoitaessa on korostettu, että Suomi on aikaisemmin saanut olla rauhassa terrorismilta. Sama ajatus toistuu kerta kerran perään uutiskielessä – mutta pitääkö se paikkansa? Vastaus riippuu näkökulmasta ja ennen kaikkea aikaperspektiivistä. Koska terrori-iskuja tai sellaiseksi määriteltyjä väkivallantekoja ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä, jotain helposti unohtuu. Nimittäin se, että suomalaisella terrorismilla on monipolvinen historia.

Sosialistivallankumouksellisten ”terroristikoulu” ja sen ”pommiverstas” vuonna 1907 Terijoen Kuokkalassa. Kansallisarkisto

Kun puhutaan viime vuosisatojen terrorismista Euroopassa, se on mahdollista jakaa neljään vaiheeseen vaikkapa seuraavalla tavalla. Ensimmäisen aikakauden aloittivat anarkistiset järjestöt tsaarin Venäjällä 1870-luvun mittaan. Ne käyttivät ”teon propagandaa” eli terrorismia päämääriensä saavuttamiseen ja toimivat esikuvina radikaalijärjestöille aina Pohjolaa myöten.

Terrorismin toinen kukoistuskausi ajoittuu ensimmäistä maailmansotaa seuranneisiin vuosikymmeniin, joiden kuluessa Euroopan siirtomaavalta alkoi rakoilla. Imperiumien ongelmat ja hajoamisprosessit lietsoivat terrori-iskuja ja poliittisia salamurhia 1960-luvulle saakka ja pitempäänkin. Väkivallanteoissa korostuivat nationalistiset ja separatistiset motiivit.

Suomalaisten heimosoturien pommiretkikunta Vienan Karjalassa kesällä 1918. Sotamuseo

Terrorismin kolmas vaihe alkoi 1960-luvun mittaan. Väkivallasta innostuneet radikaalinuoret perustelivat veritekojaan kylmän sodan konflikteilla ja äärivasemmistolaisella ideologialla. Siinä missä kolmatta vaihetta voidaan kutsua vasemmistolaiseksi terrorismiksi, niin terrorismin neljännessä vaiheessa oli kyse uskonnollisesta ja erityisesti islamistisesta terrorismista. Tämä 1990-luvun mittaan voimistunut terrorismin suuntaus jatkuu siis edelleen.

Neliportainen terrorismin historia ei tietenkään ole ongelmaton, mutta se auttaa suhteuttamaan Suomen tapahtumat suurempaan kuvaan.

Terrorismin ensimmäinen vaihe kosketti Suomea monin tavoin. Tsaarin Venäjän levottomuudet säteilivät 1900-luvun alussa Suomeen, josta tuli vallankumouksellisten terrorijärjestöjen turvasatama. Terrorismin toisen aallon laineet löivät Suomeen vielä rajummin. Venäjän imperiumin hajoaminen vuonna 1917 ja Neuvostoliiton synty aloittivat levottomuuden ajan, ”smutan”, joka heijastui Suomeenkin.

Venäjän vallankumouksen vuosina ja niiden jälkeen Suomeen saapui kymmeniä tuhansia pakolaisia Neuvosto-Venäjältä. Emigrantit loivat kymmeniä aseellisia järjestöjä, joista kuuluisimpia ovat ROVS ja Venäläisen Totuuden Veljeskunta. Pyrkimyksenä oli kaataa Neuvostoliiton hirmuhallinto keinoja kaihtamatta, eikä terrorismiakaan vierastettu.

Maria Zahartšenko-Šults oli fanaattinen emigranttiterroristi. Hänen viimeinen pommiretkensä kulki Helsingistä Viipurin kautta Moskovaan kesällä 1927. Kansallisarkisto

Emigranttijärjestöjen aseelliset siivet lähettivät ”pommiheittäjiä” rajan taakse salatein 1920- ja 30-luvuilla. Suomen yleisesikunnan tiedustelu suhtautui ilmiöön ristiriitaisesti. Välillä toimintaa yritettiin suitsia, välillä siinä oltiin mukana täysin rinnoin. Vielä 1930-luvun puolella koitettiin Stalinin murhaamista ja neuvostotyöläisten myrkyttämistä.

Toisin kuin kaksi ensimmäistä, terrorismin kolmas aikakausi ei koskettanut Suomea konkreettisina väkivallantekoina. Maan asema oli kylmän sodan vuosina niin ahdas ja poikkeuksellinen, etteivät Suomen äärivasemmiston terroristiset haavekuvat koskaan muuttuneet sanoista teoksi. Erityisesti Italiassa ja Saksassa tilanne oli toinen: punaisten prikaatien ja muiden vallankumouksellisten voimien iskut pitivät kansalaisia pelon vallassa.

Terrorismin neljäs vaihe on sivunnut Suomea jo aiemmin monin tavoin. Ulkomaalaisia terroristeja on piileskellyt maassa ja suomalaiset turistit ovat joutuneet muiden mukana terrori-iskujen kohteiksi eri puolilla maailmaa. Turun puukkoisku kuitenkin ylitti aiemmat kokemukset uskonnollisesta terrorismista monin verroin. Jos epäilykset tekijän terroristisista motiiveista vahvistuvat oikeudessa, kyse on Suomen ensimmäisestä islamistisesta terrori-iskusta ja siksi myös vedenjakajasta.

Kirjoittaja on FT ja historian yksikön postdoc-tutkija. Analyysin laajempi versio on ilmestynyt Kanavassa (6/2017).