Turun puukkoiskusta uutisoitaessa on korostettu, että Suomi on aikaisemmin saanut olla rauhassa terrorismilta. Sama ajatus toistuu kerta kerran perään uutiskielessä – mutta pitääkö se paikkansa? Vastaus riippuu näkökulmasta ja ennen kaikkea aikaperspektiivistä. Koska terrori-iskuja tai sellaiseksi määriteltyjä väkivallantekoja ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä, jotain helposti unohtuu. Nimittäin se, että suomalaisella terrorismilla on monipolvinen historia.
Sosialistivallankumouksellisten ”terroristikoulu” ja sen ”pommiverstas” vuonna 1907 Terijoen Kuokkalassa. Kansallisarkisto
Kun puhutaan viime vuosisatojen terrorismista Euroopassa, se on mahdollista jakaa neljään vaiheeseen vaikkapa seuraavalla tavalla. Ensimmäisen aikakauden aloittivat anarkistiset järjestöt tsaarin Venäjällä 1870-luvun mittaan. Ne käyttivät ”teon propagandaa” eli terrorismia päämääriensä saavuttamiseen ja toimivat esikuvina radikaalijärjestöille aina Pohjolaa myöten.
Terrorismin toinen kukoistuskausi ajoittuu ensimmäistä maailmansotaa seuranneisiin vuosikymmeniin, joiden kuluessa Euroopan siirtomaavalta alkoi rakoilla. Imperiumien ongelmat ja hajoamisprosessit lietsoivat terrori-iskuja ja poliittisia salamurhia 1960-luvulle saakka ja pitempäänkin. Väkivallanteoissa korostuivat nationalistiset ja separatistiset motiivit.
Suomalaisten heimosoturien pommiretkikunta Vienan Karjalassa kesällä 1918. Sotamuseo
Terrorismin kolmas vaihe alkoi 1960-luvun mittaan. Väkivallasta innostuneet radikaalinuoret perustelivat veritekojaan kylmän sodan konflikteilla ja äärivasemmistolaisella ideologialla. Siinä missä kolmatta vaihetta voidaan kutsua vasemmistolaiseksi terrorismiksi, niin terrorismin neljännessä vaiheessa oli kyse uskonnollisesta ja erityisesti islamistisesta terrorismista. Tämä 1990-luvun mittaan voimistunut terrorismin suuntaus jatkuu siis edelleen.
Neliportainen terrorismin historia ei tietenkään ole ongelmaton, mutta se auttaa suhteuttamaan Suomen tapahtumat suurempaan kuvaan.
Terrorismin ensimmäinen vaihe kosketti Suomea monin tavoin. Tsaarin Venäjän levottomuudet säteilivät 1900-luvun alussa Suomeen, josta tuli vallankumouksellisten terrorijärjestöjen turvasatama. Terrorismin toisen aallon laineet löivät Suomeen vielä rajummin. Venäjän imperiumin hajoaminen vuonna 1917 ja Neuvostoliiton synty aloittivat levottomuuden ajan, ”smutan”, joka heijastui Suomeenkin.
Venäjän vallankumouksen vuosina ja niiden jälkeen Suomeen saapui kymmeniä tuhansia pakolaisia Neuvosto-Venäjältä. Emigrantit loivat kymmeniä aseellisia järjestöjä, joista kuuluisimpia ovat ROVS ja Venäläisen Totuuden Veljeskunta. Pyrkimyksenä oli kaataa Neuvostoliiton hirmuhallinto keinoja kaihtamatta, eikä terrorismiakaan vierastettu.
Maria Zahartšenko-Šults oli fanaattinen emigranttiterroristi. Hänen viimeinen pommiretkensä kulki Helsingistä Viipurin kautta Moskovaan kesällä 1927. Kansallisarkisto
Emigranttijärjestöjen aseelliset siivet lähettivät ”pommiheittäjiä” rajan taakse salatein 1920- ja 30-luvuilla. Suomen yleisesikunnan tiedustelu suhtautui ilmiöön ristiriitaisesti. Välillä toimintaa yritettiin suitsia, välillä siinä oltiin mukana täysin rinnoin. Vielä 1930-luvun puolella koitettiin Stalinin murhaamista ja neuvostotyöläisten myrkyttämistä.
Toisin kuin kaksi ensimmäistä, terrorismin kolmas aikakausi ei koskettanut Suomea konkreettisina väkivallantekoina. Maan asema oli kylmän sodan vuosina niin ahdas ja poikkeuksellinen, etteivät Suomen äärivasemmiston terroristiset haavekuvat koskaan muuttuneet sanoista teoksi. Erityisesti Italiassa ja Saksassa tilanne oli toinen: punaisten prikaatien ja muiden vallankumouksellisten voimien iskut pitivät kansalaisia pelon vallassa.
Terrorismin neljäs vaihe on sivunnut Suomea jo aiemmin monin tavoin. Ulkomaalaisia terroristeja on piileskellyt maassa ja suomalaiset turistit ovat joutuneet muiden mukana terrori-iskujen kohteiksi eri puolilla maailmaa. Turun puukkoisku kuitenkin ylitti aiemmat kokemukset uskonnollisesta terrorismista monin verroin. Jos epäilykset tekijän terroristisista motiiveista vahvistuvat oikeudessa, kyse on Suomen ensimmäisestä islamistisesta terrori-iskusta ja siksi myös vedenjakajasta.
Kirjoittaja on FT ja historian yksikön postdoc-tutkija. Analyysin laajempi versio on ilmestynyt Kanavassa (6/2017).