Soile Ylivuoresta historian apulaisprofessori 1.10.2022 alkaen

FT Soile Ylivuori toimii historian oppiaineessa apulaisprofessorina (toinen kausi) 1.10.2022 alkaen. Soile väitteli yleisestä historiasta Helsingin yliopistosta joulukuussa 2015 aiheenaan kehollisuus ja naisten kohteliaisuuskulttuuri 1700-luvun Englannissa. Hän on toiminut tutkijana Helsingin yliopistossa, Queen Mary -yliopistossa (University of London) sekä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, joissa hänen tutkimuksensa on keskittynyt pitkän 1700-luvun Britanniaan ja sen globaaliin imperiumiin erityisesti tiedon, identiteetin ja materiaalisuuden näkökulmista.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Soilen tämänhetkiset tutkimusprojektit käsittelevät varhaista sähkölääketiedettä ja tieteellisen tiedon rakentumista Euroopassa ajalla 1740–1840 (ERC-rahoitettu ELBOW-projekti, 2022–27) sekä kivun kokemuksellista historiaa varhaismodernista modernille ajalle (Suomen Akatemian rahoittama Experiencing Agony, 2022–26). Soile on myös parhaillaan viimeistelemässä kirjaa tropikaalisuuden kokemusten yhteydestä rotuajattelun kehitykseen 1700-luvun Jamaikalla.

Soile opettaa ja ohjaa mielellään erityisesti uuden ajan sukupuoli-, kulttuuri- ja aatehistoriaan liittyviä kokonaisuuksia ja opinnäytteitä. Hän pitää maanantaina 21.11.2022 Akateemikko Eino Jutikkala -luennon aiheesta ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Näistä en luovu: villasukat ja vastamelukuulokkeet – välttämättömyyksiä arkistoissa istuessa!
Viimeksi lukemani kirja: Zakiyyah Iman Jackson,
Becoming Human: Matter and Meaning in an Antiblack World (ammatillinen); Terry Pratchett, Men at Arms (ei-ammatillinen)
Podcast-suositus:
The Anthropocene Reviewed

Tutkijaesittely: Olli-Pekka Kasurinen

Olen erikoistunut Britannian ja Pohjoismaiden keskiaikaan ja erityisesti keskiajan kirjalliseen kulttuuriin. Teen väitöskirjaa englantilaisen kulttuurivaikutuksen leviämisestä Ruotsin valtakunnassa 1000-luvulta 1200-luvun alkuun. Tutkimuksen keskiössä on Ruotsissa vaikuttaneiden englantilaisten kirkonmiesten toiminta lähetyskaudella sekä sitä seuranneella ajanjaksolla, jolloin kristinusko vakiintui ja kirkollinen organisaatio kehittyi. Kronikka- ja asiakirjalähteiden valossa aikakauden historiasta muodostuu melko hajanainen kuva, mutta Ruotsin ja Suomen alueella on säilynyt merkittävä määrä liturgisten käsikirjoitusten fragmentteja, jotka ovat ainutlaatuisia aikalaislähteitä.

Englantilaisen messukirjan fragmentti 1100-luvun puolivälistä. Vaikka fragmentti onkin irrotettu voudintileissä, niin sen alareunassa oleva merkintä kertoo, että se on ollut aiemmin Rantasalmen, Tavinsalmen ja Säämingin vuoden 1572 tilien kansilehtenä. Helsinki, Kansalliskirjasto, F.m.I.24 f. 1v.

Englantilaiset ja englantilaisvaikutteiset liturgiset käsikirjotusfragmentit kertovat kristillisten kirjallisen kulttuurin saapumisesta ja muovautumisesta osaksi paikallista kirkollista kulttuuria. Varhaisimmat liturgiset käsikirjoitukset tulivat lähetyssaarnaajien mukana, mutta viimeistään 1100-luvulla kaupallisesti tuotettuja liturgisia käsikirjoituksia ostettiin Englannista. Samaan aikaan Skandinaviassa käynnisteltiin omaa kirjatuotantoa. Osa varhaisista Skandinaviassa valmistetuista liturgisista käsikirjoituksista on kopioitu englantilaisista käsikirjoituksista. Käsikirjoituksia kopioineiden kirjurien joukossa oli syntyperältään englantilaista tai vähintäänkin englantilaisten koulutuksen saaneita henkilöitä. Lisäksi monien varhaisten skandinaavisten käsikirjoitusten sisällössä ja käsialoissa näkyy se, että kirjoittajat ovat yhdistelleet Englannista ja Manner-Euroopasta tulleita vaikutteita.

Pohjoismainen liturginen kulttuuri onkin syntynyt yhdistelemällä eri puolilta tulleita vaikutteita ja lisäämällä sekaan paikallista sisältöä, erityisesti ensimmäisten skandinaavisten pyhimysten liturgioita. Englantilaiset esikuvat näkyvät myös ensimmäisissä ruotsalaisissa pyhimyskulteissa, joiden hagiografia ja liturgia on kirjoitettu varhaisempien muualta tuotujen tekstien esimerkkiä seuraillen.

Valitettavasti liturgiset käsikirjoitukset eivät ole säilyneet kokonaisina, vaan reformaation jälkeen katoliset kirjat kierrätettiin Kustaa Vaasan ja hänen seuraajiensa hallintokausilla. 1530-1630-lukujen välillä suuri määrä pergamenttilehtiä päätyi ns. voudintilien kansilehdiksi. Tavallisesti keskiaikaisesta kirjasta irrotetun pergamenttilehden väliin on laitettu lumppupaperille kirjoitetut kruununtilit ja ne on ommeltu selästä kiinni toisiinsa, jolloin muodostuu tilivihko. Tilien kansilehdiksi käytetyt pergamenttilehdet ovat säilyneet melko hyvin, joskin niitäkin on vahingoittunut ja tuhoutunut Tukholman kuninkaanlinnan tulipaloissa. Sen sijaan lehdet, jotka kierrätettiin satuloiden täytteeksi, urkupalkeiden paikoiksi yms. ovat kadonneet kokonaan.

Fragmentti 1000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Skandinaviassa englantilaisen mallin mukaan kopioidusta messukirjasta. Fragmentti on kansilehtenä Värmlannin vuoden 1583 tileissä ja se on vaurioitunut myöhemmin tulipalossa. Stockholm, Riksarkivet, Fr 25918 f. 1v.

Fragmenttitutkijan työ on salapoliisityötä, sillä paikallis- ja keskushallinnon tilien kansilehdissä säilyneet pergamenttifragmentit muodostavat palapelin, jossa tutkijat yrittävät koota yhteen samoihin käsikirjoituksiin kuuluneet lehdet. Toisinaan löytyy peräkkäisiä lehtiä, joiden yhdistäminen toisiinsa on helppoa, mutta usein lehdet ovat kirjan eri osista, jolloin niiden tunnistaminen saman käsikirjoituksen osiksi perustuu fragmenttien sisällön, käsialan ja ulkoasun (mm. tekstin asettelu, pergamentin laatu, käytetyt musteet) perusteelliseen analyysiin.

Työn haastavuutta lisää se, että samojen käsikirjoitusten lehtiä on välillä kulkeutunut useisiin eri arkistoihin ja kirjastoihin, jotka ovat toisinaan jopa eri maissa. Suomen tilit tuotiin Suomen sodan jälkeen Tukholmasta Turun kautta Helsinkiin, missä kansilehdet on 1800-luvulla irrotettu itse tileistä: kansilehdet ovat nykyisin Kansalliskirjastossa ja itse tilit Kansallisarkistossa. Ruotsin kansilehdet ovat edelleen pääosin kiinni tileissä ja suurin osa niistä on Ruotsin valtionarkistossa Tukholmassa, mutta niitä on myös kuninkaanlinnan arkistossa ja sota-arkistossa. Lisäksi fragmentteja on päätynyt historian saatossa Tukholmasta ruotsalaisiin maakunta-arkistoihin, museoihin ja yliopistojen kirjastoihin, sekä Lontooseen British Libraryyn ja Osloon Norjan valtionarkistoon.

Fragmentti 1190-luvulla Westminsterin lähellä valmistetusta messukirjasta. Fragmentti on kansilehtenä, nykyisen Gävlen kunnan alueella sijaitsevan, Haden kartanon vuoden 1554 tileissä. Stockholm, Riksarkivet, Fr 25974 f. 1r.

Esimerkkeinä tutkijan kohtaamista haasteista voidaan mainita todennäköisesti Skandinaviassa, englantilaisen mallin mukaisesti, 1000-luvulla jälkimmäisellä puoliskolla kopioitu messukirja, jonka lehtiä löytyy nykyään Tukholmasta, Lundista, Göteborgista, Växjöstä ja Oslosta. Aiemmin lehtiä oli myös Jönköpingissä, mutta ne on sittemmin tuotu sieltä takaisin Tukholmaan. Toinen esimerkki on Westminsterin alueella toimineen ammattikirjurin 1190-luvulla kopioima messukirja, jonka lehtiä on Tukholmassa, Helsingissä ja Lontoossa.

Väitöskirjatyöni lisäksi toimin projektisuunnittelijana ERC-projektissa: ”Medieval Publishing from c. 1000 to 1500” ja osallistun projektin keskiaikaisia julkaisuverkostoja kartoittavan tutkimustietokannan kehittämiseen. Lisäksi olen aiemmin työskennellyt Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjalähteiden parissa.

FM Olli-Pekka Kasurisen tutkijasivut Helsingin yliopiston tutkijaportaalissa: https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/olli-pekka-kasurinen

Tutkijaesittely: Sanna Supponen

Olen keskiajan tutkija ja kirjahistorioitsija, joka parhaillaan viimeistelee väitöskirjaansa. Väitöskirjassani tutkin Ruotsin keskiajan ehkä tärkeimmän oppineen maisteri Mathias Linköpingiläisen teosta Alphabetum Distinctionum. Kysyn muun muassa mikä ja millainen teos on, miten sitä on käytetty ja mikä on sen opillinen konteksti.

Alphabetum on saarnojen valmistelun apuvälineenä käytetty hakuteos. Se yhdistää yhteen teokseen monenlaisia aineistoja, kuten Raamattu viitteitä, otteita Raamatun kommentaareista ja moraalisista tietosanakirjoista. Nämä erilaiset aineistot tavataan tyypillisemmin erillisissä teoksissa, mikä tekee Alphabetumista kiinnostavan tutkimuskohteen myös laajemmin saarnakirjallisuuden genreä ajatellen. Teoksen tavoitteena oli tarjota yksissä kansissa kaikki materiaali, mitä saarnaan tarvitaan. Kirjalle onkin varmasti ollut kysyntää, sillä tällaisia teoksia oli ylipäätään Ruotsissa suhteellisen vähän, ja pohjoismaisen oppineen kirjoittamana se on peräti ainutlaatuinen. Kirjassa olevat lukijoiden merkinnät kertovat, että teosta myös todella käytettiin.

Saarnaava Mathias Linköpingiläinen kuvattuna käsikirjoitusinitiaalissa. NY, Pierpont Morgan Library, M 498

Haasteena tutkimuksessa on se, että Alphabetum – kuten suuri osa Pohjoismaiden keskiaikaisista aineistoista – säilyy vain fragmentteina. Yksi keskeinen tutkimukseni tehtävä onkin ollut koota kaikki palaset yhteen ja ennallistaa teos ja sen sisältö mahdollisimman hyvin (ks. esim. aiempaa bloggausta https://blogs.helsinki.fi/historia/2018/05/21/sanna-supponen-palapelia-kokoamassa-yhden-kasikirjoituksen-matka-1300-luvulta-tutkijan-kasiin/). Tässä olen hyödyntänyt erilaisia tekstielementtejä ja paratekstejä eli varsinaista tekstiä ympäröiviä elementtejä kuten sivunumerot. Olinkin pystynyt tunnistamaan noin puolet teoksen sisältämistä asiasanoista, vaikka teoksesta säilyy sivuja vain noin neljäsosa alkuperäisestä.

Sisällöllisesti teos on kiehtova, sillä sen tavoitteena oli kattaa mahdollisimman laajasti Raamatun sanasto ja vähän sen vierestäkin. Niinpä kirjassa on asiasanoja eläimistä seitsemään syntiin ja anatomiasta tavallisiin verbeihin. Teokseen on myös koottu valtava määrä tietoa aiemmista lähteistä, sillä tämänkaltaiset teokset olivat pääasiassa aiemman oppineisuuden kokoomateoksia. Mathias onkin hyödyntänyt teosta kootessaan tärkeimpiä Raamatun kommentaareja aina kirkkoisistä hänen oman aikansa oppineisiin ja Raamatun kommentaarien lisäksi hän on poiminut tietoja myös ensyklopedioista ja mitä moninaisempia aiheita käsittelevistä ajan tieteellisistä tutkielmista.

Kuva työhuoneeltani tutkijavaihdossa Tukholman yliopistossa

Sanna Supponen

Aiheesta lisää Alphabetum-blogissani: https://blogs.helsinki.fi/ssuppone/
Julkaisuni ja muu toiminta: https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/sanna-maria-supponen

 

Alex Snellman: Historiantutkija esinekokoelmiin pyrkimässä

Oli upea tunne – liki viiden vuoden odotuksen jälkeen – nähdä edessään kansallisen esinekokoelman kaikki kahdeksankymmentä ylempien virkamiesten siviiliunivormutakkia. Suomen suuriruhtinaskunnan virkakoneiston eri hallinnonalat ja arvoasteet olivat siinä liki kaikki edustettuina. Rinnakkain vaateripustimissa roikkuivat itsensä Elias Lönnrotin professorin univormu, J. K. Paasikiven valtiokonttorin virkapuku ja C. L. Engelin seuraajan Ernst Lohrmannin yleisten rakennusten ylihallituksen univormu, joka osoitti kantajansa olleen ulkomuodoltaan varsin muhkea mies.

Valtio ansaitsee kiitoksen kulttuuriteosta, kun se panostanut Museoviraston uuteen kokoelma- ja konservointikeskukseen, jossa tämä kohtaaminen tutkijatohtorinhankkeeni perusaineiston kanssa oli mahdollinen. Tämä museoiden kokoelmatoiminta jää aivan liiaksi näyttelytoiminnan varjoon, joten meidän tutkijoiden on syytä auttaa sitä näkymään paremmin julkisuudessa.

Takkirivistö Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskuksessa. Kuva: Alex Snellman.

Olen Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2016 ja 3/2017) yrittänyt kannustaa historiantutkijoita museoiden esinekokoelmia tutkimaan, jottei aineellisesta menneisyydestä kirjoitettaisi vain kuvallisten ja sanallisten lähteiden perusteella. Tässä kirjoituksessa tuon oman kokemukseni pohjalta esiin niitä haasteita ja reunaehtoja, joita esineaineiston tutkimukseen voi kuitenkin liittyä. Varsinkin muutamaa esinettä laajemman aineiston saaminen tutkittavaksi voi olla vaikeaa, muttei se, ettei joku ole helppoa, ole ennenkään historiantutkijoita pysäyttänyt.

Näkemykseni on, ettemme voi jäädä odottamaan, että museot oma-aloitteisesti lisäävät mahdollisuuksia päästä tutkimaan niiden esineitä, vaan tutkijoiden on lempeästi luotava museoille painetta aineistopyynnöillään, joilla museot puolestaan voivat perustella toiminnan tarpeellisuutta rahoittajilleen. Oleellista on, etteivät yliopistojen tutkijat ja museoiden työntekijät saa olla vastakkaisilla puolilla vaan yhteisellä asialla. Ketään ei palvele näiden pienipalkkaisten humanistien keskinäinen kinastelu esinetutkimuksen rajoituksista tai vaikkapa kuvien käyttömaksuista, vaan näiden tahojen tulisi yhdistää voimansa ja lobata päättäjiä näkemään tutkimustoiminnan arvo ja sen rajoitusten haitallisuus. Kun päättäjät usein toivovat mitattavaa tulosta, olisi tutkimusvierailujen määrästä hyvä tehdä museolle koituvan taakan sijasta päättäjille ylpeydellä raportoitava tunnusluku.

Oma tutkijantohtorinhankkeeni virisi aatelisunivormua käsittelevän suppean tutkielmani (2006) pohjalta. Kun vuonna 2013 väitöskirjani alkoi lähestyä valmistumistaan, ehdotin Kansallismuseon silloiselle ylijohtajalle Helena Edgrenille museon koko keisariajan siviilivirkapukukokoelman tutkimusta tavoitteena tutkimusjulkaisu ja mahdollisesti myös aihepiiriä käsittelevä näyttely. Aloite sai periaatteessa hyvin myönteisen vastaanoton, mutta Museoviraston keskusvaraston ruuhkautuminen ja uuden kokoelmakeskuksen meneillään ollut valmistelu johtivat siihen johtopäätökseen, että minun olisi pitänyt oman rahoitukseni lisäksi hankkia avustavan konservaattorin rahoitus kokonaiseksi vuodeksi. Vain siten esineliikenne olisi voitu hoitaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Vaadittu summa oli niin mittava, että kohtuullistin sitä oma-aloitteisesti, jottei hakemukseni olisi vaikuttanut aivan epärealistiselta. Samalla kun yritin Esinetutkimusverkosto Artefactan (http://artefacta.fi/) koordinaattorina kannustaa esinetutkimukseen, olin itse törmännyt poikkeustilanteen aiheuttamaan liki ylitsepääsemättömän tuntuiseen esteeseen.

Lähetin siitä huolimatta hakemuksia kaikille oleellisille säätiöille, mutta vasta kolme vuotta myöhemmin Ella ja Georg Ehrnroothin säätiö uskalsi – onneksi – ottaa tietoisen riskin, kun se myönsi hankkeelle puolen vuoden aloitusrahoituksen ilman konservaattorikuluja. Puoli vuotta tämän rahoituksen päättymisestä Emil Aaltosen säätiö myönsi kokonaisen vuoden, ja sen rahoitukseen sisältyi myös 1500 euron kulumääräraha, jolla arvelin pääseväni esinekokoelman tutkimuksen alkuun.

Odotusajasta oli kuitenkin ollut yllättävää hyötyä, sillä mahdottomalta vaikuttanut konservaattorikulu alkoi samaan aikaan sulaa. Kokoelmakeskus käynnisti toimintansa, mikä lopetti poikkeusjärjestelyjen tarpeen. Rajasin luettelointitietojen perusteella tutkimuksen kohteeksi vain ylempien virkamiesten takit kaikkien univormutakkien sijasta, mikä vähensi sekä omaa että kokoelmakeskuksen työtä. Lisäksi osoittautui, että univormutakit olivat niin hyväkuntoisia, että saatoin käsitellä niitä itse, mikä vapautti kokoelmakeskuksen henkilökunnan suurelta osin muuhun työhön. Esineiden valokuvauksen hoidan muutenkin itse: järjestelmäkamera, kolme studiosalamaa ja taustakangas on hintava muttei mikään mahdoton hankinta.

Oma kuvausstudioni. Kuva: Alex Snellman.

Keväällä 2017 tehty esinetilaus työllisti sekä keskusvaraston henkilökuntaa, joka etsi ja pakkasi esineet kuljetusta varten, että kokoelmakeskuksen väkeä, joka pakasti univormut tuhohyönteisten varalta. Metallinapit ja kirjonnat käärittiin pakastuksen ajaksi silkkipaperiin. Haluan kiittää Kansallismuseon ja Museoviraston väkeä sekä erityisesti keskusvaraston ja kokoelmakeskuksen henkilökuntaa kaikesta avusta. Ilman konservaattori Kristiina Karinkoa ei tutkimukseni olisi mahdollinen.

Kun sitten joulun alla 2017 saatoin liki viiden vuoden odotuksen jälkeen nähdä tämän tutkimukseni perusaineiston kokoelmakeskuksen tilavassa hallissa, oli olotila riemukas. Miten paljon helpompaa olisikaan ollut perustaa tutkimus digitaaliselle tai edes paperiselle asiakirja-aineistolle. Olisi saattanut marssia Kansallisarkistoon, ja saada asiakirjatilauksen tutkittavakseen jo seuraavana päivänä. Mutta asiakirjat eivät kerro esineellisestä menneisyydestä sitä, mitä esineet kertovat. Asiakirjojen perusteella univormuista voisi sanoa vain vähän, ja se vähäkin olisi osin virheellistä. Suomalaisen siviiliunivormujärjestelmän primäärilähteenä esineet kertovat, että ne olivat mustia, eivätkä Venäjän värisesti tummanvihreitä, vaikka kirjalliset sekundäärilähteet muuta väittävät. Eivät asiakirjat kerro, että Lönnrotilla oli rintatoppaus (olkatoppausten edeltäjä) tai että 1800-luvun alun univormut olivat hätkähdyttävän tyköistuvia. Ne ohjasivat pään ryhdikkäästi pystyyn ja tukivat keisarillista kurinalaisuutta.

Museon esinekortin mukaan tämän takin omistajaa ei tiedetä, mutta nimi löytyi povitaskun sisältä. Kuva: Alex Snellman.

Oman tutkijatohtorinhankkeeni vaikeuksiin vaikutti poikkeuksellinen tilanne sekä laaja tekstiiliaineisto, joka yleensä on lähtökohtaisesti hauraampi tutkimuskohde kuin vaikkapa huonekalut. Ei silti ollut ihanteellista päästä tutustumaan tutkimuksen perusaineistoon vasta, kun tutkimuksen rahoituskautta oli kulunut jo kokonaisen vuoden verran. Esineaineistojen tutkimuksellisen saavutettavuuden lisääminen vaatii muutenkin vielä paljon työtä (kuten esimerkiksi tästä Artefactan selvityksestä käy ilmi). Olen Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattorina sitoutunut edistämään asiaa ja auttamaan museoita kehittämään kokoelmatoimintaansa tutkimusinfrastruktuurina. Oleellista on, että yliopistot ja museot ovat samalla puolella. Nyt meidän on vielä aika vakuuttaa päättäjät.

Moni historianopiskelija ja -tutkija saattaa hieman hätkähtää tästä kirjoituksesta. Harvoin on mahdollista odottaa viittä vuotta tutkimusaineistoa! Kannustan kuitenkin rohkeasti kysymään esinetutkimuksen mahdollisuuksista museosta. Finnasta on hyvä kartoittaa esineaineistoa alustavasti, mutta varsinaiseen tutkimukseen tarvitaan pääsy museon omaan kokoelmanhallintajärjestelmään ja asiakirja-aineistoon, sillä Finnaan ei viedä kaikkia esineitä – eikä kaikkia tietoja niistä esineistä, jotka sinne viedään.

Yksittäisiä esineitä on mahdollista saada tutkittavaksi lähes aina, ja suurempikin esineaineisto on harvoin niin mutkikkaan polun takana kuin minun tapauksessani. Historiantutkijoilla on paljon annettavaa esinetutkimukselle, sillä emme rajaa katsettamme niiden vakiintuneiden kategorioiden mukaan, jotka edelleen – ainakin toisinaan – ohjaavat perinteisiä esinetutkimustieteitä. Kysymme monenlaisia kysymyksiä ja suhtaudumme kaikkiruokaisesti lähteisiin ja lähestymistapoihin. Meille on merkityksetöntä, onko tutkimusaihe perusteltu esimerkiksi kenttätyön, taiteen tai kulttuurin kannalta. Riittää, että se liittyy menneisyyteen. Siksi olisi suotavaa, että entistä useampi historiantutkija pyrkisi esinekokoelmia tutkimaan.

Pystykaulus oli pitkän 1800-luvun siviiliunivormujen keskeisin tunnusmerkki. August Hjeltin univormu Tilastollisen päätoimiston johtajana 1902–1917. Kuva: Alex Snellman.

Kirjoittaja on FT, jonka Helsingin yliopistoon sijoitettu ja Emil Aaltosen säätiön rahoittama tutkijatohtorinhanke “Keisarivallan vaatteissa” luo kokonaiskuvan Suomen suuriruhtinaskunnan siviiliunivormujärjestelmästä 1809–1917. Hän on Esinetutkimusverkosto Artefactan (http://www.artefacta.fi/) perustaja ja koordinaattori.