Alex Snellman: Historiantutkija esinekokoelmiin pyrkimässä

Oli upea tunne – liki viiden vuoden odotuksen jälkeen – nähdä edessään kansallisen esinekokoelman kaikki kahdeksankymmentä ylempien virkamiesten siviiliunivormutakkia. Suomen suuriruhtinaskunnan virkakoneiston eri hallinnonalat ja arvoasteet olivat siinä liki kaikki edustettuina. Rinnakkain vaateripustimissa roikkuivat itsensä Elias Lönnrotin professorin univormu, J. K. Paasikiven valtiokonttorin virkapuku ja C. L. Engelin seuraajan Ernst Lohrmannin yleisten rakennusten ylihallituksen univormu, joka osoitti kantajansa olleen ulkomuodoltaan varsin muhkea mies.

Valtio ansaitsee kiitoksen kulttuuriteosta, kun se panostanut Museoviraston uuteen kokoelma- ja konservointikeskukseen, jossa tämä kohtaaminen tutkijatohtorinhankkeeni perusaineiston kanssa oli mahdollinen. Tämä museoiden kokoelmatoiminta jää aivan liiaksi näyttelytoiminnan varjoon, joten meidän tutkijoiden on syytä auttaa sitä näkymään paremmin julkisuudessa.

Takkirivistö Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskuksessa. Kuva: Alex Snellman.

Olen Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2016 ja 3/2017) yrittänyt kannustaa historiantutkijoita museoiden esinekokoelmia tutkimaan, jottei aineellisesta menneisyydestä kirjoitettaisi vain kuvallisten ja sanallisten lähteiden perusteella. Tässä kirjoituksessa tuon oman kokemukseni pohjalta esiin niitä haasteita ja reunaehtoja, joita esineaineiston tutkimukseen voi kuitenkin liittyä. Varsinkin muutamaa esinettä laajemman aineiston saaminen tutkittavaksi voi olla vaikeaa, muttei se, ettei joku ole helppoa, ole ennenkään historiantutkijoita pysäyttänyt.

Näkemykseni on, ettemme voi jäädä odottamaan, että museot oma-aloitteisesti lisäävät mahdollisuuksia päästä tutkimaan niiden esineitä, vaan tutkijoiden on lempeästi luotava museoille painetta aineistopyynnöillään, joilla museot puolestaan voivat perustella toiminnan tarpeellisuutta rahoittajilleen. Oleellista on, etteivät yliopistojen tutkijat ja museoiden työntekijät saa olla vastakkaisilla puolilla vaan yhteisellä asialla. Ketään ei palvele näiden pienipalkkaisten humanistien keskinäinen kinastelu esinetutkimuksen rajoituksista tai vaikkapa kuvien käyttömaksuista, vaan näiden tahojen tulisi yhdistää voimansa ja lobata päättäjiä näkemään tutkimustoiminnan arvo ja sen rajoitusten haitallisuus. Kun päättäjät usein toivovat mitattavaa tulosta, olisi tutkimusvierailujen määrästä hyvä tehdä museolle koituvan taakan sijasta päättäjille ylpeydellä raportoitava tunnusluku.

Oma tutkijantohtorinhankkeeni virisi aatelisunivormua käsittelevän suppean tutkielmani (2006) pohjalta. Kun vuonna 2013 väitöskirjani alkoi lähestyä valmistumistaan, ehdotin Kansallismuseon silloiselle ylijohtajalle Helena Edgrenille museon koko keisariajan siviilivirkapukukokoelman tutkimusta tavoitteena tutkimusjulkaisu ja mahdollisesti myös aihepiiriä käsittelevä näyttely. Aloite sai periaatteessa hyvin myönteisen vastaanoton, mutta Museoviraston keskusvaraston ruuhkautuminen ja uuden kokoelmakeskuksen meneillään ollut valmistelu johtivat siihen johtopäätökseen, että minun olisi pitänyt oman rahoitukseni lisäksi hankkia avustavan konservaattorin rahoitus kokonaiseksi vuodeksi. Vain siten esineliikenne olisi voitu hoitaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Vaadittu summa oli niin mittava, että kohtuullistin sitä oma-aloitteisesti, jottei hakemukseni olisi vaikuttanut aivan epärealistiselta. Samalla kun yritin Esinetutkimusverkosto Artefactan (http://artefacta.fi/) koordinaattorina kannustaa esinetutkimukseen, olin itse törmännyt poikkeustilanteen aiheuttamaan liki ylitsepääsemättömän tuntuiseen esteeseen.

Lähetin siitä huolimatta hakemuksia kaikille oleellisille säätiöille, mutta vasta kolme vuotta myöhemmin Ella ja Georg Ehrnroothin säätiö uskalsi – onneksi – ottaa tietoisen riskin, kun se myönsi hankkeelle puolen vuoden aloitusrahoituksen ilman konservaattorikuluja. Puoli vuotta tämän rahoituksen päättymisestä Emil Aaltosen säätiö myönsi kokonaisen vuoden, ja sen rahoitukseen sisältyi myös 1500 euron kulumääräraha, jolla arvelin pääseväni esinekokoelman tutkimuksen alkuun.

Odotusajasta oli kuitenkin ollut yllättävää hyötyä, sillä mahdottomalta vaikuttanut konservaattorikulu alkoi samaan aikaan sulaa. Kokoelmakeskus käynnisti toimintansa, mikä lopetti poikkeusjärjestelyjen tarpeen. Rajasin luettelointitietojen perusteella tutkimuksen kohteeksi vain ylempien virkamiesten takit kaikkien univormutakkien sijasta, mikä vähensi sekä omaa että kokoelmakeskuksen työtä. Lisäksi osoittautui, että univormutakit olivat niin hyväkuntoisia, että saatoin käsitellä niitä itse, mikä vapautti kokoelmakeskuksen henkilökunnan suurelta osin muuhun työhön. Esineiden valokuvauksen hoidan muutenkin itse: järjestelmäkamera, kolme studiosalamaa ja taustakangas on hintava muttei mikään mahdoton hankinta.

Oma kuvausstudioni. Kuva: Alex Snellman.

Keväällä 2017 tehty esinetilaus työllisti sekä keskusvaraston henkilökuntaa, joka etsi ja pakkasi esineet kuljetusta varten, että kokoelmakeskuksen väkeä, joka pakasti univormut tuhohyönteisten varalta. Metallinapit ja kirjonnat käärittiin pakastuksen ajaksi silkkipaperiin. Haluan kiittää Kansallismuseon ja Museoviraston väkeä sekä erityisesti keskusvaraston ja kokoelmakeskuksen henkilökuntaa kaikesta avusta. Ilman konservaattori Kristiina Karinkoa ei tutkimukseni olisi mahdollinen.

Kun sitten joulun alla 2017 saatoin liki viiden vuoden odotuksen jälkeen nähdä tämän tutkimukseni perusaineiston kokoelmakeskuksen tilavassa hallissa, oli olotila riemukas. Miten paljon helpompaa olisikaan ollut perustaa tutkimus digitaaliselle tai edes paperiselle asiakirja-aineistolle. Olisi saattanut marssia Kansallisarkistoon, ja saada asiakirjatilauksen tutkittavakseen jo seuraavana päivänä. Mutta asiakirjat eivät kerro esineellisestä menneisyydestä sitä, mitä esineet kertovat. Asiakirjojen perusteella univormuista voisi sanoa vain vähän, ja se vähäkin olisi osin virheellistä. Suomalaisen siviiliunivormujärjestelmän primäärilähteenä esineet kertovat, että ne olivat mustia, eivätkä Venäjän värisesti tummanvihreitä, vaikka kirjalliset sekundäärilähteet muuta väittävät. Eivät asiakirjat kerro, että Lönnrotilla oli rintatoppaus (olkatoppausten edeltäjä) tai että 1800-luvun alun univormut olivat hätkähdyttävän tyköistuvia. Ne ohjasivat pään ryhdikkäästi pystyyn ja tukivat keisarillista kurinalaisuutta.

Museon esinekortin mukaan tämän takin omistajaa ei tiedetä, mutta nimi löytyi povitaskun sisältä. Kuva: Alex Snellman.

Oman tutkijatohtorinhankkeeni vaikeuksiin vaikutti poikkeuksellinen tilanne sekä laaja tekstiiliaineisto, joka yleensä on lähtökohtaisesti hauraampi tutkimuskohde kuin vaikkapa huonekalut. Ei silti ollut ihanteellista päästä tutustumaan tutkimuksen perusaineistoon vasta, kun tutkimuksen rahoituskautta oli kulunut jo kokonaisen vuoden verran. Esineaineistojen tutkimuksellisen saavutettavuuden lisääminen vaatii muutenkin vielä paljon työtä (kuten esimerkiksi tästä Artefactan selvityksestä käy ilmi). Olen Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattorina sitoutunut edistämään asiaa ja auttamaan museoita kehittämään kokoelmatoimintaansa tutkimusinfrastruktuurina. Oleellista on, että yliopistot ja museot ovat samalla puolella. Nyt meidän on vielä aika vakuuttaa päättäjät.

Moni historianopiskelija ja -tutkija saattaa hieman hätkähtää tästä kirjoituksesta. Harvoin on mahdollista odottaa viittä vuotta tutkimusaineistoa! Kannustan kuitenkin rohkeasti kysymään esinetutkimuksen mahdollisuuksista museosta. Finnasta on hyvä kartoittaa esineaineistoa alustavasti, mutta varsinaiseen tutkimukseen tarvitaan pääsy museon omaan kokoelmanhallintajärjestelmään ja asiakirja-aineistoon, sillä Finnaan ei viedä kaikkia esineitä – eikä kaikkia tietoja niistä esineistä, jotka sinne viedään.

Yksittäisiä esineitä on mahdollista saada tutkittavaksi lähes aina, ja suurempikin esineaineisto on harvoin niin mutkikkaan polun takana kuin minun tapauksessani. Historiantutkijoilla on paljon annettavaa esinetutkimukselle, sillä emme rajaa katsettamme niiden vakiintuneiden kategorioiden mukaan, jotka edelleen – ainakin toisinaan – ohjaavat perinteisiä esinetutkimustieteitä. Kysymme monenlaisia kysymyksiä ja suhtaudumme kaikkiruokaisesti lähteisiin ja lähestymistapoihin. Meille on merkityksetöntä, onko tutkimusaihe perusteltu esimerkiksi kenttätyön, taiteen tai kulttuurin kannalta. Riittää, että se liittyy menneisyyteen. Siksi olisi suotavaa, että entistä useampi historiantutkija pyrkisi esinekokoelmia tutkimaan.

Pystykaulus oli pitkän 1800-luvun siviiliunivormujen keskeisin tunnusmerkki. August Hjeltin univormu Tilastollisen päätoimiston johtajana 1902–1917. Kuva: Alex Snellman.

Kirjoittaja on FT, jonka Helsingin yliopistoon sijoitettu ja Emil Aaltosen säätiön rahoittama tutkijatohtorinhanke “Keisarivallan vaatteissa” luo kokonaiskuvan Suomen suuriruhtinaskunnan siviiliunivormujärjestelmästä 1809–1917. Hän on Esinetutkimusverkosto Artefactan (http://www.artefacta.fi/) perustaja ja koordinaattori.