Niklas Jensen-Eriksen: Historian supersyksy

Historian yksikössä eletään väittelyiden supersyksyä. Tai ainakin siltä minusta on itsekkäästi tuntunut, kun olen seurannut kustoksen tuolilta tai salin eturiviltä Eeva Kotiojan,[1] Elina Kuorelahden[2] ja Anitra Komulaisen[3] väitöksiä tai odotellessani ensi kuussa tapahtuvaa Aaro Saharin[4] väitöstä.

Eeva Kotioja väitteli 15.9.2018. Kuvassa itse väittelijä, vastaväittäjä dosentti Maarit Leskelä-Kärki (TY) sekä kustos, prof. Anu Lahtinen. Kuva: Eeva Kotioja.

Iloon on ollut paljon aihetta. Kaikki työt ovat taidokkaasti vieneet tiedettä eteenpäin ja kertoneet meille tärkeitä asioita. Eeva Kotioja nosti esiin lähes unohdetun varhaisen naisasianaisen ja kirjailijan Adelaïde Ehrnroothin.[5] Elina Kuorelahti kirjoitti 1930-luvun suuresta eurooppalaisesta sahakartellista väitöskirjan, jonka kaksi tunnettua ulkomaista eksperttiä vahvisti olevan kansainvälistä huipputasoa. Anitra Komulainen kertoi meille suomalaisille miksi päivittäistavarakauppamme on niin keskittynyttä.[6] Aaro Sahari kahlasi läpi valtavan lähdemateriaalin rakentaessaan kuvan modernin Suomen laivanrakennusteollisuuden synnystä. Kaikki tekivät työnsä esimerkillisesti, ja silti he kykenevät tulevaisuudessa vielä parempaan.

Iloon on aihetta myös siksi, että kustoksen tuolilta käsin näkee monia tuttuja jatko-opiskelijoita. He kamppailevat vielä luvun 3 tai 4 kimpussa tai tuskailevat, että tutkielman palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikalleen. Silti tiedän, että he pääsevät maaliin ja tulevat puolustamaan töitä, joita on kunnia puolustaa.

Vastaväittäjä, prof. Espen Storli, kustos, prof. Niklas Jensen-Eriksen, sekä itse väittelijä Elina Kuorelahti. Kuva: Anu Lahtinen

Ja sitten ovat ne kaikki tulevat väittelijät, jotka eivät ole huoneessa. Yliopisto on sukupolvien ketju, samaan aikaan vanha ja nuori. Historian väitöskirjoja puolustetaan 1600-luvulla perustetun yliopiston 1800-luvulla rakennetussa empiretalossa. Seiniltä katsovat edellisten polvien professorit, ja eturivissä istuu muutama kokenut kollega, osa viisaita entisiä opettajiani. Yliopiston ovista tulee samaan aikaan sisään jokaisen uuden ikäluokan lahjakkaimpia jäseniä, joilla on paljon annettavaa yliopistolle, isänmaalle ja ihmiskunnalle. Heidän virtansa tuo yliopisto-opettajalle valtavan vastuun, jonka kantaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Jotkut uusista opiskelijoista etenevät väitöskirjaan asti. Taloon saapuu tai palaa myös niitä, jotka ovat ikuisesti henkisesti nuoria, kuten eräs 77-vuotias väitöskirjantekijäni.

Iloisin olen silti ollut tänä syksynä siitä, että väittelijät ovat kertoneet tutkielmiensa esipuheissa ja karonkoissaan yhdenmukaista tarinaa toisilta jatko-opiskelijoita ja postdoceilta saamastaan avusta, neuvoista ja ystävyydestä. Tiedän, että jos tuota vertaistukea ei olisi, niin hyperaktiivisinkaan ohjaaja ei voisi sen puutetta korvata.

Kirjoittaja on yrityshistorian professori ja historian yksikön lähijohtaja.

Anitra Komulaisen väitöskirjan kuvitusta. Viikkosanomat 1/1930 esittää Suomen osuustoiminnan sirkuksen vetonauloiksi, kun taas yksityiskaupat ovat häkissä.

[1] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240072

[2] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/244511

[3] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/253486

[4] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/257506

[5] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/unohdettu-naisasianainen-sailyi-arvostettuna-aatelisena-vaikka-rikkoi-vuosikymmenia-saadyn-sopivaisuussaantoja

[6] https://www.talouselama.fi/uutiset/kaksi-jattilaista-hallitsee-suomalaista-paivittaistavarakauppaa-nain-sok-ja-kesko-nousivat-mahtiasemaan/06811c5b-61d7-3df1-88f6-196e7d9d4465

Anu Lahtinen: Eurooppa tieteen aiheena ja tiedepolitiikassa

Oletteko joskus katsoneet tieteellisen EU-yhteistyön hakemuslomakkeita? Ne saattavat olla aika tyrmääviä sekä tavoitteiden että sivumäärien osalta. Jos haluaa hakea rahoitusta tutkimushankkeelle, opiskelijavaihtoon tai verkostoitumiseen, on syytä varata paljon aikaa ja kahvia; ja lisäksi on hyvä kysyä apuja byrokratian asiantuntijoilta. Usein on myös hyvä koettaa järjestää valmistelevia tapaamisia. (Jossain vaiheessa voi tietysti herätä kysymys, onko mahdollisesti saatava rahoitus kaiken valmisteluvaivan arvoinen, mutta se on toinen juttu.)

Osallistuin lokakuussa 2018 erään ERASMUS-hankkeen (Euroopan unionin vaihto-ohjelman) ideointiin ja suunnitteluun. Paikalla oli osanottajia noin kymmenestä yliopistosta, ja keskustelun aiheena se, miten historiaa opetetaan ja historiallista tietoa jaetaan. ”You have so many problems with language and concepts; which is fascinating”, tuumi Unkarin edustaja kansainvälisestä historian opetuksesta.

Pyöräilymaan yliopiston yhteistyölahja: pyörän kello.

 

Historian opinnot tieteellisenä, EU poliittisena hankkeena

EU-rahoituksissa yksi ongelma on, että niiden hakuohjeet esittävät jo kovia odotuksia tuloksista. Enkä tarkoita vain sitä, että rahoittaja odottaa yhtaikaisesti ilmaisia ja tuottoisia sovelluksia ja innovaatioita, siis hyviä tuloksia vähällä sijoituksella. Kyse on myös siitä, että rahoitettujen hankkeiden odotetaan esimerkiksi rakentavan ymmärrystä Euroopan yhteisestä historiasta. Historioitsija ei voi kuitenkaan tuosta vaan tarjota helppoa menestystarinaa vaan saattaa päätyä toteamaan, että yhteistä säveltä ei aina löydy. Muutenkin liian siloteltu, päämäärähakuinen historian esitys pikemminkin etäännyttää sekä historiasta että EU:sta.

Yksi ristiriitainen piirre tämänkertaisessa kokouksessa oli se, että Britannian EU-ero kummitteli yhteistyösuunnitelmien taustalla. Britannian edustaja pohti, onko hänellä enää osaa ja arpaa hankkeessa kevään 2019 jälkeen. Jotkut maat olivat jo selvästi suunnittelemassa, miten houkuttelevat itselleen maksavat opiskelijat, jotka ennen Brexitiä ovat menneet Britanniaan. Kansainvälinen opetus on edelleen voittopuolisesti englanniksi, eikä Brexit tätä näytä muuttavan.

Erasmus-tapaamisessa oli aistittavissa toive mannereurooppalaisen historiakerronnan noususta: halu kertoa Euroopan historiasta eri maiden historiaa korostaen ja Britannian ja USA:n roolia karsien. Tähän liittyy erilaisia poliittisia ja kansallisia intressejä, mutta monien opettajien aito kokemus oli, että kansainvälisillä historiakursseilla käytetään paljon angloamerikkalaisia oppikirjoja, joissa korostuu Britannian ja USA:n näkökulma. Varsinkin uudessa historiallisessa tilanteessa, post-Brexitin häämöttäessä, kaivattiin uusia teoksia. Samalla tosin todettiin, että on myös jo olemassa joitakin EU:n rahoittamia oppikirjoja, jotka eivät ole tavoittaneet yleisöään.

Oma lukunsa on joka tapauksessa, kenen historiaa mahdollisissa yhteisissä oppikirjoissa kirjoitettaisiin. Miten eri kansallisuudet, yhteiskuntaryhmät ja alueet voitaisiin kuvata kunnioittavasti ja kiinnostavasti? Entä miten huomioida sukupuolihistorian ja ympäristöhistorian näkökulmat?

Utrechtin historiallista keskustaa.Moniäänisen eurooppalaisen historian puolesta eriarvoisuutta vastaan

Keskustelimme myös eurooppalaisten opiskelijoiden eriarvoisuudesta. Joissakin Euroopan maissa yläluokkaisten perheiden lapset, joilla on parempi englannintaito, osallistuvat paitsi ulkomaanvaihtoon myös omassa yliopistossaan kansainvälisille ja englanninkielisille kursseille, mutta alempien yhteiskuntaryhmien lapsilla ei ole kylliksi kielitaitoa englanninkielisten kokonaisuuksien suorittamiseen. Englannin- ja kotimaankielisten kurssien osanottajat siis tulevat eri yhteiskuntaryhmistä eivätkä välttämättä kohtaa opinnoissa.

Suomessakin perhetausta ja varallisuus vaikuttavat opiskelijoiden mahdollisuuksiin – oman yliopiston kansainväliselle kurssille tulo ei liene englannin kielen perustaidoista kiinni, mutta vaihtoon lähteminen voi tyssätä rahoitusvaikeuksiin, vaihtostipendeistä huolimatta. Ja monissa maissa perhevelvoitteet tai työ rajoittavat opiskelijoiden osallistumista ERASMUS-tyyppiseen kokonaisia lukukausia kestävään opiskelijavaihtoon. Pohdimmekin sitä, miten voisimme parantaa eri taustoista tulevien opiskelijoiden mahdollisuuksia saada kansainvälisiä historian opiskelukokemuksia. Intensiiviset kesäkoulut voisivat olla tähän yksi mahdollisuus.

Keskustelussa vaihdettiin kokemuksia erilaisista aikaisemmista EU:n rahoittamista hankkeista ja ylimalkaan eurooppalaisesta yhteistyöstä. Kuten olen aiemminkin todennut (ks. esim. Unelma eurooppalaisesta historioitsijayhteisöstä) hankkeiden tavoitteet ja ruohonjuuritason realiteetit eivät mitenkään itsestäänselvästi kohtaa. Neljännesvuosisadan yhteistyökokemus on kuitenkin tuottanut myös myönteisiä yhteistyöverkostoja ja hankkeita. Todellisuuden eurooppalaiset kontaktit eivät ole ehkä yhtä suureellisia kuin EU-ohjelmien tavoitesanoissa kuvataan, mutta ne ovat hyvin todellisia henkilökohtaisten suhteiden ja yhteisten mielenkiinnonkohteiden kohtaamisia.

”Sol iustitie illustra nos” – Utrechtin yliopiston tunnuslause.

Eurooppa, meille ja muille

Unkarilainen professori totesi, että Euroopan ulkopuolelta tulleiden opiskelijoiden mielestä eurooppalainen sivistysyliopiston perinne on vaikuttava, kunhan ensimmäinen kulttuurishokki on ohi. Ulkopuolelta tulleiden innostus muistutti siitä, että kaikista ristiriidoista huolimatta eurooppalainen yliopistosivistys edustaa perintöä, jota kannattaa pitää yllä. Samalla paikallisen variaation tunnistaminen on tärkeää. Kuten tapaamisessa pohdittiin, ”eurooppalainen identiteetti on verkostojen luoma identiteetti, olipa kyse rautatieyhteyksistä tai oppineista”.

Keskustelusta tuli mieleeni Ying-chang Chuangin & Arthur P. Wolfin artikkeli: ”The European marriage pattern in perspective, or, what if Hajnal had been Chinese?” (Marriage and the family in Eurasia, Amsterdam 2005). Artikkelissa pohdittiin, että jos eurooppalaisia perhemalleja ja alueellisia eroja luokitellut perhehistorioitsija Hajnal olisi ollut kiinalainen (ts. ensin tutustunut Kiinan perhestrategioihin ja siitä näkökulmasta alkanut tutkia Eurooppaa), hän ei olisi niinkään ihmetellyt perhemalleja kuin eurooppalaisten nuorten hämmentävän laajoja mahdollisuuksia vaikuttaa puolison valintaan ja avioliittoonsa (toki kulloisenkin aikakauden ja kulttuurin rajoissa).

Variaation ja valinnanmahdollisuuden elementit tuntuvat olevan osa Euroopan alueen historiaa. Tällaisia piirteitä ei voi pitää mitenkään yksinomaan eurooppalaisina, ja muilla alueilla on omat piirteensä, jotka inspiroivat vastavuoroisesti. Opettajien kokemukset ruohonjuuritasolla puhuivat kuitenkin sen puolesta, että voimme nostaa esiin Euroopan yhteiskuntia läpäiseviä piirteitä, joiden historia on tutustumisen, tutkimisen ja opettamisen väärti.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma.), joka osallistui ERASMUS-yhteistyötapaamiseen Utrechtin yliopistossa Alankomaissa 3.-5.10.2018. Hän on aiemmin kirjoittanut EU-hankkeista esim. Ennen ja nyt –julkaisussa http://www.ennenjanyt.net/2007/09/unelma-eurooppalaisesta-historioitsijayhteisosta-substanssi-ja-instituutio/

Utrechtin humanististen tieteiden kirjasto.

Niina Hägg: Tilaushistorian kirjoittaminen on sukellus uuteen maailmaan

Monet opiskelijat ja valmistuneetkin miettivät, mitä mahdollisuuksia historianopinnot työelämässä tarjoavat. Tässä on yksi tarina tilaushistorian toteutumisesta, vaikka jokainen tapaus on varmasti omanlaisensa. Graduohjaajani otti minuun yhteyttä muutama kuukausi valmistumiseni jälkeen ja kysyi, olisinko kiinnostunut kirjoittamaan yrityshistorian. Kyseessä oli tänä vuonna 60 vuotta täyttävä perheyhtiö Motoral Oy, joka on monipuolinen teknisen tukkukaupan yritys. Myös ajoitus oli otollinen projektin aloittamiseen, koska kolmas sukupolvi on ottamassa yhä suurempaa roolia yhtiön johdossa.

Epäröin pitkään. Miten ihmeessä minä osaisin kirjoittaa jonkin yrityksen historian tarinaksi? Graduni olin kirjoittanut perhehistoriaan liittyen, vaikka yritykset ja ihmiset niiden taustalla olivat innoittaneet minua opintojen alusta asti. Toisaalta eihän minun tietoni riittäisi alkuunkaan kirjoittamaan autojen varaosa- ja tarvikekaupasta, muovituotannosta puhumattakaan. Ilman rohkaisevaa tukea en olisi ikinä luottanut itseeni niin paljon, että olisin suostunut neuvottelemaan projektista. Siitä kaikki kuitenkin alkoi. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen asiat alkoivat edetä, ja pian jo sain kutsun yrityksen henkilöstötilaisuuteen tutustumaan taloon.

Metodi muotoutuu

Aloittaessani työtä tuli eteen uusi haaste. Olinhan aina tottunut työskentelemään ainoastaan kirjallisten lähteiden kanssa. Nyt oli tarkoitus kerätä talteen muistoja talossa pitkään työskennelleiltä. Perheyhtiöissä monet päätökset syntyvät myös suullisesti, eikä kaikkea ole aina dokumentoitu kirjallisesti. Näin oli tässäkin tapauksessa. Kirjallista materiaalia löytyi yllättävän vähän yrityksen sisältä, lehdistä tai muualtakaan. Ja koska toiveena oli eläviä kertomuksia sisältävä muistelmateos, en voinut turvautua pelkkiin tilinpäätöksiin ja toimintakertomuksiinkaan. Haastattelut olivat ainoa vaihtoehto.

Lähtötietoni olivat hyvin vaatimattomat, joten en aluksi osannut esittää haastateltaville edes kysymyksiä. Kuuntelin ja kannustin heitä kertomaan mieleen painuneita tilanteita vuosien varrelta. Lopputuloksena minulla oli paljon muistoja arkipäivän työstä ja työntekijöistä, ja näistä hahmottui vähitellen paperille yritys nimeltä Motoral. Mukaan mahtui myös suomalaista moottoriurheiluhistoriaa, koska Motoralin ja sen edeltäjän Voimaöljyn juuret ovat syvällä Eläintarhanajoissa ja Keimolan moottoriradalla.

Hahmottelin tarinan siis pitkälti muistitietoon perustuen. Se ei ole absoluuttinen totuus, ja paljon muistoja olisi ollut vielä kerrottavana. Kokemusten ja tunteiden mukana muotoutuvat muistot ovat yhtä lailla arvokkaita, vaikka joku muu saattaisi muistaa tilanteet eri tavoin. Tekstistä tuli tyyliltään varsin kevyt, mikä myös arvelutti minua kirjoitusvaiheessa. Yrityksen tärkeimpiin sidosryhmiin rajatun kohderyhmän huomioiden se oli kuitenkin perusteltua. Joka tapauksessa tarinasta tuli ilmeisen tunnistettava, koska omistajasuvun edustajat puuttuivat vain muutamiin faktatietoihin oikolukuvaiheessa.

Merkitys sekä tilaajalle että tekijälle

On hienoa, että yrityksissä riittää kiinnostusta tallentaa muistoja talteen. Uskon, että perheyhtiön tuleville sukupolville tallentuneet tarinat ovat pitkällä tähtäimellä arvokkaampia kuin pelkkiin talouslukuihin perustuvat kuivat listaukset. Monet tärkeät tarinat unohtuvat, jos niitä ei siirrä sukupolvelta toiselle. Ihmiset ja arkipäiväiset tilanteet tekevät yrityksen, eikä ilman ihmisiä olisi yritystäkään.

Mitä tilaushistorian tekeminen tekijälle opetti? Ensinnäkin on uskallettava ottaa tilaisuus vastaan. Opin paljon perheyhtiöstä ja toimialasta, tapasin äärimmäisen innostavia ihmisiä ja sain kuulla hienoja ja toisinaan ikäviäkin muistoja vuosien varrelta. Tosin myös riittämättömyyden tunne tuli tutuksi työn eri vaiheissa. Tärkeintä on uskallus, mutta kannattaa muistaa myös omat rajansa. Helposti työhön uppoutuu niin, että yöunetkin unohtuvat. Sen vuoksi on ehdottoman tärkeä aikatauluttaa ja pysyä sovituissa raameissa sekä ajallisesti että taloudellisesti. Pieni joustovara täytyy tietenkin olla, koska ajankäyttö ei aina riipu ainoastaan omasta tekemisestä, vaan etenkin haastatteluihin perustuvassa työssä on huomioitava myös muiden aikataulut. Nämä asiat pätevät toki kaikissa töissä, mutta harva voi omassa työssään oppia niin paljon uusia asioita niin monilta eri aloilta. Historiassa voi. Jokainen uusi tilaushistoriatyö tarjoaa mahdollisuuden sukeltaa uuteen maailmaan.

Hägg, Niina (toim.): Monipuolisempi Motoral – Perheyhtiön historiaa vuodesta 1958. Julkaistaan teettäjän omakustanteena 2018.

Kirjoittaja valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopiston historian yksiköstä vuonna 2017 ja on sen jälkeen työskennellyt mm. tilaustutkimuksen parissa.

Lisätietoja tilaushistorioiden kirjoittamisesta saa esim. Tilaushistoriakeskukselta.

Jesse Keskiaho: Lukemista ja lukemisen ohjausta myöhäisantiikissa ja varhaiskeskiajalla

Olen tutkinut Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessani Hippon piispa Augustinuksen (k. 430) keskeisten teosten varhaiskeskiaikaisiin käsikirjoituksiin tehtyjä reunamerkintöjä. Augustinus oli halki keskiajan laajalti luettu ja arvostettu ’kirkkoisä’, yksi merkittävimmistä oppineen kulttuurin auktoriteeteista. Hänen ajattelunsa vastaanotto ja käyttö on ollut pitkään keskeinen osa latinalaisen keskiajan aatehistorian tutkimusta.

Augustinuksen teosten käsikirjoitukset ja niihin tehdyt merkinnät ovat jääneet tähän nähden yllättävän vähälle huomiolle. Ne voivat kuitenkin kertoa siitä, mikä lukijoita näissä teoksissa kiinnosti, sekä esimerkiksi siitä, miten toisten haluttiin teoksia lukevan. Tässä kirjoituksessa esittelen muutamia tällaiseen lukemisen ohjaamiseen pyrkiviä reunamerkintöjä.

Augustinuksen teoksista säilyy muutama myöhäisantiikissa, 400-500-luvuilla, laadittu kopio, kuten vaikkapa 500-luvulla Italiassa laadittu Jumalan valtion (De ciuitate Dei) käsikirjoitus, nykyään Pariisissa Ranskan kansalliskirjastossa säilytettävä Latin 12214. Valtaosa varhaisista käsikirjoituksista on kuitenkin laadittu 800-luvulla, osana frankkien kuningas Kaarle Suuren (k. 814) läpiviemien nk. karolingisten reformien tehostamaa käsikirjoitustuotantoa. Ne on kopioitu myöhäisantiikissa laadituista sittemmin kadonneista käsikirjoituksista. Usein niistä löytyvät reunamerkinnät on kopioitu tuosta samasta kadonneesta mallista. Tällaiset merkinnät eivät kerro lukemisesta 800-luvulla, vaan merkintöjen syntyaikana, usein myöhäisantiikissa.

Jotkin merkinnät ovat alkuaan yksityisiä tai tehty vailla sen kummempaa suunnitelmaa, ja ne yksinkertaisesti osoittavat mielenkiintoisia, tärkeitä tai esimerkiksi jollakin tapaa erityisen hyviä tekstikohtia. Tällaiset merkinnät tarjoavat arvokasta tietoa siitä, miten teoksia luettiin. Mutta kirjoihin oli myös tapana tehdä merkintöjä ohjaamaan muiden lukemista. Näin saatettiin menetellä esimerkiksi luostarissa tai piispankirkossa, jonka kirjakokoelma oli tarkoitettu jäsenyhteisön käyttöön. Useimmat varhaiskeskiajalta säilyvät kirjat on laadittu osaksi tällaista kokoelmaa.

500-luvun Italiassa toiminut valtiomies ja oppinut Cassiodorus laati oppaan kristillisistä ja maallisista opinnoista ja tällaisia opintoja varten kootun kirjakokoelman hoidosta. Pyhän ja maallisen kirjallisuuden periaatteet (Institutiones divinarum et saecularium litterarum) oli omistettu Cassiodoruksen Etelä-Italiaan perustaman luostarin Vivariumin veljille. Teoksessa Cassiodorus myös viittaa siihen, miten on antanut lisätä tai lisännyt itse yhteisön kirjoihin selventäviä ja oikeaan lukemiseen opastavia merkintöjä. Institutiones oli myöhemmin yksi karolingisten reformien keskeisistä oppaista kristillisten kirjakokoelmien koostamiseen ja hoitoon.

Yhtenä esimerkkinä lukijoita ohjaamaan pyrkivistä merkinnöistä voi mainita St. Gallenin luostarissa 800-luvun puolivälin jälkeen kopioidun, yhä luostarin kirjastossa säilytettävän kappaleen Augustinuksen 1. Mooseksen kirjan kirjaimellisesta kommentaarista (De Genesi ad litteram) (St. Gallen cod. 161). Teokseen tehdyt reunamerkinnät on kopioitu päätekstin mukana käsikirjoituksen kadonneesta mallista. Enimmäkseen ne tyytyvät väliotsakkeiden kaltaisesti nimeämään kulloinkin käsiteltäviä aiheita. Muutamat kuitenkin opastavat lukijaa muun muassa huomaamaan kohdan, jossa käsittelemästään asiasta Augustinus itse myöhemmässä teoksessaan ilmaisi muuttaneensa mieltään (s. 165).

Erityisen tiiviisti lukijaa opastetaan ihmissielun luonnetta koskevissa tekstikohdissa. Merkinnöistä opitaan, että kysymys on vaikea, ehkä kiistanalainen: lukijaa muun muassa kehotetaan rukoilemaan ymmärrystä asiassa (s. 251). Kyse on ennen kaikkea sielun absoluuttisesta materiattomuudesta, joka oli Augustinuksen kontribuutio läntiseen teologiseen traditioon: reunamerkinnät kehottavat varomaan tekstissä referoituja ajatuksia sielusta jollakin tavalla materiaalisena (s. 251, 272, 273, 274).

Merkinnät osoittavat, että vaikka Augustinus jo myöhäisantiikissa muodostui arvostetuksi auktoriteetiksi, ei häntä luettu kritiikittä. Selvää on myös, ettei kaikkea hänen kirjoittamaansa koettu sopivaksi kaikille. Esimerkkinä voi mainita eräät todennäköisesti myöhäisantiikkiset reunamerkinnät teokseen Jumalan valtio. Sen ensimmäiset kymmenen kirjaa Augustinus oli laatinut vastineena väitteelle, että Roomaa vuonna 410 kohdannut hävitys barbaarien käsissä olisi seurannut siitä, että se oli hylännyt perinteiset jumalansa. Teos sisältää laajoja katsauksia esikristilliseen uskontoon, joka pyritään asettamaan naurunalaiseksi, esimerkiksi osoittamalla miten vähäpätöisille tai häpeällisille asioille oli osoitettu omat jumaluutensa.

Mielenkiintoiset reunamerkinnät tähän Augustinuksen teokseen löytyvät nykyään Ranskan kansalliskirjastossa säilytettävästä kirjassa, johon ne on Jumalan valtion tekstin mukana kopioitu 800-luvun lopussa tuntemattomassa pohjoisfrankkilaisessa keskuksessa (Latin 2053). Merkinnöissä näkyy lukijaa tiiviisti ohjaava ote. Valtaosa kehuu tiettyjä tekstikohtia. Mutta teoksesta löytyy myös varottavaa. Esikristillistä uskontoa koskevat yksityiskohdat ovat kirvoittaneet reunamerkintöjä tehneeltä varoituksia: muutaman kirjan alussa huomautetaan, miten ne sisältävät hämäriä satuja (obscuras fabulas), ja kyse on selvästi vakavasta asiasta (fol. 69v, 79v). Ainakin osaksi syynä ovat juuri häpeällisiksi koetut yksityiskohdat: kun Augustinus luettelee sukupuoliyhteyteen liitettyjä jumaluuksia tehtävineen, kehottaa reunamerkintä: ’sinä, joka olet heikko, hyppää tässä seuraavaan merkkiin, jottet tulisi entistä heikommaksi’ (fol. 76v).

Kirjallisuutta

Jesse Keskiaho, ‘The annotation of patristic texts as curatorial activity? The case of marginalia to Augustine’s De Genesi ad litteram in late antiquity and the early middle ages’, teoksessa M.J. Teeuwen & I. Van Renswoude toim., The Annotated Book in the Early Middle Ages. Practices of Reading and Writing, Utrecht Studies in Medieval Literacy 38 (Turnhout, 2017), s. 673–704.

Kirjoittaja on FT ja dosentti Helsingin yliopiston historian oppiaineessa.

Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Sanna Supponen: Tekstiä kehystämässä. Paratekstit kollokvion aiheena

Aina ei tule ajatelleeksi, että historiankirjoituksessa varsinaisen tekstisisällön lisäksi usein myös kaikella sillä, mikä luo tekstin tulkinnalle raameja, on merkitystä. Viime viikolla kaksipäiväisessä Publishing and Paratext in the Medieval and Early Modern Periods -kollokviossa (11.–12.6.2018) paneuduttiin näihin tekstiä ympäröiviin teemoihin historioitsijoiden ja lingvistien voimin.

Mikä kaikki on paratekstiä? Kirjallisuudentutkija Gérard Gennetten (1978, 1997) klassisen määritelmän mukaan parateksti luo raamit varsinaiselle tekstille ja sen tulkinnalle. Hän jakaa parateksti-termin peritekstiin eli tekstin mukana kulkeviin osiin (otsikot, esipuheet etc.) ja epitekstiin eli tekstiin muuten liittyviin teksteihin (omistuskirjeet, luonnokset etc). Kollokviossa näistä kaikista puhuttiin parateksti-termillä.

Omassa puheenvuorossani Reconstructing lost contents on the evidence of paratext: Alphabetum disticcionum of Master Mathias of Sweden pohdin, voidaanko paratekstin avulla tavoittaa jotain sellaista, joka on nyt kadonnut, koska teosta ei ole säilynyt kokonaisuutena (Katso aiempi blogiteksti  Palapeliä kokoamassa). Tässä kirjoituksessa pohdin keynote-puheenvuorojen, esitelmien ja käytäväkeskusteluiden herättämiä ajatuksia erityisesti parateksteistä.

Erityisesti loppukeskustelussa käsiteltiin paratekstin määritelmää: lopputuloksena itselleni jäi ajatus siitä, että parateksti on mitä tahansa, mikä jollain tavoin määrittää tekstiä. Se voi olla hyvinkin fyysisesti näkyvissä oleva kehys kuten sivun asettelu, mutta toisaalta myös varsinaisesta tekstistä irrallinen viittaus. Molemmat saattavat olla merkityksellisiä määrittäjiä esimerkiksi sellaisille tänä päivänä usein itsestään selville seikoille kuin teoksen nimi. Esimerkiksi tutkimalleni teokselle Alphabetum distinccionum  tämä nimitys on annettu 1970-luvulla, teoksen prologissa esiintyvien viitteiden pohjalta. Sitä ennen se tunnettiin nimellä Concordantiae Bibliae, koska teokseen viittatiin tällä nimikkeellä 1400-luvulla eräässä Mathiaksen teosten luettelossa.

Entä kenen tekemiä paratekstit ovat? Paratekstit ovat alkuperältään varsin monipuolinen kokonaisuus erityisesti käsikirjoitusten suhteen, jotka saattoivat muuttua käytön ja kopiointiprosessin myötä. Paratekstit voivat olla kirjoittajansa itsensä tekemiä, julkaisuprosessissa syntyneitä tai kopioinnin myötä mukaan tulleita elementtejä – erimerkiksi lukijoiden tekemät huomiot saattoivat siirtyä käsikirjoituksesta toiseen. Keskiajan tutkija Stephen Nichols (2016) vertaa käsikirjoitusta jopa multimediaan elävänä alustana, joka muuttuu ajan ja käytön myötä. Näin saattoi tosin käydä myös varhaisissa painetuissa teksteissä. Aina paratekstin tekijän määritteminen ei kuitenkaan ole selkeää. Esimerkiksi Alphabetumin prologissa – parateksti sekin – annetaan ohjeita, miten teosta käytetään ja mihin tarkoitukseen. Emme kuitenkaan tiedä sisältyikö prologi Mathiaksen luomaan käsikirjoitukseen vai onko se myöhempi lisä.

Olennainen kysymys erilaisten paratekstuaalisten elementtien kohdalla on, kuinka tietoista niiden käyttö oli ja mihin tarkoitukseen ne oli tehty. Olivatko merkinnät tehty tarkoituksellisesti lukijaa ajatellen tai henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi? Johtuvatko tietyt elementit tekstin asettelun konventiosta tai ovat tulleet vahingossa kopioiduksi muun materiaalin mukana. Alphabetumin kohdalla pyrin määrittämään, mitkä merkinnät ovat lähtöisin Mathiakselta ja mitkä ovat myöhempien käyttäjien tekemiä merkintöjä, esimerkiksi saarnan valmistelun yhteydessä. Näin mahdollisesti pystyn erottamaan, miten teosta oli ajateltu käytettävän ja miten sitä tosi asiassa käytettiin.

Mikä sitten on paratekstin merkitys tutkimukselle? Tietoisesti lukijalle suunnatut merkinnät kertovat niiden tekijän tavoitteesta ohjata tai auttaa lukijaa. Alphabetumissa on teoksen sisäisiä ristiviitteitä, joiden avulla lukija pystyi löytämään aiheeseen sopivaa lisäluettavaa toisesta teoksen hakusanasta. Myös lukijat tekivät toisilleen merkintöjä esimerkiksi siitä, mitä pidettiin erityisen merkittävänä kohtana, tai jopa siitä, mitä kehotettiin olemaan lukematta epäsoveliaisuuden vuoksi. Ajan myötä tekstin mukana kopioidut annotaatiot – paratekstejä nekin – saattoivat jopa muuttaa tekstin luentaa ja tulkintaa. Toisaalta voidaan kysyä oliko kirja aina tarkoitettu jollekin yleisölle tai jopa luettavaksi ylipäätään. Kauniisti koristelu ylhäiselle henkilölle omistettu kirja saattoi merkittävä lahja sinänsä jo pelkkänä esineenä.

Lopulta paratekstillä voi olla myös yllättäviä merkityksiä tämän päivän tutkimukselle. Esimerkiksi sivunumeroinnin pohjalta voidaan tehdä päätelmiä välistä kadonneiden sivujen määrästä. Tai sitten, kuten omassa esityksessäni kerroin, ne voivat auttaa sopivissa olosuhteissa rekonstruoimaan jopa tekstisisältöä. Alphabetumissa tämä on mahdollista, koska säilyneessä tekstissä olevat ristiviitteet antavat viitteitä myös niistä asiasanoista, jotka ovat nykyään kadonneilla lehdillä.

Kirjoittaja on FM ja tohtorikoulutettava yleisen historian oppiaineessa. Hän valmistelee väitöskirjaa otsikolla ”Alphabetum distinccionum of Master Mathias of Sweden (c. 1300–1350): its composition, use and intellectual context”

Kollokvion järjestäjät:

Medieval Publishing -projekti (Helsinki)

Framing Text -projekti (Turku)

Kirjallisuus

Genette, Gérard. Seuils. Paris: Seuil, 1978.

Genette, Gérard. Paratexts: Thresholds of Interpretation. Cambridge; New York, NY, USA: Cambridge University Press, 1997.

Nichols, Stephen J. From Parchment to Cyberspace: Medieval Literature in the Digital Age. New York, NY: Peter Lang Publishing, Inc, 2016.

 

Markku Kuisma: Jäähyväiset

Kun tulin, näin näin.

Kun nyt lähden, näin näen edelleen. Mikään olennainen ei ole parissa vuosikymmenessä muuttunut.

Viittaan oheiseen virkaanastujaisluentooni, jonka pidin 5. joulukuuta 2001 tultuani vuotta aiemmin nimitetyksi Suomen ja Pohjoismaiden historian professoriksi Helsingin yliopistoon. Luento julkaistiin esseenä Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla 9.12.2001.

Kyllä sen voi ohjelmaksi ymmärtää – niin joka tapauksessa itse tein aikanaan. Ja kun nyt luen esseetä pitkän tauon jälkeen, tajuan vieläkin paremmin, että ohjelmasta siinä on kyse. Jotenkin aika lailla noin maailman isot voimavirrat hahmotin ja tuolla tavoin prioriteetit historiantutkimuksessa jäsensin. Niin teen yhä.

Professori Markku Kuisman virkaanastujaispuhe, HS 9.12.2000. Teksti aukeaa, jos klikkaat kuvaa tai tätä linkkiä pdf-versioon. Julkaistu Helsingin Sanomien luvalla.

Sattuneesta syystä en ole kykenevä pitämään jäähyväisluentoa. Mutta tämän saman luennon olisin pitänyt, opettavaisin tarkoituksin, kuten asiaan kuuluu.

Ensinnäkään historia ei toista itseään, historioitsija sen sijaan toistaa.

Toiseksi, maailma – yhteiskunnat, kulttuurit, identiteetit, mentaliteetit, rakenteet – muuttuu hitaasti. Pari vuosikymmentä ei ole mitään isoissa asioissa ja ilmiöissä, joissa sadat ja tuhannet vuodet epookkeina auttavat ymmärtämään mistä saattaa olla kysymys. Ja silti toisinaan paineet tiivistyvät räjähdyksiin, jotka nopeudellaan yllättävät kaikki.

”Hyvän ja iloisen tulee ihmisen olla”. Noin on kirjoitettu vanhaan seinävaatteeseen, jonka löysimme maalaistalomme edellisten asukkaiden jälkeenjääneistä tavaroista. Ihan hyvä ohje. Ollaan ihmisiksi ja iloisia.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Yliopisto on kestänyt tuhat vuotta, kyllä se kestää nykyiset markkinahimmelirynnäkötkin. On pakko.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka siirtyy eläkkeelle 31.7.2018.

Lisää professori Markku Kuismasta ja hänen työstään:
– 375 humanistia -sivusto, Markku Kuisma
– TUHAT-tietokanta, Markku Kuisma
– Markku Kuisman aiempi blogiteksti: Lähdön aatto
– Markku Kuisman varhaisen Suomen Akatemia -hankkeen sivusto: Eliitit ja yhteiskunnan murros – Sukustrategiat ja vallan verkostot 1500-2000

Anu Lahtinen: Kolme tekstiä etsii tekijää

Viime viikon keskiviikkona, 23.5.2018, tuli kuluneeksi 400 vuotta defenestraatiosta, jota pidetään 30-vuotisen sodan alkutapahtumana (ja johon viitataan esimerkiksi ”Prahan toisena defenestraationa” – ensimmäisestä tulee kuluneeksi 600 vuotta ensi vuonna!). Toukokuussa 1618 joukko protestantteja tunkeutui Prahan linnaan ja heitti ulos ikkunasta kaksi katolista neuvosta ja heidän kirjurinsa. Seurannutta kapinaa on pidettynä alkuna kolmikymmenvuotiselle sodalle, joka itsessään oli monimutkainen tapahtumasarja.

Merkkivuoden kunniaksi historian yksikkö järjesti viime tiistaina luentosikermän, jonka aiheena on 30-vuotisen sodan taustat, tapahtumat ja jälkivaikutus. Organisoijana olin todella iloinen siitä, että mukaan saatiin kavalkadi esitelmiä tutkijoiden omista aiheista, siis seuraavasti:

Jaakko Björklund: 30-vuotisen sodan taustat ja jälkimaine
Mirkka Lappalainen: Vaasa-laivan tuho
Henri Hannula: Uskonpuhdistuksesta, ”ikonoklasmista” ja 30-vuotisesta sodasta Alankomaissa
Maria von Hertzen: Sotilaiden ja heidän perheidensä elämää
Anu Lahtinen: ”Kentälle kaatunut mieheni” – Christina Regina von Birchenbaumin arvoitus (aiheesta lisää puhujan omassa blogissa)
Kari Saastamoinen: 30-vuotinen sota, Samuel Pufendorf ja moderni valtio

Defenestraatiosta ja monista muista 30-vuotiseen sotaan liittyvistä tapahtumista levitettiin monenlaisia kertomuksia, joilla pyrittiin tukemaan tiettyjen ryhmien vaatimuksia ja uskonnollista vakaumusta. Niissä korostettiin oman puolen urheaa ja oikeutettua käyttäytymistä.

Seminaarin esityksiä on jo ehditty kommentoida kahden kuulijan, Olli Bäckströmin ja Kaisa Kyläkosken omissa blogeissa, ja jatkokeskustelua ehkä käydään uusissa tilaisuuksissa tai julkaisuissa. Omasta puolestani yllätyin ehkä siitä, että iltapäivän esityksissä tuli suunnittelematta vastaan samankaltainen kysymys tekijyydestä. Mistä oikeastaan tiedämme ja tunnistamme lähteen tai julkaisun tekijän? Useissa seminaariesityksissä käsiteltiin aikalaistekstejä, joiden tekijän henkilöllisyys oli epäselvä; lisäksi menneisyydessä tekstejä on usein tuotettu siten, että on käytetty muiden kehittämiä fraaseja tai joku taitavampi kynäniekkä on kirjoittanut lopullisen tekstin.

Ongelma tuli eri tasoisena vastaan niin palkkasoturien kuin aatehistorian teoreetikoiden kanssa. Samuel Pufendorf julkaisi teoksiaan salanimellä ja julkaisumaakin ilmoitettiin väärin, koska haluttiin varoa sensuuria ja sensurointiyrityksiä. Hänen ajatuksiaan julkaistiin tämän jälkeen eri tavoin kommentoituina, julkaisuissa, joissa kommentaattorin ja Pufendorfin omat ajatukset ja argumentit kietoutuivat toisiinsa vaihtelevin tavoin. 1990-luvun yliopistokeskustelun kuuma aihe, intertekstuaalisuus, oli vahvasti läsnä jo 1600-luvulla.

Pufendorfin tuotanto nyt kuitenkin on jäljitettävissä tiettyyn tekijään. Entä sitten tekijätietoja vailla oleva palkkasoturin päiväkirja? Maria von Hertzen käsitteli päiväkirjaa, jonka kirjoittajaksi on päätelty Peter Hagendorf; tunnistaminen on tehty päiväkirjassa esiintyvien, esimerkiksi kotikaupunkiin liittyvien mainintojen perusteella. Ja mikä sitten on totuus ruotsalaisesta omaelämäkerrallisesta runosta, jossa minä-henkilö kuvaa itseään kentälle kaatuneen ratsumiehen leskeksi? Säkeistöjen alusta syntyy akrostikon Christina Regina von Birchenbaum? Onko kyseessä oikean henkilön nimi, onko kyseessä runon tekijä tai toimeksiantaja, vai onko kyseessä jotain ihan muuta? (Christina Reginasta lisää täällä.)

Kysymys tekijästä ei sinänsä ole uusi, vaan toistuva, mutta aina ei muista, miten monen tärkeänkin lähteen tekijyys ei itse asiassa ole mitenkään itsestäänselvää. Voi vaatia vähäisten tiedonrippeiden yhdistelyä ja päättelyä, jotta saamme suhteellisen varmuuden siitä, kenen ääni menneisyydestä kuuluu. Kaukaisina vuosisatoina tekstit usein saneltiin tai kirjurit ja sihteerit muokkasivat ja kopioivat niitä, joten ei muutenkaan ole mitenkään varmaa, että sanavalinnat ovat tarkalleen alkuperäisen kertojan ajatuksen mukaisia.

Kirjoittaja hoitaa Suomen ja Pohjoismaiden historian professuuria Helsingin yliopistossa. Hän oli mukana järjestämässä seminaaria Tiekartta helvettiin tiistaina 22.5.2018. Blogitekstin otsikko viittaa Luigi Pirandellon näytelmään ja pakinoitsija Ollin (Väinö Nuorteva) siitä kirjoittamaan parodiaan.

Sanna Rantahalvari: Heikki Mikkeli palkittiin vuoden opettajaksi

Yhden lukuvuoden lähestyessä taas loppuaan Kronoksen hallitus sai ehdotuksen vuoden opettajan palkitsemisesta. Historian oppiaineen opetushenkilökunnasta löytyy toinen toistaan taitavampia pedagogeja, joilla on kaikilla omia opetustyylejään ja kiinnostuksen kohteitaan. Arjen keskellä tämä tosiseikka usein unohtuu, ja nyt koimme tarpeelliseksi muistutella sekä opiskelijoita että opettajia siitä, miten lahjakkaiden ihmisten kanssa saamme päivittäin tehdä töitä.

Historian kevätjuhla 23.5.2018. Kuva: Petri Savolainen.

Äänestyksessä opiskelijat valitsivat vuoden opettajan ja kirjoittivat vielä perustelunsa. Äänestyksen voittajaksi ylsi professori Heikki Mikkeli. Onnittelut vielä Heikille! Laitoksen kevätjuhlassa professori palkittiin kukkakimpulla ja kunniakirjalla.

Mikkeliä koskevissa perusteluissa ei kehuja säästelty. Hänet mainittiin ”ylivertaiseksi pedagogiseksi osaajaksi”, joka löytää aina aikaa opiskelijoilleen. Erityistä kiitosta saivat hänen järjestämänsä kandi- ja graduseminaarit, joissa Mikkeli taitavasti kannustaa ja ohjaa opiskelijoitaan. Tärkeänä pidettiin myös sitä, miten helposti professori on tavoitettavissa – moni kertoi ”itkeneensä hänen olkapäätään vasten”, kun seminaarityö ei edistynyt, mutta lähteneensä vastaanotolta itsevarmana ja uutta intoa täynnä.

Sanna Halvari antaa Vuoden opettaja -palkinnon professori Heikki Mikkelille. Kuva: Petri Savolainen

Mikkelin saamat kehut osoittavat, että opiskelijat arvostavat opetushenkilökunnan paneutumista työhönsä ja sitä, että hallinnollisten uudistusten ja kiireen keskellä aikaa löytyy myös opiskelijoiden kohtaamiselle. Opiskelijan arjessa tärkeiksi hetkiksi muodostuvat luennoilla koetut oivallukset sekä keskustelut, joissa opiskelija kokee tulleensa kuulluksi.

Omassa kiitospuheessaan laitoksen kevätjuhlassa Heikki Mikkeli puolestaan kehui opiskelijoita ja kollegoitaan – ilman oppiaineen innostunutta ilmapiiriä ja motivoituneita työtovereita olisi arki huomattavasti työläämpää. Tämä on hyvä muistutus meille kaikille siitä, miten tärkeää on hyvän yhteishengen vaaliminen yhteisön sisällä.

Aurinkoista kesää!

Kirjoittaja on historianopiskelijoiden ainejärjestön Kronoksen opintovastaava ja Suomen ja Pohjoismaiden historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Ahto Apajalahti: Historiantutkimuksen tieteellisyys

Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä kyseltiin hiljattain, onko historiantutkimus ”ihan oikea, luotettavaa tietoa tuottava tiede vai ei”. Kysymys voi tuntua kummalliselta ajateltaessa suomen kielen tiede-sanan merkitystä – tai kansainvälisesti tunnetummin saksan Wissenschaftia. Ymmärrettävämmäksi kysymys muuttuu ajateltaessa angloamerikkalaista science-käsitystä ja haluttaessa nimenomaisesti erottaa historiantutkimus science-tieteistä.

Vanhemmat tutkijat ehkä miettivät viime vuosisadan ideologisesti värittyneitä historiallisia ”totuuksia”, jotka olivat totalitarismin käyttövoimaa – sellaisia historiantutkimus ei tarjoa! Nuorempaa tutkijaa tai opiskelijaa huolettanee enemmän ajatus tieteen auktoriteetin murentumisesta ja antautumisesta valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien vietäväksi. Mitä seuraa, jos edes tieteen tuottaman tiedon ei saa sanoa olevan luotettavaa ja totta?

Tällaisiakin pohdimme Henri Hannulan kanssa järjestämässäni historianfilosofian ja -teorian opintopiirissä, johon osallistui viitisentoista väitöskirjantekijää ja perustutkinto-opiskelijaa. Ensimmäisellä tapaamiskerralla pohdimme filosofi Inkeri Koskisen kanssa objektiivisuuden käsitettä ja sen soveltumista historiantutkimukseen.

Historianfilosofisessa keskustelussa objektiivisuutta on käsitteenä kavahdettu. Taustalla on se, että on tiedostettu historiantutkijoilla oleva yhteiskunnallinen määrittelyvalta ja mahdollisuudet väärinkäyttää sitä. Objektiiviseksi julistautuminen kuulostaa tästä näkökulmasta asettumiselta muiden yläpuolelle ajamaan jotakin ”ainoaa oikeaa” linjaa.

Koskinen kertoi, että tieteenfilosofiassa objektiivisuus on todettu monitahoiseksi käsitteeksi. Sitä voi olla vähemmän tai enemmän, ja se voi toteutua erilaisissa yhteyksissä erilaisilla tavoilla. Objektiivisuudessa on kyse tiedollisten vääristymien välttämisestä, johon historiantutkimuksessa on monenlaisia käytäntöjä. Näin nähtynä historiantutkimusta voi hyvin kutsua objektiiviseksi.

Kyse onkin siitä, halutaanko välttämättä tehdä eroa vaikkapa luonnontieteisiin, vai pyrkiä kaikkien akateemisten alojen yhteisiä piirteitä korostavaan puhetapaan.

 

Ääripäät ja tolkun historioitsijat

Opintopiirissä havaitsimme, että historiateoreettinen keskustelu on tavannut keskittyä ääripäiden kuvaamiseen ja niistä irtisanoutumiseen. Yhtäällä ovat positivistit (tai ”rankelaiset”), jotka vähättelevät historiantutkimuksen narratiivisuuteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen liittyviä ongelmia. Toisaalla ovat äärimmäiset postmodernistit, joille historiankirjoitus on niin kertomuksellista, ettei sitä voi arvioida tiedollisin kriteerein.

Ääripäiden välissä on tolkun historioitsijoiden suuri joukko, mutta sen ominaispiirteitä ei olla kyetty menestyksekkäästi kuvaamaan. Mahtaako äärilaitojen edustajia edes löytyä mistään? Niitä ruotiva historiateoreettinen keskustelu on ainakin jäänyt etäiseksi monille opiskelijoille ja tutkijoille.

Historiateoreettisessa keskustelussa on keskitytty totuuden ja objektiivisuuden kaltaisten pulmien vatvomiseen. Se, ettei niitä olla kyetty ratkaisemaan alan sisäisesti, on nähty osoituksena historiantutkimuksen erityislaatuisesta ongelmallisuudesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ikiaikaisista filosofisista kiistoista (esimerkiksi konstruktivismi vs. realismi), joten tällainen keskustelu näyttää kohtuuttomalta itseruoskinnalta.

Historianfilosofista ja -teoreettista keskustelua pitäisi suhteuttaa enemmän yleiseen tieteenfilosofiseen keskusteluun. Ehkä sitä kautta päästäisiin eteenpäin nyt melko jumiutuneen oloisesta tilanteesta.

 

Opintopiirissä käsiteltyä kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, 2000.

Inkeri Koskinen: ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä”, Niin & näin 4/2016, 36-42.

Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004.

Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.): Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, 2016.

 

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.