Jutikkala-luento: ”What Did Women Want?” ja gradupalkinnot 2023

Akateemikko Eino Jutikkala -luennon yhteydessä Historian syysjuhlassa Helsingin yliopistolla on juuri jaettu syyslukukauden 2022 ja kevätlukukauden 2023 aikana valmistuneille pro gradu – ja maisteritutkielmille myönnettävät palkinnot. Tilaisuus järjestettin Kielikeskuksen juhlasalissa.

Lecture going on.

Professori Amanda Vickery aloittelee Akateemikko Eino Jutikkala -luentoaan. Edellisvuoden luennoitsija, apulaisprofessori Soile Ylivuori, esittelee puhujan.

Tilaisuuden alussa prof. Laura Kolbe loi katsauksen historian oppiaineen toimintaan lukuvuonna 2022-2023. Palkintojen jaon jälkeen professori Amanda Vickery esitelmöi Miss Great Britain -kauneuskilpailujen historiasta otsikolla ”Making British Beauty: Provincial Women and Miss Great Britain, 1945-1970”. Ainutlaatuisen kuva- ja hakija-aineistojen avulla hän analysoi kilpaan liitettyjä kauneusihanteita (rotu, ulkonäkö, vaatetus) ja kandidaattien taustoja sekä kandidaateista otettuja valokuvia.

Vickery toi esiin, että poseerausvalokuvissa oli usein melko sekalaisia taustoja, jotka nykykatsojalle korostivat poseerauksen ja sekavan arjen välistä ristiriitaa. Kilpailu muuttui aikojen myötä, ja se muuttui vähitellen arvostetusta kisasta vanhentuneeksi. Paino- ja pituusihanteet ja naiskäsityksetkin muuttuivat vuosikymmenten mittaan, samoin odotukset siitä, miten kilpailijoiden tuli poseerata. Taustalla häämötti myös mahdollisuus parantaa yhteiskunnallista asemaansa onnistumalla kilpailussa.

Kielikeskuksen juhlasalin puhujankoroke.

Professori Laura Kolbe kertoi aloitussanoissaan professori Eino Jutikkalan elämäntyöstä ja tuotannosta.

Palkitut tutkielmantekijät aakkosjärjestyksessä:

Halkomäki, Eveliina, ”Tässä kartellissa toimitaan just niin kuin sanotaan”: Asfalttiyhtiöiden kartelli ja sen toiminta Suomessa vuosina 1994–2002. https://helda.helsinki.fi/items/a38cda14-f3bc-4088-ad15-97650bc99e3d

Heikkilä, Karl, Finlands första civiltjänstlag Lex Pekurinen: Arndt Pekurinen och vapenvägrarna i finländsk pressdebatt 1929–1931, https://helda.helsinki.fi/items/6b6304f2-6d18-4a1c-81d8-ba77955476b5

Rinta-aho, Elina, ”Kyyneleissäni on ristiriitainen maku”: Japanilaissotilaiden tunteet ja käsitykset kuolemisesta toisessa maailmansodassa. https://helda.helsinki.fi/items/a8d550e9-0b47-4267-8fbf-0157bc9f13d1

Väyrynen, Ida, ”Se on omiaan pilaamaan kuuntelijoittemme musiikkimakua” – Yleisradion asettamat populaarimusiikin esitysrajoitukset 1950–1980, https://helda.helsinki.fi/items/37005688-c728-4f9b-aa5d-34dca03f57df

 

Akateemikko Eino Jutikkala -luento marraskuussa 2023

Lecture going on.

Professori Amanda Vickery aloitteemassa Akateemikko Eino Jutikkala -luentoaan. Apulaisprofessori Soile Ylivuori, viime vuoden luennoitsija, esittelee vierailijan.

Helsingin yliopiston historian oppiaineen vuosittainen Akateemikko Eino Jutikkala -luento muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, kansainvälinen tutkija ja varttuneempi tutkija.

Tämänvuotinen, neljäs Akateemikko Eino Jutikkala -luento järjestetään pe 24.11.2023 klo 14-17. Tilaisuudessa puhujana on Prof. Amanda Vickery, Queen Mary University of London. Paikkana on Kielikeskuksen juhlasali. Tilaisuuden alussa on kahvitarjoilu.
https://tilavaraus.helsinki.fi/fi/keskusta/kielikeskus-fabianinkatu-26/kielikeskus-juhlasali

Amanda Vickery on varhaismodernin historian professori, jonka tutkimusaiheet ulottuvat myös moderniin aikaan. Hän on tutkinut laajasti sukupuolen ja perheen, sanojen ja esineiden histiraa. Hänen uusin hankkeensa on ”What Women Wanted. Women’s Hopes in Britain, 1945-c.1970”.

Ohjelma

13.45 – 14.15 Kahvi- ja pullatarjoilu / Refreshments

14.15 – 14.30 Prof. Laura Kolbe: Vuosikatsaus, gradupalkinnot / State of the Department, Thesis Awards

n. 14.30 Prof. Amanda Vickery: ”Making British Beauty:  Provincial Women and Miss Great Britain, 1945-1970”

n. 16.30 – 17.00 Tilaisuus päättyy / Closing words

Esityksen otsikko ja tiivistelmä:

”Making British Beauty:  Provincial Women and Miss Great Britain, 1945-1970”

This lecture examines the Miss Great Britain beauty pageant staged at Morecambe in Lancashire between 1945 and 1970.  A beauty contest may seem a retrograde event, to be reviled for vintage sexism, or dismissed for triviality. The Miss Great Britain contest was a highly visible performance of ideal femininity, hall-marking that which was desirable and conventional for post-war women.  It was not a bizarre spectacle remote from ordinary lives.  Before the rise of television and the package holiday, the seaside beauty contest was interwoven in the leisure and parochial culture of the working and lower middle classes, ‘as big a part of British summers as ice creams and donkey rides’. Rather than simply sit in judgment on past sexisms, this lecture recreates a lost mentality. Miss Great Britain was run by the Publicity Department of Morecambe Borough Council whose papers are now in the Lancashire Archives.  Tens of thousands of photographs and application forms document the bodies, origins and occupations of every single entrant for 25 years. They have been barely used by historians, but they are a portal to a vanished world.  Miss Great Britain sustained highly specific conventions of femininity: white, Anglo-Saxon and ladylike in the 1940s and 50s, graduating to white, Anglo-Saxon dolly birds in the 1960s and 70s. Sexism was woven into the beauty contest, but so was the possibility that a nice girl might exhibit an appropriately disciplined body without shame. The contestants flaunted their figures and self-belief, in a manner unthinkable for their grandmothers.

——————————-

Tietoa aiempien vuosien Akateemikko Eino Jutikkala -luennoista ja gradupalkinnoista:  https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/eino-jutikkala-luento/

 

 

 

 

 

Työelämään tutustuja (TET-harjoittelija) historian oppiaineessa

Hei! Olen Rauni Suistola 15-vuotias nuori Vihdistä ja käyn tällä hetkellä 9. luokkaa Vihdin yhteiskoulussa. Olen saanut upean mahdollisuuden tulla TET-harjoitteluun kahdelle historian professorille, Lauralle 6.11. ja Niklakselle 7.11.-10.11. Helsingin yliopistolle, historian yksikköön.

Rakastan historiaa ja sen salaisuuksia sekä niiden tutkimista. Tykkään myös opettamisesta, se on hyvin luontaista ja mukavaa. Tänne tullessa tuntui, että olisin tullut kotiin, sillä ihmiset ottivat minut vastaan heti lämmöllä ja innolla. Täällä voin olla avoimesti juuri se empaattinen, iloinen , älykäs ja innostunut oma itseni, ilman pelkoa tulla torjutuksi. On ihanaa viettää aikaa täällä, koska kaikkialla vallitsee rauhan ja vapauden tunne – ihmiset ottavat vastaan toisensa lämmöllä. Heidän kanssa on helppoa ja mukavaa keskustella mistä tahansa.

Opetustilanne yliopistolla

Kuva professori Laura Kolben kurssilta, jossa TET-harjoittelija oli mukana kuuntelemassa ja keskustelemassa. Puhumassa dos. Jukka Kortti, aiheena Ylioppilaslehti 1960-luvulla. Kuva: Laura Kolbe

Ymmärrän nyt vieläkin paremmin miksi ihmiset viihtyvät täällä ja pääsevät ujosta kuorestaan ulos pikku hiljaa. Olen oppinut kuluneiden päivien aikana paljon ja tutustunut isoon määrään uusia upeita ihmisiä – en voisi olla kiitollisempi näistä. Opin viikolla itselleni uusista paikoista tutustumalla niihin, pääsin luennoille oppimaan lisää ja sain kirjojen mukana tietoa sekä tunnetta välittämisestä. 

Yllätyksenä tuli itselleni se, miten samanlaista opiskelu on täällä ja yläkoulussa loppuen lopuksi. Oppituntien rakenne omalla historian- yhteiskuntaopin opettajallani on pitkälle sama kuin yliopiston luennoilla. Toisaalta eroavaisuuksien lista on myös pitkä. Ruokailuun käytettävä aika on paljon pidempi ja ruoka on myös paljon parempaa kuin yläkoulussa. Ruoka on toki myös maksullista toisin kuin yläkoulussa. 

Puhuin jo aiemmin vapauden, lämmön ja hyväksymisen tunteesta, mitkä tulevat täällä esille toisin kuin yläkoulussa fiilis on usein hyvin jännittynyt – kaikki tarkkailevat toisiaan eikä omasta kuoresta uskalla tulla ulos sillä pelkää koko ajan tulevansa torjutuksi omana itsenään. Tämä on ehdottomasti isoin näkemäni ero yläkoulun ja yliopiston välillä. Täällä pystyy ihan eri tavalla hengittämään ilman jännitteitä ja ahdistusta.

Kaiken kaikkiaan olen hirmuisen iloinen päästessäni näinä kuluneina päivinä tutustumaan uusiin ihmisiin ja keskustelemaan heidän kanssaan. Tiedän nyt paljon enemmän yliopistosta, historian laitoksesta ja sen arjesta enkä malta odottaa, että jonakin päivänä pääsen itsekin opiskelemaan tänne! 

Yst. Rauni

HISTORIAN METODIT JA NIIDEN OPETTAMINEN, seminaari 23.10.-24.10.2023

HISTORIAN METODIT JA NIIDEN OPETTAMINEN
Helsingin yliopisto 23.10.-24.10.2023  (HUOM! Ohjelma päivitetty 17.10.2023!)

Kielikeskuksen juhlasali, Fabianinkatu 26, Helsinki

Viime vuosina on ilmestynyt monia metodi-, menetelmä- ja käsiteoppaita, joissa tarkastellaan historian tutkimusta yhden teeman tai useiden näkökulmien kautta. Seminaari ”Historian metodit ja niiden opettaminen” on kaksipäiväinen tapahtuma, jossa puhujat kertovat erilaisista näkökulmista historian metodeihin ja niiden opettamiseen. Lokakuun seminaarin puheenvuorot perustuvat muun muassa teoksiin Matkaopas lapsuuden historian tutkimukseen (SKS 2022), Avaimia menneisyyteeen (Gaudeamus 2022), Sanat siltana menneeseen (Gaudeamus 2022) sekä Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan (Kulttuurihistorian seura 2022) . Key note -puheenvuoron pitää yliopistonlehtori Tanja Vahtikari aiheesta ”Historian monitulkintaiset menetelmät – ja kuinka opetamme niitä opiskelijoillemme”.

Ei ennakkoilmoittautumista, tervetuloa!

Salin Unitube-suoratoistolinkki: https://video.helsinki.fi/unitube/live-stream.html?room=l13

SEMINAARIN AIKATAULU

Maanantai 23.10.

10:15 Aloituskahvi  

10:30 Avauspuheenvuoro
Professori Anu Lahtinen (Helsingin yliopisto)

11:00 Historian monitulkintaiset menetelmät — ja kuinka opetamme niitä opiskelijoillemme
 FT, dosentti Tanja Vahtikari (Tampereen yliopisto)

12:00 Lounastauko

13:00 Matkaopas lapsuuden historian tutkimukseen
FT, tutkijatohtori Essi Jouhki (Jyväskylän yliopisto): Kirjan esittely
FT, tutkijatohtori Tuomas Laine-Frigren (Tampereen yliopisto): Lapsuus arkistoissa
FT, yliopistotutkija Antti Malinen (Tampereen yliopisto): Lasten ympäristösuhde ja sen historiallinen tutkimus
FT, dosentti Ville Vuolanto (Tampereen yliopisto): Toimijuus ja kokemus: muotikäsittetä, näkökulmia vai työkaluja?
FT, akatemiatutkija Sanna Lipkin (Oulun yliopisto): Historiallisen ajan lapsuuden arkeologian tutkimus ja opetus

14:30 Valokuvan käytön ja tulkinnan menetelmät historiantutkimuksessa
FT, dosentti Silja Laine (Turun yliopisto)

15:15 Kahvitauko

15:45 Poliittisen historian monitahoinen tulkintakehikko ja suhde nykyaikaan
FT, tutkijatohtori Kati Katajisto (Helsingin yliopisto)

16:30 Digital Histories
FT, dosentti Petri Paju (Helsingin yliopisto)

 

Tiistai 24.10. 

9:30 Aloituskahvi

10:00 Kulttuurihistorian tutkimus: Näkökulmia menetelmiin ja menetelmien opetukseen
FT, dosentti Rami Mähkä (Turun yliopisto)
FM, väitöskirjatutkija Marika Ahonen (Turun yliopisto)
FT, tutkijatohtori Niko Heikkilä (Turun yliopisto)
FL, yliopisto-opettaja Sakari Ollitervo (Turun yliopisto)
FT, dosentti Marika Räsänen (Turun yliopisto)

11:30 Lounastauko

12:30 Klassinen retorinen perinne aatehistoriallisena metodologiana
FT, tutkijatohtori Kaarlo Havu (Helsingin yliopisto)
13:15 Aatehistorialliset menetelmät apuna menneisyyden käsittämisessä
FT, tutkijatohtori Petteri Norring (Helsingin yliopisto)
14:00 Digitaaliset menetelmät
FT, professori Mikko Tolonen (Helsingin yliopisto)
14:40: Sanat siltana menneeseen -menetelmäkirjan esittely
FT, akatemiaprofessori Pasi Ihalainen (Jyväskylän yliopisto)
n. 15:20-15.30 Loppukeskustelu, päätöskahvi 

Tilaisuus on osa Opettajien Akatemian historiahanketta ja on avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille tutkijoille, opiskelijoille ja opettajille. Opintosuorituksesta kiinnostuneet HY:n historian opiskelijat voivat suorittaa 5 op sopimuksen mukaan osallistumalla seminaariin ja kirjoittamalla seminaarin sisältöjä ja yhtä teosta käsittelevän esseen, muilla oman yliopiston ohjeiden mukaan.

Tervetuloa!

Tiedustelut ja opintosuoritukset: Anu Lahtinen, anu.z.lahtinen@helsinki.fi

————————————————————————————

Teokset verkossa:

Matkaopas lapsuuden historiaan.
https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/matkaopas-lapsuuden-historian-tutkimukseen/4526669

Avaimia menneisyyteen.
https://www.gaudeamus.fi/teos/avaimia-menneisyyteen/
https://www.gaudeamus.fi/wp-content/uploads/2022/04/153_Avaimia_menneisyyteen_Sisallys_verkkoon.pdf

Sanat siltana menneeseen.
https://www.gaudeamus.fi/teos/sanat-siltana-menneeseen/
https://www.gaudeamus.fi/wp-content/uploads/2022/04/186_Sanat_siltana_menneeseen_Sisallys_verkkoon.pdf

Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan
https://kulttuurihistoria.net/cultural-history-julkaisusarja/julkaistut-teokset/17-kulttuurihistorian-tutkimus/https://kulttuurihistorianet.files.wordpress.com/2022/11/sisluettelo.pdf

Digital Histories. Emergent Approaches within the New Digital History.  (HUP 2020)
https://hup.fi/site/books/e/10.33134/HUP-5/


Muita teoksia:

Käsitteet Suomen kirkkohistoriassa
https://tiedekirja.fi/sv/kasitteet-suomen-kirkkohistoriassa

Varhaismodernin yhteiskunnan historia
https://kauppa.gaudeamus.fi/sivu/tuote/varhaismodernin-yhteiskunnan-historia/2769519

Seminaari on ensimmäinen Opettajien Akatemian historiahankkeen seminaari. Keväälle 2024 on suunniteltu englanninkielistä seminaaria.

The Business of War in the Baltic Sea Region: 1520–1815 -työpaja Helsingin yliopistolla 26-27.10.2023

"Miekkatanssi" Olaus Magnuksen teoksessa Historia de gentibus septentrionalibus, 1555

”Miekkatanssi” Olaus Magnuksen teoksessa Historia de gentibus septentrionalibus, 1555

Sodankäynnin liiketoiminta, jolla tarkoitetaan armeijoiden ja laivastojen materiaalihankintoja, rahoittamista, sekä sotilaiden värväämistä yksityisiltä markkinoilta, oli eräs uuden ajan alun keskeisimmistä taloudellisista toimialoista. Aikakauden levottomuudesta johtuen sodat yleistyivät ja laajenivat. Myös sodankäynti oli murroksessa, vaatien entistä enemmän sotilaita, rahaa, uusinta teknologiaa, sekä erityisosaamista. Vastatakseen näihin haasteisiin yhä useampi hallitsija kääntyi yksityisten taloudellisten toimijoiden puoleen. Nopeasti kehittyviltä kansainvälisiltä sotilasmarkkinoilta löytyi hyvin verkostoituneita ja osaavia ammattilaisia, jotka saattoivat tarjota vaadittavat resurssit sekä hallinnollisen osaamisen valtion puolesta. Alueellinen erikoistuminen ja hintakilpailu johtivat ylirajaisen kauppiaiden ja sotilasyrittäjien verkoston luomiseen, luoden Euroopanlaajuisen ja jopa globaalin järjestelmän resurssien mobilisoimiseksi.

Sodankäynnin kaupallistamista on totuttu pitämään ohimenevänä historiallisena ilmiönä kansallisvaltioiden kehityksessä, josta luovuttiin keskusjohtoisten kansallisarmeijoiden ja valtio-ohjauksessa toimivien sotilasmarkkinoiden saavutettua monopolistisen aseman. Sotilaita ja tarvikkeita toimittavat sotilasyrittäjät ja asekauppiaat on nähty moraalittomina, tehottomina ja epäluotettavina renkeinä, joiden kontolle on laitettu sotien pitkittyminen ja kansantalouksien kurjistuminen. Näitä teleologisia käsityksiä on kuitenkin kyseenalaistettu yhä enenevissä määrin viimeisen vuosikymmenen aikana. 2000-luvulla koettu sotilastoimintojen ulkoistamisen sekä laajempi yksityistämisinto on herättänyt kiinnostusta ja uudenlaisia tulkintoja vuosisatojen takaisista sotataloudellisista järjestelmistä. Muun muassa David Parrott on osoittanut sotilasyrittäjyyden olleen huomattavasti monimuotoisempaa ja yleisempää kuin aiemmin on luultu, ja uuden ajan alun sosioekonomisissa puitteissa tehokas keino resurssien mobilisoimiseksi, sekä keskeisten yhteiskunnallisten ryhmien integroimisessa valtion poliittisiin hankkeisiin.[1]

Pohjoismainen sodankäynnin liiketoiminnan tutkimus on ollut hajanaista. Parinkymmenen vuoden takainen valtiokehityksen tutkimus selvitteli aktiivisesti verotuksen ja kansantalouden kytköstä sodankäyntiin, mutta se, miten resursseja käytettiin ja yksityisten toimijoiden rooli tässä prosessissa, on jäänyt vähemmälle huomiolle.[2] Yksittäisiä, sotatalouden erinäisiä ominaisuuksia käsitteleviä tutkimuksia on viime vuosina julkaistu ympäri Pohjoismaita.[3] Kenttä on kuitenkin edelleen pirstaloitunutta, ja tutkijoiden välinen kansainvälinen yhteistyö on säilynyt vähäisenä.

”The Business of War in the Baltic Sea Region: 1520–1815” työpaja tuo yhteen kansainvälisiä, Itämeren alueen sotataloutta tutkivia uuden ajan alun historioitsijoita. Helsingin yliopistolla järjestettävä työpaja pyrkii kehittämään vuorovaikutusta ja verkostoa näiden hajanaisten kansainvälisten tutkijoiden välillä, sekä tarjoaa foorumin uusimpien tutkimustulosten esittelylle. Kaksipäiväinen työpaja koostuu kuudestatoista esityksestä, jotka tarkastelevat sodankäynnin liiketoimintaa monipuolisista näkökulmista (katso ohjelma alempana). Työpajaan toivotetaan tervetulleiksi myös Helsingin yliopiston opiskelijat, henkilökunta, sekä muut aiheesta kiinnostuneet. Ohjelma (englanniksi) alla. Tarjoilujen mitoittamiseksi osallistujia pyydetään ilmoittautumaan oheisen lomakkeen avulla:

https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/125846/lomakkeet.html

PROGRAMME
The Business of War in the Baltic Sea Region: 1520-181

Dates: 26 – 27.10.2023, University of Helsinki
Place: Topelia room A205, Unioninkatu 38 Helsinki

Thursday 26.10.

11.30 – 12.00 Coffee

12.00 – 13.15 Keynote speech by Steve Murdoch (Swedish Defence University). Title: ”Dealing in Death”: The Early Modern Arms Trade – A Scottish Case Study

13.30 – 15.30 Session 1. Merchants, suppliers and civil-military relations. Chair: Anu Lahtinen

Mika Mickelsson (University of Turku): Louis De Geer as International Arms. Manufacturer and Dealer in the 17th century Sweden

Katarzyna Wagner (University of Warsaw): Brandskatt and financial contributions from the period of the Polish-Swedish war (1655-1660). An attempt at comparison

Ulla Ijäs (University of Turku): War business is a family business. Johan Friedrich Hackman and business of war in the 1790s eastern Baltic area

Henri Aaltonen, Jari Eloranta, Jyrki Knuutila (University of Helsinki): Cults of Saints, the Church, and Warfare: Saint Olaf’s Cult and the Role of the Church in Sweden’s Medieval and Early Modern Conflicts

15.30 – 16.00 Coffee

16.00 – 17.30 Session 2. The Resource Nexus: Global Flows, Military Supplies and State Capacity in the Baltic Region, 1740–1815. Chair: Sebastian Schiavone

Patrik Winton (Örebro University): Global Commodity Chains and Military    Supplies during the Russo-Swedish War, 1741–1742

Peter Ericsson (Uppsala University): The Financial Infrastructure of Warfare: Stockholm as a Hub for Payments and Transactions in the Seven Years’ War

Oleksandr Turchyn (Uppsala University): Swedish Military Finances and Logistics in the Seven Years’ War (1757-62)

Friday 27.10.

9.00 – 9.30 Coffee

9.30 – 11.30 Session 3. Military entrepreneurship, migration and recruitment. Chair: Sofia Gustafsson

Sebastian Schiavone (University of Eastern Finland): King’s Scots: Swedish Crown’s attempts to utilize & control William Cahun’s cavalry standard in Northern Seven Years War

Jaakko Björklund (University of Helsinki): Jacob De la Gardie’s Lifeguard Regiment: A case of Swedish military entrepreneurship and private proprietorship 1611–1617

Björn Forsen, Mika Hakkarainen (University of Helsinki): Military Entrepreneurship and Migration: Swedish Mercenaries in Venetian/Italian Service

Jouko Hartikainen (University of Helsinki): Swedish privateers in British propaganda and press during the Great Northern War 1700-1721

11.30 – 13.00 Lunch

13.00 – 15.00 Session 4. Military networks and information flows. Chair: Jaakko Björklund

Martin Neuding Skoog (Swedish Defence University): Strategic intelligence on the military market. Swedish networks in operation ca. 1530-1560

Adam Grimshaw (Independent scholar): Facilitating Commerce in Times of War: England and Sweden in the later Seventeenth Century

Cathleen Sarti (University of Oxford): Understanding the Business of War Through Custom Accounts

Anu Lahtinen (University of Helsinki): Mapping the Finnish roads and military maintenance 1550–1917: HISCOM Project

15.00 – 15.30 Coffee

15.30 – 16.00 Closing remarks and information on the book project

Organizers and contact information:
Anu Lahtinen, Professor of Finnish and Nordic History, anu.z.lahtinen@helsinki.fi
Sofia Gustafsson, Doctor of History, sofia.gustafsson@helsinki.fi
Jaakko Björklund, Doctoral Researcher of History, jaakko.bjorklund@helsinki.fi
Sebastian Schiavone, Doctoral Researcher of History, sebastian.schiavone@uef.fi

————————————————————–

Kirjoittaja Jaakko Björklund viimeistelee väitöskirjaansa Helsingin yliopiston historian oppiaineessa.

[1] Glete 2010, Parrott 2012, Fynn-Paul, t’Hart and Vermeesch 2014, Parrott 2014, Pourchasse 2018, Torres Sanchez, Wilson 2020, Wilson and Klerk 2020, Sutherland 2022.

[2] Lundkvist 1966, Ekholm 1971, Landberg 1971, Artéus 1986, Nilsson 1989, Nilsson 1990, Lindegren 2000, Glete 2002, Hallenberg 2009.

[3] Kreem 2001, Lind 2013, Linnarsson 2014, Neuding Skoog 2017, Sproule 2019, Klerk 2020, Björklund ja Schiavone 2021, Neuding Skoog 2021, Talvitie ja Granqvist (toim.) 2021.

Maija Absetz: Kokemuspohjainen käytännön opas ulkomaan arkistovierailulle (ArbArk)

Käytätkö tutkimuksessasi arkistoaineistoa? Suunnitteletko arkistomatkaa? Teetkö töitä työväenliikkeen historian parissa?

Jos vastasit mihinkään edeltävistä kysymyksistä kyllä, käy vilkaisemassa Heldan materiaalipankista löytyvä matkaraportti ja matkaopas Tukholman työväenliikkeen kirjastoon suuntautuneesta arkistovierailusta Arkistovierailu Tukholman Työväenliikkeen arkistoon ja kirjastoon (http://hdl.handle.net/10138/565892). Arbetarrörelsens arkiv och bibliotek sijaitsee Tukholmassa, Flemingsbergissä, kotisivut osoitteessa https://www.arbark.se/sv/

Arbetarröresens arkiv och bibliotek Tukholmassa.

Arbetarrörelsens arkiv och bibliotek.

Kokemuspohjainen käytännön opas sisältää 27 vinkkiä onnistuneen arkistomatkan suunnitteluun. Tässä blogitekstissä jaan kolme tärkeintä vinkkiä, jotka opin matkan aikana.

Vinkki 1. Kysy henkilökunnalta apua!
Vinkki 1 on koko tekstin kaikista tärkein vinkki ja sitä kannattaa käyttää paljon hyödyksi. Kun sinulla on ensimmäinen konkreettinen kysymys aineiston suhteen, lähetä viesti kohdearkistoon ja kerro vierailuistasi sekä kysy kysymyksesi. Tee tämä hyvissä ajoin ennen matkaa!

Vinkki 14. Varmuuskopioi, varmuuskopioi, varmuuskopioi.
Pura kuvat joka päivän päätteeksi koneelle. Suosittelen lisäksi pilvipalvelua tai ulkoista kovalevyä: että kuvat ovat vähintään kahdessa eri paikassa. Tämä kannattaa tehdä ennen kaikkea mielenrauhan takia, mutta myös käytännön syistä. Samalla kun siirrät kuvat kameralta koneelle, on siinä luonteva ja hyvä tilanne luoda järkevät kansiot, joiden avulla löydät haluamasi kuvat uudestaan. Kuvasin aineiston puhelimella, joten päivän päätteeksi poistin kaikki kuvat myös puhelimesta. Näin puhelimen muisti pysyi riittävän tyhjänä ja eri päivien kuvat eivät voineet mennä sekaisin. Kuvasin päivässä noin 1500 kuvaa ja niiden siirtäminen koneelle ja muokkaaminen arkistonmukaisiin kansioihin kesti noin tunnin päivittäin. On paljon inhimillisempää käydä läpi kerralla 1500 kuvaa kuin 10 000 kuvaa.

Vinkki 19. Juhlista saavutustasi.
Muista pysähtyä sen onnistumisen ääreen, että olet ihan oikea tutkija, joka kerää ihan oikeaa aineistoa ihan oikeaan tutkimukseen. Riippumatta missä tutkimuksen vaiheessa olet, arkistotyö on historiantutkimuksen ytimessä. Vieraassa paikassa työn tekeminen on stressaavaa, mutta myös eri tavalla jännittävä ja siten myös palkitseva kokemus. Väitöskirjatyö on hyvin pitkä ja puuduttava, jos ainoa juhlinnan hetki on väitöskaronkka.

Maija Absetz on Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelman jatko-opiskelija. Absetz kirjoittaa väitöskirjaa Suomen ja Ruotsin ammattiliittojen keskusjärjestöjen talousasiantuntijoiden suhteesta työttömyyteen 1970- ja 1980-luvuilla.

Tutkijaesittely: Ida Väyrynen tutkii saatananpalvonnan herättämiä mediareaktioita

-”Se on pahempi kuin lapsen huumekoukku. Koska se muuttaa nuoren persoonan kokonaan. Sä et tunne sitä lasta. Sä et tunne sitä lastas enää. Musta on valkoista ja valkoinen on mustaa. Viha, kuolema, tuska… pelot ja kauhu. Ne täyttävät lapsen mielen ja nuoren mielen. Ellei heti, niin hyvin pian.” (Erään äidin haastattelu koskien tämän lapsen saatananpalvontaa Ylen MOT-dokumentissa Saatanalliset sävelet 2001)

Aloitan tänä syksynä väitöskirjatutkimustani, joka koskee saatananpalvonnan herättämiä reaktioita 2000-luvun taitteen Suomessa. Saatananpalvonta keräsi runsaasti mediahuomiota ja huolestuneita kannanottoja siitä, mitä uudelle nuorison alakulttuurille tulisi tehdä. Asiaa käsiteltiin niin hengellisenä, kuin yhteiskunnallisena kysymyksenä. Joka tapauksessa saatananpalvonta nähtiin pääosin ongelmana, johon tuli saada ratkaisu. Ilmiöön liitettiin kosolti negatiivisia konnotaatioita ilkivallasta, päihdeongelmista, ihmiskaupasta sekä itsetuhoisuudesta. Ilman interventiota nuorta odottaisi psykiatrinen pakkohoito tai ennenaikainen kuolema.

Saatananpalvonta liitettiin lisäksi tiiviisti rikollisuuteen, jolloin siitä tuli koko yhteiskunnan rauhaa uhkaava tekijä. Saatananpalvojien uskottiin esimerkiksi vandalisoivan hautausmaita suoranaiseksi rikosaalloksi asti. Uutisartikkelit julistivat hautakivien kaatajat ja kirkkojen polttajat saatananpalvojiksi joskus siitä huolimatta, että todisteet tästä olivat hataria tai olemattomia. Vakavimmillaan alakulttuuri yhdistettiin henkirikoksiin, jolloin ne tulkittiin mediassa paholaisen käskystä tehdyiksi rituaalisurmiksi.

Kuva pääkallosta ja palavista kynttilöistä

Saatananpalvontaa käsittelevissä televisio-ohjelmissa hyödynnettiin usein pääkalloja ja muita makaabereja aiheita kuvaston luomisessa. Kuva Ylen MOT dokumentista Saatanalliset sävelet (2001)

Television dokumentit ja ajankohtaisohjelmat loivat kuvastoa, jossa saatananpalvonta yhdistyi muun muassa hämyisiin metsiin, jonne salaperäiset, kaapuihin pukeutuneet hahmot kokoontuvat uhraamaan verta paholaiselle. Luotiin stereotypioita, joissa mustiin vaatteisiin ja pentagrammikoruihin pukeutunut teini on potentiaalinen uhka yhteisölle tai vähintään itselleen. Televisiohaastatteluissa kuultiin alun sitaatin kaltaisia lausuntoja huolestuneilta äideiltä, jotka hämmästelivät äkillisesti muuttuneita lapsiaan. Heidän lisäkseen ääneen pääsivät lähinnä kristilliset kirjoittajat asiantuntijan roolissa sekä entiset saatananpalvojat, jotka olivat tulleet uskoon.

Narratiivit olivat pääosin kielteisiä ja harvoin kuultiin itse saatananpalvonnasta kiinnostuneita. Kuten usein nuorison kohdalla tehdään, heidän puolestaan puhuttiin ja heidät toiseutettiin joksikin poikkeavaksi ja vaaralliseksi. Uhriuden narratiivi oli yleinen, jossa nuoret täytyy pelastaa haitallisesta alakulttuurista. Huolestuneisuuden lisäksi asiaan suhtauduttiin ajoittain myös huumorilla, jolloin saatananpalvonta esitettiin naurettavana, hieman yksinkertaisten nuorten synkistelynä ja yhteiskuntaa vastaan kapinointina.

Tutkin väitöskirjassani sitä, miten media, populaarikulttuuri ja yhteiskunta (seurakunta, poliisi, koulu, nuorisotyö) ovat käsittäneet saatananpalvonnan ilmiön. Lähteistö on siten laajaa ja vaihtelevaa aina perinteisestä arkistoaineistosta televisio-ohjelmiin, tallennettuihin saarnoihin ja sarjakuviin. Aihetta on tutkittu aiemmin lähinnä uskontotieteellisestä näkökulmasta, ja nyt haasteenani on ilmiön historiallinen kontekstualisointi. Jo aikanaan ilmiötä on pyritty selittämään muun muassa lamalla, yhteiskunnan sekularisoitumisella ja individualismia korostavalla ajankuvalla. Syyllisiä ilmiön syntyyn etsittiin myös populaarikulttuurista, kun esimerkiksi metallimusiikin, kauhuelokuvien ja roolipelien epäiltiin houkuttelevan lapsia ja nuoria okkultismin ja saatananpalvonnan pariin.

Otsikoita rikoksista ja saatananpalvonta-epäilyistä

Ylen ja Ilta-Sanomien uutisotsikoita. Sanavalinnat ovat etenkin iltapäivälehdistössä usein sensaatiomaisia ja kauhua herättäviä. Saatananpalvonta puhutti vielä 2010-luvullakin esimerkiksi Ulvilan surman tapauksessa.

Lähteiden perusteella 1990-luvun laman seurauksena tulleet leikkaukset sosiaali- ja terveydenhuoltoon ovat todellakin saattaneet vaikuttaa nuorison pahoinvoinnin kasvuun. Oikeusministeriön tilaaman raportin mukaan lasten ja nuorten mielenterveysongelmat kasvoivat ja pahenivat leikkausten jälkeen. Saatananpalvonnan alakulttuuri saattoi vedota muita nuoria enemmän niihin, joilla oli heikko itsetunto tai masennusoireita. Entiset saatananpalvojanuoret ovat nimittäin perustelleet mukaan menemistään sillä, että saatanan hahmo ja sen palvojien yhteisö toivat heille voimakkuuden, toiminnallisuuden ja katarsiksen tunteita, jotka heidän elämästään aiemmin puuttuivat. On kuitenkin ongelmallista tehdä oletuksia siitä, että mielenterveysongelmat, itsetunnon haasteet ja saatananpalvonnasta kiinnostuminen liittyisivät aina toisiinsa. Tässä kohden tuleekin esille tutkimukseeni liittyvät eettisyyteen ja neutraaliuteen liittyvät kysymykset.

Kun kohteena on ilmiö, joka käsitettiin useimmiten kielteisenä asiana, on varottava itse toistamasta median ja kriitikoiden luomia stereotypioita. Saatananpalvonnassa itse mukana olleiden anekdooteissa on omia lähdekriittisiä kysymyksiä. On esimerkiksi huomioitava, että anekdootit ovat tulleet usein lähteistä, jotka ovat avoimesti vastustaneet ilmiötä. Uskoon tulleet nuoret halusivat mahdollisesti ottaa pesäeroa entiseen elämäänsä ja kuvailivat sitä sen vuoksi kielteisen linssin läpi.

Suomessa on poikkeuksellisesti puhuttu kahdesta erillisestä ilmiöstä ja termistä: saatananpalvonnasta ja satanismista. Muualla maailmassa, kuten Yhdysvalloissa käytetään yhdenmukaisemmin termiä ”satanism”. Erottelua on perusteltu aikalaiskirjallisuudessa sillä, että satanismi on usein hieman vanhempien, jo murrosiän ohittaneiden harjoittamaa uskontoa tai ateistisempaa elämänkatsomusta. Saatananpalvojilla tarkoitetaan taas murrosikäisiä, joille tärkeämpää on käytännön toiminta kuten hautakivien potkiminen ja pentagrammien piirtely kirkon seiniin. Vahvaa organisoitumista tai opillista tietämystä satanismista on harvemmin. Ero ei ole kuitenkaan lähdeaineistossa aina selvä, vaan termit menevät iloisesti sekaisin.

Satanismin edustajat itse korostavat, etteivät he juurikaan usko saatanaan todellisena hahmona, vaan se toimii heille ennemminkin symbolina. Tällöin se edustaa heille itsetietoisuutta, individualismia ja vastakulttuuria. Satanistijärjestöt sanoutuvat irti rikollisuudesta, väkivallasta ja esimerkiksi poliittisista aatteista. Sen sijaan saatananpalvojiksi kutsutut nuoret tuntuvat päinvastoin lähentyneen herätyskristillistä tulkintaa satanismista, jolloin se ymmärretään käänteiseksi kristinuskoksi: paha on hyvää ja hyvä pahaa. Samalla heitä innostaa henkisessä sodankäynnissä sijoittautuminen pahan, Saatanan puolelle, jonka uskotaan olevan todellinen olento. Osa nuorista haluaa olla muiden pelon ja vihan kohteena, jolloin pahan tekemisestä tulee itseisarvo.

Aikaisemmassa tutkimuksessa on koettu tarpeelliseksi jonkin muun termin keksiminen nuorison satanismivaikutteiselle alakulttuurille. Saatananpalvonta on sanana ilmeisen latautunut, eikä se ole kovin ihanteellinen akateemisen tutkimuksen käytettäväksi. Yhteisymmärrykseen ei ole kuitenkaan tietääkseni vielä päästy uudesta termistä ja edessä lienee oman korteni kekoon pistäminen käsitteistön luomisessa. Koen saatananpalvonnan vastaanoton tutkimuksen äärimmäisen mielenkiintoiseksi esimerkiksi siitä, miten sopivuuden rajat määritellään nuorisokulttuurien ja uskontojen kohdalla. Jotkut voisivat kuvailla reagointia jopa moraalipaniikin oireiluksi. Ilmiö kertoo osaltaan myös lamanjälkeisen Suomen ilmapiiristä ja kulttuurista. Seuraavat vuodet näyttävät, millaisia löytöjä ilmiön tutkiminen tuo tullessaan.

FM Ida Väyrynen on väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tutkijakoulussa. Tutkijaprofiili: https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/ida-amanda-v%C3%A4yrynen

LÄHTEET

Yle MOT dokumentti Saatanalliset sävelet 2001. https://areena.yle.fi/1-50176509

Yle Elävä Arkisto, Johtavatko roolipelit saatananpalvontaan? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/08/14/johtavatko-roolipelit-saatananpalvontaan

Yle Elävä Arkisto, Saako Saatanaa palvoa? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/06/21/saako-saatanaa-palvoa

Ahorinta, Keijo. Saatananpalvonnan monet kasvot. Helsinki: Nuorten keskus ry 1997.

Heino, Harri. Mihin Suomi tänään uskoo. Juva: WSOY 1997.

Hermonen, Merja. Pimeä hehku – Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Helsinki: Nuorisotutkimusseura 2006.

Hjelm, Titus. Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Nuorisotutkimusseura 2005.

Kotkavuori, Tapio. Vasemman käden polku. Blood Ceremony Books 2012.

Nuorisorikostoimikunnan komiteanmietintö 2. Helsinki: Oikeusministeriö. 2003.

Nuppu Koivisto-Kaasik: Säveltäjänaisten soivaa kulttuuriperintöä etsimässä

”Olen soittanut pianoa kuusivuotiaasta alkaen, joten miksi en olisi oppinut myös säveltämään.”  – Ester Melander (1901–2008)

 

Naiset ovat aina luoneet musiikkia. Tästä huolimatta harva on edelleenkään kuullut vaikkapa Heidi Sundblad-Halmeen (1903–1973), Greta Dahlströmin (1887–1978) tai Laura Netzelin (1839–1927) nimeä – heidän teoksistaan puhumattakaan. Miltä Suomen musiikin historia kuulostaa, kun sitä tarkastellaan säveltäjänaisten näkökulmasta? Keitä nämä säveltävät naiset olivat ja mitä he sävelsivät? Miten heidän elämänsä punoutuvat Suomen ja Euroopan kulttuurihistoriaan sekä yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin?

Laajaan arkistotutkimukseen perustuva vertaisarvioitu open access -tiedekirja Sävelten tyttäret: säveltävät naiset Suomessa 1800-luvulta 1900-luvulle (SKS) avaa ennennäkemättömän kuvan säveltäjänaisten soivaan perintöön. Teos huipentaa professori Susanna Välimäen kanssa uurastamamme monivuotisen tutkimushankkeen, jota juhlistetaan myös kaikille avoimessa ja ilmaisessa kirjanjulkistuskonsertissa Ritarihuoneen salissa 12.9. kello 18 alkaen. Konsertin tallenne kuullaan Yle Radio 1:ssä 30.9.2023.

Tässä blogitekstissä avaan keskeisiä tutkimustuloksiamme lyhyesti feministisen historiantutkimuksen näkökulmista. Kirjoitus pohjautuu kirjamme laajoihin johdanto- ja johtopäätösosioihin.

Kansikuva

 

***

Sävelten tyttäret on ensimmäinen tutkimushanke, jossa on laajamittaisesti ja systemaattisesti arkistolähteisiin pohjautuen kartoitettu säveltäjänaisten toimintaa 1800- ja 1900-lukujen Suomessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme ainoita tai ensimmäisiä aihepiiristä kiinnostuneita tutkijoita. Säveltävät ja musisoivat naiset ovat olleet esillä esimerkiksi Marja Mustakallion, Anne Kauppalan, Pirkko Moisalan ja Riitta Valkeilan musiikinhistoriallisissa tutkimuksissa jo 1980- ja 1990-luvuilta lähtien. Myös joitakin kohdesäveltäjiämme – esimerkiksi Laura Netzeliä ja Helvi Leiviskää – on tutkittu laajemmin viime vuosina. Muiden taiteenlajien piirissä naisten ammattihistoriaa on niin ikään tutkittu laajasti, mistä esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Riitta Konttisen (2008), Hanna Suutelan (2005) ja Maria-Liisa Nevalan (1989) julkaisut.

Myös useat muut tutkijat, muusikot ja muusikko-tutkijat – kuten Linda Suolahti, Mirka Malmi, Tiina Karakorpi, Susanna Mälkki, Anna Ramstedt, Marika Kivinen, Jenna Ristilä ja monet muut – ovat viime vuosina tehneet uraauurtavaa työtä säveltäjänaisten teosten esittämisen, editoinnin ja tutkimuksen parissa. Vaikka säveltävien naisten teoksiin edelleen kohdistuu systemaattisia sukupuolittuneita ennakkoluuloja, on keskusteluilmapiirin muutosta ollut havaittavissa 2020-luvun vaihteesta alkaen. Merkittävässä roolissa tässä on ollut Sonja Saarikosken sekä Wilhelm Kvistin kaltaisten journalistien perusteellinen työ niin sanotun klassisen musiikin alan epätasa-arvon ja epäkohtien selvittämisessä. Musiikin ja sukupuolten historiantutkimus on myös kansainvälisesti kasvava ala, kuten vaikkapa Samantha Egen, Natasha Logesin, Kira Thurmanin ja Anja Bunzelin julkaisu- ja tutkimustyö osoittavat. Asiat muuttuvat hitaasti, mutta ne muuttuvat – ja niiden on muututtava.

***

Esittelemme kirjassamme pienoisbiografioin ja teosluetteloin kaikkiaan 126 vuosien 1784–1909 välillä syntynyttä suomalaista säveltäjänaista. Kaikkia hankkeen loppuvaiheessa löytämiämme säveltäjiä, kuten kirjailijana tunnettua Lempi Jääskeläistä (1900–1964) emme lopulta ennättäneet tutkia. Aikarajauksen vuoksi tutkimuksemme ulkopuolelle jäi myös koko joukko 1910-luvulta eteenpäin syntyneitä huippukiinnostavia säveltäjiä – esimerkiksi Yhdysvalloissa Curtis-instituutissa opiskellut amerikansuomalainen Lela Mäki (s. 1913), joka sävelsi legendaariselle mezzosopraanolle Marian Andersonille. Nuorempien sukupolvien säveltäjistä erityisesti hiljattain menehtynyttä Kaija Saariahoa onkin jo tutkittu runsaasti, ja musiikintutkija-säveltäjä Markus Virtanen työstää parhaillaan väitöskirjaa Ann-Elise Hannikaisen (1946–2012) vaiheista.

Aineiston ja kohdehenkilöiden volyymi löi myös meidät ällikällä. Hankkeemme alkuvaiheessa meillä oli koottuna noin kolmenkymmenen nimen lista, josta arvelimme hyvinkin selviävämme parissa vuodessa kaksin. Määrä nousi huimasti sitä mukaa kuin pääsimme aineistoihin käsiksi. Korvaamaton apu säveltäjänaisten käsikirjoitusten ja aineistojen jäljittämisessä oli hankkeen alusta alkaen kollegoista sekä arkisto-, kirjasto- ja kustannusalan asiantuntijoista – erityisesti Sibelius-museon kokoelmaintendentistä Sanna Linjama-Mannermaasta sekä Kansalliskirjaston Petri Tuovisesta. Säveltäjien jälkeläisille ja perheille olemme niin ikään suuressa kiitollisuudenvelassa mahdollisuudesta saada tutustua yksityis- ja sukuarkistojen aarteisiin.

Lisäksi hanke pakotti meidät tarkastelemaan kriittisesti omia oletuksiamme ja ennakkokäsityksiämme säveltäjyydestä, muusikkoudesta ja suomalaisuudesta. Naisille ja naisoletetuille sosiaalisesti hyväksytyt tavat toteuttaa musiikillista luovuuttaan olivat pitkään rajatut: esimerkiksi orkesterimusiikkia pidettiin pitkälti miesten alueena, kun taas lasten- ja pedagoginen musiikki sekä esimerkiksi voimistelumusiikki katsottiin naisille sopiviksi säveltämisen genreiksi. Miksi emme siis nostaisi valokeilaan näitä aiemmassa musiikin historiankirjoituksessa väheksyttyjä soivan kulttuurin muotoja? Emmehän ajattele, että vaikkapa romaani on automaattisesti arvokkaampi kuin aforismi tai lastenruno – eikä niitä ole mielekästä edes verrata keskenään.

Tarkastelumme kohteiksi otimme kaikki säveltäjät, joiden tiesimme säveltäneen kunnianhimoisesti – myös he, joilta ei ollut löytynyt arkistoista yhtään säilynyttä teosta tai vaikkapa vain yksi yksinlaulu. Samaa periaatetta noudattaen rakensimme teosluettelot siten, että kunkin säveltäjän oma erikoisosaaminen ja tyyli olisivat mahdollisimman totuudenmukaisesti edustettuina pikemmin kuin perinteisen ”sinfonioista karakterikappaleisiin”-hierarkian mukaisesti. Feministisen ja aktivistisen tutkimusotteemme hengessä teimme myös muita vastaavia periaateratkaisuja: esimerkiksi sen, että mainitsemme elämäkerroissa aina kohdehenkilön vanhemmista ensin äidin, ja sen, että korostamme kerronnassamme naisten keskinäisiä yhteistyö- ja tukiverkostoja. Kuvatoimituksessa vältimme säveltäjäpotretteja, joissa naiset esitetään ensisijaisesti nuoruutta, valkoisuutta ja keskiluokkaisuutta ihannoivan länsimaisen kauneusihanteen valossa.

Keskustelua herättivät jo hankkeen aikana laajat määritelmämme ”suomalaisuudesta” ja ”Suomesta”. Kuitenkin Suomen musiikin historiankirjoituksessa on jo pari vuosikymmentä ollut käynnissä niin sanotun ”kansallisen katseen” myyttejä purkava, historiantutkimuksesta kumpuava paradigman muutos, jossa Suomi ymmärretään pikemmin kansainvälisenä osana Itämeren kulttuuripiiriä kuin jonakin eristyneenä, kulttuurisesti ja kielellisesti yksioikoisena alueena. Päädyimmekin siihen, että otimme mukaan kaikki säveltäjät, joilla oli selkeä side Suomeen – esimerkiksi Suomessa syntyneet ja sittemmin ulkomaille muuttaneet tai vastaavasti Suomeen ulkomailta päätyneet säveltäjät. Kansalliset, kulttuuriset ja kielelliset identiteetit eivät ole toisiaan poissulkevia vaan limittäisiä – miksei siis vaikkapa pietarinsuomalaistaustaista Ingeborg von Bronsartia (1840–1913) voisi lukea niin Suomen, Venäjän kuin Saksan historiaankin kuuluvaksi hahmoksi?

***

Tutkimustyön edetessä meille valkeni, että hankkeemme paisuu melko tavalla musiikkialan ja konserttikulttuurin raamien ulkopuolelle. Havaitsimme, että monet etenkin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneista tutkimuskohteistamme toimivat musiikin lisäksi hätkähdyttävän aktiivisesti muilla yhteiskunnan osa-alueilla. Sävellystyön, opettamisen ja esiintyvän taiteilijuuden ohella he vaikuttivat hyväntekeväisyys-, naisasia- ja eläinsuojeluyhdistyksissä, poliittisissa liikkeissä, kirjoittivat runoja, proosaa, esseitä ja sanomalehtitekstejä, loivat kuvataidetta ja saattoivat elättää itsensä vaikkapa konttorityössä. Moni heistä pyrki aktiivisesti haastamaan aikansa sukupuolirooleja, ja monella on sijansa myös Suomen sateenkaarihistoriassa.

Nämä monipuoliset urat ja elämäntarinat osoittavatkin, miten musiikkikulttuurit ovat aina sidoksissa aikaansa ja ympäröivään yhteiskuntaan – eivät niistä erillisiä norsunluutorneja. Vaikka esikuvien painoarvo on kirjassamme kiistaton, halusimme tietoisesti välttää pyhitetyn ”suurnaiskaanonin” rakentamista keskittymällä säveltämiseen jokapäiväisenä, arkisenakin toimintana. Tämä ratkaisu palvelee mielestämme musiikin historian kannalta keskeistä kriittistä näkökulmaa, jossa alkuperältään patriarkaalista ja heteronormatiivista (valkoista cismies)neromyyttiä pyritään tietoisesti purkamaan.

***

Tutkimuksen tekeminen herätti valtavasti tunteita löytämisen riemusta turhautumiseen, raivoon ja suruun. Ahdistelu- ja väkivaltakokemuksista sekä naisia ja sukupuolivähemmistöjä systemaattisesti alistavista yhteiskunnallisista rajoitteista sekä normeista lukeminen tuntui pahimmillaan tuskalliselta. Kuten kirjamme johdannossa toteamme, halusimme kuitenkin kertoa säveltäjänaisten teoksista ja musiikillisesta toiminnasta heidän ehdoillaan, emme misogyynisistä ja syrjivistä aikalaiskommenteista käsin.

Muusikoiden ja editoijien kanssa hankkeen aikana tehty yhteistyö puolestaan on ollut korvaamattoman palkitsevaa. On joka kerta maagista ja liikuttavaa kuulla, kuinka jokin arkistoista löytynyt teos soi ensi kertaa vuosikymmeniin. Toisaalta tunne on usein ristiriitainen: ihanaa, että tätä vihdoin esitetään – ja samalla kauheaa, että tätä esitetään vasta nyt. Henkilökohtaisesti tärkeältä tuntui sekin, että tutkimuskohteiden joukosta löytyi varhaisia musiikkitiedettä yliopistossa opiskelleita naisia, kuten esimerkiksi sävellysopintoja harjoittanut viulisti ja filologi Emmi Kurki-Suonio (Krohn, 1905–1986).

Toivomme, että historiallisten säveltäjänaisten tutkimuksella on annettavaa kaikille musiikin, kulttuurin ja historian ystäville. Kirjamme onkin ajateltu sekä haku- ja ammattikirjallisuudeksi että yleistajuiseksi luettavaksi aiheesta kiinnostuneille. Säveltäjänaisten elämien kerronnalla on arvo sinänsä, mutta ensiarvoisen tärkeää on, että heidän tuotantonsa saisi ansaitsemaansa huomiota ja pääsisi eläväksi osaksi konserttiohjelmia sekä soivaa kulttuuriperintöämme. Samalla toivomme, että kirjamme osaltaan lähentää historian- ja musiikintutkimuksen yhteisöjä sekä innostaa kollegoitamme aihepiirin pariin.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Euroopan historian oppiaineesta vuonna 2019 väitellyt musiikin historiantutkija, joka työskentelee tätä nykyä Taideyliopiston tutkimusinstituutissa Suomen Akatemian tutkijatohtorina (2022–2025). Koivisto-Kaasikin omia suosikkeja naisten säveltämästä musiikista voi kuunnella tästä.

Kirjan tekijät teemaan sopivassa miljöössä Mannerheim-museossa. Kuva: A J Savolainen

 

Lämpimästi tervetuloa julkistamaan teosta Sävelten tyttäret -konserttiin tiistaina 12.9.2023 klo 18.00–19.30 Ritarihuoneelle, Ritarikatu 1, Helsinki! Konsertissa soi historiallisten suomalaisten säveltäjänaisten harvoin kuultu tai kokonaan ennen kuulematon musiikki. Konsertti on ilmainen ja kaikille avoin.

Ohjelma

Ingeborg von Bronsart (1840–1913): Fantasia Es-duuri viululle ja pianolle (1891)
Mirka Malmi, viulu
Tiina Karakorpi, piano

Ingeborg von Bronsart (1840–1913): Die Loreley (1865)
Laura Netzel (1839–1927): Blomman (n. 1880–1900)
Greta Dahlström (1887–1978): Nattlig madonna (n. 1930–40-l.)
Sylvi Raitio Orola (1894–1955): Sirkan laulu (1923)
Kajsa Dahlbäck, laulu
Kirill Kozlovski, piano

Agnes Tschetschulin (1859–1942): Tunnelmakuva (Stämningsbild) pianolle (1919)
Anna Ramstedt, piano

Helvi Leiviskä (1902–1982): Viulusonaatti g-molli (1945), osa II Larghetto con anima
Linda Suolahti, viulu
Tiina Karakorpi, piano

Laura Netzel (1839–1927): Pianosonaatti Es-duuri (1894), osa I Allegro moderato
Jenna Ristilä, piano

Heidi Sundblad-Halme (1903–1973): Kaksi melodraamaa Edith Södergranin tekstiin: I Fragment av en stämning (n. 1932–1937), II Landet som icke är (1934)
Elina Mustonen, lausunta
Jenna Ristilä, piano

Greta Dahlström (1887–1978): Muunnelmat jousikvartetille: Teema Tranquillo, 12 muunnelmaa ja fugato (n. 1935)
Linda Suolahti, viulu
Lotus Tinat, viulu
Mari Viluksela, alttoviulu
Aslihan Gencgonul, sello

Elise Garritzen: Tutkijan persoona. Näköala historiantutkijoiden olemukseen ennen ja nyt

Mikäli 1800-luvun jälkipuolen englantilaisia kirja-arvioita on uskominen, historiantutkijan tuli olla tarkka, huolellinen, hillitty, puolueeton (detached), työteliäs, kunniallinen ja siivokäytöksinen. Historioitsijalta edellytettiin siis täsmällisesti määritettyjä taitoja, hyveitä, tunteita ja käytöstä, joita pidettiin edellytyksenä luotettavan historiallisen tiedon tuottamiselle. Lukemattomat kirja-arviot arvostetuissa kulttuurilehdissä, tieteellisissä aikakauskirjoissa sekä sanomalehdissä – niin The Time’ssa kuin maaseudun paikallislehdissä – osoittavatkin kiistatta, kuinka vahvasti luotettava tieto ja tiedontuottajien ominaisuudet linkitettiin toisiinsa. Sekä tutkijat että heidän yleisönsä jakoivat tämän näkemyksen ja tunnustivat avoimesti, kuinka tutkijan oli mahdotonta sulkea persoonaansa, aatteitaan ja tunteitaan tutkimustyön ulkopuolelle. Olennaista oli, että historioitsijat tunnistivat sen, miten nämä eri tekijät vaikuttivat heidän tulkintoihinsa menneisyydestä. Tässä valossa Hayden Whiten ja kumppanien väitteet 1800-luvun historioitsijoiden lapsellisesta uskosta itsensä sammuttamiseen ja naivista objektiivisuudesta näyttäytyvät varsin kyseenalaisilta. Tieteen historiassa tapahtunut ns. kulttuurinen käänne onkin inspiroinut tutkijoita tarkastelemaan mielikuvia tutkijoiden luotettavuudesta ja kollektiivisen tutkijan tyypin, tutkijan persoonan, rakentamista eri aikoina ja eri tieteenaloilla.

Käsitteenä tutkijan persoona (scholarly persona) viittaa nimenomaan kollektiiviseen ihanteeseen, joka Lorraine Dastonin ja Otto Sibumin klassisen määritelmän mukaan sijoittuu yksilön persoonallisuuden ja identiteetin sekä makrotason ”tutkija”-käsitteen väliin. Persoona kertoo siis siitä, mitä tarkoittaa olla ”historioitsija”, ”kemisti” tai vaikkapa ”lingvisti” ja miten nämä määritelmät ovat muuttuneet eri aikoina. Herman Paul, joka on paneutunut 1800-luvun saksalaisten historiantutkijoiden persoonaan, on eritellyt taitojen, hyveiden ja ominaisuuksien konstellaatioita ja kilpailevien persoonamallien hyödyntäistä tieteenalan sisäisiä hierarkioita luotaessa. Mineke Bosch ja Kirsti Niskanen ovat selvittäneet, miten yksittäiset tutkijat omaksuvat, haastavat, ja muovaavat persoonaa ja Kaat Wils ja Pieter Huistra ovat puolestaan tarkastelleet erilaisten instituutioiden kuten tutkimusta rahoittaneen Commission for Relief in Belgiumin roolia hyväksyttävän persoonan määrittäjinä. Suomalaiseen oppihistorian kontekstiin käsitettä ovat soveltaneet Julia Dahlberg ja Heini Hakosalo. Juuri ilmestyneessä tutkimuksessani Reimagining the Historian in Victorian England pureudun tutkijan persoonan merkitykseen 1800-luvun jälkipuolen Englannissa historioitsijoiden sementoidessa historian aseman itsenäisenä tieteenalana sekä osoitan, kuinka historiankirjoihin liitetyt paratekstit kuten otsikot ja viitteet tarjosivat tilan keskustella persoonasta ja kuinka kirjan materiaalisuus ja muut paratekstit toimivat myös persoonan performanssina.

Book cover

Elise Garritzenin teos Reimagining the Historian in Victorian England analysoi tutkijan persoonan merkitystä 1800-luvun jälkipuolen Englannissa. Kirjan tiedot linkistä: https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-031-28461-8

Uudenalainen tieteellinen historia, joka omaksuttiin Englannissa 1860-luvulla, tarvitsi uudenlaisen edustajan, tieteellisen historioitsijan ja sille sopivan persoonan. Tieteellistä historiaa edustaneiden tutkijoiden harmiksi laaja lukeva yleisö ei tyytynyt vain lukemaan historiaa, vaan halusi myös osallistua tutkijan persoonan määrittelyyn. Tutkimukseni osoittaakin, kuinka persoonan rakentaminen ei ollut vain pienen tiedeyhteisön tai siihen linkittyneiden instituutioiden etuoikeus, vaan keskustelussa olivat mukana niin kustantajat, lukijat kuin maaseutulehdistön kriitikotkin. Tämä moniäänisyys oli haaste historioitsijoille, mutta koherentin persoonan muokkaamista ja sen esittämistä vaikeutti myös se, että historioitsijoiden tehtäviin kuului tutkimuksen lisäksi pedagogiset velvollisuudet sekä omien tutkimusten myynti ja markkinointi. Eri velvollisuudet vaativat historioitsijoilta erilaisten taitojen, hyveiden ja ominaisuuksien harjaannuttamista ja usein nämä saattoivat olla keskenään hyvinkin ristiriitaisia. Jos tutkijalta edellytettiin äärimmäistä tarkkuutta ja rehellisyyttä, niin modernisoituvilla kirjamarkkinoilla näitä hyveitä ei arvostettu samalla tavalla, koska kirjamainokset eivät olleet rehellisyyden perikuvia. Tutkimuksessani valotankin sitä, miten toisaalta kirjamarkkinat ja kustannusala vaikuttivat persoonaan ja historioitsijoiden mahdollisuuksiin sen esittämiseen ja miten toisaalta persoonasta käyty keskustelu oli jatkuvaa sovittelua ja priorisointia eri komponenttien välillä.

Hstorioitsija William Stubbsia esittävä maalaus

Oxfordin yliopiston professori William Stubbs’ia pidettiin sankarillisen historiantutkijan ruumiillistumana ja esimerkkinä persoonasta, joka historioitsijoiden olisi pitänyt omaksua. Kuva Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/William_Stubbs#/media/File:Portrait_of_William_Stubbs_by_Hubert_von_Herkomer.jpeg

Viimeaikaiset tutkijan persoonaa käsittelevät tutkimukset ovat osoittaneet käsiteen hedelmällisyyden, sillä se tarjoaa kaivattuja apuvälineitä historiallisesti hankalien kansallisten ja tieteealojen välisten rajojen ylittämiseen. Se on myös innostanut haastamaan kyseenalaisen raja-aidan tieteen historian ja humanististen alojen historian välillä ja pohtimaan mm. tietoa ja sen tuottajia uudenlaisesta näkökulmasta. Persoona ei ole kuitenkaan vain käsitteellinen apuväline historiantutkijoille, vaan se auttaa ymmärtämään myös nykyistä akateemista maailmaa, missä brändit, profilointi ja markkinointi ovat arkipäiväistyneet. Käsitykset hyväksytystä persoonasta ja siitä, ketkä persoonaa edustavat vaikuttavat myös tutkijoiden uranäkymiin ja julkaisumahdollisuuksiin. Persoona on lisäksi usein implisiittisesti läsnä luentosaleissa ja seminaarihuoneissa, kun tarjoamme opiskelijoille esikuvia ja malleja hyvästä historiantutkijasta. Se, millaisia malleja suosimme ja mistä vaikenemme, vaikuttaa suoraan tulevien historioitsijoiden käsityksiin hyvästä historiantutkijasta ja -tutkimuksesta. Vaikka viktoriaanisen ajan moraalinen paatos, joka persoonasta käytyihin keskusteluihin liittyi, saattaa tuntua kaukaiselta 2020-luvun akateemisessa maailmassa, niin sekä suoraan että epäsuoraan ilmaistut käsitykset kollektiivisesta historiantutkijan ihannetyypistä eivät ole menettäneet merkitystään.

Kirjallisuutta

Daston, Lorraine ja H. Otto Sibum. “Introduction: Scientific Personae and Their Histories.” Science in Context 16, no. 1–2 (2003): 1–8.

Garritzen, Elise. Reimagining the Historian in Victorian England: Books, the Literary Marketplace, and the Scholarly Persona. Cham: Palgrave Macmillan, 2023.

Niskanen, Kirsti ja Michel J. Barany (toim.). Gender, Embodiment, and the History of the Scholarly Persona: Incarnations and Contestations. Cham: Palgrave Macmillan, 2021.

Paul, Herman (toim.). How to Be a Historian?: Scholarly Personae in Historical Studies, 1800–2000. Manchester: Manchester University Press, 2019.

———————————————

Elise Garritzen on yleisen historian dosentti ja Akatemiatutkija Helsingin yliopiston historian oppiaineessa.  https://researchportal.helsinki.fi/en/persons/elise-garritzen

Historical Travel and Communications in Finland, c. 1650-1917 (HISCOM)

Liikkuvuus, tieverkosto ja viestintä Suomessa n. 1650-1917 (HISCOM) on saanut neljän vuoden rahoituksen Suomen Akatemialta. Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtisen johtama hanke käyttää historiallista paikkatietoa sekä arkeologien ja historiantutkijoiden asiantuntemusta analysoidakseen historiallista muutosta laajan maantieteellisen tarkastelun ja paikallisten analyysien kautta. Selvitämme, miten tieverkostot muuttuivat, missä muutokset olivat merkittävimpiä ja mitä alueellisia eroja voidaan havaita. Tutkimus vie anayysin pääteiltä tarkastelemaan koko laajaa kyläteiden, talviteiden ja polkujen verkostoa sekä sitä, millainen merkitys teillä oli paikallisiin yhteisöihin sekä millainen merkitys paikallisilla yhteisöillä oli tieverkoston kehittymiseen.

Hanke toteutti vuonna 2022 Helsingin yliopiston tulevaisuusrahaston tuella pilottiprojektin, jonka havainnot ilmestyvät Suomen Keskiajan Arkeologian Seuran SKAS-lehdessä vuoden 2023 aikana. Syyskuussa 2023 käynnistyvä Akatemian rahoittama hanke tiedottaa toiminnastaan lukukauden alkaessa.


The project Historical Travel and Communications in Finland, c. 1650-1917 (HISCOM), funded by the Academy of Finland in 2023-2027, aims to bring in the plentiful cartographic evidence for historical roads from a series of Finnish seventeenth-, eighteenth-, nineteenth- and early twentieth-century map sources. Combining qualitative, contextual, and source critical analysis to mass-data analysis of the cartographic evidence, HISCOM will create a GIS road map database of late Early Modern (c. 1650-1809) and Autonomy Era (c. 1809-1917) Finland from various atlas sources. The project is led by Anu Lahtinen, Professor of Finnish and Nordic History at the University of Helsinki.

The methodological approaches to the digitisation of the Finnish atlas material were developed with reference to previous digitisation projects internationally and tested in a successful pilot project in 2022. More information will be available in the autumn 2023.


Kirjallisuutta / Literature

Oksanen, Eljas, Ida Saarenpää, Anu Lahtinen. Exploring Methodologies for Large Scale Digitisation of Historical Roadways: the HISCOM Project. SKAS 2/2022 (hyväksytty julkaistavaksi / accepted, forthcoming).