Tuula Rekola: Etnisyydestä ja sotapalveluksesta 1700-luvun kontekstissa

Etnisyyden ja sotapalveluksen välistä suhdetta on tutkittu niukasti esimodernissa kontekstissa. Social History -aikakausjulkaisussa ilmestyneessä artikkelissani ”A double-edged sword: the impact of military service on ‘zigenare’ and ‘tattare’ in Finland, c.1743–1809” tarkastelen armeijapalveluksen vaikutuksia romaneihin (zigenare, tattare) Suomessa 1700-luvun jälkipuolella ja 1800-luvun alussa – aikana, jolloin Ruotsi vahvisti itäistä puolustustaan voimistuvaa Venäjää vastaan.

Monet romanit palvelivat 1700-luvulla armeijassa eri tehtävissä: heitä toimi esimerkiksi sotilaina, apumiehinä ja kuormarenkeinä. Tutkin artikkelissa, miten armeijassa palveleminen vaikutti heidän sosiaaliseen asemaansa, toimeentuloonsa sekä aikalaisten käsityksiin ”mustalaisista”/”tattareista”.

Osoitan, että sotapalveluksella oli integroiva vaikutus, sillä palvelus armeijassa takasi ihmiselle laillisen aseman ja turvan irtolaisuustuomioita vastaan. Tämä oli äärimmäisen merkittävää tiukan irtolaiskontrollin aikana, jolloin vailla vakituista vuosipalveluspaikkaa olevat ihmiset saattoivat joutua pakkotöihin. Vaikka romanit eivät olleet enää 1700-luvun jälkipuolella erityislainsäädännön kohteina, elivät he käytännössä tavallista voimakkaamman kontrollin alaisina.

Toisaalta sotapalvelus myös vahvisti ”mustalaisten”/”tattareiden” etnistä leimaa sitoen sen entistä kiinteämmin liikkuvuuteen, rikollisuuteen ja joutilaisuuteen. Tämä johtui siitä, että romanisotilaat palvelivat useimmiten värvätyissä rykmenteissä, mikä ei turvannut heille riittävää toimeentuloa. Koska he elivät suuren osan vuodesta palkatta lomautettuina, päätyivät he harjoittamaan erilaisia liikkuvuutta edellyttäviä töitä hankkiakseen elantonsa. Tämä vahvisti yleistä käsitystä, jonka mukaan romaneilla oli synnynnäinen taipumus kuljeksimiseen, mikä voimisti heidän stigmatisointiaan. Käsitystä joutilaisuuteen ja kuljeskeluun synnynnäisesti taipuvaisista ”mustalaisista”/”tattareista” levitettiin eri yhteyksissä puhuttaessa armeijassa palvelevista romaneista.

Tuula Rekola on PhD (EUI) ja postdoc-tutkija, joka on tutkimuksessaan käsitellyt monipuolisesti romanien historiaa Ruotsin ajalla. Social History -aikakausjulkaisussa 2/2023 ilmestynyt artikkeli ”A double-edged sword: the impact of military service on ‘zigenare’ and ‘tattare’ in Finland, c.1743–1809”  on avoimesti luettavissa: https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/03071022.2023.2179744

Martti Troberg: Posliiniastiat ja elintaso 1800-luvun Suomessa

Kaikille historioitsijoille on tuttu mustavalkovalkoisten valokuvien aiheuttama harha: koska pitkälle 1960-luvulle saakka suurin osa säilyneistä valokuvista oli mustavalkoisia, meidän on vaikea kuvitella menneisyyttä värillisenä. Ehkä yllättäenkin samanlaiseen harhaan törmää kotiseutumuseoissa, joissa esitellään 1800-luvun talonpoikaiskulttuuria erilaisilla puuastioilla ja kipoilla. Valtaosa käyttöesineistä oli toki puuta, mutta pitäytyminen pelkästään puuesineissä antaa herkästi hieman vääristyneen kuvaan 1800-luvun ihmisten elintasosta.

Tutkin modernin murrosta varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä Finbyssä eli Särkisalossa. Eräänä tutkimuskohteenani olivat perunkirjat. Niissä oli henkilön kuoltua lueteltu hyvin tarkasti, usein esineen tarkkuudella koko hänen jäämistönsä. Posliiniastioiden tietynlaisesta ylellisyysleimasta huolimatta ne olivat hämmästyttävänkin yleisiä. Käytännössä pitäjästä ei löytynyt kovin monta taloutta, jossa ei olisi ollut jonkinlaisia posliiniastioita. Jopa talon ruoissa ja astioissa olevilla palkollisilla saattoi olla omia lautasia. Lautaset olivat posliiniastioista tavallisin hankinta. Lautasia oli luonnollisesti eniten säätyläisillä, joilla saattoi olla kokonaisia suuria astiastoja niihin kuuluvine keittokulhoineen ja kastikeastioineen. Säätyläistalouksilla oli lautasia keskimäärin 28,17. Tarkastelujakson ulkopuolelta ainoasta ennen vuotta 1840 säilyneestä perunkirjasta hovioikeudenneuvos Jacob Johan Alfthanin jäämistössä vuonna 1818 oli peräti 99 erilaista lautasta.[1]

Rusthollarit tulivat lautasten määrässä hyvin lähellä säätyläisiä: heillä lautasia oli keskimäärin 21,59, Joissakin rustholleissa saattoi olla jo lähes kartanon astiavalikoima. Esimerkiksi Domarbyn rusthollari Johan Christerssonilla oli v.1846 72 lautasta, Siksalon talollinen Anders Johan Signellilla vuonna 1855 74 lautasta ja Muurin talossa lautasia oli vuonna 1867 84 kappaletta.[2] Lautasia saattoi siis olla moninkertainen määrä talon asukkaisiin nähden. Torppareilla ja itsellisillä lautasia sitten olikin vain lähinnä vain omaan käyttöön eli torppareilla 4,98, itsellisillä 3,86.

Toinen posliiniastioihin liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta palautuu kahvin juomiseen. Kahvihan myytiin raakoina kahvipapuina, jotka piti ennen käyttöä paahtaa ja jauhaa. Paahtamisen saattoi tehdä tavallisella pannullakin ja jauhamisen saattoi tehdä pyyhkeen sisällä vasarankin avulla. Näihin molempiin tarkoituksiin oli kuitenkin tarjolla myös erityisvälineitä. Kahvin paahtaminen tapahtui helpoimmin liedellä lämmitetyllä pitkävartisella metallisella kahvirännärillä ja jauhaminen rauta- tai messinkiosia sisältäneellä kahvimyllyllä. Näistä apuvälineistä kahvirännärit olivat yleisempiä. Varmimmin sellainen löytyi rusthollitalouksista tai talollistalouksista: rusthollaritalouksissa oli keskimäärin 0,59 rännäriä ja talollistalouksissa 0,55. Torppareillakin rännäreitä löytyi keskimäärin 0,36. Kahvimylly oli selvästi harvinaisempi kapistus: talollisistalouksista sellaisia löytyi keskimäärin 0,48, rusthollareilla 0,41 ja torppareilla 0,25. Varmimmin sekä rännäri että mylly löytyi käsityöläisiltä. Sen sijaan säätyläisillä ne olivat yllättävänkin harvinaisia.

Käsityöläiset elivät pitäjän väestöstä ehkä selvemmin modernissa rahataloudessa. Vaikka heillä saattoi olla oma lehmä ja lammas, he joutuivat hankkimaan käytännössä lähes kaikki muut elintarvikkeet työllään ansaitsemillaan rahoilla. Samoin he joutuivat hankkimaan työssään tarvitsemansa raaka-aineet ostamalla. Ehkä tottumus tavaroiden ostamiseen näkyi myös suurempana halukkuutena hankkia rännärin ja kahvimyllyn kaltaisia ylellisyystuotteita. Toisaalta heillä ei myöskään ollut rusthollareiden, talollisten ja torppareiden tarvetta sijoittaa pääomaa viljelyn tai karjatalouden kehittämiseen.

Kahvia siis keitettiin, mutta usein se paahdettiin ja jauhettiin kotikonstein. Sen sijaan kahvintarjoiluun satsattiin. Kahvi tarjottiin kahvikupeissa, joita löytyy käytännössä suurimmasta osasta talouksista. Säätyläisillä oli kokonaisia kahviastiastoja: heillä kahvikuppeja oli keskimäärin 8,00. Rusthollareilla kuppeja löytyi 5,78, talollisilla 2,94 ja vielä torppareillakin 1,73. Rusthollarit halusivat selvästi sekä suurella lautasten että kahvikuppien määrällä julistaa vaurauttaan kopioimalla säätyläisten tapaa pitää kokonaisia astiastoja. Muille ryhmille riitti, että kuppeja oli omaan käyttöön 1-2. Tähän viittaa myös se, että syytinkiläisillä saattoi kuppeja olla todella vain juuri tuo 1-2.

Kahvi tarjoiltiin kupeista, mutta kupit tuotiin pöytään erillisellä kahvitarjottimella. Kahvitarjotin on ollut häkellyttävän yleinen: säätyläistalouksissa niitä oli 2,17, rusthollareilla 0,74, talollisilla 0,81, vuokraajilla ja laivureilla 0,80 ja torppareillakin 0,36. Kahvitarjotin oli juoman tarjoilun kannalta täysin tarpeeton väline, jolla haluttiin vain antaa säväys herrasväen kulttuuria. Kahvitarjotinten yleisyyteen tosin vaikutti varmasti se, että useimmiten peltisinä ne olivat kahviastiaston halvin lenkki, jolla ehkä ajateltiin kompensoitavan vähäistä kuppien määrää.

Kahvi tarjoiltiin ilmeisesti suoraan kuparisesta pannusta, sillä erilliset kahvi- ja teekannut olivat hyvin harvinaisia. Säätyläisillä oli 1,17 kannua, rusthollareilla 0,37, talollisilla enää 0,15 ja torppareilla ei käytännössä enää lainkaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kahvikulttuurissa ovat kahvin lisukkeet. Kahvin kanssa tarjottiin selvästi usein sokeria ja kermaa. Useissa talouksissa mainitaan erilliset sokerirasiat ja kermanekat olivat hyvin yleisiä. Säätyläisillä saattoi olla useampikin kermanekka: hopeinen ja posliininen. Säätyläisillä kermanekkoja oli 1,17.  Kermanekat olivat kuitenkin hyvin tavallisia myös rusthollareilla 0,70 ja talollisilla 0,60. jopa torpparitalouksissakin oli 0,24 kermanekkaa perunkirjaa kohden.

Näistä astioista voidaan päätellä, että kahvinjuontiin liittyi selvästi seremoniallisia piirteitä eikä pelkkä kahvi sinällään kuparipannustakaan tarjottuna antanut selvästi haluttua säväytystä, vaan sen tarjoamiseen satsattiin kermanekoin, kahvikupein ja tarjottimin. Kahvi oli selvästi yleinen, mutta ei edelleenkään arkinen tuote, vaan sen tarjoamiseen liittyi jotakin muiden elintarvikkeiden tarjonnasta poikkeavaa. Kahvin erityisasemaa haluttiin korostaa nimenomaisesti sen tarjoamisessa: astioihin sijoitettiin selvästi hanakammin kuin valmistusta helpottaviin rännäreihin ja kahvimyllyihin.

Rannikkoseudulla posliiniastiat olivat siis yllättävänkin yleisiä köyhemmissäkin talouksissa. 1800-luvun talonpoikainen elämä ei ollut mustavalkoista – tässä tapauksessa puun harmaata, vaan myös posliinin valkeaa.

sääty kermanekat kahvi-

rännärit

kahvimylly kahvi-tarjotin kahvikupit kahvikannu posliini-lautaset
säätyläiset 1,17 0,33 0,17 2,17 8,00 1,17 28,17
rusthollarit 0,70 0,59 0,41 0,74 5,78 0,37 21,59
talolliset 0,60 0,55 0,48 0,81 2,94 0,15 16,03
vuokraajat 1,20 0,20 0,20 0,80 2,80 0,20 10,40
laivurit 0,80 0,50 0,30 0,80 0,40 0,20 12,10
torpparit 0,24 0,36 0,25 0,36 1,73 0,01 4,98
palkolliset 0,11 0,22 0,33 0,11 0,33 0,11 1,89
käsityöläiset 0,40 0,60 0,60 1,10 2,00 0,10 5,10
itselliset 0,29 0,43 0,14 0,57 1,43 0,14 3,86

Taulukko 12: Posliiniastiat Finbyssä v.1840-1870 keskimäärin perunkirjoitettua taloutta kohden.[3]

FM Martti Troberg valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa modernin murroksesta varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä 1800-luvun alkupuolella.

————————————————————————————————–

[1] Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1810-1833 EC:1 s.617.

[2] Johan Chisterssonin perunkirja Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v. 1846-1847 EC:7 s.979. Anders Johan Signellin perunkirja, Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1855 EC:11 s.1622. Klara Wilhelmina Selroosin perunkirja, Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1867 EC:21 s.1043.

[3] Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1840-1870 EC:4-23.

Looking back to think forward: Finland, Northern Europe, Eurasia

The recent crises have made people to look at the event of the past, to see how and why societies have reacted rather differently to them. The reasons for present day reactions and solutions are often rooted in the past.

For example, while most European countries have outsourced their security of supply after the cold war era, Finnish National Emergency Supply Agency (NESA) still maintains large permanent reserves of standby emergency supplies. According to NESA, Finland has geographical characteristics that cause difficulties to the organisers of crisis preparedness and necessitates the upholding of permanent reserves.These include cold weather, long distances, remoteness from international centres of trade, and dependence on maritime transport.

This approach has a long history. The roots of Finnish national crisis preparedness can be traced past Finland’s independence, to its joint history with the Russian Empire and the Swedish Realm, and the basics have stayed the same for three hundred years. The security of supply aimed for the benefit of Finnish people has always been a combination of state-controlled reserves and cooperation with the private sector to encourage voluntary storing.

During the early modern centuries, the European states were primarily concerned with procuring and storing supplies for their armies. Furthermore, in most countries, both the maintenance of armies and the attempts to organize emergency supply for civilians were outsourced to merchants and other private entrepreneurs In Europe’s Nordic periphery, where winters were harsh, distances were long, population was scarce, and merchants had small resources, complete outsourcing of military and civilian supply was an impossibility, and government-regulated public granaries were a necessity.

Think Forward studies the ways in which the resilience of the present day society is connected to the past, highlighting the need to understand the processes that have enhanced confidence or that have failed to do so. The history of Northern crisis preparedness and security of supply is a theme with both national importance and connections to current international debates in the field of history, but which we know scarcely little about. We welcome new members and initiatives related to the topic – from the point of view of resilience, preparedness, maintenance, private life, gender, politics, diplomacy, security, &c.

This blog text is based on a project plan written by Juha-Matti Granqvist, Sampsa Hatakka and Anu Lahtinen, as well as on a presentation given by Anu Lahtinen in the online conference Geopolitics of the New Reality: Kazakhstani and Eurasian Experience, organized by The International Information Technologies University (IITU, www.iitu.kz), Department of Media Communications and History of Kazakhstan, on 7 December 2022.

See other Think Forward contributions:
https://tinyurl.com/ThnkFwd

https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/think-forward/

https://researchportal.helsinki.fi/fi/projects/looking-back-to-think-forward-long-term-perspective-on-crisis-sig

Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja historian maisteritutkielmapalkinnot, syksy 2022

Suruliputus Helsingin yliopiston päärakennuksella.

Suruliputus Helsingin yliopiston päärakennuksella.

Akateemikko Eino Jutikkala -luennon yhteydessä Historian syysjuhlassa Helsingin yliopistolla on juuri jaettu palkinnot lukuvuonna 2021-2022 valmistuneille maisterintutkielmille.

Tilaisuuden alussa pidettiin hiljainen hetki Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi – hänen poismenonsa johdosta yliopistolla on ollut tänään suruliputus. Kuulimme myös muutamia sanoja Akateemikko Tommilan urasta historiantutkimuksen ja tieteen palveluksessa.

Akateemikko Päiviö Tommilan muistosanat

Akateemikko Päiviö Tommilan muistosanat

Professori Laura Kolbe loi tilaisuudessa katsauksen historian oppiaineen toimintaan lukuvuonna 2021-2022. Hän myös esitteli historian professorin arvon saaneen Tapio Bergholmin, joka lausui tervehdyksensä ja muisteli osaltaan Akateemikko Tommilaa.

Tutkielmien palkitsemisen jälkeen seurasi apulaisprofessori Soile Ylitalon Akateemikko Eino Jutikkala -luento ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Soile Ylivuori luennoimassa

Apulaisprofessori Soile Ylivuori luennoimassa Kielikeskuksen juhlasalissa.

LUKUVUODEN 2021-2022 PALKITUT TUTKIELMAT AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ:

Maria Erma: ”Jätä se meille miehille” – Sukupuolittunut kansalaisuus naisten äänioikeutta kannattavissa ja vastustavissa pilapiirroksissa 1900-luvun alun Britanniassa
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343541

Eirik Korpelainen: ”A People Great and Exalted”: Historicity of the Rephaim Reconsidered  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/341480

Anna Lehto: Traces of the Vikings : Saxo’s Gesta Danorum and the warrior culture of the Vikings https://helda.helsinki.fi/handle/10138/345002

Nea Ristimäki: Representations of Women in Harriet Martineau’s Political Activism for the Repeal of the Contagious Diseases Acts in 19th Century Britain
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/343522

Myös verkkokeskusteluissa on muisteltu Akateemikko Päiviö Tommilaa – esimerkiksi Historian yksikön aiemman assistentin ja nykyisen UEF:n professorin Maria Lähteenmäen blogissa:
https://marialahteenmakiblogi.blogspot.com/2022/11/professori-paivio-tommilan-muistolle.html

Akateemikko Eino Jutikkala -luento marraskuussa 2022

Helsingin yliopiston historian oppiaineen vuosittainen Akateemikko Eino Jutikkala -luento muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, kansainvälinen tutkija ja varttuneempi tutkija.
Tämänvuotinen, neljäs Akateemikko Eino Jutikkala -luento järjestetään ma 21.11.2022 klo 16.00-18.00. Tilaisuudessa puhuu apulaisprofessori Soile Ylivuori.
Aiheena on ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.
Paikkana on Kielikeskuksen juhlasali. Tilaisuuden alussa on kahvi- ja leivonnaistarjoilu.
https://tilavaraus.helsinki.fi/fi/keskusta/kielikeskus-fabianinkatu-26/kielikeskus-juhlasali
Ohjelma
15.45 Kahvi- ja leivonnaistarjoilu alkaa
16.00 Professori Laura Kolben avaussanat, historian kuulumisia. Hiljainen hetki edesmenneen Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi
16.15 Tapio Bergholmille professorin arvonimi: professori Bergholmin puheenvuoro
16.30 Gradupalkintojen jako
16.45 Apulaisprofessori Soile Ylivuori: ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”
18.00 Tilaisuus päättyy
Tietoa aiempien vuosien Akateemikko Eino Jutikkala -luennoista ja gradupalkinnoista:  https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/eino-jutikkala-luento/
Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

 

Soile Ylivuoresta historian apulaisprofessori 1.10.2022 alkaen

FT Soile Ylivuori toimii historian oppiaineessa apulaisprofessorina (toinen kausi) 1.10.2022 alkaen. Soile väitteli yleisestä historiasta Helsingin yliopistosta joulukuussa 2015 aiheenaan kehollisuus ja naisten kohteliaisuuskulttuuri 1700-luvun Englannissa. Hän on toiminut tutkijana Helsingin yliopistossa, Queen Mary -yliopistossa (University of London) sekä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, joissa hänen tutkimuksensa on keskittynyt pitkän 1700-luvun Britanniaan ja sen globaaliin imperiumiin erityisesti tiedon, identiteetin ja materiaalisuuden näkökulmista.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Soilen tämänhetkiset tutkimusprojektit käsittelevät varhaista sähkölääketiedettä ja tieteellisen tiedon rakentumista Euroopassa ajalla 1740–1840 (ERC-rahoitettu ELBOW-projekti, 2022–27) sekä kivun kokemuksellista historiaa varhaismodernista modernille ajalle (Suomen Akatemian rahoittama Experiencing Agony, 2022–26). Soile on myös parhaillaan viimeistelemässä kirjaa tropikaalisuuden kokemusten yhteydestä rotuajattelun kehitykseen 1700-luvun Jamaikalla.

Soile opettaa ja ohjaa mielellään erityisesti uuden ajan sukupuoli-, kulttuuri- ja aatehistoriaan liittyviä kokonaisuuksia ja opinnäytteitä. Hän pitää maanantaina 21.11.2022 Akateemikko Eino Jutikkala -luennon aiheesta ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Näistä en luovu: villasukat ja vastamelukuulokkeet – välttämättömyyksiä arkistoissa istuessa!
Viimeksi lukemani kirja: Zakiyyah Iman Jackson,
Becoming Human: Matter and Meaning in an Antiblack World (ammatillinen); Terry Pratchett, Men at Arms (ei-ammatillinen)
Podcast-suositus:
The Anthropocene Reviewed

Anu Lahtinen: Muuttuvat merkitykset

Yliopiston hyllyillä on monenlaisia aineellisia muistoja – juhlavampia yliopistomuseon valvomia taideteoksia ja satunnaisemmin hyllyihin päätyneitä esineitä, joiden historiasta eivät yliopistolaisetkaan ole enää oikein varmoja. Kahvihuoneen hyllyn päällä komeilee seppelöity Yrjö-Sakari Yrjö-koskisen rintakuva, ja Topeliaan on hiljattain hankittu myös Topeliuksen kipsikuva, joka tosin on tällä hetkellä viety turvaan julkisivuremontilta.

Hyllyn päällä on pitkään ollut myös muuan muhkeaviiksinen hahmo, jonka henkilöllisyys on ollut epäselvä. Muutama vuosi sitten illanvietossa virisi keskustelu eri valokuvien ja rintakuvien esittämistä henkilöistä. Arvuuttelun jälkeen kävi ilmi, että kyseessä oli Taras Hryhorovytš Ševtšenko (ukr. Тара́с Григо́рович Шевче́нко, 1814-1861), ukrainalainen runoilija ja taidemaalari. – Blogitekstin kirjoittamisen jälkeen ilmeni, että rintakuva on ostettu historian oppiaineen matkalla Kiovasta, kirpputorilta. Vuonna 2009 tehty matka kulki muun muassa Kiovan, Odessan ja Pultavan kautta.

Taras Ševtšenkon rintakuva on jo vuosien ajan koristanut historian yksikön yhteistä kirjahyllyä.

Ševtšenko syntyi Zvenyhorodkassa, ja hän oli syntyjään maaorja, joka jäi lapsena orvoksi ja päätyi Pietariin. Hänen maalarinlahjansa havaittiin Pietarissa, ja Ševtšenkon vapauttamiseksi järjestettiin rahakeräys. Vapautettu Ševtšenko valmistui Pietarin taideakatemiasta vuonna 1845 ja kiersi Ukrainassa kirjoittaen runoja, piirtäen historiallisia maamerkkejä ja keräten kansatieteellistä aineistoa.

Ševtšenko sai seuraavana vuonna viran Kiovan yliopistosta piirustuksen opettajana, mutta pian paljastui tasavaltalaisten salaliitto, johon Ševtšenko katsottiin osalliseksi, ja rangaistukseksi hän joutui armeijan palvelukseen määräämättömäksi ajaksi. Häntä kiellettiin maalaamasta, piirtämästä tai kirjoittamasta, mutta Ševtšenko jatkoi kuitenkin salaa. Vuonna 1857 hän vapautui sotapalveluksesta ja vietti loppuelämänsä valvonnan alaisena. Ševtšenkon tuotannon toistuvia teemoja ovat kasakkarunot ja onnettomista ihmiskohtaloista kertovat runot. Kirjailijana hän pyrki kehittämään ukrainan kirjakieltä.

Ševtšenkolla on useita muistomerkkejä eri puolilla Itä-Eurooppaa ja maailmaa – myös esimerkiksi Washington D. C.:ssä. Neuvostoaikana Ševtšenkosta tehtiin elokuva, ja useita aluksia, samoin kuin Kiovan metroasema, on nimetty hänen mukaansa. Viiksekäs hahmo on joka tapauksessa viettänyt hyvän aikaa uneliasta elämää kirjahyllyssä.

Helmikuussa 2022 rintakuvan merkitys kuitenkin muuttui – hiukan etäiseltä tuntuneen seudun hiukan etäiseltä tuntunut hahmo tuntuu äkkiä taas ajankohtaiselta, kun Ukrainan valtiosta, kielen ja kulttuurin ylle on heittynyt sodan varjo. Ševtšenkon edustama kulttuuri ja sen ymmärtäminen onkin nyt aiheena päivänpolttava, esimerkki siitä, että puheet historian loppumisesta ovat usein vahvasti hätiköityjä.

Kirjoittaja on historian apulaisprofessori ja historian tieteenalavastaava. – Blogitekstiä on päivitetty 24.8.2022. Aiemmassa versiossa todettiin, että rintakuvan alkuperästä ei ole tietoa, mutta sittemmin ilmeni, että kyse on kirpputorihankinnasta 2009, joten teksti on päivitetty sen mukaisesti. Samalla toivotetaan hyvää Ukrainan itsenäisyyspäivää.

Taas valmiina väitökseen!

Väitteleminen on kuluttavaa – eikä vain väittelijälle. Tämän on huomannut arkeologian professori Carl Fredrik Meinanderin (1916–2004, professorina 1971–1982) tohtorinhattu, joka on nähnyt monet väitökset viimeisen yli kuuden vuosikymmenen aikana. Uurastus jatkui alkuperäisen haltijan eläköitymisen jälkeenkin. Meinanderin poika Henrik, oma historian professorimme, luovutti hatun aikanaan yksiköllemme. Sitä käytetään esimerkiksi väitöstilaisuuksissa, jos vastaväittäjällä tai kustoksella ei ole omaa hattua.

Hattu on kulkenut väitöksestä toiseen, mutta on edelleen yllättävän vetreässä kunnossa. Sen laatikko oli sen sijaan hajoamassa, joten otin yhteyden hatun aikanaan valmistaneeseen E. R. Wahlmaniin. He lupasivat heti lahjoittaa varastoistaan vanhaa mallia olevat laatikon tähän yleishyödylliseen tarkoitukseen. Ei ihan samanlaisen kuin alkuperäinen, mutta kylläkin kestävämpää materiaalia. Nyt professori Meinanderin (vanh.) hattu voi jatkaa turvallisesti matkaansa kohti uusia historiallisia väitöksiä (minkä pyydän erityisesti väitöskirjojaan viimeisteleviä jatko-opiskelijoita huomioimaan).

Kunnioittavin akateemisin terveisin,

Ylimmäinen hatunvartija

Niklas Jensen-Eriksen

Lisätietoja väitöstilaisuuden kulusta ja etiketistä ks. https://www.helsinki.fi/fi/tutkimus/tohtorikoulutus/tervetuloa-vaitostilaisuuteen

Akateemikko Jutikkala -luento ja historian gradupalkinnot, syksy 2021

Akateemikko Eino Jutikkala -luennon yhteydessä Historian syysjuhlassa Helsingin yliopistolla on juuri jaettu syyslukukauden 2020 ja kevätlukukauden 2021 aikana valmistuneille pro gradu – ja maisteritutkielmille myönnettävät palkinnot.

Tilaisuuden alussa prof. Laura Kolbe loi katsauksen historian oppiaineen toimintaan lukuvuonna 2020-2021. Palkintojen jaon jälkeen emeritus Hannes Saarinen käsitteli luennossaan vuosien 1967-1968 Berliiniä sekä tutkijana että tuolloisia opintojaan muistellen. Saarinen kuvasi Länsi-Berliinin suhdetta ympäröivään Itä-Saksaan, kilpailevia itäistä ja läntistä Berliiniä sekä radikalisoituvaa opiskelijaliikettä lännessä.

Emeritus Hannes Saarisen luennon kartta-aineistoa Porthania II:ssa. Esitys oli seurattavissa myös Unitubessa.

PALKITUT LUKUVUODEN 2020-2021 TUTKIELMAT

Yleinen historia
Lea Hannu: Keho katseen kohteena. Uima-asut ja sukupuoli 1800-1900-lukujen taitteen Yhdysvalloissa. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/330517

Historia (sv.)
Magnus Rask: Vetenskaplig fördom och fri forskning”. Uno Stadius och den psykiska forskningen i Finland 1912–1936.  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/323465

Suomen ja Pohjoismaiden historia
Lene Laitinen: Bella ja minä. Toini Topeliuksen tyttökirja naisten ja tyttöjen keskinäisten suhteiden peilinä 1800-luvun lopun Suomessa. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331384

Tilaisuudessa luovutetut diplomit oli tehnyt Kronos ry. Porthania II:aan oli saapunut noin 35 kuulijaa, ja loput kuulijoista seurasivat tilaisuutta Unitube-yhteyden kautta.

Historian oppiaine kiittää luennoitsijaa, onnittelee palkittuja ja toivottaa kaikille hyvää syksyn jatkoa!

Looking back to think forward. A project and a research network

Looking Back to Think Forward: Long-term Perspective on Crisis signals and Resilience building (Think Forward) – Menneisyys tulevan tukena: Pitkän aikavälin näkökulma kriisin merkkeihin ja kriisinkestävyyteen

The past is marked by crisis – disruptions of a system, whether political, economic or environmental, challenging the existing equilibrium. Change is triggered by an external shock that is often considered sudden or unexpected, shaking the resilience of the society or a community. Most often, however, there have been at least weak signals that have been left unnoticed.

In the Nordic Countries in general and in Finland especially, crisis preparedness has always been critical. The roots of Finnish national crisis preparedness can be traced past Finland’s independence, to its joint history with the Russian Empire and the Swedish Realm, and the basics have stayed the same for three hundred years. The security of supply, for example, has always been a combination of state-controlled reserves and cooperation with the private sector to encourage voluntary storing.

During the early modern centuries, the European states were primarily concerned with procuring and storing supplies for their armies. Furthermore, in most countries, both the maintenance of armies and the attempts to organize emergency supply for civilians were outsourced to merchants and other private entrepreneurs In Europe’s Nordic periphery, where winters were harsh, distances were long, population was scarce, and merchants had small resources, complete outsourcing of military and civilian supply was an impossibility, and government-regulated public granaries were a necessity.

Think Forward studies the ways in which the resilience of the present day society is connected to the past, highlighting the need to understand the processes that have enhanced confidence or that have failed to do so. The history of Northern crisis preparedness and security of supply is a theme with both national importance and connections to current international debates in the field of history, but which we know scarcely little about. The aim of this project is to offer new, comprehensive, and state-of-the-art research on the subject. We welcome new members and initiatives related to the topic – from the point of view of resilience, preparedness, maintenance, private life, diplomacy, security, &c.

The first plans for the project have been jointly drafted in several application processes in the year 2020-2021. This summary is based on the joint work of Associate Professor Anu Lahtinen, Dr. Juha-Matti Granqvist and Dr. Sampsa Hatakka. For more information, please contact Anu Lahtinen https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/anu-lahtinen

Other Think Forward contributions: https://tinyurl.com/ThnkFwd

See even the book launch of Civilians and Military Supply in Early Modern Finland (eds. Petri Talvitie, Juha-Matti Granqvist), https://blogs.helsinki.fi/historia/2021/11/29/tutkimustiistai-zoom-30-11-klo-15-00-17-00/