Henri Hannula: Elämää tutkijavaihdossa Leidenin yliopistolla

Työskentelin syyslukukauden ajan Niilo Helanderin säätiön matka-apurahan turvin Alankomaissa Leidenin yliopistossa, joka on tullut tunnetuksi paitsi asemastaan maansa vanhimpana yliopistona myös vahvasta osaamisestaan perinteikkäiden oppialojen, kuten historian parissa.

Koska tutkin omassa väitöskirjaprojektissani Alankomaiden sekä Pohjois-Euroopan välistä kauppaa ja kauppadiplomatiaa 1600-luvun lopulla, oli luontevaa hakeutua paikkaan, jossa pääsisin työskentelemään merihistorian, talous- ja sosiaalihistorian sekä diplomatian historian paikallisten asiantuntijoiden kanssa.

Tutuksi maa on tullut sekä väitöskirja-aiheen että lyhyempien työmatkojen myötä. Mutta millaista tutkijanelämä maassa olisi? Lähdin ottamaan asiasta selvää, koska joskus on parempi saapua itse paikalle sähköpostin sijaan.

 

Rajojen yli

Viime vuosikymmeninä ympäri maailman yliopistojen kielenkäyttöön on vakiintunut vahvasti käsite international. Kansainvälisyyden sijaan puhun itse mieluummin ylirajaisuudesta, sillä fyysistä olinpaikkaa tärkeämpiä asioita – tai ainakin pitäisi olla – intuitiivisen ajattelun kyseenalaistaminen sekä mentaalisten muurien rikkominen. Tämä voi tapahtua periaatteessa missä vain.

Fyysisellä olinpaikalla on kuitenkin silti hyvin paljon merkitystä. Huomasin tämän konkreettisesti ensimmäistä kertaa tavattuani sattumalta ihmisiä, joihin olin tutkimuspapereissani viitannut. Kontaktien luominen on tällöin helppoa, joskin usein tietenkin vähän hassua keskustelunavauksen ollessa: ”Tunnen ajatteluasi, mutta en tunne sinua. Hauska tavata!” En muista tutustuneeni näin kenenkään Skypessä.

Tutkijavaihto toisessa maassa antaa mahdollisuuden kehittää monikerroksista ulkopuolisen katsetta. Kun kotimaassa ulkopuolisen katse suunnataan aiemmin tehdyn tutkimuksen vinoutumien tunnistamiseksi, toisessa maassa eläminen merkitsee tähän uutta kerrosta. Tämä katse mahdollistaa altistumisen keskimääräistä enemmän tiedonmuodostuksen soveltaviin, luoviin ja näin myös rankimmin aivoja kuormittaviin prosesseihin.

Olikin tärkeää päästä jälleen altistumaan akateemiseen nomadielämään, jonka perusvire kuuluu: ”Väliaikaista kaikki on vaan…”. Luopuminen yleisesti on helpompaa, kun välillä riuhtoo itseään muihin ympäristöihin. Tämä tunne lienee tuttu kaikille Erasmus-vaihdossa tai opiskeluiden ohessa työharjoittelussa ulkomailla olleelle; Ihminen parhaimmillaan merkityksellistää sekä henkistä kotiaan että uutta vierasta asuinpaikkaansa tavalla, joka muuttaa suhdetta kumpaankin.

Muilla kuin omalla äidinkielillä toteutettavat puserrukset aiheuttavat sekä vahvoja onnistumisen elämyksiä että maksimaalisia häpeän tunteitakin. Tunneskaalan ääripäät ovat jatkuvasti yliedustettuina ja se tekee tietenkin elämästä mielenkiintoista.

Mistään dramaattisesta ”ravistelusta” ei kuitenkaan ole ollut kysymys. Omine pienine tehtävineen, puurtamisineen, onnistumisineen sekä epäonnistumisineen elämän yhtäläisyydet ovat lopulta suurempia kuin erot. Se, haluaako dramaattisia eroja vai maltillisia yhtäläisyyksiä etsiä ja korostaa on näkökulmakysymys.

 

Opiskelun observointia

Paikallisen ohjaajani johdolla pääsin tutustumaan Leidenin historian mainsteriopiskelijoiden diplomatian historiaa käsittelevää kurssia. Kurssin teemana oli haastaa perinteistä näkemystä ”diplomaatin ideaalikuvasta” sekä yleisesti diplomatian historiasta. Ryhmässä tarkasteltiin tapausesimerkkejä uuden ajan alun lähettiläistä – niin perinteisimmistä kuin vähemmän tunnetuista.

Lukemistona oli paitsi perinteisemmät alan julkaisut, alkaen Andersonin The Rise of Modern Diplomacy 1450 – 1919 -teoksesta aina uusimpiin ”uuteen diplomatian historian” julkaisuihin. Opiskelijat tekivät lisäksi omia harjoitustyötä valitsemastaan aiheesta. Keskustelua kurssilla oli ulkopuolisena hauska seurata, sillä aivan samoja kysymykiä olen tullut pohtineeksi sekä aikoinaan itse maisteriopiskelijana että sittemmin opettamillani peruskursseilla harjoitusryhmien kanssa. Miten pitkälle ”diplomatian historiaa” tulisi venyttää? Mitä sisällytetään uudentyyppisiin analyyseihin ja mitä ei? Miten teleologista historiakäsitystä tai eurosentrisyyttä voidaan haastaa menettämättä kuitenkaan tutkimuksen koherenssia?

Opiskelijat itsessään olivat fiksua porukkaa ja osasivat tuoda omia, toisinaan yllättäviäkin näkökulmia aiheeseen. Todettakoon kuitenkin, että Suomessa opiskelijat – mikäli ottavat opintonsa tosisssaan – eivät häviä yhtään taidoiltaan paikallisille ”research seminar” -vaiheen opiskelijoille. Kummassakin maassa tosin englannin kielen ylivalta on alalla musertava, Alankomaissa vielä maantieteen ja historian johdosta korostetummin. Asenne kuitenkin ratkaisee.

 

Tutustumista uusiin ja vanhoihin tuttuihin

Työskentely Leidenissä kouli ennen kaikkea käsitteellistämään ajattelua uusille yleisöille, tohtorikoulutettavista professoreihin. Joku tunsi Karibian saaret, toinen Indokiinan, mutta kaikilla oli jotain sanottavaa Itämeren piirin tutkijalle. Heidän kommenttiensa pohjalta mielekkäiden yleistysten, vertailujen ja tulkinnallisten kehikkojen rakentaminen on helpottunut huomattavasti.

Yliopiston toimintakulttuuri oli rohkaisevaa, joskin ajoittain kummallista: tapaamisia ei sovittu tai varattu vaan työhuoneisiin singahdeltiin niin sanotusti dynaamisesti tunnustellen mahdollista hyvää hetkeä jutustelulle tutkimusideoista. Aikataulut elivät. Tapaamisia keskeyttelivät singahtelijat. Suomalaiseen kalenteriin tottuneelle tämä oli tietenkin aluksi suuri shokki.

Teoreettisen mielen kannalta kaikkein tärkeintä antia oli esitelmien lisäksi paikallisten kollegoiden kanssa toimistotuntien ulkopuolella tapahtunut järkeily, tinkering. Kokemuksesta olen oppinut, että kaikki parhaat asiat tapahtuvat aina virallisten seminaarikokoontumisten ulkopuolella, usein yöunien kustannuksella. Muilta oppiminen ja muille asioiden selittäminen, asioista kiistely, ja asioista yhteisen näkemyksen hakeminen: siitä on tutkimuselämä tehty.

Tajusin välillä, kuinka paatunut omaan tutkimusaiheeseeni olin, kun huomasin jonkun kollegan olevan vähän epätietoinen siitä, että mitä tarkoitin Moedernegotie – the Mother of All Trades -käsitteellä. Niin, kaikki eivät tosiaan ole ihan superkiinnostuneita Itämeren piirin kauppapolitiikasta… Tai tietenkin ovat sen jälkeen kun sain asian heille vakuutettua. Piti vain löytää yhteisiä tuotteita, yhteisiä kauppiasperheitä, yhteisiä laivanvarustajia, yhteisiä kauppasotia.

Näissä epävirallisissa tilanteissa sain tutustua elävien lisäksi myös kuolleisiin. Vanhemmat tutkijat nimittäin innostuivat, varsinkin loppuvaiheessa, aina silloin tällöin juoruilemaan alan paikallisista legendoista, etenkin toisen maailmansodan traumoista kärsineestä sukupolvesta. Vain yhden esimerkin mainitakseni, erään jo edesmenneen emeritusprofessorin tavaramerkiksi oli tullut täysin sattumanvaraisesti ja satunnaiselle kohteelle (usein ohjattavalle) suunnatut raivokohtaukset:

”GODVERDOMME, KUKA KÄSKI OTTAMAAN TÄMÄN PARAGRAAFIN POIS?! OLETKO AIVAN JÄRJILTÄSI?” – ”Herra Professori, se oli Te, kun huusitte minulle viime kerralla, että tämä kappale oli täyttä roskaa…”

Tuttuja tarinoita, vain vähän eri kontekstissa. Sodanjälkeisessä Euroopassa työ toimitti kaikkialla terapeutin virkaa; ”mennyt meissä” on läsnä kaikkialla, kuten eräs professori joskus on asian tiivistänyt. Näin monet ulkomailta aikoinaan hyllyyni hankkimistani teoksista heräsi tavallaan uudelleen eloon kirjoittajan ollessa se ”tarinoiden ihminen”, ei vain idolisoitu tutkija. Tämä on historiografisesti erittäin mielenkiintoista, joskin vie ajatukset vaarallisesti teoksia lukiessa sivuraiteille.

Hermeneuttisen kehän kierteessä olen kuitenkin ollut huomaavinani, kuinka ajatuksen sivuraiteet ovat oleellisia, ellei jopa käänteentekeviä. Oma graduaiheeni, ja sittemmin väitöskirja-aiheenikin oli erään sellaisen tulosta…

Elämähän lopulta on suurta sattumaa.

Henri Hannula

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava ja tutkii Alankomaiden tasavallan kauppadiplomatiaa Itämeren piirissä 1600-luvun lopulla. Tutkimusvaihtoa rahoitti Niilo Helanderin säätiö.

Kati Toivanen: Tuntematon sotilastuomioistuin ja murroskauden melskeet

Marraskuun 12. päivänä vuonna 1822 kokoontui Helsingissä Keisarillinen ylisotaoikeus pitämään istuntoaan, jossa käsiteltiin kahta asiaa. Toinen niistä aiheutti kokouksen osallistujissa rivien välistä luettuna selvää närkästystä, ja ylisotaoikeus katsoi aiheelliseksi ojentaa tavallisia rykmentinsotaoikeuksia näiden lipsuttua velvollisuuksistaan. Kokouksessa olivat läsnä tuomioistuimen puheenjohtaja, kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth, viisi jäsentä sotilasarvoiltaan kapteenista everstiluutnanttiin,  ylisotatuomari Berndt Johan Procopé sekä sotaviskaali ja protokollasihteeri Arndt von Hausen.

Toisen suomalaisen jalkaväkirykmentin päälliköltä, everstiluutnantti ja ritari Palmfeltilta, oli tullut alkusyksystä ylisotaoikeudelle osoitettu kirjelmä. Palmfeltin rykmentin eräs sotilas Lind oli karannut jo toista kertaa ennen sotilasvalaansa. Rykmentinsotaoikeuden puheenjohtaja, päällikkö Palmfelt, vaati asian käsittelyä ylisotaoikeudessa. Vaatimus oli virhe.

Ylisotaoikeuden istunnon pöytäkirjassa todetaan, että Suomelle Ruotsin aikana vuonna 1798 annetut Kustaa IV Aadolfin sota-artiklat ilmoittivat aivan selvästi, miten kyseisessä tapauksessa olisi tullut menetellä, mutta selvästikin rykmentinsotaoikeudelta puuttuivat asian käsittelyssä perusteet. Keisarillinen ylisotaoikeus muistutti everstiluutnantti Palmfeltia suorasanaisesti, ettei sitä tule jatkossa vaivata tällaisilla asioilla. Tämä ei vielä riittänyt. Ylisotaoikeus oli muutoinkin havainnut, että Keisarillisen Suomen armeijan rykmenttien sotatuomarit viime aikoina harvoin olivat olleet läsnä omissa rykmentinoikeuksissaan, ja olivat sen sijaan lähettäneet paikalle sijaisen.

Ylisotaoikeus muistutti muitakin rykmentinpäällikköitä velvollisuuksistaan, ja että vastaisuudessa ei väärinkäytöksiä saisi enää tapahtua, vaan tuomareiden, jos he halusivat välttyä laillisilta seuraamuksilta, tuli itse olla paikalla hoitamassa virkaansa. Lopuksi rykmenteille lähetetyissä kiertokirjeissä päätettiin muistuttaa vielä siitäkin, että sotaoikeuksien omien pöytäkirjojen tuli olla hyvässä järjestyksessä, ja että oikeudenkäynnit tuli hoitaa mitä suurimmalla tarkkuudella ja huolellisuudella.

Mutta mikä oli Keisarillinen ylisotaoikeus ja mitä se käytännössä teki? Vuoden 1809 jälkeen tuoreessa Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin hallinnollista ja sotilaallista murroskautta, jossa edellinen ja uusi järjestelmä kohtasivat ja hakivat sopusointua. Suomalaiset tekivät kaikkensa paitsi miellyttääkseen keisari Aleksanteri I:tä, myös, ja sitä kautta, saadakseen asiat järjestymään suuriruhtinaskunnan kannalta parhain päin.

Yksi toimeen tarttuneista henkilöistä oli prokuraattori Matthias Calonius (1738-1817), joka havaitsi vakavan puutteen oikeusjärjestelmässä. Sotilaita oli Ruotsin aikana tuomittu hieman tilanteesta riippuen joko siviili- tai sotilastuomioistuimissa. Tavallisten sotamiesten rikokset tuli ensisijaisesti käsitellä ja ratkaista joukko-osastojen omissa sotatuomioistuimissa. Jos tuomittu valitti saamastaan päätöksestä, siirryttiin korkeampaan tuomioistuimeen. Upseereiden rikokset käsiteltiin suoraan korkeammassa tuomioistuimessa.

Ylempää sotilastuomioistuinta ei kuitenkaan Suomen suuriruhtinaskunnassa ollut, olivat vain rykmenttien sotaoikeudet. Calonius ehdotti vuonna 1813, kun Suomeen oli edellisenä vuonna perustettu kolme rykmenttiä, että tuli perustaa myös ylempi sotilastuomioistuin. Keisarillinen ylisotaoikeus för den Finska Milicen aloitti lopulta toimintansa vuonna 1816, ja sen tehtävänä oli käsitellä sotaoikeuksien tuomioista tulleet valitukset, sotilaiden vakavammat rikokset sekä upseereiden virantoimituksessa tekemät virkavirheet ja rikokset. Ensimmäisen toimintakauden puheenjohtajina olivat kenraalimajuri Heribert Conrad Reuterskiöld (1816-1821), kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth (1821-1826) ja kreivi Alexander Stewen-Steinheil (1826-1831).

Keisarillisessa ylisotaoikeudessa yhdistyivät muutos, murroskausi ja kaksi valtiota. Se toimi uudessa valtiollisessa tilanteessa ruotsalaisten oikeusperinteiden pohjalta ja ruotsalaisia lakeja noudattaen, ja se liittyy siten myös laajempaan tutkimustraditioon siitä, mikä Suomen hallinnossa oli ruotsalaista ja mikä venäläistä. Ylisotaoikeuden virka- ja luottamustoimissa myös palveli monia aatelisia upseereita, jotka Suomen sodan ja armeijan lakkauttamisen jälkeen olivat joutuneet pohtimaan tulevaisuuttaan.

Liki koko autonomian ajan toiminutta Keisarillista ylisotaoikeutta ei ole tutkittu lainkaan. Aiheen äärelle löytäminen oli puhdas sattuma, jonka kautta päätin katsoa, millaisesta instituutiosta oikein oli kysymys. Kansallisarkiston tutkijasalin aina avulias henkilökuntakin koki – itseni lisäksi – pienen ahaa-elämyksen kun ylisotaoikeuden lähdekokoelma lopulta löytyi Rauhankadun toimipisteestä käytännössä koskemattomana. Kokoelma oli toimitettu sinne kahdesta eri osoitteesta 1970-luvulla. Aluksi minun myös luultiin tarkoittavan sisällissodan aikaista ylisotaoikeutta, sillä eihän autonomian ajalla sellaista ollut?

Mutta katsotaan vielä, miten edellä mainitun rykmentinsotaoikeuden olisi sotilas Lindin kohdalla pitänyt menetellä, jotta se olisi välttynyt ylisotaoikeudelta tulleelta kurinpalautuksenomaiselta huomautukselta. Sotilasvalaa vielä vannomaton karkuri tuli tuomita joukko-osaston omassa tuomioistuimessa. Rauhan aikana karkuri sai kaksi kierrosta kujanjuoksua, sota-aikana viisi. Valan vannoneen sotilaskarkurin tuomiot olivat sitä vastoin jo huomattavasti kovemmat, mutta nekin annettiin tavallisissa rykmenttien sotaoikeuksissa. Jos sotilas määräajassa valitti tuomiostaan, siirtyi valituksen käsittely korkeammalle sotilastuomioistuimelle.

Palmfeltin rykmentissä oli siis sotilas Lindin kohdalla oikeusistunnossa tyystin sivuutettu tai unohdettu voimassa olleet sota-artiklat. Kaikkiaan tapaus oli poikkeus. Tavanomaisesti käsitellyt asiat olivat karkuruus- tai varkausrikoksia koskevia valituksia. Joukkoon mahtui toki vakavampiakin rikoksia, kuten pahoinpitelyjä ja tappoja. Armeijan päällystön viranhoitoon liittyvien rikkeiden käsittely ja rajanvedot olivat kuitenkin harvinaisia.

Lähteet:
Sota-artiklat 1798, ”Kuning:sen Maj:tin Sota-Artikelit Hänen Sotajoukollens Maalla ja Merellä”. Tukholma 31.3.1798. 10. luku, 20.-23. §. Myös verkkojulkaisu.
KA, Kejserliga överkrigsdomstolen – Keisarillinen ylisotaoikeus, Ca2, pöytäkirjat 1818-1827.

Kirjoittaja on FM, joka kirjoittaa väitöskirjaa aiheesta Keisarillinen ylisotaoikeus ja kolme kenraalia. Sotilaallisen tuomioistuimen ensimmäinen kausi 1816-1831. Toivanen on kirjoittanut yhdestä ylisotaoikeuden puheenjohtajasta, Gustaf Adolf Ehrnroothista, sekä muista ko. suvun 1700-1800-luvun sotilaista artikkelin teokseen Ehrnrooth. Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnyssä 1750-1950 (toim. Niklas Jensen-Eriksen, Sakari Siltala ja Ahto Apajalahti, Siltala 2017). Artikkeli avaa menestyneen sotilassuvun jäsenten vaiheita Ruotsin ajan viimeisinä vuosikymmeninä sekä suvun sopeutumista Suomen sodan jälkeisiin muutoksiin.