Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Sanna Supponen: Tekstiä kehystämässä. Paratekstit kollokvion aiheena

Aina ei tule ajatelleeksi, että historiankirjoituksessa varsinaisen tekstisisällön lisäksi usein myös kaikella sillä, mikä luo tekstin tulkinnalle raameja, on merkitystä. Viime viikolla kaksipäiväisessä Publishing and Paratext in the Medieval and Early Modern Periods -kollokviossa (11.–12.6.2018) paneuduttiin näihin tekstiä ympäröiviin teemoihin historioitsijoiden ja lingvistien voimin.

Mikä kaikki on paratekstiä? Kirjallisuudentutkija Gérard Gennetten (1978, 1997) klassisen määritelmän mukaan parateksti luo raamit varsinaiselle tekstille ja sen tulkinnalle. Hän jakaa parateksti-termin peritekstiin eli tekstin mukana kulkeviin osiin (otsikot, esipuheet etc.) ja epitekstiin eli tekstiin muuten liittyviin teksteihin (omistuskirjeet, luonnokset etc). Kollokviossa näistä kaikista puhuttiin parateksti-termillä.

Omassa puheenvuorossani Reconstructing lost contents on the evidence of paratext: Alphabetum disticcionum of Master Mathias of Sweden pohdin, voidaanko paratekstin avulla tavoittaa jotain sellaista, joka on nyt kadonnut, koska teosta ei ole säilynyt kokonaisuutena (Katso aiempi blogiteksti  Palapeliä kokoamassa). Tässä kirjoituksessa pohdin keynote-puheenvuorojen, esitelmien ja käytäväkeskusteluiden herättämiä ajatuksia erityisesti parateksteistä.

Erityisesti loppukeskustelussa käsiteltiin paratekstin määritelmää: lopputuloksena itselleni jäi ajatus siitä, että parateksti on mitä tahansa, mikä jollain tavoin määrittää tekstiä. Se voi olla hyvinkin fyysisesti näkyvissä oleva kehys kuten sivun asettelu, mutta toisaalta myös varsinaisesta tekstistä irrallinen viittaus. Molemmat saattavat olla merkityksellisiä määrittäjiä esimerkiksi sellaisille tänä päivänä usein itsestään selville seikoille kuin teoksen nimi. Esimerkiksi tutkimalleni teokselle Alphabetum distinccionum  tämä nimitys on annettu 1970-luvulla, teoksen prologissa esiintyvien viitteiden pohjalta. Sitä ennen se tunnettiin nimellä Concordantiae Bibliae, koska teokseen viittatiin tällä nimikkeellä 1400-luvulla eräässä Mathiaksen teosten luettelossa.

Entä kenen tekemiä paratekstit ovat? Paratekstit ovat alkuperältään varsin monipuolinen kokonaisuus erityisesti käsikirjoitusten suhteen, jotka saattoivat muuttua käytön ja kopiointiprosessin myötä. Paratekstit voivat olla kirjoittajansa itsensä tekemiä, julkaisuprosessissa syntyneitä tai kopioinnin myötä mukaan tulleita elementtejä – erimerkiksi lukijoiden tekemät huomiot saattoivat siirtyä käsikirjoituksesta toiseen. Keskiajan tutkija Stephen Nichols (2016) vertaa käsikirjoitusta jopa multimediaan elävänä alustana, joka muuttuu ajan ja käytön myötä. Näin saattoi tosin käydä myös varhaisissa painetuissa teksteissä. Aina paratekstin tekijän määritteminen ei kuitenkaan ole selkeää. Esimerkiksi Alphabetumin prologissa – parateksti sekin – annetaan ohjeita, miten teosta käytetään ja mihin tarkoitukseen. Emme kuitenkaan tiedä sisältyikö prologi Mathiaksen luomaan käsikirjoitukseen vai onko se myöhempi lisä.

Olennainen kysymys erilaisten paratekstuaalisten elementtien kohdalla on, kuinka tietoista niiden käyttö oli ja mihin tarkoitukseen ne oli tehty. Olivatko merkinnät tehty tarkoituksellisesti lukijaa ajatellen tai henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi? Johtuvatko tietyt elementit tekstin asettelun konventiosta tai ovat tulleet vahingossa kopioiduksi muun materiaalin mukana. Alphabetumin kohdalla pyrin määrittämään, mitkä merkinnät ovat lähtöisin Mathiakselta ja mitkä ovat myöhempien käyttäjien tekemiä merkintöjä, esimerkiksi saarnan valmistelun yhteydessä. Näin mahdollisesti pystyn erottamaan, miten teosta oli ajateltu käytettävän ja miten sitä tosi asiassa käytettiin.

Mikä sitten on paratekstin merkitys tutkimukselle? Tietoisesti lukijalle suunnatut merkinnät kertovat niiden tekijän tavoitteesta ohjata tai auttaa lukijaa. Alphabetumissa on teoksen sisäisiä ristiviitteitä, joiden avulla lukija pystyi löytämään aiheeseen sopivaa lisäluettavaa toisesta teoksen hakusanasta. Myös lukijat tekivät toisilleen merkintöjä esimerkiksi siitä, mitä pidettiin erityisen merkittävänä kohtana, tai jopa siitä, mitä kehotettiin olemaan lukematta epäsoveliaisuuden vuoksi. Ajan myötä tekstin mukana kopioidut annotaatiot – paratekstejä nekin – saattoivat jopa muuttaa tekstin luentaa ja tulkintaa. Toisaalta voidaan kysyä oliko kirja aina tarkoitettu jollekin yleisölle tai jopa luettavaksi ylipäätään. Kauniisti koristelu ylhäiselle henkilölle omistettu kirja saattoi merkittävä lahja sinänsä jo pelkkänä esineenä.

Lopulta paratekstillä voi olla myös yllättäviä merkityksiä tämän päivän tutkimukselle. Esimerkiksi sivunumeroinnin pohjalta voidaan tehdä päätelmiä välistä kadonneiden sivujen määrästä. Tai sitten, kuten omassa esityksessäni kerroin, ne voivat auttaa sopivissa olosuhteissa rekonstruoimaan jopa tekstisisältöä. Alphabetumissa tämä on mahdollista, koska säilyneessä tekstissä olevat ristiviitteet antavat viitteitä myös niistä asiasanoista, jotka ovat nykyään kadonneilla lehdillä.

Kirjoittaja on FM ja tohtorikoulutettava yleisen historian oppiaineessa. Hän valmistelee väitöskirjaa otsikolla ”Alphabetum distinccionum of Master Mathias of Sweden (c. 1300–1350): its composition, use and intellectual context”

Kollokvion järjestäjät:

Medieval Publishing -projekti (Helsinki)

Framing Text -projekti (Turku)

Kirjallisuus

Genette, Gérard. Seuils. Paris: Seuil, 1978.

Genette, Gérard. Paratexts: Thresholds of Interpretation. Cambridge; New York, NY, USA: Cambridge University Press, 1997.

Nichols, Stephen J. From Parchment to Cyberspace: Medieval Literature in the Digital Age. New York, NY: Peter Lang Publishing, Inc, 2016.

 

Markku Kuisma: Jäähyväiset

Kun tulin, näin näin.

Kun nyt lähden, näin näen edelleen. Mikään olennainen ei ole parissa vuosikymmenessä muuttunut.

Viittaan oheiseen virkaanastujaisluentooni, jonka pidin 5. joulukuuta 2001 tultuani vuotta aiemmin nimitetyksi Suomen ja Pohjoismaiden historian professoriksi Helsingin yliopistoon. Luento julkaistiin esseenä Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla 9.12.2001.

Kyllä sen voi ohjelmaksi ymmärtää – niin joka tapauksessa itse tein aikanaan. Ja kun nyt luen esseetä pitkän tauon jälkeen, tajuan vieläkin paremmin, että ohjelmasta siinä on kyse. Jotenkin aika lailla noin maailman isot voimavirrat hahmotin ja tuolla tavoin prioriteetit historiantutkimuksessa jäsensin. Niin teen yhä.

Professori Markku Kuisman virkaanastujaispuhe, HS 9.12.2000. Teksti aukeaa, jos klikkaat kuvaa tai tätä linkkiä pdf-versioon. Julkaistu Helsingin Sanomien luvalla.

Sattuneesta syystä en ole kykenevä pitämään jäähyväisluentoa. Mutta tämän saman luennon olisin pitänyt, opettavaisin tarkoituksin, kuten asiaan kuuluu.

Ensinnäkään historia ei toista itseään, historioitsija sen sijaan toistaa.

Toiseksi, maailma – yhteiskunnat, kulttuurit, identiteetit, mentaliteetit, rakenteet – muuttuu hitaasti. Pari vuosikymmentä ei ole mitään isoissa asioissa ja ilmiöissä, joissa sadat ja tuhannet vuodet epookkeina auttavat ymmärtämään mistä saattaa olla kysymys. Ja silti toisinaan paineet tiivistyvät räjähdyksiin, jotka nopeudellaan yllättävät kaikki.

”Hyvän ja iloisen tulee ihmisen olla”. Noin on kirjoitettu vanhaan seinävaatteeseen, jonka löysimme maalaistalomme edellisten asukkaiden jälkeenjääneistä tavaroista. Ihan hyvä ohje. Ollaan ihmisiksi ja iloisia.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Yliopisto on kestänyt tuhat vuotta, kyllä se kestää nykyiset markkinahimmelirynnäkötkin. On pakko.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka siirtyy eläkkeelle 31.7.2018.

Lisää professori Markku Kuismasta ja hänen työstään:
– 375 humanistia -sivusto, Markku Kuisma
– TUHAT-tietokanta, Markku Kuisma
– Markku Kuisman aiempi blogiteksti: Lähdön aatto
– Markku Kuisman varhaisen Suomen Akatemia -hankkeen sivusto: Eliitit ja yhteiskunnan murros – Sukustrategiat ja vallan verkostot 1500-2000

Kati Katajisto: Historioitsija digi-maisemia katsastamassa

Muutama viikko takaperin Tiedekulmassa oli tilaisuus Digiloikkaajat stagella! Tilaisuudessa esiteltiin ensimmäisen aallon digiloikka-hankkeita, vuoden 2017 digiloikkien saavutuksia. Tilaisuuden avasi yliopiston vararehtori Sari Lindblom, joka korosti tieteenalalähtöisyyttä digiloikka-hankkeiden lähtökohtana. On rohkeasti katsottava ja selvitettävä, millainen digitalisaatio sopii kullekin alalle. Lisäksi hän korosti yhteistyön merkitystä, erityisesti opiskelijoiden kanssa, mutta myös yli tieteenalarajojen. Digitalisaatioon liittyvät ongelmat, ideat ja haasteet voidaan jakaa yhdessä.

Tilaisuudessa esitellyt digiloikka-hankkeet olivat hyvin erilaisia. Ympäristötaloustieteen koulutusohjelmassa oli rakennettu Mooc-kurssi, kurssimateriaali oli digitalisoitu kokonaan. Kaikista luennoista oli tehty lyhyitä 5-15 minuutin videoita Unigrafian studiossa, oli kehitetty Moodle-testejä sekä muokattu kirjalliset materiaalit sellaisiksi, että ne sai luettua älypuhelimesta. Kurssi oli saanut opiskelijoilta hyvät arvosanat ja osallistujia oli ollut paljon, mutta kurssin loppuun asti suorittaneiden määrä ei ollut kasvanut. Lisäksi kurssi oli selvästikin toiminut hyvänä markkinointikanavana, sillä hakijoiden määrä ympäristötaloustieteen koulutusohjelmaan oli kasvanut tänä vuonna 50 prosenttia. Taiteiden tutkimuksen kandiohjelmassa taas oli lähdetty rakentamaan portaalia, joka voisi toimia oppimateriaalipankkina. Tavoitteena myös on, että jokaisella opiskelijalla olisi valmistuessaan digitaalinen portfolio.

Lääketieteen koulutusohjelmassa sen sijaan oli testattu eri alustoja parhaan sähköisen salitentin löytämiseksi. Abitti, jota käytetään ylioppilaskirjoituksissa, oli osoittautunut alustaksi, jossa oli paljon haasteita. Sen sijaan Moodle oli osoittautunut ihan hyväksi, samoin kuin norjalainen Inspera. Kun tietokoneeseen asentaa Safe Exam Browser-ohjelman, on Moodlessa mahdollista suorittaa tentti niin, ettei muu Internet ole käytettävissä. Voisi ajatellakin, että myös historian tenteissä käytettäisiin Moodlea tulevaisuudessa. Asiasta kiinnostuneet kurssien vetäjät voivat ottaa yhteyttä Moodle-tukihenkilöihin, jos sähköisen tentin kokeileminen alkoi kiinnostaa ja kaipaa teknistä tukea toteutukseen.

Historioitsijan näkökulmasta on hyvin mielenkiintoista seurata, miten digiloikka-hankkeita on toteutettu muilla tieteenaloilla, ja opettavaista huomata sekin, ettei ns. kovissa tieteissäkään digiloikat ole heti vuorenkorkuisia. Eräs tekijä on kuitenkin allekirjoittanutta vähän häirinnyt. Useissa tapauksissa näyttää siltä, ettei opettajien työmäärä ole digitalisaation myötä vähentynyt, vaan jopa lisääntynyt. Eikö digitalisaation perusidea ole automaation lisääminen ja työn helpottaminen? Opiskelijat saavat toki paremmat opiskeluympäristöt, mutta silti. Ainakin minä soisin mahdollisuuksien mukaan lisää aikaa itse tutkimukseen.

FT Kati Katajisto

Anu Lahtinen: Kolme tekstiä etsii tekijää

Viime viikon keskiviikkona, 23.5.2018, tuli kuluneeksi 400 vuotta defenestraatiosta, jota pidetään 30-vuotisen sodan alkutapahtumana (ja johon viitataan esimerkiksi ”Prahan toisena defenestraationa” – ensimmäisestä tulee kuluneeksi 600 vuotta ensi vuonna!). Toukokuussa 1618 joukko protestantteja tunkeutui Prahan linnaan ja heitti ulos ikkunasta kaksi katolista neuvosta ja heidän kirjurinsa. Seurannutta kapinaa on pidettynä alkuna kolmikymmenvuotiselle sodalle, joka itsessään oli monimutkainen tapahtumasarja.

Merkkivuoden kunniaksi historian yksikkö järjesti viime tiistaina luentosikermän, jonka aiheena on 30-vuotisen sodan taustat, tapahtumat ja jälkivaikutus. Organisoijana olin todella iloinen siitä, että mukaan saatiin kavalkadi esitelmiä tutkijoiden omista aiheista, siis seuraavasti:

Jaakko Björklund: 30-vuotisen sodan taustat ja jälkimaine
Mirkka Lappalainen: Vaasa-laivan tuho
Henri Hannula: Uskonpuhdistuksesta, ”ikonoklasmista” ja 30-vuotisesta sodasta Alankomaissa
Maria von Hertzen: Sotilaiden ja heidän perheidensä elämää
Anu Lahtinen: ”Kentälle kaatunut mieheni” – Christina Regina von Birchenbaumin arvoitus (aiheesta lisää puhujan omassa blogissa)
Kari Saastamoinen: 30-vuotinen sota, Samuel Pufendorf ja moderni valtio

Defenestraatiosta ja monista muista 30-vuotiseen sotaan liittyvistä tapahtumista levitettiin monenlaisia kertomuksia, joilla pyrittiin tukemaan tiettyjen ryhmien vaatimuksia ja uskonnollista vakaumusta. Niissä korostettiin oman puolen urheaa ja oikeutettua käyttäytymistä.

Seminaarin esityksiä on jo ehditty kommentoida kahden kuulijan, Olli Bäckströmin ja Kaisa Kyläkosken omissa blogeissa, ja jatkokeskustelua ehkä käydään uusissa tilaisuuksissa tai julkaisuissa. Omasta puolestani yllätyin ehkä siitä, että iltapäivän esityksissä tuli suunnittelematta vastaan samankaltainen kysymys tekijyydestä. Mistä oikeastaan tiedämme ja tunnistamme lähteen tai julkaisun tekijän? Useissa seminaariesityksissä käsiteltiin aikalaistekstejä, joiden tekijän henkilöllisyys oli epäselvä; lisäksi menneisyydessä tekstejä on usein tuotettu siten, että on käytetty muiden kehittämiä fraaseja tai joku taitavampi kynäniekkä on kirjoittanut lopullisen tekstin.

Ongelma tuli eri tasoisena vastaan niin palkkasoturien kuin aatehistorian teoreetikoiden kanssa. Samuel Pufendorf julkaisi teoksiaan salanimellä ja julkaisumaakin ilmoitettiin väärin, koska haluttiin varoa sensuuria ja sensurointiyrityksiä. Hänen ajatuksiaan julkaistiin tämän jälkeen eri tavoin kommentoituina, julkaisuissa, joissa kommentaattorin ja Pufendorfin omat ajatukset ja argumentit kietoutuivat toisiinsa vaihtelevin tavoin. 1990-luvun yliopistokeskustelun kuuma aihe, intertekstuaalisuus, oli vahvasti läsnä jo 1600-luvulla.

Pufendorfin tuotanto nyt kuitenkin on jäljitettävissä tiettyyn tekijään. Entä sitten tekijätietoja vailla oleva palkkasoturin päiväkirja? Maria von Hertzen käsitteli päiväkirjaa, jonka kirjoittajaksi on päätelty Peter Hagendorf; tunnistaminen on tehty päiväkirjassa esiintyvien, esimerkiksi kotikaupunkiin liittyvien mainintojen perusteella. Ja mikä sitten on totuus ruotsalaisesta omaelämäkerrallisesta runosta, jossa minä-henkilö kuvaa itseään kentälle kaatuneen ratsumiehen leskeksi? Säkeistöjen alusta syntyy akrostikon Christina Regina von Birchenbaum? Onko kyseessä oikean henkilön nimi, onko kyseessä runon tekijä tai toimeksiantaja, vai onko kyseessä jotain ihan muuta? (Christina Reginasta lisää täällä.)

Kysymys tekijästä ei sinänsä ole uusi, vaan toistuva, mutta aina ei muista, miten monen tärkeänkin lähteen tekijyys ei itse asiassa ole mitenkään itsestäänselvää. Voi vaatia vähäisten tiedonrippeiden yhdistelyä ja päättelyä, jotta saamme suhteellisen varmuuden siitä, kenen ääni menneisyydestä kuuluu. Kaukaisina vuosisatoina tekstit usein saneltiin tai kirjurit ja sihteerit muokkasivat ja kopioivat niitä, joten ei muutenkaan ole mitenkään varmaa, että sanavalinnat ovat tarkalleen alkuperäisen kertojan ajatuksen mukaisia.

Kirjoittaja hoitaa Suomen ja Pohjoismaiden historian professuuria Helsingin yliopistossa. Hän oli mukana järjestämässä seminaaria Tiekartta helvettiin tiistaina 22.5.2018. Blogitekstin otsikko viittaa Luigi Pirandellon näytelmään ja pakinoitsija Ollin (Väinö Nuorteva) siitä kirjoittamaan parodiaan.