Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Ahto Apajalahti: Historiantutkimuksen tieteellisyys

Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä kyseltiin hiljattain, onko historiantutkimus ”ihan oikea, luotettavaa tietoa tuottava tiede vai ei”. Kysymys voi tuntua kummalliselta ajateltaessa suomen kielen tiede-sanan merkitystä – tai kansainvälisesti tunnetummin saksan Wissenschaftia. Ymmärrettävämmäksi kysymys muuttuu ajateltaessa angloamerikkalaista science-käsitystä ja haluttaessa nimenomaisesti erottaa historiantutkimus science-tieteistä.

Vanhemmat tutkijat ehkä miettivät viime vuosisadan ideologisesti värittyneitä historiallisia ”totuuksia”, jotka olivat totalitarismin käyttövoimaa – sellaisia historiantutkimus ei tarjoa! Nuorempaa tutkijaa tai opiskelijaa huolettanee enemmän ajatus tieteen auktoriteetin murentumisesta ja antautumisesta valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien vietäväksi. Mitä seuraa, jos edes tieteen tuottaman tiedon ei saa sanoa olevan luotettavaa ja totta?

Tällaisiakin pohdimme Henri Hannulan kanssa järjestämässäni historianfilosofian ja -teorian opintopiirissä, johon osallistui viitisentoista väitöskirjantekijää ja perustutkinto-opiskelijaa. Ensimmäisellä tapaamiskerralla pohdimme filosofi Inkeri Koskisen kanssa objektiivisuuden käsitettä ja sen soveltumista historiantutkimukseen.

Historianfilosofisessa keskustelussa objektiivisuutta on käsitteenä kavahdettu. Taustalla on se, että on tiedostettu historiantutkijoilla oleva yhteiskunnallinen määrittelyvalta ja mahdollisuudet väärinkäyttää sitä. Objektiiviseksi julistautuminen kuulostaa tästä näkökulmasta asettumiselta muiden yläpuolelle ajamaan jotakin ”ainoaa oikeaa” linjaa.

Koskinen kertoi, että tieteenfilosofiassa objektiivisuus on todettu monitahoiseksi käsitteeksi. Sitä voi olla vähemmän tai enemmän, ja se voi toteutua erilaisissa yhteyksissä erilaisilla tavoilla. Objektiivisuudessa on kyse tiedollisten vääristymien välttämisestä, johon historiantutkimuksessa on monenlaisia käytäntöjä. Näin nähtynä historiantutkimusta voi hyvin kutsua objektiiviseksi.

Kyse onkin siitä, halutaanko välttämättä tehdä eroa vaikkapa luonnontieteisiin, vai pyrkiä kaikkien akateemisten alojen yhteisiä piirteitä korostavaan puhetapaan.

 

Ääripäät ja tolkun historioitsijat

Opintopiirissä havaitsimme, että historiateoreettinen keskustelu on tavannut keskittyä ääripäiden kuvaamiseen ja niistä irtisanoutumiseen. Yhtäällä ovat positivistit (tai ”rankelaiset”), jotka vähättelevät historiantutkimuksen narratiivisuuteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen liittyviä ongelmia. Toisaalla ovat äärimmäiset postmodernistit, joille historiankirjoitus on niin kertomuksellista, ettei sitä voi arvioida tiedollisin kriteerein.

Ääripäiden välissä on tolkun historioitsijoiden suuri joukko, mutta sen ominaispiirteitä ei olla kyetty menestyksekkäästi kuvaamaan. Mahtaako äärilaitojen edustajia edes löytyä mistään? Niitä ruotiva historiateoreettinen keskustelu on ainakin jäänyt etäiseksi monille opiskelijoille ja tutkijoille.

Historiateoreettisessa keskustelussa on keskitytty totuuden ja objektiivisuuden kaltaisten pulmien vatvomiseen. Se, ettei niitä olla kyetty ratkaisemaan alan sisäisesti, on nähty osoituksena historiantutkimuksen erityislaatuisesta ongelmallisuudesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ikiaikaisista filosofisista kiistoista (esimerkiksi konstruktivismi vs. realismi), joten tällainen keskustelu näyttää kohtuuttomalta itseruoskinnalta.

Historianfilosofista ja -teoreettista keskustelua pitäisi suhteuttaa enemmän yleiseen tieteenfilosofiseen keskusteluun. Ehkä sitä kautta päästäisiin eteenpäin nyt melko jumiutuneen oloisesta tilanteesta.

 

Opintopiirissä käsiteltyä kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, 2000.

Inkeri Koskinen: ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä”, Niin & näin 4/2016, 36-42.

Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004.

Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.): Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, 2016.

 

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.