Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Anu Lahtinen: Kolme tekstiä etsii tekijää

Viime viikon keskiviikkona, 23.5.2018, tuli kuluneeksi 400 vuotta defenestraatiosta, jota pidetään 30-vuotisen sodan alkutapahtumana (ja johon viitataan esimerkiksi ”Prahan toisena defenestraationa” – ensimmäisestä tulee kuluneeksi 600 vuotta ensi vuonna!). Toukokuussa 1618 joukko protestantteja tunkeutui Prahan linnaan ja heitti ulos ikkunasta kaksi katolista neuvosta ja heidän kirjurinsa. Seurannutta kapinaa on pidettynä alkuna kolmikymmenvuotiselle sodalle, joka itsessään oli monimutkainen tapahtumasarja.

Merkkivuoden kunniaksi historian yksikkö järjesti viime tiistaina luentosikermän, jonka aiheena on 30-vuotisen sodan taustat, tapahtumat ja jälkivaikutus. Organisoijana olin todella iloinen siitä, että mukaan saatiin kavalkadi esitelmiä tutkijoiden omista aiheista, siis seuraavasti:

Jaakko Björklund: 30-vuotisen sodan taustat ja jälkimaine
Mirkka Lappalainen: Vaasa-laivan tuho
Henri Hannula: Uskonpuhdistuksesta, ”ikonoklasmista” ja 30-vuotisesta sodasta Alankomaissa
Maria von Hertzen: Sotilaiden ja heidän perheidensä elämää
Anu Lahtinen: ”Kentälle kaatunut mieheni” – Christina Regina von Birchenbaumin arvoitus (aiheesta lisää puhujan omassa blogissa)
Kari Saastamoinen: 30-vuotinen sota, Samuel Pufendorf ja moderni valtio

Defenestraatiosta ja monista muista 30-vuotiseen sotaan liittyvistä tapahtumista levitettiin monenlaisia kertomuksia, joilla pyrittiin tukemaan tiettyjen ryhmien vaatimuksia ja uskonnollista vakaumusta. Niissä korostettiin oman puolen urheaa ja oikeutettua käyttäytymistä.

Seminaarin esityksiä on jo ehditty kommentoida kahden kuulijan, Olli Bäckströmin ja Kaisa Kyläkosken omissa blogeissa, ja jatkokeskustelua ehkä käydään uusissa tilaisuuksissa tai julkaisuissa. Omasta puolestani yllätyin ehkä siitä, että iltapäivän esityksissä tuli suunnittelematta vastaan samankaltainen kysymys tekijyydestä. Mistä oikeastaan tiedämme ja tunnistamme lähteen tai julkaisun tekijän? Useissa seminaariesityksissä käsiteltiin aikalaistekstejä, joiden tekijän henkilöllisyys oli epäselvä; lisäksi menneisyydessä tekstejä on usein tuotettu siten, että on käytetty muiden kehittämiä fraaseja tai joku taitavampi kynäniekkä on kirjoittanut lopullisen tekstin.

Ongelma tuli eri tasoisena vastaan niin palkkasoturien kuin aatehistorian teoreetikoiden kanssa. Samuel Pufendorf julkaisi teoksiaan salanimellä ja julkaisumaakin ilmoitettiin väärin, koska haluttiin varoa sensuuria ja sensurointiyrityksiä. Hänen ajatuksiaan julkaistiin tämän jälkeen eri tavoin kommentoituina, julkaisuissa, joissa kommentaattorin ja Pufendorfin omat ajatukset ja argumentit kietoutuivat toisiinsa vaihtelevin tavoin. 1990-luvun yliopistokeskustelun kuuma aihe, intertekstuaalisuus, oli vahvasti läsnä jo 1600-luvulla.

Pufendorfin tuotanto nyt kuitenkin on jäljitettävissä tiettyyn tekijään. Entä sitten tekijätietoja vailla oleva palkkasoturin päiväkirja? Maria von Hertzen käsitteli päiväkirjaa, jonka kirjoittajaksi on päätelty Peter Hagendorf; tunnistaminen on tehty päiväkirjassa esiintyvien, esimerkiksi kotikaupunkiin liittyvien mainintojen perusteella. Ja mikä sitten on totuus ruotsalaisesta omaelämäkerrallisesta runosta, jossa minä-henkilö kuvaa itseään kentälle kaatuneen ratsumiehen leskeksi? Säkeistöjen alusta syntyy akrostikon Christina Regina von Birchenbaum? Onko kyseessä oikean henkilön nimi, onko kyseessä runon tekijä tai toimeksiantaja, vai onko kyseessä jotain ihan muuta? (Christina Reginasta lisää täällä.)

Kysymys tekijästä ei sinänsä ole uusi, vaan toistuva, mutta aina ei muista, miten monen tärkeänkin lähteen tekijyys ei itse asiassa ole mitenkään itsestäänselvää. Voi vaatia vähäisten tiedonrippeiden yhdistelyä ja päättelyä, jotta saamme suhteellisen varmuuden siitä, kenen ääni menneisyydestä kuuluu. Kaukaisina vuosisatoina tekstit usein saneltiin tai kirjurit ja sihteerit muokkasivat ja kopioivat niitä, joten ei muutenkaan ole mitenkään varmaa, että sanavalinnat ovat tarkalleen alkuperäisen kertojan ajatuksen mukaisia.

Kirjoittaja hoitaa Suomen ja Pohjoismaiden historian professuuria Helsingin yliopistossa. Hän oli mukana järjestämässä seminaaria Tiekartta helvettiin tiistaina 22.5.2018. Blogitekstin otsikko viittaa Luigi Pirandellon näytelmään ja pakinoitsija Ollin (Väinö Nuorteva) siitä kirjoittamaan parodiaan.

Henri Hannula: Kauppatasavallan verotusihme

Intuitiivisesti 1600-luvun Amsterdamista tulee useimmille meistä mieleen kuhiseva maailmankaupungin talous tulppaanikuplineen ja pörssispekulaatioineen. Mielikuvia ovat vahvistaneet viime vuosina niin suositut yleistajuiset tietokirjat, kuten Niall Fergusonin ”The Ascent of Money” kuin ”Tulip Fever” -elokuvan kaltaiset populaarikulttuurin tuotokset. Tätä nopeiden voittojen ja romahdusten maailmaa on kuvattu runsaasti myös historiallisissa dokumenteissa, viimeksi Yleisradiossa esitetyssä ”The Tulip Bubble” -ohjelmassa.

Historiallisen katseen kohdistumiselle pörssikuplien maailmaan on ollut tietenkin ymmärrettävät syyt. Viimeistään Lehman Brothersin konkurssin jälkeen jälkiteollisessa lännessä on kaivattu talouden dynamiikan peruskysymyksiin vastauksia historiallisista analogioista sekä selitysmalleista. Populaareissa esityksissä ei kuitenkaan pureuduta juurikaan pintaa syvemmälle Alankomaiden tasavallan taloudellisen dynamiikan perusrakenteisiin. Mitkä seikat pitivät maan talouden kannalta keskeiset instituutiot ylipäänsä pystyssä ja miksi?

Veroinnovaatioiden maa

Mikäli Alankomaiden tasavallan ja sen rikkaimman alueen, Hollannin maakunnan poliittista, sosiaalista tai taloudellista elämää mielii ymmärtää, on palattava valtionmuodostusprosessin peruskysymyksiin. Maa oli epäilemättä moderneja rahalaitoksia muistuttavien spekulaatiokeskittymien kehto. Oleellista on kuitenkin kysyä mitä tarvittiin tämän synnyttämiseen? Vastaus voi tuntua paradoksaaliselta: kaiken mahdollistaja oli kansalaisia mitä armottomammin verottava hallintoapparaatti. Oli sitten kyse suhteellisen yksinkertaista liikkuvaa kausityötä tekevästä työvoimasta tai vaurastuneesta kaukokauppiasluokasta, missään Euroopassa ei ollut yhtä suuri verokertymä ja tehokas veronkantojärjestelmä kuin Alankomaissa.

Torilla kalaa ruoaksi ostanut kotiapulainen maksoi tuotteen hinnassa sosiaalihistorioitsija Maarten Prakin arvion mukaan noin kolmeakymmentä erilaista välillistä veroa. Hollannin maakunnassa innovatiivisuus kukki verotuskäytännöissä niin, että lopulta edes tuulimyllyjen omistajat eivät olleet turvassa verokarhun kourilta. Vuosittain myllärit joutuivat ostamaan oikeudet kiinteällä veromaksulla maakuntansa tuuliin.

Ylipäänsä koko tasavallassa oli vaikeaa löytää kulutustuotetta, jota ei olisi verotettu. Suurin osa verotuloista saatiin leivän, turpeen, lihatavaroiden ja oluen kaltaisista elintarvikkeista. Erityisesti Itämeren kaupan rooli tämän verotusihmeen synnyssä oli olennainen, koska pitkälti Pohjolan satamista rahdatuilla bulkkitavaroilla synnytettiin 1600-luvulla maahan ylijäämätalous, jossa pörssipeli oli yleensäkin mahdollista. Itämeren viljakauppaa ei siis turhaa kutsuttu ”kaikkien kauppojen äidiksi” (moedernegotie).

Miksi hollantilaiset ja muiden maakuntien asukkaat sitten maksoivat mukisematta, eivätkä nousseet kapinaan? Verojen maksu ei tuolloin, kuten ei nykyäänkään onnistunut aina hymyssä suin. Syitä suhteellisen rauhalliselle elämänmenolle muuten sotaisan vuosisadan aikana voi etsiä hallinnon onnistuneesta partikularistisesta rakenteesta: instituutiot pysyivät lähellä kaupunkien ja kylien asukkaita. Vaurastunutta kauppiaseliittiä odottivat hallintokoneistossa suhteellisen hyvin palkatut luottamustoimet, joiden avulla saattoi kivuta aina tasavallan ylimpään eliittiin, yleissäätyihin (Staten Generaal) saakka.

Tasavallan hyväosaiset saattoivat myös luottaa sosiaalisiin instituutioihin. Kuvaavana esimerkkinä tästä toimivat rikkaiden orpokodit, jotka huolehtivat ilman vanhempia jääneiden lasten kasvatuksesta ja sosiaalistamisesta, verovaroin. Raskaille veroille oli siis odotettavissa oikeitakin vastineita, ainakin riittävän suurelle osalle kaupunkilaiseliittiä. Kyse ei ollut näin ollen pelkästään mafian tarjoamasta palovakuutuksesta.

Miekka sopimusten takaajana

Väkivallan monopoli oli viritetty tasavallassa huippuunsa ja maakuntien armeija sekä laivasto olivat aikansa edistyksellisimmät 1600-luvun alussa. Kaupunkien turvallisuuden takasivat Schutterij-nimiset partiot. Tästä kuuluisana mielikuvamaailman esimerkkinä toimii Rembrantin maalauksesta tuttu Amsterdamin ”yövartio” (Nachtwacht). Väkivaltakoneisto siis toimi ja oli valmiina toimimaan. Näin ollen jopa vihattu veronkerääjien kausityöläisammattikuntakin sai tehdä Amsterdamissa työnsä rauhassa. Ammatin harjoittamiseen riitti veronkeräämisoikeus, jonka kaupungin asukas saattoi ostaa puolivuotiskausittain huutokaupassa – aikansa innovaatio tämäkin.

Oleellinen asia väkivaltamonopolin kehityksen kannalta oli, että vallan keskittäminen yhdelle alueelle tai suvulle ei ollut helppoa hajautetun verojärjestelmän takia. Maakunnalliset verotuotot pysyivät suurimmaksi osaksi aina siellä, mistä ne olivat kerättykin. Tasavallan instituutiot, kuten armeija, rahoitettiin erillisellä vero-osuusjärjestelmällä ja kukin maakunta saattoi päättää itsenäisesti, miten nämä varat kerättiin. Maakuntien itsenäisten asemien vuoksi myös Oranian ruhtinassuku epäonnistui pyrkimyksissään muokata tasavaltaa kohti yleiseurooppalaista monarkistista absolutismia.

Maakuntien laajat itsehallinto-oikeudet takasi tasavallan perustamismyytti, Utrechtin unionisopimus, jonka maakuntien edustajat olivat allekirjoittaneet Espanjan Habsburgeja vastustaneen kapinan aattona vuonna 1579. Amsterdamin kaupunki pysyi vaikutusvaltaisena poliittisena voimana, koska tasavallan instituutioiden pyörittämiseen kerätyistä varoista yli puolet tulivat Hollannin maakunnasta. Taloudellisen ydinalueen poliittiselle pyrkimyksille oli kuitenkin aina rajoite: muiden maakuntien liitot, sekä Oranian ruhtinaiden liittosuhteet usein uskonnolliseen maalaisväestöön. Sisällissodilta joka tapauksessa vältyttiin kaikkien maakuntien onneksi ja ulkoisia uhkia vastaan onnistuttiin puolustautumaan.

Vaikka 1700-luvulla kauppatasavallan suuruudenaika oli ohi ja maa taantui taloudellisesti silminnähden, kyettiin näihin suhdanteisiin sopeutumaan. Vaikka ympäröivien maiden aristokraatit, kuten Montesquieu, näkivät grand toureillaan vain rapistuvan, kaikkialla kansalaisiaan lukuisilla veroillaan kiusaavan entisen merimahdin, oli juuri verotuksen muuntautumiskyvyssä sisäisen koheesion salaisuus. Kassakriisin partaalla olleet maakunnat siirtyivät yhä enemmän luksustuotteiden ja pääoman verottamiseen. Suuria sisäisiä konflikteja saatiin odottaa, kunnes Ranskan vallankumous vei tasavallan kohti yleiseurooppalaista kuohuntaa.

Kirjoittaja on FM, joka tekee väitöskirjatutkimusta Alankomaiden tasavallan taloussuhteista Itämeren piirissä 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkuun. Henri Hannulan oma blogi on osoitteessa https://blogs.helsinki.fi/hhannula/