Henri Hannula: Elämää tutkijavaihdossa Leidenin yliopistolla

Työskentelin syyslukukauden ajan Niilo Helanderin säätiön matka-apurahan turvin Alankomaissa Leidenin yliopistossa, joka on tullut tunnetuksi paitsi asemastaan maansa vanhimpana yliopistona myös vahvasta osaamisestaan perinteikkäiden oppialojen, kuten historian parissa.

Koska tutkin omassa väitöskirjaprojektissani Alankomaiden sekä Pohjois-Euroopan välistä kauppaa ja kauppadiplomatiaa 1600-luvun lopulla, oli luontevaa hakeutua paikkaan, jossa pääsisin työskentelemään merihistorian, talous- ja sosiaalihistorian sekä diplomatian historian paikallisten asiantuntijoiden kanssa.

Tutuksi maa on tullut sekä väitöskirja-aiheen että lyhyempien työmatkojen myötä. Mutta millaista tutkijanelämä maassa olisi? Lähdin ottamaan asiasta selvää, koska joskus on parempi saapua itse paikalle sähköpostin sijaan.

 

Rajojen yli

Viime vuosikymmeninä ympäri maailman yliopistojen kielenkäyttöön on vakiintunut vahvasti käsite international. Kansainvälisyyden sijaan puhun itse mieluummin ylirajaisuudesta, sillä fyysistä olinpaikkaa tärkeämpiä asioita – tai ainakin pitäisi olla – intuitiivisen ajattelun kyseenalaistaminen sekä mentaalisten muurien rikkominen. Tämä voi tapahtua periaatteessa missä vain.

Fyysisellä olinpaikalla on kuitenkin silti hyvin paljon merkitystä. Huomasin tämän konkreettisesti ensimmäistä kertaa tavattuani sattumalta ihmisiä, joihin olin tutkimuspapereissani viitannut. Kontaktien luominen on tällöin helppoa, joskin usein tietenkin vähän hassua keskustelunavauksen ollessa: ”Tunnen ajatteluasi, mutta en tunne sinua. Hauska tavata!” En muista tutustuneeni näin kenenkään Skypessä.

Tutkijavaihto toisessa maassa antaa mahdollisuuden kehittää monikerroksista ulkopuolisen katsetta. Kun kotimaassa ulkopuolisen katse suunnataan aiemmin tehdyn tutkimuksen vinoutumien tunnistamiseksi, toisessa maassa eläminen merkitsee tähän uutta kerrosta. Tämä katse mahdollistaa altistumisen keskimääräistä enemmän tiedonmuodostuksen soveltaviin, luoviin ja näin myös rankimmin aivoja kuormittaviin prosesseihin.

Olikin tärkeää päästä jälleen altistumaan akateemiseen nomadielämään, jonka perusvire kuuluu: ”Väliaikaista kaikki on vaan…”. Luopuminen yleisesti on helpompaa, kun välillä riuhtoo itseään muihin ympäristöihin. Tämä tunne lienee tuttu kaikille Erasmus-vaihdossa tai opiskeluiden ohessa työharjoittelussa ulkomailla olleelle; Ihminen parhaimmillaan merkityksellistää sekä henkistä kotiaan että uutta vierasta asuinpaikkaansa tavalla, joka muuttaa suhdetta kumpaankin.

Muilla kuin omalla äidinkielillä toteutettavat puserrukset aiheuttavat sekä vahvoja onnistumisen elämyksiä että maksimaalisia häpeän tunteitakin. Tunneskaalan ääripäät ovat jatkuvasti yliedustettuina ja se tekee tietenkin elämästä mielenkiintoista.

Mistään dramaattisesta ”ravistelusta” ei kuitenkaan ole ollut kysymys. Omine pienine tehtävineen, puurtamisineen, onnistumisineen sekä epäonnistumisineen elämän yhtäläisyydet ovat lopulta suurempia kuin erot. Se, haluaako dramaattisia eroja vai maltillisia yhtäläisyyksiä etsiä ja korostaa on näkökulmakysymys.

 

Opiskelun observointia

Paikallisen ohjaajani johdolla pääsin tutustumaan Leidenin historian mainsteriopiskelijoiden diplomatian historiaa käsittelevää kurssia. Kurssin teemana oli haastaa perinteistä näkemystä ”diplomaatin ideaalikuvasta” sekä yleisesti diplomatian historiasta. Ryhmässä tarkasteltiin tapausesimerkkejä uuden ajan alun lähettiläistä – niin perinteisimmistä kuin vähemmän tunnetuista.

Lukemistona oli paitsi perinteisemmät alan julkaisut, alkaen Andersonin The Rise of Modern Diplomacy 1450 – 1919 -teoksesta aina uusimpiin ”uuteen diplomatian historian” julkaisuihin. Opiskelijat tekivät lisäksi omia harjoitustyötä valitsemastaan aiheesta. Keskustelua kurssilla oli ulkopuolisena hauska seurata, sillä aivan samoja kysymykiä olen tullut pohtineeksi sekä aikoinaan itse maisteriopiskelijana että sittemmin opettamillani peruskursseilla harjoitusryhmien kanssa. Miten pitkälle ”diplomatian historiaa” tulisi venyttää? Mitä sisällytetään uudentyyppisiin analyyseihin ja mitä ei? Miten teleologista historiakäsitystä tai eurosentrisyyttä voidaan haastaa menettämättä kuitenkaan tutkimuksen koherenssia?

Opiskelijat itsessään olivat fiksua porukkaa ja osasivat tuoda omia, toisinaan yllättäviäkin näkökulmia aiheeseen. Todettakoon kuitenkin, että Suomessa opiskelijat – mikäli ottavat opintonsa tosisssaan – eivät häviä yhtään taidoiltaan paikallisille ”research seminar” -vaiheen opiskelijoille. Kummassakin maassa tosin englannin kielen ylivalta on alalla musertava, Alankomaissa vielä maantieteen ja historian johdosta korostetummin. Asenne kuitenkin ratkaisee.

 

Tutustumista uusiin ja vanhoihin tuttuihin

Työskentely Leidenissä kouli ennen kaikkea käsitteellistämään ajattelua uusille yleisöille, tohtorikoulutettavista professoreihin. Joku tunsi Karibian saaret, toinen Indokiinan, mutta kaikilla oli jotain sanottavaa Itämeren piirin tutkijalle. Heidän kommenttiensa pohjalta mielekkäiden yleistysten, vertailujen ja tulkinnallisten kehikkojen rakentaminen on helpottunut huomattavasti.

Yliopiston toimintakulttuuri oli rohkaisevaa, joskin ajoittain kummallista: tapaamisia ei sovittu tai varattu vaan työhuoneisiin singahdeltiin niin sanotusti dynaamisesti tunnustellen mahdollista hyvää hetkeä jutustelulle tutkimusideoista. Aikataulut elivät. Tapaamisia keskeyttelivät singahtelijat. Suomalaiseen kalenteriin tottuneelle tämä oli tietenkin aluksi suuri shokki.

Teoreettisen mielen kannalta kaikkein tärkeintä antia oli esitelmien lisäksi paikallisten kollegoiden kanssa toimistotuntien ulkopuolella tapahtunut järkeily, tinkering. Kokemuksesta olen oppinut, että kaikki parhaat asiat tapahtuvat aina virallisten seminaarikokoontumisten ulkopuolella, usein yöunien kustannuksella. Muilta oppiminen ja muille asioiden selittäminen, asioista kiistely, ja asioista yhteisen näkemyksen hakeminen: siitä on tutkimuselämä tehty.

Tajusin välillä, kuinka paatunut omaan tutkimusaiheeseeni olin, kun huomasin jonkun kollegan olevan vähän epätietoinen siitä, että mitä tarkoitin Moedernegotie – the Mother of All Trades -käsitteellä. Niin, kaikki eivät tosiaan ole ihan superkiinnostuneita Itämeren piirin kauppapolitiikasta… Tai tietenkin ovat sen jälkeen kun sain asian heille vakuutettua. Piti vain löytää yhteisiä tuotteita, yhteisiä kauppiasperheitä, yhteisiä laivanvarustajia, yhteisiä kauppasotia.

Näissä epävirallisissa tilanteissa sain tutustua elävien lisäksi myös kuolleisiin. Vanhemmat tutkijat nimittäin innostuivat, varsinkin loppuvaiheessa, aina silloin tällöin juoruilemaan alan paikallisista legendoista, etenkin toisen maailmansodan traumoista kärsineestä sukupolvesta. Vain yhden esimerkin mainitakseni, erään jo edesmenneen emeritusprofessorin tavaramerkiksi oli tullut täysin sattumanvaraisesti ja satunnaiselle kohteelle (usein ohjattavalle) suunnatut raivokohtaukset:

”GODVERDOMME, KUKA KÄSKI OTTAMAAN TÄMÄN PARAGRAAFIN POIS?! OLETKO AIVAN JÄRJILTÄSI?” – ”Herra Professori, se oli Te, kun huusitte minulle viime kerralla, että tämä kappale oli täyttä roskaa…”

Tuttuja tarinoita, vain vähän eri kontekstissa. Sodanjälkeisessä Euroopassa työ toimitti kaikkialla terapeutin virkaa; ”mennyt meissä” on läsnä kaikkialla, kuten eräs professori joskus on asian tiivistänyt. Näin monet ulkomailta aikoinaan hyllyyni hankkimistani teoksista heräsi tavallaan uudelleen eloon kirjoittajan ollessa se ”tarinoiden ihminen”, ei vain idolisoitu tutkija. Tämä on historiografisesti erittäin mielenkiintoista, joskin vie ajatukset vaarallisesti teoksia lukiessa sivuraiteille.

Hermeneuttisen kehän kierteessä olen kuitenkin ollut huomaavinani, kuinka ajatuksen sivuraiteet ovat oleellisia, ellei jopa käänteentekeviä. Oma graduaiheeni, ja sittemmin väitöskirja-aiheenikin oli erään sellaisen tulosta…

Elämähän lopulta on suurta sattumaa.

Henri Hannula

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava ja tutkii Alankomaiden tasavallan kauppadiplomatiaa Itämeren piirissä 1600-luvun lopulla. Tutkimusvaihtoa rahoitti Niilo Helanderin säätiö.

Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Anu Lahtinen: Kolme tekstiä etsii tekijää

Viime viikon keskiviikkona, 23.5.2018, tuli kuluneeksi 400 vuotta defenestraatiosta, jota pidetään 30-vuotisen sodan alkutapahtumana (ja johon viitataan esimerkiksi ”Prahan toisena defenestraationa” – ensimmäisestä tulee kuluneeksi 600 vuotta ensi vuonna!). Toukokuussa 1618 joukko protestantteja tunkeutui Prahan linnaan ja heitti ulos ikkunasta kaksi katolista neuvosta ja heidän kirjurinsa. Seurannutta kapinaa on pidettynä alkuna kolmikymmenvuotiselle sodalle, joka itsessään oli monimutkainen tapahtumasarja.

Merkkivuoden kunniaksi historian yksikkö järjesti viime tiistaina luentosikermän, jonka aiheena on 30-vuotisen sodan taustat, tapahtumat ja jälkivaikutus. Organisoijana olin todella iloinen siitä, että mukaan saatiin kavalkadi esitelmiä tutkijoiden omista aiheista, siis seuraavasti:

Jaakko Björklund: 30-vuotisen sodan taustat ja jälkimaine
Mirkka Lappalainen: Vaasa-laivan tuho
Henri Hannula: Uskonpuhdistuksesta, ”ikonoklasmista” ja 30-vuotisesta sodasta Alankomaissa
Maria von Hertzen: Sotilaiden ja heidän perheidensä elämää
Anu Lahtinen: ”Kentälle kaatunut mieheni” – Christina Regina von Birchenbaumin arvoitus (aiheesta lisää puhujan omassa blogissa)
Kari Saastamoinen: 30-vuotinen sota, Samuel Pufendorf ja moderni valtio

Defenestraatiosta ja monista muista 30-vuotiseen sotaan liittyvistä tapahtumista levitettiin monenlaisia kertomuksia, joilla pyrittiin tukemaan tiettyjen ryhmien vaatimuksia ja uskonnollista vakaumusta. Niissä korostettiin oman puolen urheaa ja oikeutettua käyttäytymistä.

Seminaarin esityksiä on jo ehditty kommentoida kahden kuulijan, Olli Bäckströmin ja Kaisa Kyläkosken omissa blogeissa, ja jatkokeskustelua ehkä käydään uusissa tilaisuuksissa tai julkaisuissa. Omasta puolestani yllätyin ehkä siitä, että iltapäivän esityksissä tuli suunnittelematta vastaan samankaltainen kysymys tekijyydestä. Mistä oikeastaan tiedämme ja tunnistamme lähteen tai julkaisun tekijän? Useissa seminaariesityksissä käsiteltiin aikalaistekstejä, joiden tekijän henkilöllisyys oli epäselvä; lisäksi menneisyydessä tekstejä on usein tuotettu siten, että on käytetty muiden kehittämiä fraaseja tai joku taitavampi kynäniekkä on kirjoittanut lopullisen tekstin.

Ongelma tuli eri tasoisena vastaan niin palkkasoturien kuin aatehistorian teoreetikoiden kanssa. Samuel Pufendorf julkaisi teoksiaan salanimellä ja julkaisumaakin ilmoitettiin väärin, koska haluttiin varoa sensuuria ja sensurointiyrityksiä. Hänen ajatuksiaan julkaistiin tämän jälkeen eri tavoin kommentoituina, julkaisuissa, joissa kommentaattorin ja Pufendorfin omat ajatukset ja argumentit kietoutuivat toisiinsa vaihtelevin tavoin. 1990-luvun yliopistokeskustelun kuuma aihe, intertekstuaalisuus, oli vahvasti läsnä jo 1600-luvulla.

Pufendorfin tuotanto nyt kuitenkin on jäljitettävissä tiettyyn tekijään. Entä sitten tekijätietoja vailla oleva palkkasoturin päiväkirja? Maria von Hertzen käsitteli päiväkirjaa, jonka kirjoittajaksi on päätelty Peter Hagendorf; tunnistaminen on tehty päiväkirjassa esiintyvien, esimerkiksi kotikaupunkiin liittyvien mainintojen perusteella. Ja mikä sitten on totuus ruotsalaisesta omaelämäkerrallisesta runosta, jossa minä-henkilö kuvaa itseään kentälle kaatuneen ratsumiehen leskeksi? Säkeistöjen alusta syntyy akrostikon Christina Regina von Birchenbaum? Onko kyseessä oikean henkilön nimi, onko kyseessä runon tekijä tai toimeksiantaja, vai onko kyseessä jotain ihan muuta? (Christina Reginasta lisää täällä.)

Kysymys tekijästä ei sinänsä ole uusi, vaan toistuva, mutta aina ei muista, miten monen tärkeänkin lähteen tekijyys ei itse asiassa ole mitenkään itsestäänselvää. Voi vaatia vähäisten tiedonrippeiden yhdistelyä ja päättelyä, jotta saamme suhteellisen varmuuden siitä, kenen ääni menneisyydestä kuuluu. Kaukaisina vuosisatoina tekstit usein saneltiin tai kirjurit ja sihteerit muokkasivat ja kopioivat niitä, joten ei muutenkaan ole mitenkään varmaa, että sanavalinnat ovat tarkalleen alkuperäisen kertojan ajatuksen mukaisia.

Kirjoittaja hoitaa Suomen ja Pohjoismaiden historian professuuria Helsingin yliopistossa. Hän oli mukana järjestämässä seminaaria Tiekartta helvettiin tiistaina 22.5.2018. Blogitekstin otsikko viittaa Luigi Pirandellon näytelmään ja pakinoitsija Ollin (Väinö Nuorteva) siitä kirjoittamaan parodiaan.

Henri Hannula: Kauppatasavallan verotusihme

Intuitiivisesti 1600-luvun Amsterdamista tulee useimmille meistä mieleen kuhiseva maailmankaupungin talous tulppaanikuplineen ja pörssispekulaatioineen. Mielikuvia ovat vahvistaneet viime vuosina niin suositut yleistajuiset tietokirjat, kuten Niall Fergusonin ”The Ascent of Money” kuin ”Tulip Fever” -elokuvan kaltaiset populaarikulttuurin tuotokset. Tätä nopeiden voittojen ja romahdusten maailmaa on kuvattu runsaasti myös historiallisissa dokumenteissa, viimeksi Yleisradiossa esitetyssä ”The Tulip Bubble” -ohjelmassa.

Historiallisen katseen kohdistumiselle pörssikuplien maailmaan on ollut tietenkin ymmärrettävät syyt. Viimeistään Lehman Brothersin konkurssin jälkeen jälkiteollisessa lännessä on kaivattu talouden dynamiikan peruskysymyksiin vastauksia historiallisista analogioista sekä selitysmalleista. Populaareissa esityksissä ei kuitenkaan pureuduta juurikaan pintaa syvemmälle Alankomaiden tasavallan taloudellisen dynamiikan perusrakenteisiin. Mitkä seikat pitivät maan talouden kannalta keskeiset instituutiot ylipäänsä pystyssä ja miksi?

Veroinnovaatioiden maa

Mikäli Alankomaiden tasavallan ja sen rikkaimman alueen, Hollannin maakunnan poliittista, sosiaalista tai taloudellista elämää mielii ymmärtää, on palattava valtionmuodostusprosessin peruskysymyksiin. Maa oli epäilemättä moderneja rahalaitoksia muistuttavien spekulaatiokeskittymien kehto. Oleellista on kuitenkin kysyä mitä tarvittiin tämän synnyttämiseen? Vastaus voi tuntua paradoksaaliselta: kaiken mahdollistaja oli kansalaisia mitä armottomammin verottava hallintoapparaatti. Oli sitten kyse suhteellisen yksinkertaista liikkuvaa kausityötä tekevästä työvoimasta tai vaurastuneesta kaukokauppiasluokasta, missään Euroopassa ei ollut yhtä suuri verokertymä ja tehokas veronkantojärjestelmä kuin Alankomaissa.

Torilla kalaa ruoaksi ostanut kotiapulainen maksoi tuotteen hinnassa sosiaalihistorioitsija Maarten Prakin arvion mukaan noin kolmeakymmentä erilaista välillistä veroa. Hollannin maakunnassa innovatiivisuus kukki verotuskäytännöissä niin, että lopulta edes tuulimyllyjen omistajat eivät olleet turvassa verokarhun kourilta. Vuosittain myllärit joutuivat ostamaan oikeudet kiinteällä veromaksulla maakuntansa tuuliin.

Ylipäänsä koko tasavallassa oli vaikeaa löytää kulutustuotetta, jota ei olisi verotettu. Suurin osa verotuloista saatiin leivän, turpeen, lihatavaroiden ja oluen kaltaisista elintarvikkeista. Erityisesti Itämeren kaupan rooli tämän verotusihmeen synnyssä oli olennainen, koska pitkälti Pohjolan satamista rahdatuilla bulkkitavaroilla synnytettiin 1600-luvulla maahan ylijäämätalous, jossa pörssipeli oli yleensäkin mahdollista. Itämeren viljakauppaa ei siis turhaa kutsuttu ”kaikkien kauppojen äidiksi” (moedernegotie).

Miksi hollantilaiset ja muiden maakuntien asukkaat sitten maksoivat mukisematta, eivätkä nousseet kapinaan? Verojen maksu ei tuolloin, kuten ei nykyäänkään onnistunut aina hymyssä suin. Syitä suhteellisen rauhalliselle elämänmenolle muuten sotaisan vuosisadan aikana voi etsiä hallinnon onnistuneesta partikularistisesta rakenteesta: instituutiot pysyivät lähellä kaupunkien ja kylien asukkaita. Vaurastunutta kauppiaseliittiä odottivat hallintokoneistossa suhteellisen hyvin palkatut luottamustoimet, joiden avulla saattoi kivuta aina tasavallan ylimpään eliittiin, yleissäätyihin (Staten Generaal) saakka.

Tasavallan hyväosaiset saattoivat myös luottaa sosiaalisiin instituutioihin. Kuvaavana esimerkkinä tästä toimivat rikkaiden orpokodit, jotka huolehtivat ilman vanhempia jääneiden lasten kasvatuksesta ja sosiaalistamisesta, verovaroin. Raskaille veroille oli siis odotettavissa oikeitakin vastineita, ainakin riittävän suurelle osalle kaupunkilaiseliittiä. Kyse ei ollut näin ollen pelkästään mafian tarjoamasta palovakuutuksesta.

Miekka sopimusten takaajana

Väkivallan monopoli oli viritetty tasavallassa huippuunsa ja maakuntien armeija sekä laivasto olivat aikansa edistyksellisimmät 1600-luvun alussa. Kaupunkien turvallisuuden takasivat Schutterij-nimiset partiot. Tästä kuuluisana mielikuvamaailman esimerkkinä toimii Rembrantin maalauksesta tuttu Amsterdamin ”yövartio” (Nachtwacht). Väkivaltakoneisto siis toimi ja oli valmiina toimimaan. Näin ollen jopa vihattu veronkerääjien kausityöläisammattikuntakin sai tehdä Amsterdamissa työnsä rauhassa. Ammatin harjoittamiseen riitti veronkeräämisoikeus, jonka kaupungin asukas saattoi ostaa puolivuotiskausittain huutokaupassa – aikansa innovaatio tämäkin.

Oleellinen asia väkivaltamonopolin kehityksen kannalta oli, että vallan keskittäminen yhdelle alueelle tai suvulle ei ollut helppoa hajautetun verojärjestelmän takia. Maakunnalliset verotuotot pysyivät suurimmaksi osaksi aina siellä, mistä ne olivat kerättykin. Tasavallan instituutiot, kuten armeija, rahoitettiin erillisellä vero-osuusjärjestelmällä ja kukin maakunta saattoi päättää itsenäisesti, miten nämä varat kerättiin. Maakuntien itsenäisten asemien vuoksi myös Oranian ruhtinassuku epäonnistui pyrkimyksissään muokata tasavaltaa kohti yleiseurooppalaista monarkistista absolutismia.

Maakuntien laajat itsehallinto-oikeudet takasi tasavallan perustamismyytti, Utrechtin unionisopimus, jonka maakuntien edustajat olivat allekirjoittaneet Espanjan Habsburgeja vastustaneen kapinan aattona vuonna 1579. Amsterdamin kaupunki pysyi vaikutusvaltaisena poliittisena voimana, koska tasavallan instituutioiden pyörittämiseen kerätyistä varoista yli puolet tulivat Hollannin maakunnasta. Taloudellisen ydinalueen poliittiselle pyrkimyksille oli kuitenkin aina rajoite: muiden maakuntien liitot, sekä Oranian ruhtinaiden liittosuhteet usein uskonnolliseen maalaisväestöön. Sisällissodilta joka tapauksessa vältyttiin kaikkien maakuntien onneksi ja ulkoisia uhkia vastaan onnistuttiin puolustautumaan.

Vaikka 1700-luvulla kauppatasavallan suuruudenaika oli ohi ja maa taantui taloudellisesti silminnähden, kyettiin näihin suhdanteisiin sopeutumaan. Vaikka ympäröivien maiden aristokraatit, kuten Montesquieu, näkivät grand toureillaan vain rapistuvan, kaikkialla kansalaisiaan lukuisilla veroillaan kiusaavan entisen merimahdin, oli juuri verotuksen muuntautumiskyvyssä sisäisen koheesion salaisuus. Kassakriisin partaalla olleet maakunnat siirtyivät yhä enemmän luksustuotteiden ja pääoman verottamiseen. Suuria sisäisiä konflikteja saatiin odottaa, kunnes Ranskan vallankumous vei tasavallan kohti yleiseurooppalaista kuohuntaa.

Kirjoittaja on FM, joka tekee väitöskirjatutkimusta Alankomaiden tasavallan taloussuhteista Itämeren piirissä 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkuun. Henri Hannulan oma blogi on osoitteessa https://blogs.helsinki.fi/hhannula/