Maija Absetz: Kokemuspohjainen käytännön opas ulkomaan arkistovierailulle (ArbArk)

Käytätkö tutkimuksessasi arkistoaineistoa? Suunnitteletko arkistomatkaa? Teetkö töitä työväenliikkeen historian parissa?

Jos vastasit mihinkään edeltävistä kysymyksistä kyllä, käy vilkaisemassa Heldan materiaalipankista löytyvä matkaraportti ja matkaopas Tukholman työväenliikkeen kirjastoon suuntautuneesta arkistovierailusta Arkistovierailu Tukholman Työväenliikkeen arkistoon ja kirjastoon (http://hdl.handle.net/10138/565892). Arbetarrörelsens arkiv och bibliotek sijaitsee Tukholmassa, Flemingsbergissä, kotisivut osoitteessa https://www.arbark.se/sv/

Arbetarröresens arkiv och bibliotek Tukholmassa.

Arbetarrörelsens arkiv och bibliotek.

Kokemuspohjainen käytännön opas sisältää 27 vinkkiä onnistuneen arkistomatkan suunnitteluun. Tässä blogitekstissä jaan kolme tärkeintä vinkkiä, jotka opin matkan aikana.

Vinkki 1. Kysy henkilökunnalta apua!
Vinkki 1 on koko tekstin kaikista tärkein vinkki ja sitä kannattaa käyttää paljon hyödyksi. Kun sinulla on ensimmäinen konkreettinen kysymys aineiston suhteen, lähetä viesti kohdearkistoon ja kerro vierailuistasi sekä kysy kysymyksesi. Tee tämä hyvissä ajoin ennen matkaa!

Vinkki 14. Varmuuskopioi, varmuuskopioi, varmuuskopioi.
Pura kuvat joka päivän päätteeksi koneelle. Suosittelen lisäksi pilvipalvelua tai ulkoista kovalevyä: että kuvat ovat vähintään kahdessa eri paikassa. Tämä kannattaa tehdä ennen kaikkea mielenrauhan takia, mutta myös käytännön syistä. Samalla kun siirrät kuvat kameralta koneelle, on siinä luonteva ja hyvä tilanne luoda järkevät kansiot, joiden avulla löydät haluamasi kuvat uudestaan. Kuvasin aineiston puhelimella, joten päivän päätteeksi poistin kaikki kuvat myös puhelimesta. Näin puhelimen muisti pysyi riittävän tyhjänä ja eri päivien kuvat eivät voineet mennä sekaisin. Kuvasin päivässä noin 1500 kuvaa ja niiden siirtäminen koneelle ja muokkaaminen arkistonmukaisiin kansioihin kesti noin tunnin päivittäin. On paljon inhimillisempää käydä läpi kerralla 1500 kuvaa kuin 10 000 kuvaa.

Vinkki 19. Juhlista saavutustasi.
Muista pysähtyä sen onnistumisen ääreen, että olet ihan oikea tutkija, joka kerää ihan oikeaa aineistoa ihan oikeaan tutkimukseen. Riippumatta missä tutkimuksen vaiheessa olet, arkistotyö on historiantutkimuksen ytimessä. Vieraassa paikassa työn tekeminen on stressaavaa, mutta myös eri tavalla jännittävä ja siten myös palkitseva kokemus. Väitöskirjatyö on hyvin pitkä ja puuduttava, jos ainoa juhlinnan hetki on väitöskaronkka.

Maija Absetz on Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelman jatko-opiskelija. Absetz kirjoittaa väitöskirjaa Suomen ja Ruotsin ammattiliittojen keskusjärjestöjen talousasiantuntijoiden suhteesta työttömyyteen 1970- ja 1980-luvuilla.

Tutkijaesittely: Ida Väyrynen tutkii saatananpalvonnan herättämiä mediareaktioita

-”Se on pahempi kuin lapsen huumekoukku. Koska se muuttaa nuoren persoonan kokonaan. Sä et tunne sitä lasta. Sä et tunne sitä lastas enää. Musta on valkoista ja valkoinen on mustaa. Viha, kuolema, tuska… pelot ja kauhu. Ne täyttävät lapsen mielen ja nuoren mielen. Ellei heti, niin hyvin pian.” (Erään äidin haastattelu koskien tämän lapsen saatananpalvontaa Ylen MOT-dokumentissa Saatanalliset sävelet 2001)

Aloitan tänä syksynä väitöskirjatutkimustani, joka koskee saatananpalvonnan herättämiä reaktioita 2000-luvun taitteen Suomessa. Saatananpalvonta keräsi runsaasti mediahuomiota ja huolestuneita kannanottoja siitä, mitä uudelle nuorison alakulttuurille tulisi tehdä. Asiaa käsiteltiin niin hengellisenä, kuin yhteiskunnallisena kysymyksenä. Joka tapauksessa saatananpalvonta nähtiin pääosin ongelmana, johon tuli saada ratkaisu. Ilmiöön liitettiin kosolti negatiivisia konnotaatioita ilkivallasta, päihdeongelmista, ihmiskaupasta sekä itsetuhoisuudesta. Ilman interventiota nuorta odottaisi psykiatrinen pakkohoito tai ennenaikainen kuolema.

Saatananpalvonta liitettiin lisäksi tiiviisti rikollisuuteen, jolloin siitä tuli koko yhteiskunnan rauhaa uhkaava tekijä. Saatananpalvojien uskottiin esimerkiksi vandalisoivan hautausmaita suoranaiseksi rikosaalloksi asti. Uutisartikkelit julistivat hautakivien kaatajat ja kirkkojen polttajat saatananpalvojiksi joskus siitä huolimatta, että todisteet tästä olivat hataria tai olemattomia. Vakavimmillaan alakulttuuri yhdistettiin henkirikoksiin, jolloin ne tulkittiin mediassa paholaisen käskystä tehdyiksi rituaalisurmiksi.

Kuva pääkallosta ja palavista kynttilöistä

Saatananpalvontaa käsittelevissä televisio-ohjelmissa hyödynnettiin usein pääkalloja ja muita makaabereja aiheita kuvaston luomisessa. Kuva Ylen MOT dokumentista Saatanalliset sävelet (2001)

Television dokumentit ja ajankohtaisohjelmat loivat kuvastoa, jossa saatananpalvonta yhdistyi muun muassa hämyisiin metsiin, jonne salaperäiset, kaapuihin pukeutuneet hahmot kokoontuvat uhraamaan verta paholaiselle. Luotiin stereotypioita, joissa mustiin vaatteisiin ja pentagrammikoruihin pukeutunut teini on potentiaalinen uhka yhteisölle tai vähintään itselleen. Televisiohaastatteluissa kuultiin alun sitaatin kaltaisia lausuntoja huolestuneilta äideiltä, jotka hämmästelivät äkillisesti muuttuneita lapsiaan. Heidän lisäkseen ääneen pääsivät lähinnä kristilliset kirjoittajat asiantuntijan roolissa sekä entiset saatananpalvojat, jotka olivat tulleet uskoon.

Narratiivit olivat pääosin kielteisiä ja harvoin kuultiin itse saatananpalvonnasta kiinnostuneita. Kuten usein nuorison kohdalla tehdään, heidän puolestaan puhuttiin ja heidät toiseutettiin joksikin poikkeavaksi ja vaaralliseksi. Uhriuden narratiivi oli yleinen, jossa nuoret täytyy pelastaa haitallisesta alakulttuurista. Huolestuneisuuden lisäksi asiaan suhtauduttiin ajoittain myös huumorilla, jolloin saatananpalvonta esitettiin naurettavana, hieman yksinkertaisten nuorten synkistelynä ja yhteiskuntaa vastaan kapinointina.

Tutkin väitöskirjassani sitä, miten media, populaarikulttuuri ja yhteiskunta (seurakunta, poliisi, koulu, nuorisotyö) ovat käsittäneet saatananpalvonnan ilmiön. Lähteistö on siten laajaa ja vaihtelevaa aina perinteisestä arkistoaineistosta televisio-ohjelmiin, tallennettuihin saarnoihin ja sarjakuviin. Aihetta on tutkittu aiemmin lähinnä uskontotieteellisestä näkökulmasta, ja nyt haasteenani on ilmiön historiallinen kontekstualisointi. Jo aikanaan ilmiötä on pyritty selittämään muun muassa lamalla, yhteiskunnan sekularisoitumisella ja individualismia korostavalla ajankuvalla. Syyllisiä ilmiön syntyyn etsittiin myös populaarikulttuurista, kun esimerkiksi metallimusiikin, kauhuelokuvien ja roolipelien epäiltiin houkuttelevan lapsia ja nuoria okkultismin ja saatananpalvonnan pariin.

Otsikoita rikoksista ja saatananpalvonta-epäilyistä

Ylen ja Ilta-Sanomien uutisotsikoita. Sanavalinnat ovat etenkin iltapäivälehdistössä usein sensaatiomaisia ja kauhua herättäviä. Saatananpalvonta puhutti vielä 2010-luvullakin esimerkiksi Ulvilan surman tapauksessa.

Lähteiden perusteella 1990-luvun laman seurauksena tulleet leikkaukset sosiaali- ja terveydenhuoltoon ovat todellakin saattaneet vaikuttaa nuorison pahoinvoinnin kasvuun. Oikeusministeriön tilaaman raportin mukaan lasten ja nuorten mielenterveysongelmat kasvoivat ja pahenivat leikkausten jälkeen. Saatananpalvonnan alakulttuuri saattoi vedota muita nuoria enemmän niihin, joilla oli heikko itsetunto tai masennusoireita. Entiset saatananpalvojanuoret ovat nimittäin perustelleet mukaan menemistään sillä, että saatanan hahmo ja sen palvojien yhteisö toivat heille voimakkuuden, toiminnallisuuden ja katarsiksen tunteita, jotka heidän elämästään aiemmin puuttuivat. On kuitenkin ongelmallista tehdä oletuksia siitä, että mielenterveysongelmat, itsetunnon haasteet ja saatananpalvonnasta kiinnostuminen liittyisivät aina toisiinsa. Tässä kohden tuleekin esille tutkimukseeni liittyvät eettisyyteen ja neutraaliuteen liittyvät kysymykset.

Kun kohteena on ilmiö, joka käsitettiin useimmiten kielteisenä asiana, on varottava itse toistamasta median ja kriitikoiden luomia stereotypioita. Saatananpalvonnassa itse mukana olleiden anekdooteissa on omia lähdekriittisiä kysymyksiä. On esimerkiksi huomioitava, että anekdootit ovat tulleet usein lähteistä, jotka ovat avoimesti vastustaneet ilmiötä. Uskoon tulleet nuoret halusivat mahdollisesti ottaa pesäeroa entiseen elämäänsä ja kuvailivat sitä sen vuoksi kielteisen linssin läpi.

Suomessa on poikkeuksellisesti puhuttu kahdesta erillisestä ilmiöstä ja termistä: saatananpalvonnasta ja satanismista. Muualla maailmassa, kuten Yhdysvalloissa käytetään yhdenmukaisemmin termiä ”satanism”. Erottelua on perusteltu aikalaiskirjallisuudessa sillä, että satanismi on usein hieman vanhempien, jo murrosiän ohittaneiden harjoittamaa uskontoa tai ateistisempaa elämänkatsomusta. Saatananpalvojilla tarkoitetaan taas murrosikäisiä, joille tärkeämpää on käytännön toiminta kuten hautakivien potkiminen ja pentagrammien piirtely kirkon seiniin. Vahvaa organisoitumista tai opillista tietämystä satanismista on harvemmin. Ero ei ole kuitenkaan lähdeaineistossa aina selvä, vaan termit menevät iloisesti sekaisin.

Satanismin edustajat itse korostavat, etteivät he juurikaan usko saatanaan todellisena hahmona, vaan se toimii heille ennemminkin symbolina. Tällöin se edustaa heille itsetietoisuutta, individualismia ja vastakulttuuria. Satanistijärjestöt sanoutuvat irti rikollisuudesta, väkivallasta ja esimerkiksi poliittisista aatteista. Sen sijaan saatananpalvojiksi kutsutut nuoret tuntuvat päinvastoin lähentyneen herätyskristillistä tulkintaa satanismista, jolloin se ymmärretään käänteiseksi kristinuskoksi: paha on hyvää ja hyvä pahaa. Samalla heitä innostaa henkisessä sodankäynnissä sijoittautuminen pahan, Saatanan puolelle, jonka uskotaan olevan todellinen olento. Osa nuorista haluaa olla muiden pelon ja vihan kohteena, jolloin pahan tekemisestä tulee itseisarvo.

Aikaisemmassa tutkimuksessa on koettu tarpeelliseksi jonkin muun termin keksiminen nuorison satanismivaikutteiselle alakulttuurille. Saatananpalvonta on sanana ilmeisen latautunut, eikä se ole kovin ihanteellinen akateemisen tutkimuksen käytettäväksi. Yhteisymmärrykseen ei ole kuitenkaan tietääkseni vielä päästy uudesta termistä ja edessä lienee oman korteni kekoon pistäminen käsitteistön luomisessa. Koen saatananpalvonnan vastaanoton tutkimuksen äärimmäisen mielenkiintoiseksi esimerkiksi siitä, miten sopivuuden rajat määritellään nuorisokulttuurien ja uskontojen kohdalla. Jotkut voisivat kuvailla reagointia jopa moraalipaniikin oireiluksi. Ilmiö kertoo osaltaan myös lamanjälkeisen Suomen ilmapiiristä ja kulttuurista. Seuraavat vuodet näyttävät, millaisia löytöjä ilmiön tutkiminen tuo tullessaan.

FM Ida Väyrynen on väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tutkijakoulussa. Tutkijaprofiili: https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/ida-amanda-v%C3%A4yrynen

LÄHTEET

Yle MOT dokumentti Saatanalliset sävelet 2001. https://areena.yle.fi/1-50176509

Yle Elävä Arkisto, Johtavatko roolipelit saatananpalvontaan? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/08/14/johtavatko-roolipelit-saatananpalvontaan

Yle Elävä Arkisto, Saako Saatanaa palvoa? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/06/21/saako-saatanaa-palvoa

Ahorinta, Keijo. Saatananpalvonnan monet kasvot. Helsinki: Nuorten keskus ry 1997.

Heino, Harri. Mihin Suomi tänään uskoo. Juva: WSOY 1997.

Hermonen, Merja. Pimeä hehku – Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Helsinki: Nuorisotutkimusseura 2006.

Hjelm, Titus. Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Nuorisotutkimusseura 2005.

Kotkavuori, Tapio. Vasemman käden polku. Blood Ceremony Books 2012.

Nuorisorikostoimikunnan komiteanmietintö 2. Helsinki: Oikeusministeriö. 2003.

Martti Troberg: Posliiniastiat ja elintaso 1800-luvun Suomessa

Kaikille historioitsijoille on tuttu mustavalkovalkoisten valokuvien aiheuttama harha: koska pitkälle 1960-luvulle saakka suurin osa säilyneistä valokuvista oli mustavalkoisia, meidän on vaikea kuvitella menneisyyttä värillisenä. Ehkä yllättäenkin samanlaiseen harhaan törmää kotiseutumuseoissa, joissa esitellään 1800-luvun talonpoikaiskulttuuria erilaisilla puuastioilla ja kipoilla. Valtaosa käyttöesineistä oli toki puuta, mutta pitäytyminen pelkästään puuesineissä antaa herkästi hieman vääristyneen kuvaan 1800-luvun ihmisten elintasosta.

Tutkin modernin murrosta varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä Finbyssä eli Särkisalossa. Eräänä tutkimuskohteenani olivat perunkirjat. Niissä oli henkilön kuoltua lueteltu hyvin tarkasti, usein esineen tarkkuudella koko hänen jäämistönsä. Posliiniastioiden tietynlaisesta ylellisyysleimasta huolimatta ne olivat hämmästyttävänkin yleisiä. Käytännössä pitäjästä ei löytynyt kovin monta taloutta, jossa ei olisi ollut jonkinlaisia posliiniastioita. Jopa talon ruoissa ja astioissa olevilla palkollisilla saattoi olla omia lautasia. Lautaset olivat posliiniastioista tavallisin hankinta. Lautasia oli luonnollisesti eniten säätyläisillä, joilla saattoi olla kokonaisia suuria astiastoja niihin kuuluvine keittokulhoineen ja kastikeastioineen. Säätyläistalouksilla oli lautasia keskimäärin 28,17. Tarkastelujakson ulkopuolelta ainoasta ennen vuotta 1840 säilyneestä perunkirjasta hovioikeudenneuvos Jacob Johan Alfthanin jäämistössä vuonna 1818 oli peräti 99 erilaista lautasta.[1]

Rusthollarit tulivat lautasten määrässä hyvin lähellä säätyläisiä: heillä lautasia oli keskimäärin 21,59, Joissakin rustholleissa saattoi olla jo lähes kartanon astiavalikoima. Esimerkiksi Domarbyn rusthollari Johan Christerssonilla oli v.1846 72 lautasta, Siksalon talollinen Anders Johan Signellilla vuonna 1855 74 lautasta ja Muurin talossa lautasia oli vuonna 1867 84 kappaletta.[2] Lautasia saattoi siis olla moninkertainen määrä talon asukkaisiin nähden. Torppareilla ja itsellisillä lautasia sitten olikin vain lähinnä vain omaan käyttöön eli torppareilla 4,98, itsellisillä 3,86.

Toinen posliiniastioihin liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta palautuu kahvin juomiseen. Kahvihan myytiin raakoina kahvipapuina, jotka piti ennen käyttöä paahtaa ja jauhaa. Paahtamisen saattoi tehdä tavallisella pannullakin ja jauhamisen saattoi tehdä pyyhkeen sisällä vasarankin avulla. Näihin molempiin tarkoituksiin oli kuitenkin tarjolla myös erityisvälineitä. Kahvin paahtaminen tapahtui helpoimmin liedellä lämmitetyllä pitkävartisella metallisella kahvirännärillä ja jauhaminen rauta- tai messinkiosia sisältäneellä kahvimyllyllä. Näistä apuvälineistä kahvirännärit olivat yleisempiä. Varmimmin sellainen löytyi rusthollitalouksista tai talollistalouksista: rusthollaritalouksissa oli keskimäärin 0,59 rännäriä ja talollistalouksissa 0,55. Torppareillakin rännäreitä löytyi keskimäärin 0,36. Kahvimylly oli selvästi harvinaisempi kapistus: talollisistalouksista sellaisia löytyi keskimäärin 0,48, rusthollareilla 0,41 ja torppareilla 0,25. Varmimmin sekä rännäri että mylly löytyi käsityöläisiltä. Sen sijaan säätyläisillä ne olivat yllättävänkin harvinaisia.

Käsityöläiset elivät pitäjän väestöstä ehkä selvemmin modernissa rahataloudessa. Vaikka heillä saattoi olla oma lehmä ja lammas, he joutuivat hankkimaan käytännössä lähes kaikki muut elintarvikkeet työllään ansaitsemillaan rahoilla. Samoin he joutuivat hankkimaan työssään tarvitsemansa raaka-aineet ostamalla. Ehkä tottumus tavaroiden ostamiseen näkyi myös suurempana halukkuutena hankkia rännärin ja kahvimyllyn kaltaisia ylellisyystuotteita. Toisaalta heillä ei myöskään ollut rusthollareiden, talollisten ja torppareiden tarvetta sijoittaa pääomaa viljelyn tai karjatalouden kehittämiseen.

Kahvia siis keitettiin, mutta usein se paahdettiin ja jauhettiin kotikonstein. Sen sijaan kahvintarjoiluun satsattiin. Kahvi tarjottiin kahvikupeissa, joita löytyy käytännössä suurimmasta osasta talouksista. Säätyläisillä oli kokonaisia kahviastiastoja: heillä kahvikuppeja oli keskimäärin 8,00. Rusthollareilla kuppeja löytyi 5,78, talollisilla 2,94 ja vielä torppareillakin 1,73. Rusthollarit halusivat selvästi sekä suurella lautasten että kahvikuppien määrällä julistaa vaurauttaan kopioimalla säätyläisten tapaa pitää kokonaisia astiastoja. Muille ryhmille riitti, että kuppeja oli omaan käyttöön 1-2. Tähän viittaa myös se, että syytinkiläisillä saattoi kuppeja olla todella vain juuri tuo 1-2.

Kahvi tarjoiltiin kupeista, mutta kupit tuotiin pöytään erillisellä kahvitarjottimella. Kahvitarjotin on ollut häkellyttävän yleinen: säätyläistalouksissa niitä oli 2,17, rusthollareilla 0,74, talollisilla 0,81, vuokraajilla ja laivureilla 0,80 ja torppareillakin 0,36. Kahvitarjotin oli juoman tarjoilun kannalta täysin tarpeeton väline, jolla haluttiin vain antaa säväys herrasväen kulttuuria. Kahvitarjotinten yleisyyteen tosin vaikutti varmasti se, että useimmiten peltisinä ne olivat kahviastiaston halvin lenkki, jolla ehkä ajateltiin kompensoitavan vähäistä kuppien määrää.

Kahvi tarjoiltiin ilmeisesti suoraan kuparisesta pannusta, sillä erilliset kahvi- ja teekannut olivat hyvin harvinaisia. Säätyläisillä oli 1,17 kannua, rusthollareilla 0,37, talollisilla enää 0,15 ja torppareilla ei käytännössä enää lainkaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kahvikulttuurissa ovat kahvin lisukkeet. Kahvin kanssa tarjottiin selvästi usein sokeria ja kermaa. Useissa talouksissa mainitaan erilliset sokerirasiat ja kermanekat olivat hyvin yleisiä. Säätyläisillä saattoi olla useampikin kermanekka: hopeinen ja posliininen. Säätyläisillä kermanekkoja oli 1,17.  Kermanekat olivat kuitenkin hyvin tavallisia myös rusthollareilla 0,70 ja talollisilla 0,60. jopa torpparitalouksissakin oli 0,24 kermanekkaa perunkirjaa kohden.

Näistä astioista voidaan päätellä, että kahvinjuontiin liittyi selvästi seremoniallisia piirteitä eikä pelkkä kahvi sinällään kuparipannustakaan tarjottuna antanut selvästi haluttua säväytystä, vaan sen tarjoamiseen satsattiin kermanekoin, kahvikupein ja tarjottimin. Kahvi oli selvästi yleinen, mutta ei edelleenkään arkinen tuote, vaan sen tarjoamiseen liittyi jotakin muiden elintarvikkeiden tarjonnasta poikkeavaa. Kahvin erityisasemaa haluttiin korostaa nimenomaisesti sen tarjoamisessa: astioihin sijoitettiin selvästi hanakammin kuin valmistusta helpottaviin rännäreihin ja kahvimyllyihin.

Rannikkoseudulla posliiniastiat olivat siis yllättävänkin yleisiä köyhemmissäkin talouksissa. 1800-luvun talonpoikainen elämä ei ollut mustavalkoista – tässä tapauksessa puun harmaata, vaan myös posliinin valkeaa.

sääty kermanekat kahvi-

rännärit

kahvimylly kahvi-tarjotin kahvikupit kahvikannu posliini-lautaset
säätyläiset 1,17 0,33 0,17 2,17 8,00 1,17 28,17
rusthollarit 0,70 0,59 0,41 0,74 5,78 0,37 21,59
talolliset 0,60 0,55 0,48 0,81 2,94 0,15 16,03
vuokraajat 1,20 0,20 0,20 0,80 2,80 0,20 10,40
laivurit 0,80 0,50 0,30 0,80 0,40 0,20 12,10
torpparit 0,24 0,36 0,25 0,36 1,73 0,01 4,98
palkolliset 0,11 0,22 0,33 0,11 0,33 0,11 1,89
käsityöläiset 0,40 0,60 0,60 1,10 2,00 0,10 5,10
itselliset 0,29 0,43 0,14 0,57 1,43 0,14 3,86

Taulukko 12: Posliiniastiat Finbyssä v.1840-1870 keskimäärin perunkirjoitettua taloutta kohden.[3]

FM Martti Troberg valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa modernin murroksesta varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä 1800-luvun alkupuolella.

————————————————————————————————–

[1] Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1810-1833 EC:1 s.617.

[2] Johan Chisterssonin perunkirja Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v. 1846-1847 EC:7 s.979. Anders Johan Signellin perunkirja, Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1855 EC:11 s.1622. Klara Wilhelmina Selroosin perunkirja, Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1867 EC:21 s.1043.

[3] Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1840-1870 EC:4-23.

Tutkijaesittely: Ville Eerola ja väitöskirja helsinkiläisidentiteetistä

Väitöskirjassani ”Vain puolittaista suomalaisuutta? Helsinkiläisidentiteetti Eteläsuomalaisessa osakunnassa 1919–1969” tutkin osakuntahistoriaa, joka liittyy kiinteästi suomalaiseen eliitti- ja sivistyshistoriaan. Helsingin yliopiston osakunnat ovat perua 1600-luvulta, jolloin silloisen Turun akatemian ylioppilaat jaettiin alueellisin perustein osakuntiin. Järjestelmän tavoitteena oli valvoa ylioppilaita, mutta 1800-luvun kansallisen herätyksen myötä osakunnille kehittyi fennomaanis-kansallinen tehtävä viedä sivistystä oman osakuntansa alueen ”rahvaan” pariin.

Vuosisadan loppuun tultaessa Uusimaa oli ainoa, jolla ei ollut omaa suomenkielistä osakuntaa, vaan ainoastaan ruotsinkielinen Uusmaalainen osakunta. Suomenkielinen osakunta alueelle syntyi vuonna 1905, jolloin Uusmaalaisen osakunnan ylioppilaat kieliriitojen vuoksi erosivat emojärjestöstään ja muodostivat Eteläsuomalaisen osakunnan (ESO).

Tutkin väitöskirjassani ESO:n helsinkiläisidentiteettiä. Ensisijaisena tutkimuskysymyksenäni on, miksi se selvästi nousi esiin fennomaaniselle pohjalle syntyneessä osakunnassa sotien välillä 1919–1939 ja uudelleen viime sotien jälkeen 1945–1969 – siitäkin huolimatta, että suomalaisuutta on Runebergin ja Topeliuksen ajoista peilattu kukkulalta kuvatun, siintävän järvimaiseman kautta, siis maakuntalaisittain, ja keskeisesti ruotsalaisena kaupunkina Helsinki edusti fennomaaneille korkeintaan puolittaista suomalaisuutta, historioitsija Seppo Kuusiston sanoin ”suomalaisen kulttuurin vesipäätä”. Laajemmin kysymyksenasettelu palautuu suomenkielisen sivistyneistön kaupunkisuhteeseen, jota on tutkittu huomattavan vähän.

On huomattava, että panoksena ei ollut vain helsinkiläisyyden, vaan laajemmin isänmaan määrittely ennen ja jälkeen viime sotien, jolloin vastakkain olivat maakuntahenkinen traditionalismi ja urbaani modernismi. Maakuntahenkisyyden ja helsinkiläisyyden ideoihin tiivistyi taistelu kulttuurin uudesta suunnasta ja ”kansakunnan sielusta”, jossa helsinkiläisyyteen liittyi monia ilmiöitä jazz-musiikista moderniin kirjallisuuteen. Suhtautuminen Helsinkiin ja sen johtoasemaan olikin etenkin sotien jälkeen jatkuvan pohdinnan aihe ESO:n lisäksi myös muissa osakunnissa. Tutkimuskysymyksinäni on myös selvittää, miten ajatusta helsinkiläisyydestä luotiin ja miten sen kautta ylioppilaselämän pysyväksi elementiksi tuli myös ajatus kansainvälisyydestä.

Aihe kiehtoo minua, sillä kaupunkien – erityisesti Helsingin – ja maaseudun kilvoittelulla ja jopa vastakkainasettelulla on Suomessakin pitkät perinteet, eikä asetelma ole kadonnut minnekään. Viime vuosina on puhuttu pääkaupunkilaisesta ”punavihreästä kuplasta”, ja väitöskirjassani tutkinkin tällaisten kuplien muodostumista yksittäisen osakunnan sisällä – voin viitata esimerkiksi siihen, miten pääkaupunkilais- ja maakuntalaisylioppilailla oli ESO:ssa omat, lukitut huoneessa 1950-luvulla, samoin suurelta osin omat harrastuksensa.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Tutkijaesittely: Aino Kirjonen

College stands for learning, for culture, and for power; in particular, it stands for the recognition of an aim higher than money-getting. It is a place where our young men shall see visions; where even the idlest and lowest man of all must catch glimpses of ideals which, if he could see them steadily, would transfigure life. The Bachelor of Arts is seldom, on his Commencement Day, a scholar either polished or profound; but he may be in the full sense of the word a man.
LeBaron Russell Briggs 1901

Aloitan mielelläni oman tutkimukseni esittelyn yllä olevalla lainauksella. Tekstin on kirjoittanut yhdysvaltalaisen Radcliffen yliopiston rehtori LeBaron Russell Briggs vuonna 1901 julkaistussa teoksessaan, ja se tiivistää mielestäni tutkimusaiheeni oivallisesti. Olen aivan väitöskirjatutkimukseni alussa oleva kulttuurihistorioitsija, ja väitöskirjassani lähestyn yhdysvaltalaista yläluokkaista yliopistokoulutusta rodullistamisen ja ennen kaikkea valkoisuuden näkökulmasta 1900-luvun vaihteessa. Briggsin tapa yhdistää yliopistokoulutus täysivaltaiseen miehuuteen kasvamiseen on hyvä osoitus siitä sukupuoleen ja rotuun kiinnitettyjen merkitysten viidakosta, jossa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa suunnistettiin 1900-luvun taitteessa.

Tutkin yhteensä viittä itärannikon eliittikoulua, joista Princetonin ja Harvardin yliopistot ottivat tutkimusaikanani opiskelijoikseen pelkästään miehiä, kun taas Radcliffe, Mount Holyoke ja Bryn Mawr olivat osa naisyliopistojen Seven Sisters-verkostoa. Huomioni kohteena tutkimuksessani ovat etenkin yliopistojen opiskelijat sekä ne tavat, joilla he sekä pyrkivät täyttämään sivistyksen ihanteiden vaatimuksia että neuvottelivat niitä uudelleen rikkomalla niiden yksilöille asettamia rajoja. Tutkimukseni yliopistot olivat ennen kaikkea itärannikon vauraan ja valkoisen kaupunkiväestön korkeakouluja ja niissä sivistys oli vahvasti sidottu sukupuolen perusteella määrittyneisiin kansalaisuuden ja valkoisen sivilisaation ihanteisiin.

“Harvard Students Lined Up for Tickets to the Harvard-Yale Baseball Game.” Kuvaaja ei tiedossa, kuvalähde: https://bit.ly/3bAmiVx

Mielenkiintoni valkoisuutta kohtaan kumpuaa toisaalta sen häivytetystä luonteesta ja toisaalta siitä, kuinka keskeinen rooli valkoisuudella oli koulutuksen ihanteiden määrittelyssä. Vaikka sen merkitystä ei yliopistoissa artikuloitu suoraan, oli valkoisuus jatkuvasti läsnä, sillä koulutuksen keskeisenä tavoitteena oli yhdysvaltalaisen sivilisaation turvaaminen. Tämä sivilisaatio rakentui aikalaisten silmissä ennen kaikkea suhteessa siihen, miten valkoiset yhdysvaltalaiset näkivät eri tavoin toiseutetut ryhmät kuten afroamerikkalaiset, alkuperäiskansat sekä erilaiset eurooppalaiset maahanmuuttajaryhmät. Muiden kuin valkoisina pidettyjen väestöryhmien monin tavoin alisteinen asema yhteiskunnassa pyrittiin oikeuttamaan vetoamalla heidän oletettuun biologiseen ja kulttuuriseen kehittymättömyyteensä ja alhaisempina nähtyihin ja rodullisuuden kautta määritettyihin ominaisuuksiin.

Rodullisten hierarkioiden uusintamiseen ja sivilisaation turvaamiseen oli punottu kiinteästi mukaan myös kiista siitä, soveltuiko korkeakoulutus naisille. Kuten LeBaron Russell Briggsin sanoista selvästi kuuluu, nuorten miesten koulutus nähtiin välttämättömänä osana miehuuteen kasvamista. Sen sijaan naisten kohdalla kouluttautuminen herätti kysymyksiä ja vastustusta. Tekisikö koulutus naisista liikaa miehen kaltaisia? Mitä hyötyä koulutuksesta oli yksilöiden ja yhteiskunnan näkökulmasta? Vaarantaisiko naisten kouluttautuminen naisten ja miesten ominaisten piirteiden herkän tasapainon, jonka säilyttäminen oli tärkeää myös sivilisaation turvaamisen kannalta?

“Members of The Club building a snowman.” Radcliffen opiskelijoita 1900-luvun alussa rakentamassa naishahmoa lumesta. Kuvaaja ei tiedossa, kuvalähde: https://bit.ly/3nJcVFf

Rodullistamiseen perustuvan näennäisen luonnollisen hierarkian vuoksi valkoisten yhdysvaltalaisten tuli sekä suojella omaa ylemmyyttään sitä mahdollisesti rapauttavilta vaaroilta että turvata oman sivilisaationsa loistokas tulevaisuus koko ihmiskunnan edun nimissä. Näin ollen myös sukupuoleen liitetyt merkitykset olivat tärkeä osa sivilisaation kudelmaa ja totutuista sukupuolirooleista poikkeaminen olisi joidenkin aikalaisten silmissä johtanut sivilisaation rapautumiseen. Näin siis yliopistokoulutuksen tutkiminen juuri rodullistamisen kautta avaa, kuinka valtavan monimutkainen merkitysten verkosto kietoutui koulutuksen, valkoisuuden ja sukupuolen ympärille ja kuinka nuoret aikuiset yliopistoissa sekä pyrkivät noudattamaan koulutuksen ihanteiden vaatimuksia että vastustivat niiden yksilöille asettamia rajoja.

Yliopistokoulutus ja sen kaikenkattavuus on myös itsessään mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä ne olivat 1900-luvun taitteessa omia pieniä yhteiskuntiaan. Vaikka ne usein sijaitsivat kaupungeissa tai ainakin niiden välittömässä läheisyydessä, opiskelijoiden arkielämä keskittyi kampuksen ympärille. Luennot, opiskelu kirjastoissa sekä monille ensimmäistä omaa kotia edustaneet asuntolat loivat opiskelijaelämän perusrungon, jota täydensi vielä yliopiston urheilujoukkueissa, kerhoissa ja teatterilavoilla sekä juhlissa ja illanvietoissa vietetty vapaa-aika. Näin siis nelivuotisen alemman korkeakoulututkinnon aikana yliopisto oli läsnä elämän jokaisella osa-alueella ja yliopistosivistykselle asetettuja tavoitteita pyrittiin toteuttamaan niin luennoilla kuin vapaa-ajalla.

Menneisyyden yliopistojen ja opiskelijaelämän tutkiminen nykyajan yliopistosta asettaa lisäksi tutkijansa ikään kuin kahden maailman rajalle, kun oma tutkimusaihe ja oma työ ovat niin läheisesti yhteydessä toisiinsa.  Toisaalta tämä auttaa katsomaan tarkemmin myös sitä, millaisia tavoitteita nykyopiskelijoiden sivistykselle asetetaan ja miten opiskelijakulttuuria voi yhä edelleen tutkia eräänlaisena vallan ja vastarinnan näyttämönä koulutuksen ihanteiden muovaamiseksi.

Jaakko Björklund: Huoltovarmuus ennen ja nyt – mitä voimme oppia 1600 -luvun kriisijohtamisesta?

Viime viikkojen aikana on uutisoitu laajalti Suomen huoltovarmuuden tasosta, kriisijohtamisesta, hoitopaikkojen rajallisesta riittävyydestä ja epäonnistuneista suojavarusteiden hankinnoista koronakriisin yhteydessä. Toisaalta pahimman paniikin laannuttua huomio on kääntynyt varsinaisesta epidemiasta kriisin hoitamisen taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kustannuksiin. Uuden ajan alun tutkijalle nämä kysymykset peilautuvat vastaaviin ongelmiin ja keskusteluihin, joita käytiin satoja vuosia sitten. Vaikka maailma ja teknologia ovat muuttuneet, ongelmat ja etenkin ihmisten ja yhteiskunnan toiminta kriisitilanteissa ovat kuitenkin säilyneet yllättävän samankaltaisina. Tämä on osaltaan onneksi, sillä voimme ottaa opiksi historian käänteistä.

Uuden ajan alku oli kriisirikasta aikaa kehittyvässä Ruotsin valtiossa, jonka osa Suomi oli. Poikkeustilasta toiseen hapuillessa joukkoon mahtui toki myös epidemioita ja katovuosia, mutta yleisin kriisinaiheuttaja tuolloin oli kuitenkin sotatila. Yksi nykyisenkaltaiseen hätätilaan vahvasti rinnastuva kriisi oli Ruotsin armeijan tuhoutuminen Kirkholman taistelussa 1605. Katastrofia seurasi sekaannus, paniikki ja epätoivoinen pyrkimys mobilisoida yhteiskunta ja valtion taloudelliset voimavarat estämään jo käsillä olevan kriisin leviäminen ja, tilanteen vakauduttua, voimavarojen jälleenrakentaminen.

Pienestä riskiryhmästä kauaskantoisiin vaikutuksiin

Vaikka pandemian aiheuttama poikkeustila eroaakin sotatilasta, löytyy nykyisen kriisin ja vuoden 1605 katastrofia seuranneen sotilaallisen kriisin välillä merkittäviä yhtäläisyyksiä. Useimmille talonpojille sota itsessään oli kaukainen, abstrakti kysymys, joka uhkasi välittömästi vain pientä osaa väestöstä, eli heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia asepalveluskykyisiä miehiä – oman aikansa ”riskiryhmäläisiä”. Paljon laajempi ja kouriintuntuvampi vaikutus oli tällöinkin kriisin välittömänä seurauksena syntynyt taloudellinen ahdinko. Varustelua rahoitettiin veroja kiristämällä, hevosten ja tarvikkeiden pakkolunastuksilla ja kruunun maiden läänityksillä ja myynnillä. Siemenviljan luovuttaminen jälleenrakennuksen tarpeisiin ja kruunun tulevien verojen allokointi lainojen takaisinmaksuun tulivat pitkällä tähtäimellä kalliiksi. Monelle toimeentulon rajamailla kituuttelevalle nämä ylimääräiset rasitukset olivat kohtalokkaita, mikä johti velkaantumiseen, tilojen autioitumiseen ja syntyvyyden laskuun avioliittojen lykkääntyessä.

Omavaraisuuden ja tuttujen toimittajien vaaliminen

Kuten nykyisessäkin tilanteessa, 1600-luvun kriisijohtamiseen kuului kriittisten resurssien saatavuuden turvaaminen. Armeijan jälleenrakennuksen näkökulmasta tällaisia olivat aseet, suojavarusteet, ampumatarvikkeet, hevoset, vaatteet ja lukuisat muut armeijan suurissa määrin tarvitsemat tarvikkeet. Kotimaista tuotantoa lisättiin niin paljon kuin mahdollista ja kriittisimmille resursseille, kuten hevosille ja ampumatarvikkeille, asetettiin maastavientikieltoja. Sikäli kuin mahdollista innovoitiin poikkeuksellisia tapoja hankkia tarvikkeita, muun muassa velvoittamalla talonpoikia valmistamaan seipäiden varsia ja toimittamaan vaatteita.

Kyrassieerin varustus, teoksessa ”Military Instructions for the Cavallrie”. John Cruso 1632.

Kaikkea ei kuitenkaan voitu tuottaa itse. Tuotantokapasiteetin nopea lisääminen oli mahdotonta, eikä valtakunnasta välttämättä löytynyt tähän vaadittavaa erityisosaamista tai infrastruktuuria. Haarniskoja ja musketteja oli hankittava kansainvälisiltä markkinoilta Alankomaiden ja Pohjois-Saksan kauppiaiden välityksellä. Myös taistelukykyisistä sotilaista oli pulaa, jolloin Ruotsissa käynnistettiin ennennäkemättömän laaja ulkomaisten palkkasotilaiden värväys. Näitä kriittisiä resursseja hankittiin ensisijaisesti totuttujen toimijoiden ja testattujen verkostojen välityksellä tuttuja logistisia reittejä pitkin. Nämäkin väylät kuitenkin puuroutuivat nopeasti, jolloin hankintaverkostoa oli laajennettava uusille alueille ja uusien toimijoiden kautta.

Hyvät aikeet huonoilla puitteilla roistoja suurempana haasteena

Kiire, pakko ja kokemuksen puute johtivat yleiseen sähläykseen, ja lukuisiin virheisiin hankinnoissa. Joitain tarvikkeita ja palkkasotilasjoukkoja tilattiin liikaa, toisia liian vähän. Rahat, tavarat, joukot ja kuljetusvälineet saapuivat väärään paikkaan väärään aikaan, mikä teki hankinnoista kalliimpia ja hidasti kriisistä toipumista. Kriisi myös paljasti hallintokoneiston riittämättömyyden. Virkamiehiä ja asiantuntijoita ei ollut riittävästi ja huonon kommunikoinnin kanssa tämä johti valvonnan ja koordinoinnin puutteeseen, päällekkäiseen työskentelyyn ja vikaratkaisuihin. Epäselvästi ja huonosti määritellyt sopimukset sekä valtion epäonnistumiset vaikeuttivat ulkomaisten toimittajien operaatioita ja johtivat riitoihin, joita ratkottiin vielä vuosikausia.

Mukaan mahtui myös joitain huijareita ja opportunisteja, jotka hyödynsivät hallinnon hätää, osaamattomuutta ja valvonnan puutetta. Nämä henkilöt vetivät varoja välistä tai toimittivat puutteellisia tuotteita tai vähemmän kuin oli sovittu. Omanlaiseen vedätykseen sortuivat myös näennäisesti liittolaiset valtiot, joista ainakin Englanti ja Alankomaiden yhdistyneet provinssit käyttivät tilaisuutta hyväkseen toimittaakseen Ruotsiin ei-haluttuja sotilaita, joista he toivoivat pääsevänsä eroon.

Roistoja oli kuitenkin onneksi verrattain vähän. Suurempia ongelmia aiheutui niiltä tahoilta, jotka lupasivat liikoja ja hyvistä yrityksistä huolimatta osoittautuivat kykenemättömiksi toimittamaan lupaamansa tavarat. Normaalioloissa nämä toimittajat olisivat kenties onnistuneet, mutta aivan kuten tänäkin päivänä, kansainvälinen kilpailu sekoitti kriisiajan markkinoita ja yllätti useimmat. Ruotsin tavanomaista suuremmat hankinnat asettivat toimittajat keskinäiseen kilpailuasetelmaan, minkä lisäksi markkinoilla kilpailivat lukuisat muut valtiot, jotka kasvattivat armeijoitaan samoihin aikoihin. Varmistaakseen tärkeiden tuotteiden saatavuuden, oli kruunun myönnettävä ennakkomaksuja, maksettava normaalioloihin nähden ylihintaa ja hyväksyttävä puutteellisia ja huonompilaatuisia toimituksia. Toisaalta hankintoja pyrittiin turvaamaan myös osoittamalla luotettavuutta kauppakumppanina ja moraalisella ylemmyydellä suhteessa kilpailijoihin.

Joukkojen värväys, Jacques Callot 1633

Investointi systeemiin

Ongelmista ja kaaoksesta huolimatta Ruotsi onnistui kaikesta huolimatta järjestämään kotimaisen tuotannon ja ulkomaiset hankinnat sille tasolle, että kriisistä selvittiin. Alun uhkakuvat jäivät toteutumatta, ja jo muutamassa vuodessa Ruotsin sotalaitos ja talous olivat lähes takaisin lähtötasolla. Kriisin ratkaisemisen avaimena oli kruunun ja hallinnon määrätietoisuus ja uutteruus, ylimääräisten ponnistusten legitimointi ja hyväksyntä valtiopäivillä, joustavuus ja innovointi hankinnoissa ja tuotannossa, sekä ulkomaisten liittolaisten poliittinen tuki.

Vaikka taloudellinen kustannus olikin huomattava, oli kriisistä myös hyötyä. Kansainvälisen tuen neuvottelu ja hankintojen ulottaminen tavanomaisten väylien ulkopuolelle laajensivat kruunun taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia verkostoja entistä laajemmalle. Ruotsin tunnettavuus ja kytkös ulkomaailmaan lisääntyi, mikä puolestaan loi edellytyksiä kaupankäynnille ja poliittiselle yhteistyölle myös jatkossa. Varustelun sivutuotteena kruunun hallintokoneisto laajeni pysyvästi (hyvässä ja pahassa), ja ulkomailta omaksuttiin toimintamalleja ja innovaatioita, kuten kaksinkertainen kirjanpito. Ulkomailta suoritetut hankinnat myös vauhdittivat merkittävästi infrastruktuurin kehittämistä, kuten Göteborgin kaupungin ja laivaväylien rakentamista, sekä ulkomaille suuntautuvan kaupan keskittämistä tuoreeltaan perustettaville, kruunun kannalta luotettaville ja helposti hallittaville kauppakomppanioille.

Keskusteluyhteyksien kehittäminen

1600-luvun alun varustelukriisi osoitti luotettavien kumppanien ja kansainvälisten verkostojen merkityksen. Suurimpia ja yleisimpiä ongelmia aiheuttivat luottamuksen puute ja huono kommunikaatio, jotka lisäsivät väärinkäsityksiä, hidastivat prosessia ja nostivat kustannuksia. Olemassa olevien toimitusketjujen ja kumppanuuksien kohdalla nämä ongelmat olivat pienempiä, minkä johdosta niitä kannatti vaalia. Uusien toimijoiden kanssa operoidessa ja lisäkapasiteettia hankkiessa luottamuksen rakentamiseen ja tehokkaaseen kommunikaatioon piti kuitenkin panostaa erityisesti. Luottamusta ja kommunikaatiota myös kaivattiin molempiin suuntiin, ja keskeisessä roolissa olivat väliportaan komissaarit, jotka koordinoivat tätä vuorovaikutusta kruunun ja toimittajien välillä. Uusien toimijoiden kanssa ja muuttuneessa kriisiympäristössä toimiminen vaativat lisäksi hallinnon määrätietoisuutta, aloitteellisuutta, innovatiivisuutta ja joustavuutta. Toivottavasti näitä ominaisuuksia löytyy myös nykykriisin ratkaisemiseksi.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, joka tutkii 1600-luvun sotilasyrittäjyyttä.

Sanna Supponen: Palapeliä kokoamassa – yhden käsikirjoituksen matka 1300-luvulta tutkijan käsiin

Lähde, historian tutkimuksen peruselementti, saattaa kulkea hyvin pitkän ja mutkikkaan matkan ennen kuin se päätyy laatijansa käsistä tutkijan silmien eteen. Se kulkee lukijalta toisella ensin ajankohtaisena ja sitten arkistokappaleena – matkan varrella saattaa mukaan tarttua myös merkkejä näistä käyttäjistä kuten marginaalimerkintöjä tai sivujen väliin unohtuneita kirjanmerkkejä. Lähteen kohtaloon vaikuttaa niin yksilöt, instituutiot kuin toisinaan valtiot. Tässä blogissa tarkastelen yhden lähteen, tässä tapauksessa keskiaikaisen käsikirjoituksen, kohtalon kautta niitä seikkoja, jotka vaikuttavat siihen, mitä meillä on tähän päivään jäänyt tutkittavaksi.

Tutkin väitöskirjassani maisteri Mathias Linköpingläisen (k. n. 1350) teosta Alphabetum Disctinccionum, joka on eräänlainen saarnan valmistelun apuvälineeksi tehty sanakirja. Samankaltaisia teoksia löytyy Euroopasta satoja, mutta tämän kyseisen teoksen poikkeukselliseksi tekee sen harvinaisen laaja koko ja se, että se on ruotsalaisen kirjoittama paikallista käyttöä varten. Toisaalta teos on poikkeuksellinen siksi, että se säilyy ainoastaan keskiaikaisen käsikirjoituksen fragmenteissa hajallaan seitsemässä arkistossa, viidessä eri maassa. Miten tähän tilanteeseen päädyttiin?

Kansalliskirjasto, Fragmenta Membranae, Fm V TH AA 115 1r.

Alkuperäinen käsikirjoitus sijaitsi Vadstenan luostarissa kolmena volyymina. Marginaalimerkinnöistä ja saarnoissa esiintyvistä viitteistä voi päätellä, että kirja oli luostarissa käytössä, eikä vain hyllyn koristeena. Teologinen käyttökirja muuttui kuitenkin reformaation myötä tarpeettomaksi ja koki saman kohtalon kuin tuhannet muutkin luostareiden ja kirkkojen hallussa olleet teokset. Kustaa Vaasan hallinto otti sen omiin tarpeisiinsa, toisin sanoen hajotti käsikirjoituksen ja kierrätti sen lehdet tilikirjojen kansiksi.

Syystä tai toisesta käsikirjoituksesta otettiin aluksi, kuninkaan vierailun yhteydessä vuonna 1543, uusiokäyttön vain kaksi kolmesta volyymista. Kirjan ensimmäinen osa säilyi luostarissa sen sulkemiseen (1595) asti ja hajotettiin vasta vuosisadan vaihteen tienoilla Vadstenan linnassa. Se käytettiin pääasiassa paikallisiin oikeudellisiin tileihin, mistä syystä osa säilyneistä lehdistä on tänä päivänä Vadstenan Landsarkivetissa. Tosin ne välillä ovat siirtyneet Götan hovioikeuden perustamisen myötä Jönköpingiin ja sieltä palanneet Vadstenaan vasta muutamia vuosia sitten arkistojen uudelleenjärjestelyn yhteydessä.

Kaksi muuta osaa päätyivät Tukholmaan, kuninkaan kamariin, jossa ne käytettiin vuosien 1556– 1579 välisenä aikana erilaisiin ja eri alueita koskeviin voutien, sotaväen ja linnan tileihin. Tämä hajanaisuus on vaikuttanut merkittävästi lehtien myöhempään kohtaloon, sillä nykyisin Ruotsin Riksarkivetissa tilit ja niiden ohella kansina toimivat fragmentit ovat jaettu tilien sisällön mukaisesti eri arkistoihin. Sotaväkeä koskeva aineisto on Krigsarkivetissa, linnaa koskevat tilit Slottsarkivetissa ja loput pääarkistossa Mariebergissa: kaikissa näissä kokoelmissa on vähintään yksi lehti aineistostani. Kymmenkunta linnaa tai sotaväkeä koskevaa Alphabetumin fragmenttia on lisäksi irrotettu aikojen saatossa varsinaisista tileistä ja ne ovat päätyneet Kungliga Bibliotekiin ilmeisesti Uppsalan yliopiston kirjaston kokoelmista – miksi fragementit ovat olleet Uppsalassa on itselleni vielä arvoitus. Arkistojen uudelleen järjestely vaikuttaa siis suuresti siihen, mihin lähteet lopulta päätyvät.

Osa materiaalista on myös nykysin Ruotsin ulkopuolella. Yksi fragmentti uusiokäytettiin Arkerhusissa Norjassa jo vuonna 1621 kahtena pienempänä palasena tilikirjan vahvikkeena, ja nykyisin ne löytyvät Oslosta Riksarkivetista. Alkuperäinen tilikirja ilmeisesti lähetettiin joskus 1600-luvun alkupuolella Akerhusiin ja kannet kierrätettiin siellä uuteen tarkoitukseen. Yksilön vaikutus voidaan havaita englantilaisen professori George Stephensin toimissa. Hän 1700-luvulla keräili Pohjoismaista keskiaikaisia käskirjoitusfragmentteja ja vei ne mukanaa kotimaahansa ja myöhemmin lahjoitti ne British Museumille, josta ne päätyivät British Libraryyn. Viimeisimmän fragmenttien ulkomaille siirron takana sen sijaan on valtiollinen sopimus: Fredrikshamin rauhassa Venäjän ja Ruotsin välillä vuonna 1809 sovittiin, että Suomea koskeva materiaali tulee siirtää Suomeen. Tämän seurauksena osa Suomea koskevista tileistä päätyi Kansalliskirjastoon – kaikkea aineistoa ei lopulta siirretty. Näin yhden käsikirjoituksen lehdet ovat päätyneet neljään maahan.

Onneksi kiinnostus Pohjoismaissa fragmenttiaineistoihin alkoi jo varhain (1860-luvulla) ja puolentoista vuosisadan jälkeen ne ovat suurien katalogi/digitointiprojektien myötä (Ruotsissa Medeltida pergamentomslag ja Suomessa Fragmenta membranea) paremmin käytettävissä. Osa materiaalista täytyi kuitenkin edelleen jäljittää salapoliisin keinoin, sillä katalogit ovat toisinaan puutteellisia – esimerkiksi Vadstenan katalogeissa ei mainita lainkaan keskiaikaisia kansia – ja myös aiemman tutkimuksen viitteet käytettyihin lähteisiin saattavat olla suppeita tai jopa johtaa väärin johtolankojen äärelle. Pienikin painovirhe voi johtaa harhapoluille.

Lopulta tähän päivään käsikirjotuksesta on säilynyt vain noin neljäsosa eli 88 fragmenttia, 324 sivua, joista niistäkin osa on palaneita, vettyneitä, revenneitä tai leikeltyjä. Suuri osa käsikirjoituksen lehdistä päätyi siis muuhun käyttöön, esimerkiksi toisten sidosten vahvikkeeksi, satuloiden pehmikkeeksi tai jopa kengiksi. Toisaalta voidaan ajatela, että uusiokäyttö mahdollisti sen, että teos säilyy tänä päivänä tutkijoiden käytettävissä. Digikamera ja tietokone saattavat palaset taas uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi tutkijan työpöydälle.

Kirjoittaja on FM ja tohtorikoulutettava yleisen historian oppiaineessa. Hän valmistelee väitöskirjaa otsikolla ”Alphabetum distinccionum of Master Mathias of Sweden (c. 1300–1350): its composition, use and intellectual context”

Pohjoismaiset fragmenttikokoelmat:
https://sok.riksarkivet.se/MPO
https://fragmenta.kansalliskirjasto.fi/

Henri Hannula: Kauppatasavallan verotusihme

Intuitiivisesti 1600-luvun Amsterdamista tulee useimmille meistä mieleen kuhiseva maailmankaupungin talous tulppaanikuplineen ja pörssispekulaatioineen. Mielikuvia ovat vahvistaneet viime vuosina niin suositut yleistajuiset tietokirjat, kuten Niall Fergusonin ”The Ascent of Money” kuin ”Tulip Fever” -elokuvan kaltaiset populaarikulttuurin tuotokset. Tätä nopeiden voittojen ja romahdusten maailmaa on kuvattu runsaasti myös historiallisissa dokumenteissa, viimeksi Yleisradiossa esitetyssä ”The Tulip Bubble” -ohjelmassa.

Historiallisen katseen kohdistumiselle pörssikuplien maailmaan on ollut tietenkin ymmärrettävät syyt. Viimeistään Lehman Brothersin konkurssin jälkeen jälkiteollisessa lännessä on kaivattu talouden dynamiikan peruskysymyksiin vastauksia historiallisista analogioista sekä selitysmalleista. Populaareissa esityksissä ei kuitenkaan pureuduta juurikaan pintaa syvemmälle Alankomaiden tasavallan taloudellisen dynamiikan perusrakenteisiin. Mitkä seikat pitivät maan talouden kannalta keskeiset instituutiot ylipäänsä pystyssä ja miksi?

Veroinnovaatioiden maa

Mikäli Alankomaiden tasavallan ja sen rikkaimman alueen, Hollannin maakunnan poliittista, sosiaalista tai taloudellista elämää mielii ymmärtää, on palattava valtionmuodostusprosessin peruskysymyksiin. Maa oli epäilemättä moderneja rahalaitoksia muistuttavien spekulaatiokeskittymien kehto. Oleellista on kuitenkin kysyä mitä tarvittiin tämän synnyttämiseen? Vastaus voi tuntua paradoksaaliselta: kaiken mahdollistaja oli kansalaisia mitä armottomammin verottava hallintoapparaatti. Oli sitten kyse suhteellisen yksinkertaista liikkuvaa kausityötä tekevästä työvoimasta tai vaurastuneesta kaukokauppiasluokasta, missään Euroopassa ei ollut yhtä suuri verokertymä ja tehokas veronkantojärjestelmä kuin Alankomaissa.

Torilla kalaa ruoaksi ostanut kotiapulainen maksoi tuotteen hinnassa sosiaalihistorioitsija Maarten Prakin arvion mukaan noin kolmeakymmentä erilaista välillistä veroa. Hollannin maakunnassa innovatiivisuus kukki verotuskäytännöissä niin, että lopulta edes tuulimyllyjen omistajat eivät olleet turvassa verokarhun kourilta. Vuosittain myllärit joutuivat ostamaan oikeudet kiinteällä veromaksulla maakuntansa tuuliin.

Ylipäänsä koko tasavallassa oli vaikeaa löytää kulutustuotetta, jota ei olisi verotettu. Suurin osa verotuloista saatiin leivän, turpeen, lihatavaroiden ja oluen kaltaisista elintarvikkeista. Erityisesti Itämeren kaupan rooli tämän verotusihmeen synnyssä oli olennainen, koska pitkälti Pohjolan satamista rahdatuilla bulkkitavaroilla synnytettiin 1600-luvulla maahan ylijäämätalous, jossa pörssipeli oli yleensäkin mahdollista. Itämeren viljakauppaa ei siis turhaa kutsuttu ”kaikkien kauppojen äidiksi” (moedernegotie).

Miksi hollantilaiset ja muiden maakuntien asukkaat sitten maksoivat mukisematta, eivätkä nousseet kapinaan? Verojen maksu ei tuolloin, kuten ei nykyäänkään onnistunut aina hymyssä suin. Syitä suhteellisen rauhalliselle elämänmenolle muuten sotaisan vuosisadan aikana voi etsiä hallinnon onnistuneesta partikularistisesta rakenteesta: instituutiot pysyivät lähellä kaupunkien ja kylien asukkaita. Vaurastunutta kauppiaseliittiä odottivat hallintokoneistossa suhteellisen hyvin palkatut luottamustoimet, joiden avulla saattoi kivuta aina tasavallan ylimpään eliittiin, yleissäätyihin (Staten Generaal) saakka.

Tasavallan hyväosaiset saattoivat myös luottaa sosiaalisiin instituutioihin. Kuvaavana esimerkkinä tästä toimivat rikkaiden orpokodit, jotka huolehtivat ilman vanhempia jääneiden lasten kasvatuksesta ja sosiaalistamisesta, verovaroin. Raskaille veroille oli siis odotettavissa oikeitakin vastineita, ainakin riittävän suurelle osalle kaupunkilaiseliittiä. Kyse ei ollut näin ollen pelkästään mafian tarjoamasta palovakuutuksesta.

Miekka sopimusten takaajana

Väkivallan monopoli oli viritetty tasavallassa huippuunsa ja maakuntien armeija sekä laivasto olivat aikansa edistyksellisimmät 1600-luvun alussa. Kaupunkien turvallisuuden takasivat Schutterij-nimiset partiot. Tästä kuuluisana mielikuvamaailman esimerkkinä toimii Rembrantin maalauksesta tuttu Amsterdamin ”yövartio” (Nachtwacht). Väkivaltakoneisto siis toimi ja oli valmiina toimimaan. Näin ollen jopa vihattu veronkerääjien kausityöläisammattikuntakin sai tehdä Amsterdamissa työnsä rauhassa. Ammatin harjoittamiseen riitti veronkeräämisoikeus, jonka kaupungin asukas saattoi ostaa puolivuotiskausittain huutokaupassa – aikansa innovaatio tämäkin.

Oleellinen asia väkivaltamonopolin kehityksen kannalta oli, että vallan keskittäminen yhdelle alueelle tai suvulle ei ollut helppoa hajautetun verojärjestelmän takia. Maakunnalliset verotuotot pysyivät suurimmaksi osaksi aina siellä, mistä ne olivat kerättykin. Tasavallan instituutiot, kuten armeija, rahoitettiin erillisellä vero-osuusjärjestelmällä ja kukin maakunta saattoi päättää itsenäisesti, miten nämä varat kerättiin. Maakuntien itsenäisten asemien vuoksi myös Oranian ruhtinassuku epäonnistui pyrkimyksissään muokata tasavaltaa kohti yleiseurooppalaista monarkistista absolutismia.

Maakuntien laajat itsehallinto-oikeudet takasi tasavallan perustamismyytti, Utrechtin unionisopimus, jonka maakuntien edustajat olivat allekirjoittaneet Espanjan Habsburgeja vastustaneen kapinan aattona vuonna 1579. Amsterdamin kaupunki pysyi vaikutusvaltaisena poliittisena voimana, koska tasavallan instituutioiden pyörittämiseen kerätyistä varoista yli puolet tulivat Hollannin maakunnasta. Taloudellisen ydinalueen poliittiselle pyrkimyksille oli kuitenkin aina rajoite: muiden maakuntien liitot, sekä Oranian ruhtinaiden liittosuhteet usein uskonnolliseen maalaisväestöön. Sisällissodilta joka tapauksessa vältyttiin kaikkien maakuntien onneksi ja ulkoisia uhkia vastaan onnistuttiin puolustautumaan.

Vaikka 1700-luvulla kauppatasavallan suuruudenaika oli ohi ja maa taantui taloudellisesti silminnähden, kyettiin näihin suhdanteisiin sopeutumaan. Vaikka ympäröivien maiden aristokraatit, kuten Montesquieu, näkivät grand toureillaan vain rapistuvan, kaikkialla kansalaisiaan lukuisilla veroillaan kiusaavan entisen merimahdin, oli juuri verotuksen muuntautumiskyvyssä sisäisen koheesion salaisuus. Kassakriisin partaalla olleet maakunnat siirtyivät yhä enemmän luksustuotteiden ja pääoman verottamiseen. Suuria sisäisiä konflikteja saatiin odottaa, kunnes Ranskan vallankumous vei tasavallan kohti yleiseurooppalaista kuohuntaa.

Kirjoittaja on FM, joka tekee väitöskirjatutkimusta Alankomaiden tasavallan taloussuhteista Itämeren piirissä 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkuun. Henri Hannulan oma blogi on osoitteessa https://blogs.helsinki.fi/hhannula/