Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja palkitut gradut

Historian oppiaineessa järjestettiin 12.11.2019 Akateemikko Eino Jutikkala -luento, joka kokosi vajaan puolensataa kiinnostunutta kuulijaa opiskelijoista professoreihin. Vuosittain järjestettävän luennon puhujaksi kutsutaan vuoroin nuoria, vuoroin varttuneempia kotimaisia ja kansainvälisiä tutkijoita.

Tilaisuuden aluksi Professori Laura Kolbe käsitteli lyhyesti historian oppituolien menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta sekä tietenkin Akateemikko Eino Jutikkalaa.

Professori Niklas Jensen-Eriksen sekä dosentti, yliopistonlehtori Mirkka Lappalainen julkistivat professori emeritus Markku Kuisman valokuvan, jonka kehystyttämisestä oli huolehtinut Helsingin yliopiston museo. Kuva ripustetaan Topeliaan historian oppiaineen opetustiloihin.

Tilaisuudessa jaettiin kolme gradupalkintoa vuosien 2018-2019 graduntekijöille. Seuraavat palkitut gradutyöt ovat luettavissa yliopiston Helda-palvelusta.

Johanna Rehn: Hellish Visions: Punishment in Western European Vision Literature, ca. 800–1200 (historia, sv.) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/302979

Lotta Vuorio: Sukupuolittunut liikunta ja kehollisuus 1800-luvun puolivälin Britanniassa (yleinen historia) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/299647

Erkki Hietaniemi: Pohjanmaan rykmentti Preussin sodassa 1626–
1629: Rekryyteistä sotilaiksi ja selviytyminen sotaretkellä (Suomen ja Pohjoismaiden historia, tai oikeastaan jo yhteisen historian maisteriohjelman tutkielma) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/300547

Tämän jälkeen oli vuorossa itse luento, jonka piti Maiju Wuokko.

 

Filosofian tohtori, yliopistonlehtori Maiju Wuokon luento käsitteli historiallisia muutosvoimia, erityisesti liike-elämän merkitystä yhteiskunnallisena toimijana ja tutkimusaiheena. Maiju Wuokko yhdisti luennossaan tieteelliset kysymykset Jutikkalan ja Kuisman tutkimushistorian kautta tutkijasukupolvien vuorovaikutukseen ja tieteen muutosvoimiin.

Lisätietoja Maiju Wuokon tieteellisestä työstä os.
https://www.helsinki.fi/fi/ihmiset/henkilohaku/maiju-wuokko-9100269

Hauska on tietää

Digitaaliset opetuskeinot ovat parhaimmillaan, kun ne kulkevat opetuksen mukana luontevasti. Luonteva käyttö arjessa vaatii kuitenkin omien tietojen päivittämistä. Kun historian koulutusohjelmat järjestivät opetuksen kehittämispäivän, kartoitimme digitaaliseen osaamiseen liittyviä toiveita Flinga-työkalun avulla.

”Haluaisin oppia käyttämään” -ideoinnissa nousi esiin sekä opetuksessa tärkeitä alustoja, toiveita saada ”tehot irti Moodlesta”, uusien viestintäkeinojen kuten videoiden ja podcastien käyttötoiveet, sekä kiinnostus tutkimuksellekin tärkeitä paikkatieto-, big data – ja topic modeling -teemoja kohtaan.

Flinga-ideointia opetuksen digitaidoista

Historian opetusohjelman kehittämispäivässä elokuussa koottiin Flingaan näkemyksiä historian opetuksen digitaitojen oppimistavoitteista. Erityisen tärkeinä nähtiin keskeisten järjestelmien osaaminen. Flinga-kyselyn hallinnoinnista vastasi yliopistonlehtori Maiju Wuokko.

Uusia mahdollisuuksia on avautunut viime vuosina paljon, ja osaamisessakin on siten päivitettävää. Historian kandidaattiohjelma on nyt syksyllä hakemassa rahoitusta Helsingin yliopiston digiloikka-hankkeesta, tavoitteena kehittää juuri tätä osa-aluetta.

Sanna Supponen: Palapeliä kokoamassa – yhden käsikirjoituksen matka 1300-luvulta tutkijan käsiin

Lähde, historian tutkimuksen peruselementti, saattaa kulkea hyvin pitkän ja mutkikkaan matkan ennen kuin se päätyy laatijansa käsistä tutkijan silmien eteen. Se kulkee lukijalta toisella ensin ajankohtaisena ja sitten arkistokappaleena – matkan varrella saattaa mukaan tarttua myös merkkejä näistä käyttäjistä kuten marginaalimerkintöjä tai sivujen väliin unohtuneita kirjanmerkkejä. Lähteen kohtaloon vaikuttaa niin yksilöt, instituutiot kuin toisinaan valtiot. Tässä blogissa tarkastelen yhden lähteen, tässä tapauksessa keskiaikaisen käsikirjoituksen, kohtalon kautta niitä seikkoja, jotka vaikuttavat siihen, mitä meillä on tähän päivään jäänyt tutkittavaksi.

Tutkin väitöskirjassani maisteri Mathias Linköpingläisen (k. n. 1350) teosta Alphabetum Disctinccionum, joka on eräänlainen saarnan valmistelun apuvälineeksi tehty sanakirja. Samankaltaisia teoksia löytyy Euroopasta satoja, mutta tämän kyseisen teoksen poikkeukselliseksi tekee sen harvinaisen laaja koko ja se, että se on ruotsalaisen kirjoittama paikallista käyttöä varten. Toisaalta teos on poikkeuksellinen siksi, että se säilyy ainoastaan keskiaikaisen käsikirjoituksen fragmenteissa hajallaan seitsemässä arkistossa, viidessä eri maassa. Miten tähän tilanteeseen päädyttiin?

Kansalliskirjasto, Fragmenta Membranae, Fm V TH AA 115 1r.

Alkuperäinen käsikirjoitus sijaitsi Vadstenan luostarissa kolmena volyymina. Marginaalimerkinnöistä ja saarnoissa esiintyvistä viitteistä voi päätellä, että kirja oli luostarissa käytössä, eikä vain hyllyn koristeena. Teologinen käyttökirja muuttui kuitenkin reformaation myötä tarpeettomaksi ja koki saman kohtalon kuin tuhannet muutkin luostareiden ja kirkkojen hallussa olleet teokset. Kustaa Vaasan hallinto otti sen omiin tarpeisiinsa, toisin sanoen hajotti käsikirjoituksen ja kierrätti sen lehdet tilikirjojen kansiksi.

Syystä tai toisesta käsikirjoituksesta otettiin aluksi, kuninkaan vierailun yhteydessä vuonna 1543, uusiokäyttön vain kaksi kolmesta volyymista. Kirjan ensimmäinen osa säilyi luostarissa sen sulkemiseen (1595) asti ja hajotettiin vasta vuosisadan vaihteen tienoilla Vadstenan linnassa. Se käytettiin pääasiassa paikallisiin oikeudellisiin tileihin, mistä syystä osa säilyneistä lehdistä on tänä päivänä Vadstenan Landsarkivetissa. Tosin ne välillä ovat siirtyneet Götan hovioikeuden perustamisen myötä Jönköpingiin ja sieltä palanneet Vadstenaan vasta muutamia vuosia sitten arkistojen uudelleenjärjestelyn yhteydessä.

Kaksi muuta osaa päätyivät Tukholmaan, kuninkaan kamariin, jossa ne käytettiin vuosien 1556– 1579 välisenä aikana erilaisiin ja eri alueita koskeviin voutien, sotaväen ja linnan tileihin. Tämä hajanaisuus on vaikuttanut merkittävästi lehtien myöhempään kohtaloon, sillä nykyisin Ruotsin Riksarkivetissa tilit ja niiden ohella kansina toimivat fragmentit ovat jaettu tilien sisällön mukaisesti eri arkistoihin. Sotaväkeä koskeva aineisto on Krigsarkivetissa, linnaa koskevat tilit Slottsarkivetissa ja loput pääarkistossa Mariebergissa: kaikissa näissä kokoelmissa on vähintään yksi lehti aineistostani. Kymmenkunta linnaa tai sotaväkeä koskevaa Alphabetumin fragmenttia on lisäksi irrotettu aikojen saatossa varsinaisista tileistä ja ne ovat päätyneet Kungliga Bibliotekiin ilmeisesti Uppsalan yliopiston kirjaston kokoelmista – miksi fragementit ovat olleet Uppsalassa on itselleni vielä arvoitus. Arkistojen uudelleen järjestely vaikuttaa siis suuresti siihen, mihin lähteet lopulta päätyvät.

Osa materiaalista on myös nykysin Ruotsin ulkopuolella. Yksi fragmentti uusiokäytettiin Arkerhusissa Norjassa jo vuonna 1621 kahtena pienempänä palasena tilikirjan vahvikkeena, ja nykyisin ne löytyvät Oslosta Riksarkivetista. Alkuperäinen tilikirja ilmeisesti lähetettiin joskus 1600-luvun alkupuolella Akerhusiin ja kannet kierrätettiin siellä uuteen tarkoitukseen. Yksilön vaikutus voidaan havaita englantilaisen professori George Stephensin toimissa. Hän 1700-luvulla keräili Pohjoismaista keskiaikaisia käskirjoitusfragmentteja ja vei ne mukanaa kotimaahansa ja myöhemmin lahjoitti ne British Museumille, josta ne päätyivät British Libraryyn. Viimeisimmän fragmenttien ulkomaille siirron takana sen sijaan on valtiollinen sopimus: Fredrikshamin rauhassa Venäjän ja Ruotsin välillä vuonna 1809 sovittiin, että Suomea koskeva materiaali tulee siirtää Suomeen. Tämän seurauksena osa Suomea koskevista tileistä päätyi Kansalliskirjastoon – kaikkea aineistoa ei lopulta siirretty. Näin yhden käsikirjoituksen lehdet ovat päätyneet neljään maahan.

Onneksi kiinnostus Pohjoismaissa fragmenttiaineistoihin alkoi jo varhain (1860-luvulla) ja puolentoista vuosisadan jälkeen ne ovat suurien katalogi/digitointiprojektien myötä (Ruotsissa Medeltida pergamentomslag ja Suomessa Fragmenta membranea) paremmin käytettävissä. Osa materiaalista täytyi kuitenkin edelleen jäljittää salapoliisin keinoin, sillä katalogit ovat toisinaan puutteellisia – esimerkiksi Vadstenan katalogeissa ei mainita lainkaan keskiaikaisia kansia – ja myös aiemman tutkimuksen viitteet käytettyihin lähteisiin saattavat olla suppeita tai jopa johtaa väärin johtolankojen äärelle. Pienikin painovirhe voi johtaa harhapoluille.

Lopulta tähän päivään käsikirjotuksesta on säilynyt vain noin neljäsosa eli 88 fragmenttia, 324 sivua, joista niistäkin osa on palaneita, vettyneitä, revenneitä tai leikeltyjä. Suuri osa käsikirjoituksen lehdistä päätyi siis muuhun käyttöön, esimerkiksi toisten sidosten vahvikkeeksi, satuloiden pehmikkeeksi tai jopa kengiksi. Toisaalta voidaan ajatela, että uusiokäyttö mahdollisti sen, että teos säilyy tänä päivänä tutkijoiden käytettävissä. Digikamera ja tietokone saattavat palaset taas uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi tutkijan työpöydälle.

Kirjoittaja on FM ja tohtorikoulutettava yleisen historian oppiaineessa. Hän valmistelee väitöskirjaa otsikolla ”Alphabetum distinccionum of Master Mathias of Sweden (c. 1300–1350): its composition, use and intellectual context”

Pohjoismaiset fragmenttikokoelmat:
https://sok.riksarkivet.se/MPO
https://fragmenta.kansalliskirjasto.fi/

Soile Ylivuori: Postdoc Lontoossa – historianopetuksen kulttuuri- ja resurssieroja

Väiteltyäni yleisestä historiasta Helsingistä vuoden 2015 lopussa olen työskennellyt nyt vuoden verran Lontoossa Queen Mary -yliopistossa tutkijatohtorina. Vaikka pestini onkin tutkimusfellowship, halusin myös opetuskokemusta britannialaisesta yliopistosta, minkä seurauksena päädyin täksi kevääksi osaksi ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitetun, 1500–1700-lukujen eurooppalaisen historian kurssin opetustiimiä.

Opiskelijoita kurssilla on noin 120, ja opetus koostuu viikoittaisesta massaluennosta (50 min) ja pienryhmäseminaarista (12-15 opiskelijaa, 50 min). Opiskelijoiden valtaisan määrän takia kurssia opettaa kymmenhenkinen iskujoukko, joista osa pitää vain luentoja, osa pelkkiä seminaareja, ja osa – kuten minä – molempia.

Britannian yliopisto-opetus eroaa luonnollisesti monin tavoin Suomesta; opiskelijoita vuosikurssilla on enemmän, luennot ovat lyhyempiä, arvosanajärjestelmä on täysin toisenlainen. Käytännön tasolla aloittelevaa opettajaa eniten hämmästyttää kuitenkin se monitasoinen järjestelmä, joka kätkeytyy sen opiskelijoille torstaiaamuna pidettävän 50-minuuttisen luennon taakse. Näkökulmasta riippuen brittijärjestelmä on joko äärimmäisen byrokraattinen – tai tarjoaa niin opettajalle kuin opiskelijallekin äärimmäisen pitkälle viedyn tukiverkoston.

Opetuskokemukseni Helsingin yliopistossa olivat monin tavoin todella upeita ja palkitsevia. Sain opettaa omia erikoisosaamisalueitani valitsemillani metodeilla, ja opiskelijat olivat ihania, motivoituneita ja teräviä. Toisaalta opetuskokemus oli myös varsin yksinäinen; valmistautuessani opettamaan ensimmäistä kurssiani en ollut mahtunut mukaan henkilökunnalle tarjotulle yliopistopedagogiikan kurssille enkä tiennyt keneltä voisin saada käytännön tukea tuntien suunnitteluun tai opetuksen sisältöihin. Vaikka kaikki kääntyi lopulta parhain päin, kokemus ensimmäisen kurssini valmistelusta ja opettamisesta muistutti kovasti uimaan opettelua metodilla ”pudotetaan syvään päähän ja katsotaan, selviääkö kokelas hengissä”.

Queen Maryssa kaikki on toisin. Opettamaan on suorastaan mahdotonta päästä käymättä ensin läpi useita erilaisia ja eri tahojen tarjoamia valmistavia koulutuksia. Yliopisto tarjoaa erilaisia opetuksen kehittämiseen tarkoitettuja workshoppeja, joihin ilmoittautuminen on suosittua ja suotavaa. Historian laitos järjestää kaikille uusille opettajille kuukausittain seminaareja opetuksen käytännön kiemuroista, arvioinnista sekä pedagogisista tavoitteista ja metodeista. Laitoksella on myös useita opetuksen eri osa-alueiden vastuuopettajia, minkä seurauksena kaltaisellani aloittelevalla opettajalla on aina matalan kynnyksen henkilö, jonka oveen koputtaa tai jolle lähettää sähköpostia typeristä mieleen juolahtavista kysymyksistä.

Lisäksi opettamani kurssin vastuuopettaja tarjoaa tukea, ja kurssin opetustiimi pitää säännöllisiä tapaamisia, joissa puimme opetuksen haasteita ja jaamme toisillemme hyväksihavaittuja materiaaleja ja metodeja. (Aloittelevaa) opettajaa todella ohjataan kädestä pitäen, mistä varsinkin eri maista ja akateemisista systeemeistä tulevat akateemikot ovat todella kiitollisia. Toisaalta kaikkeen tähän menee tietysti myös paljon aikaa, ja odotan lievällä kauhulla esseiden ja kokeiden arviointia, mikä tehdään tuplana opiskelijoiden oikeusturvan varmistamiseksi.

Tämän kaiken mahdollistaa henkilökunnan moninkertainen määrä suomalaisiin yliopistoihin verrattuna. Queen Maryn historian laitoksella on 55 vakinaista tutkimus- ja opetushenkilökunnan jäsentä. 47 ”teaching associatea” eli osa- tai väliaikaista opetustyötä tekevää. 12 tutkijatohtoria, joista osa myös opettaa. 11 hallinnollista työntekijää mahdollistamassa sen, että tutkijat, opettajat ja opiskelijat voivat keskittyä varsinaisiin tehtäviinsä vaikkapa kopiokoneen tai tilavarausjärjestelmän kanssa tappelemisen sijaan.

Opiskelijoitakin on luonnollisesti suomalaisyliopistoja enemmän, mutta henkilökunnan ja opiskelijoiden määrällisessä suhteessa on silti vissi ero. Käytännön puitteet toki jättävät usein toivomisen varaa täälläkin. Videotykin tilttaaminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, opetustilat ovat usein ahtaat, hankalat ja epätarkoituksenmukaiset, virtuaalinen oppimisalusta on monimutkaisuudessaan ja puutteellisuudessaan lähes mahdoton käyttää.

Myös opiskelijan näkökulmasta yliopisto ja laitos tarjoavat uskomattoman tukiverkoston. Jokaisella opiskelijalla on oma tutoropettaja, jonka kanssa tapaamisia järjestetään kuukausittain. Kurssien vetäjille teroitetaan opiskelijoiden kokonaisvaltaista huolenpitoa; esimerkiksi poissaolo luennolta tai seminaarista johtaa automaattisesti yhteydenottoon paitsi opiskelijaan itseensä, myös hänen tutoropettajaansa, opetuksesta vastaavaan opettajaan sekä oppiaineen toimistoon. Näin pyritään varmistamaan, että opiskelijalla on kaikki hyvin ja tarvittaessa puuttumaan varhaisessa vaiheessa erilaisiin terveydellisiin, sosiaalisiin tai taloudellisiin ongelmiin.

Opettajia myös jatkuvasti muistutetaan siitä, kuinka voidaan ottaa opetuksessa huomioon erilaiset oppijat ja opiskelijoiden mahdolliset (mielen)terveydelliset ongelmat sekä tukea erilaisia vähemmistöjä. Tämän huolehtivaisuuden kääntöpuoli on tietenkin se, että opiskelijoita valvotaan herkeämättä tavalla, joka saattaa tuntua jopa ahdistavalta. Suomalainen ”akateeminen vapaus”, jossa opiskelija saa halutessaan keskittyä vaikkapa järjestötoimintaan opiskelun kustannuksella, on brittiyliopistoista kaukana.

Tämän niin opettajien kuin opiskelijoidenkin valvonnan taustalla ovat luonnollisesti taloudelliset tekijät. Opiskelijat maksavat koulutuksestaan yli 9000 puntaa vuodessa ja odottavat saavansa rahoillensa vastinetta. Samaan aikaan yhä suurempi osa yliopiston rahoituksesta on riippuvaista opetusministeriön lanseeraamasta erityisestä Teaching Excellence and Student Outcomes Frameworkista, jossa opiskelijoiden tyytyväisyyden ja opetuksen laadun mittaaminen sanelevat tulevan budjetin suuruuden.

Kun Suomessa mietitään vaikkapa yliopistojen lukukausimaksuja, on hyvä pitää mielessä, että voidakseen tarjota maksaville opiskelijoille esimerkiksi brittiyliopistoja vastaavaa palvelua yliopistojen olisi pikemminkin kasvatettava niin akateemisen kuin hallintohenkilökuntansakin määrää – ei supistettava sitä kuten viime aikoina on tehty.

Torstaiaamuna luentosaliin astuessani en kuitenkaan mieti yliopistopolitiikkaa tai byrokratian kiemuroita, vaan sitä, kuinka opiskelijat täällä ovat ihania, motivoituneita ja teräviä, aivan kuten Suomessakin. Erot ovat järjestelmässä, eivät itse työssä.

Kirjoittaja on FT, joka työskentelee Queen Mary University of Londonissa postdoc-tutkijana Marie Curie -fellowshipin turvin. Tutkimus käsittelee englantilaisuuden rakentumista kansallisena ja rodullisena identiteettinä 1700-luvulla.

Tervetuloa, lukija!

Helsingin yliopiston Topelia-korttelissa tutkitaan ja opetetaan historiaa. Kuva: Henrika Tandefelt

Tämä blogi on perustettu kurkistusikkunaksi Helsingin yliopiston historian yksikön toimintaan. Blogiamme kirjoittavat historian tutkijat, opettajat ja opiskelijat.  Kirjoitamme havainnoista ja löydöistä, jotka liittyvät historiaan, historian tutkimiseen, historian opetukseen ja historiatietoon. Tavoitteena on tuoda yhteen historian yksikön väkeä, heidän työtään ja ajatuksiaan. Haluamme kertoa myös muille siitä, mitä kaikkea yksikössämme on meneillään.

Blogi ei ole ajankohtaisten opetusasioiden tiedotuskanava, mutta käsittelemme ajankohtaisia asioita, jotka liittyvät historian yksikköön ja sen jäsenten toimintaan. Pian voit seurata uutisvirtaamme myös facebook-sivuillamme. Virallisesti blogi aloittaakin toimintansa ensi viikolla, facebook-sivujen julkistamisen yhteydessä.

Kuten tavallista, blogitekstit edustavat kirjoittajiensa näkemyksiä, ei välttämättä yksikön tai yliopiston yleistä linjaa. Joka tapauksessa kirjoittajia yhdistää kiinnostus menneisyyttä ja sen tutkimista kohtaan.

Oletko historian tutkija tai opiskelija ja onko sinulla ajatus historiaan liittyvästä blogiaiheesta, joka sopisi aiheisiimme? Ota yhteyttä vastaaviin toimittajiin!

Mukana muun muassa Anu Lahtinen – anu.z.lahtinen@helsinki.fi, Reetta Hänninen – reetta.hanninen@helsinki.fi, Henrika Tandefelt – henrika.tandefelt@helsinki.fi, Maiju Wuokko – maiju.wuokko@helsinki.fi.