Väiteltyäni yleisestä historiasta Helsingistä vuoden 2015 lopussa olen työskennellyt nyt vuoden verran Lontoossa Queen Mary -yliopistossa tutkijatohtorina. Vaikka pestini onkin tutkimusfellowship, halusin myös opetuskokemusta britannialaisesta yliopistosta, minkä seurauksena päädyin täksi kevääksi osaksi ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitetun, 1500–1700-lukujen eurooppalaisen historian kurssin opetustiimiä.
Opiskelijoita kurssilla on noin 120, ja opetus koostuu viikoittaisesta massaluennosta (50 min) ja pienryhmäseminaarista (12-15 opiskelijaa, 50 min). Opiskelijoiden valtaisan määrän takia kurssia opettaa kymmenhenkinen iskujoukko, joista osa pitää vain luentoja, osa pelkkiä seminaareja, ja osa – kuten minä – molempia.
Britannian yliopisto-opetus eroaa luonnollisesti monin tavoin Suomesta; opiskelijoita vuosikurssilla on enemmän, luennot ovat lyhyempiä, arvosanajärjestelmä on täysin toisenlainen. Käytännön tasolla aloittelevaa opettajaa eniten hämmästyttää kuitenkin se monitasoinen järjestelmä, joka kätkeytyy sen opiskelijoille torstaiaamuna pidettävän 50-minuuttisen luennon taakse. Näkökulmasta riippuen brittijärjestelmä on joko äärimmäisen byrokraattinen – tai tarjoaa niin opettajalle kuin opiskelijallekin äärimmäisen pitkälle viedyn tukiverkoston.
Opetuskokemukseni Helsingin yliopistossa olivat monin tavoin todella upeita ja palkitsevia. Sain opettaa omia erikoisosaamisalueitani valitsemillani metodeilla, ja opiskelijat olivat ihania, motivoituneita ja teräviä. Toisaalta opetuskokemus oli myös varsin yksinäinen; valmistautuessani opettamaan ensimmäistä kurssiani en ollut mahtunut mukaan henkilökunnalle tarjotulle yliopistopedagogiikan kurssille enkä tiennyt keneltä voisin saada käytännön tukea tuntien suunnitteluun tai opetuksen sisältöihin. Vaikka kaikki kääntyi lopulta parhain päin, kokemus ensimmäisen kurssini valmistelusta ja opettamisesta muistutti kovasti uimaan opettelua metodilla ”pudotetaan syvään päähän ja katsotaan, selviääkö kokelas hengissä”.
Queen Maryssa kaikki on toisin. Opettamaan on suorastaan mahdotonta päästä käymättä ensin läpi useita erilaisia ja eri tahojen tarjoamia valmistavia koulutuksia. Yliopisto tarjoaa erilaisia opetuksen kehittämiseen tarkoitettuja workshoppeja, joihin ilmoittautuminen on suosittua ja suotavaa. Historian laitos järjestää kaikille uusille opettajille kuukausittain seminaareja opetuksen käytännön kiemuroista, arvioinnista sekä pedagogisista tavoitteista ja metodeista. Laitoksella on myös useita opetuksen eri osa-alueiden vastuuopettajia, minkä seurauksena kaltaisellani aloittelevalla opettajalla on aina matalan kynnyksen henkilö, jonka oveen koputtaa tai jolle lähettää sähköpostia typeristä mieleen juolahtavista kysymyksistä.
Lisäksi opettamani kurssin vastuuopettaja tarjoaa tukea, ja kurssin opetustiimi pitää säännöllisiä tapaamisia, joissa puimme opetuksen haasteita ja jaamme toisillemme hyväksihavaittuja materiaaleja ja metodeja. (Aloittelevaa) opettajaa todella ohjataan kädestä pitäen, mistä varsinkin eri maista ja akateemisista systeemeistä tulevat akateemikot ovat todella kiitollisia. Toisaalta kaikkeen tähän menee tietysti myös paljon aikaa, ja odotan lievällä kauhulla esseiden ja kokeiden arviointia, mikä tehdään tuplana opiskelijoiden oikeusturvan varmistamiseksi.
Tämän kaiken mahdollistaa henkilökunnan moninkertainen määrä suomalaisiin yliopistoihin verrattuna. Queen Maryn historian laitoksella on 55 vakinaista tutkimus- ja opetushenkilökunnan jäsentä. 47 ”teaching associatea” eli osa- tai väliaikaista opetustyötä tekevää. 12 tutkijatohtoria, joista osa myös opettaa. 11 hallinnollista työntekijää mahdollistamassa sen, että tutkijat, opettajat ja opiskelijat voivat keskittyä varsinaisiin tehtäviinsä vaikkapa kopiokoneen tai tilavarausjärjestelmän kanssa tappelemisen sijaan.
Opiskelijoitakin on luonnollisesti suomalaisyliopistoja enemmän, mutta henkilökunnan ja opiskelijoiden määrällisessä suhteessa on silti vissi ero. Käytännön puitteet toki jättävät usein toivomisen varaa täälläkin. Videotykin tilttaaminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, opetustilat ovat usein ahtaat, hankalat ja epätarkoituksenmukaiset, virtuaalinen oppimisalusta on monimutkaisuudessaan ja puutteellisuudessaan lähes mahdoton käyttää.
Myös opiskelijan näkökulmasta yliopisto ja laitos tarjoavat uskomattoman tukiverkoston. Jokaisella opiskelijalla on oma tutoropettaja, jonka kanssa tapaamisia järjestetään kuukausittain. Kurssien vetäjille teroitetaan opiskelijoiden kokonaisvaltaista huolenpitoa; esimerkiksi poissaolo luennolta tai seminaarista johtaa automaattisesti yhteydenottoon paitsi opiskelijaan itseensä, myös hänen tutoropettajaansa, opetuksesta vastaavaan opettajaan sekä oppiaineen toimistoon. Näin pyritään varmistamaan, että opiskelijalla on kaikki hyvin ja tarvittaessa puuttumaan varhaisessa vaiheessa erilaisiin terveydellisiin, sosiaalisiin tai taloudellisiin ongelmiin.
Opettajia myös jatkuvasti muistutetaan siitä, kuinka voidaan ottaa opetuksessa huomioon erilaiset oppijat ja opiskelijoiden mahdolliset (mielen)terveydelliset ongelmat sekä tukea erilaisia vähemmistöjä. Tämän huolehtivaisuuden kääntöpuoli on tietenkin se, että opiskelijoita valvotaan herkeämättä tavalla, joka saattaa tuntua jopa ahdistavalta. Suomalainen ”akateeminen vapaus”, jossa opiskelija saa halutessaan keskittyä vaikkapa järjestötoimintaan opiskelun kustannuksella, on brittiyliopistoista kaukana.
Tämän niin opettajien kuin opiskelijoidenkin valvonnan taustalla ovat luonnollisesti taloudelliset tekijät. Opiskelijat maksavat koulutuksestaan yli 9000 puntaa vuodessa ja odottavat saavansa rahoillensa vastinetta. Samaan aikaan yhä suurempi osa yliopiston rahoituksesta on riippuvaista opetusministeriön lanseeraamasta erityisestä Teaching Excellence and Student Outcomes Frameworkista, jossa opiskelijoiden tyytyväisyyden ja opetuksen laadun mittaaminen sanelevat tulevan budjetin suuruuden.
Kun Suomessa mietitään vaikkapa yliopistojen lukukausimaksuja, on hyvä pitää mielessä, että voidakseen tarjota maksaville opiskelijoille esimerkiksi brittiyliopistoja vastaavaa palvelua yliopistojen olisi pikemminkin kasvatettava niin akateemisen kuin hallintohenkilökuntansakin määrää – ei supistettava sitä kuten viime aikoina on tehty.
Torstaiaamuna luentosaliin astuessani en kuitenkaan mieti yliopistopolitiikkaa tai byrokratian kiemuroita, vaan sitä, kuinka opiskelijat täällä ovat ihania, motivoituneita ja teräviä, aivan kuten Suomessakin. Erot ovat järjestelmässä, eivät itse työssä.
Kirjoittaja on FT, joka työskentelee Queen Mary University of Londonissa postdoc-tutkijana Marie Curie -fellowshipin turvin. Tutkimus käsittelee englantilaisuuden rakentumista kansallisena ja rodullisena identiteettinä 1700-luvulla.