Soile Ylivuori: Postdoc Lontoossa – historianopetuksen kulttuuri- ja resurssieroja

Väiteltyäni yleisestä historiasta Helsingistä vuoden 2015 lopussa olen työskennellyt nyt vuoden verran Lontoossa Queen Mary -yliopistossa tutkijatohtorina. Vaikka pestini onkin tutkimusfellowship, halusin myös opetuskokemusta britannialaisesta yliopistosta, minkä seurauksena päädyin täksi kevääksi osaksi ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitetun, 1500–1700-lukujen eurooppalaisen historian kurssin opetustiimiä.

Opiskelijoita kurssilla on noin 120, ja opetus koostuu viikoittaisesta massaluennosta (50 min) ja pienryhmäseminaarista (12-15 opiskelijaa, 50 min). Opiskelijoiden valtaisan määrän takia kurssia opettaa kymmenhenkinen iskujoukko, joista osa pitää vain luentoja, osa pelkkiä seminaareja, ja osa – kuten minä – molempia.

Britannian yliopisto-opetus eroaa luonnollisesti monin tavoin Suomesta; opiskelijoita vuosikurssilla on enemmän, luennot ovat lyhyempiä, arvosanajärjestelmä on täysin toisenlainen. Käytännön tasolla aloittelevaa opettajaa eniten hämmästyttää kuitenkin se monitasoinen järjestelmä, joka kätkeytyy sen opiskelijoille torstaiaamuna pidettävän 50-minuuttisen luennon taakse. Näkökulmasta riippuen brittijärjestelmä on joko äärimmäisen byrokraattinen – tai tarjoaa niin opettajalle kuin opiskelijallekin äärimmäisen pitkälle viedyn tukiverkoston.

Opetuskokemukseni Helsingin yliopistossa olivat monin tavoin todella upeita ja palkitsevia. Sain opettaa omia erikoisosaamisalueitani valitsemillani metodeilla, ja opiskelijat olivat ihania, motivoituneita ja teräviä. Toisaalta opetuskokemus oli myös varsin yksinäinen; valmistautuessani opettamaan ensimmäistä kurssiani en ollut mahtunut mukaan henkilökunnalle tarjotulle yliopistopedagogiikan kurssille enkä tiennyt keneltä voisin saada käytännön tukea tuntien suunnitteluun tai opetuksen sisältöihin. Vaikka kaikki kääntyi lopulta parhain päin, kokemus ensimmäisen kurssini valmistelusta ja opettamisesta muistutti kovasti uimaan opettelua metodilla ”pudotetaan syvään päähän ja katsotaan, selviääkö kokelas hengissä”.

Queen Maryssa kaikki on toisin. Opettamaan on suorastaan mahdotonta päästä käymättä ensin läpi useita erilaisia ja eri tahojen tarjoamia valmistavia koulutuksia. Yliopisto tarjoaa erilaisia opetuksen kehittämiseen tarkoitettuja workshoppeja, joihin ilmoittautuminen on suosittua ja suotavaa. Historian laitos järjestää kaikille uusille opettajille kuukausittain seminaareja opetuksen käytännön kiemuroista, arvioinnista sekä pedagogisista tavoitteista ja metodeista. Laitoksella on myös useita opetuksen eri osa-alueiden vastuuopettajia, minkä seurauksena kaltaisellani aloittelevalla opettajalla on aina matalan kynnyksen henkilö, jonka oveen koputtaa tai jolle lähettää sähköpostia typeristä mieleen juolahtavista kysymyksistä.

Lisäksi opettamani kurssin vastuuopettaja tarjoaa tukea, ja kurssin opetustiimi pitää säännöllisiä tapaamisia, joissa puimme opetuksen haasteita ja jaamme toisillemme hyväksihavaittuja materiaaleja ja metodeja. (Aloittelevaa) opettajaa todella ohjataan kädestä pitäen, mistä varsinkin eri maista ja akateemisista systeemeistä tulevat akateemikot ovat todella kiitollisia. Toisaalta kaikkeen tähän menee tietysti myös paljon aikaa, ja odotan lievällä kauhulla esseiden ja kokeiden arviointia, mikä tehdään tuplana opiskelijoiden oikeusturvan varmistamiseksi.

Tämän kaiken mahdollistaa henkilökunnan moninkertainen määrä suomalaisiin yliopistoihin verrattuna. Queen Maryn historian laitoksella on 55 vakinaista tutkimus- ja opetushenkilökunnan jäsentä. 47 ”teaching associatea” eli osa- tai väliaikaista opetustyötä tekevää. 12 tutkijatohtoria, joista osa myös opettaa. 11 hallinnollista työntekijää mahdollistamassa sen, että tutkijat, opettajat ja opiskelijat voivat keskittyä varsinaisiin tehtäviinsä vaikkapa kopiokoneen tai tilavarausjärjestelmän kanssa tappelemisen sijaan.

Opiskelijoitakin on luonnollisesti suomalaisyliopistoja enemmän, mutta henkilökunnan ja opiskelijoiden määrällisessä suhteessa on silti vissi ero. Käytännön puitteet toki jättävät usein toivomisen varaa täälläkin. Videotykin tilttaaminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, opetustilat ovat usein ahtaat, hankalat ja epätarkoituksenmukaiset, virtuaalinen oppimisalusta on monimutkaisuudessaan ja puutteellisuudessaan lähes mahdoton käyttää.

Myös opiskelijan näkökulmasta yliopisto ja laitos tarjoavat uskomattoman tukiverkoston. Jokaisella opiskelijalla on oma tutoropettaja, jonka kanssa tapaamisia järjestetään kuukausittain. Kurssien vetäjille teroitetaan opiskelijoiden kokonaisvaltaista huolenpitoa; esimerkiksi poissaolo luennolta tai seminaarista johtaa automaattisesti yhteydenottoon paitsi opiskelijaan itseensä, myös hänen tutoropettajaansa, opetuksesta vastaavaan opettajaan sekä oppiaineen toimistoon. Näin pyritään varmistamaan, että opiskelijalla on kaikki hyvin ja tarvittaessa puuttumaan varhaisessa vaiheessa erilaisiin terveydellisiin, sosiaalisiin tai taloudellisiin ongelmiin.

Opettajia myös jatkuvasti muistutetaan siitä, kuinka voidaan ottaa opetuksessa huomioon erilaiset oppijat ja opiskelijoiden mahdolliset (mielen)terveydelliset ongelmat sekä tukea erilaisia vähemmistöjä. Tämän huolehtivaisuuden kääntöpuoli on tietenkin se, että opiskelijoita valvotaan herkeämättä tavalla, joka saattaa tuntua jopa ahdistavalta. Suomalainen ”akateeminen vapaus”, jossa opiskelija saa halutessaan keskittyä vaikkapa järjestötoimintaan opiskelun kustannuksella, on brittiyliopistoista kaukana.

Tämän niin opettajien kuin opiskelijoidenkin valvonnan taustalla ovat luonnollisesti taloudelliset tekijät. Opiskelijat maksavat koulutuksestaan yli 9000 puntaa vuodessa ja odottavat saavansa rahoillensa vastinetta. Samaan aikaan yhä suurempi osa yliopiston rahoituksesta on riippuvaista opetusministeriön lanseeraamasta erityisestä Teaching Excellence and Student Outcomes Frameworkista, jossa opiskelijoiden tyytyväisyyden ja opetuksen laadun mittaaminen sanelevat tulevan budjetin suuruuden.

Kun Suomessa mietitään vaikkapa yliopistojen lukukausimaksuja, on hyvä pitää mielessä, että voidakseen tarjota maksaville opiskelijoille esimerkiksi brittiyliopistoja vastaavaa palvelua yliopistojen olisi pikemminkin kasvatettava niin akateemisen kuin hallintohenkilökuntansakin määrää – ei supistettava sitä kuten viime aikoina on tehty.

Torstaiaamuna luentosaliin astuessani en kuitenkaan mieti yliopistopolitiikkaa tai byrokratian kiemuroita, vaan sitä, kuinka opiskelijat täällä ovat ihania, motivoituneita ja teräviä, aivan kuten Suomessakin. Erot ovat järjestelmässä, eivät itse työssä.

Kirjoittaja on FT, joka työskentelee Queen Mary University of Londonissa postdoc-tutkijana Marie Curie -fellowshipin turvin. Tutkimus käsittelee englantilaisuuden rakentumista kansallisena ja rodullisena identiteettinä 1700-luvulla.

Rose-Marie Peake: Onnellinen postdoc Ranskassa

Näiden parin kuukauden aikana Ranskassa olen ollut lähes joka päivä todella onnellinen ja vain muutamana päivänä stressikuoleman partaalla, toisin kuin viimeisen vuoden aikana Suomessa.

En voi kieltää, etteikö asiaan vaikuttaisi ranskalainen hyvä elämä: yliopistoni, Université François-Rabelais (http://www.univ-tours.fr/), sijaitsee renessanssiarkkitehtuuristaan tunnetussa kauniissa pikkukaupungissa Toursissa, asun 200 vuotta vanhassa talossa henkeäsalpaavan kauniin katedraalin kupeessa, nautin korttelini lukuisista leipomoista, ravintoloista  ja pikkuliikkeistä mutta myös luonnosta ja linnuista Loire-joen varrella ja kiertelen vapaa-aikanani Loiren laakson lukuisissa isolla rahalla restauroiduissa linnoissa ja kirkoissa.

Kaikkialla – kuten sanomalehdissä, televisiossa ja katukylteissä – puhutaan historiasta, filosofiasta ja taiteesta. Ihmiset istuvat valkokantisten klassikkopokkareiden kanssa puistoissa. Kaupunki on kuin yksi suuri humanistinen tiedekunta.

Suurin osa Ranskan historian merkittävistä tapahtumista ennen vallankumousta liittyy tähän seutuun. Lisäksi kotikatuni toimii tutkimusaiheeni, katolisuuden ja seksuaalisuuden, elävänä laboratoriona: katedraalin liepeillä päivystää lähes joka päivä kaksi vähäpukeista rouvaa. Ilmeisesti kauppa käy.

Tärkein onnellisuuden lähde löytyy kuitenkin siitä sielunrauhasta, jonka kokoaikainen ja kunnollinen apuraha sekä yliopistoyhteisö tuovat.

Väittelin yleisestä historiasta Helsingin yliopistolla kohtalokkaana perjantaina marraskuussa 2015, jolloin Daesh (kuten Isistä täällä poliittisista syistä kutsutaan) iski Pariisiin. Karonkka meni vielä iloisissa tunnelmissa, mutta seuraavana aamuna ilo vaihtui järkytykseen kännykän avattuani. Iskut vaikuttivat myös postdoc-suunnitelmiini, sillä yhtäkkiä tutkimusjakso Ranskassa lapsen kanssa kahdestaan, kuten olin suunnitellut, ei tuntunutkaan kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Pistin silti jäitä hattuun ja asiat mittasuhteisiin, ja lähetin hakemuksen Säätiöiden postdoc-poolille (http://www.postdocpooli.fi/) tammikuun 2016 haussa, aikomuksenani viettää lukuvuosi Pariisissa.

Pari kuukautta myöhemmin tullut tieto apurahan myöntämisestä oli suuri yllätys ja helpotus. Kaikki postdoc-apurahahakemukseni syksyltä olivat vetäneet vesiperän. Olin jäänyt työmarkkinatuelle tammikuussa, vaikka tällöin en toki saanut kuin muutaman euron karenssin vuoksi.

Toimeentulotukihakemukseni hylättiin, koska virkailija oli nähnyt tiliotteellani sievoisen summan rahaa: yliopiston myöntämän väitöskirjan painatustuen. Valitusprosessi kesti puoli vuotta, mutta onneksi voitin sen. Rahat tulivat tosin auttamattomasti liian myöhään…

Työmarkkinatuki lapsikorotuksella, kun se lopulta ilmestyi tilille, ei sekään ollut päätä huimaava. Vaikka olin kirjoittanut väitöskirjani Suomen parhaan eli Koneen säätiön apurahan turvin, tipuin minimille. Työmarkkinatuen jälkeenkin vuokraa jäi maksettavaksi vielä 400 euroa. Onneksi sain pian osa-aikaisia järjestötöitä.

Perhesyistä jouduin lykkäämään apurahakauden aloitusta ja vietin uskomattoman hektiset 17 kuukautta tasapainotellen järjestö- ja tutkimustöiden välillä. Raha oli jatkuvasti tiukalla ja hermot riekaleina.

Seurasin huolestuneena Ranskan turvallisuustilannetta, ja loppukeväästä 2017 lähtö alkoi stressata toden teolla. Olisin ehkä yksin ja perheettömänä pelännyt vähemmän, mutta lapsen vieminen levottomaan suurkaupunkiin tuntui liian isolta uhraukselta pätkätyön ja kaikin puolin epävarman akateemisen uran vuoksi.

Keskustelinkin asiasta apurahan myöntäneen Suomalaisen tiedeakatemian (https://www.acadsci.fi/) kanssa, joka hyvin ymmärtäväisesti antoi minulle luvan vaihtaa tutkimuslaitosta Pariisista pienempään kaupunkiin.

Päädyin Toursiin erään ranskalaisen tutkijatuttuni kautta, jonka tapasin alun perin kesällä 2014 New Yorkissa eräässä naishistorian konferenssissa. Hélène Michon kutsui minut heti seuraavana kesänä tutkimuslaitoksensa järjestämään naismystiikkaa käsittelevään kollokvioon – ja niin tutustuin Toursiin ja erityisesti paikallisen yliopiston alaisuudessa toimivaan renessanssin tutkimuksen keskukseen (Centre d’études supérieures de la Renaissance, CESR, http://cesr.univ-tours.fr/).

Renessanssilla viitataan täällä ajanjaksoon Petrarcasta Descartes’iin, mutta olen myös tavannut useita renessanssin jälkivaikutusta ja 1700-luvun historiaa tutkivia.

Kirjoitettuani Hélènille sain parin päivän sisällä keskuksen johtajalta Benoist Pierreltä virallisen kutsun – ja sitä seuraavana päivänä mailin kansainvälisten asioiden yksiköstä. Kohteliaisuusfraasein kuorrutetussa sähköpostissa opastettiin asunnon- ja koulunvalinnassa ja tiedusteltiin viisumi- ja vakuutustarpeita.

Kaupunkiin saavuttuamme kansainvälisten asioiden osasto on auttanut pienimissäkin murheissa ja aina hyvin ystävällisesti. Alkuperäisiin suunnitelmiini kuulunut pariisilainen tutkimuslaitos ei tarjonnut ollenkaan tällaista apua, joten olen todella tyytyväinen pienen yliopiston palveluihin.

Vaikka raha ei tuo onnea, riittävä toimeentulo on aika autuaaksi tekevä asia. En voi tarpeeksi ylistää Säätiöiden postdoc -poolia, joka pitää erinomaisesti perheellisten puolia. Tutkijan pitää voida kansainvälistyä ja toimia ammatissaan, vaikka olisi lapsia. Niinpä kuluapurahaa voi hakea muuttokustannuksiin, koulumaksuihin, vakuutuksiin ja kohonneisiin asumiskustannuksiin.

Yksinhuoltajana hain myös rahaa au pairin palkkaamiseen. En aivan saanut sitä summaa, jota hain, mutta etenkin nyt, kun asumme hintatasoltaan kohtuullisessa pikkukaupungissa, voin asua tarpeeksi isossa asunnossa ja maksaa lapsenhoitoavusta.

Suomen Akatemialla olisikin tässä suhteessa paljon petrattavaa: 1500 euron kuukausittainen liikkuvuuskorvaus perheellisille tutkijoille ei ole realistinen korvaus, etenkään jos haluaa vierailla viisumia vaativassa maassa.

Tulen joka päivä onnelliseksi myös henkilökohtaisesta sähköpostiosoitteesta yliopistolla, ”Pour le personnel” -otsikoiduista henkilökunnan uutiskirjeistä, henkilökohtaisesta kulkukortista, ilmaisesta kopiokoneesta, omasta työpöydästä, IT-henkilö Jean-Louista joka tietää aina, miksi netti ei toimi, Eduroam-tunnuksista, lankapuhelimesta pöydänreunalla (se todella soi silloin tällöin!), kirjastojen vapaasti käytettävistä tietokannoista – ja ”bonjour Marie-Rose !” -huudahduksista monta kertaa päivässä.

(He muistavat nimeni väärinpäin, koska täällä myydään Marie Rose -nimistä hyttysmyrkkyä ja koska täällä työskentelee jo Marie Laure, Marie Christine ja Marie Clotilde.)

Kirjoittaja on FT, joka työskentelee parhaillaan vierailevana tutkijana Ranskassa, Centre d’études supérieures de la Renaissancessa (Université François-Rabelais de Tours). Tutkimusaiheena on 1600-luvun ranskalaisten katolisten suhde epänormatiiviseen seksuaalisuuteen. Tutkimusta rahoittaa tällä hetkellä Suomalainen Tiedeakatemia, Säätiöiden postdoc-poolin jäsen.