Maiju Wuokko: Sana vuodenvaihteeksi: historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät

Miltä näyttävät historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät vuoden 2018 päättyessä? Kenellä professoreistamme on eniten knoppitietoa alun perin Turun Akatemiaan perustetusta historian oppituolista? Montako toistoa tarvitaan perinteen muodostumiseen?

Muun muassa näihin kysymyksiin saatiin vastauksia historioitsijapaneelissa, joka pidettiin historiantutkimuksen johdantokurssilla 15.11.2018. Panelisteina olivat yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen, Euroopan historian professori Laura Kolbe, keskiajan historian apulaisprofessori Samu Niskanen sekä yleisen ja aatehistorian professori Markku Peltonen. Puheenjohtajana (ja väliin huutelijana) toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen. Vuosi sitten antoisaksi havaittu keskustelu järjestettiin tänä syksynä toistamiseen. Sen katsottiin antavan oikeutuksen käyttää ilmausta ”jo perinteeksi muodostunut historioitsijapaneeli”.

Historioitsijapaneelissa istuivat professorit Laura Kolbe, Niklas Jensen-Eriksen ja Markku Peltonen sekä apulaisprofessori Samu Niskanen. Kuva: Maiju Wuokko.

Yksiselitteisimmän vastauksen paneelikeskustelu tarjosi siis kysymykseen perinteen muodostumisesta: arvovaltaisen raatimme mielestä jo kaksi toistokertaa voi riittää. Alamme oppituoliin liittyvässä knoppitietonokittelussa selkeää voittajaa ei löytynyt, vaan kisa päättyi tasapeliin panelistien välillä. Entä mitä mieltä panelistit olivat tieteenalamme nykytilasta?

Muodit vaihtuvat, mutta historiantutkimuksessa on myös paljon pysyvää

2020-luvun taitteen historiantutkimuksen trendejä ovat paneelikeskustelun perusteella globaalit näkökulmat sekä transnationaalit kytkökset ja virtaukset. Lisäksi pinnalla ovat muun muassa emootiot ja ekologisuus: esimerkiksi keskiajan tutkijat pyrkivät tarkastelemaan tunnehistoriaa ja yrityshistorioitsijat kestävää kehitystä, vihreää bisnestä ja yritysten viherpesua. Muodikasta on myös erilaisten digitaalisten menetelmien ja apuvälineiden hyödyntäminen.

Panelistit muistuttivat, että vanhat alat ja aiheet ovat historiantutkimuksessa aina muodissa. ”Vanhat” ja ”uudet” aiheet kulkevat aina käsi kädessä, eivätkä ole toisiaan poissulkevia. Mitään aihetta ei historiassa voida tutkia loppuun, koska historiantutkimus ei ole aukkojen peittämistä. Historiantutkijat tekevät uusia, arvokkaita tulkintoja yhtä lailla uusista kuin vanhoista aiheista, eikä uutuudella sinällään ole itseisarvoa. Voi päinvastoin olla, että aiemman tutkimuksen sivuuttama aihe ei yksinkertaisesti ole tärkeä – tai sitä ei ole mahdollista historiantutkimuksen keinoin lähestyä.

Trendiaiheisiin tai -menetelmiin tarttumista ei paneelin perusteella kannata arastella. Tärkeintä on huolehtia siitä, että pohjatyö tulee tehdyksi kunnolla. Silloin tutkimus ei perustaltaan vanhene, vaikka näkökulma tai lähestymistapa menisikin muodista. Huolellinen, perusteellinen lähdetyöskentely kestää aikaa siitäkin huolimatta, että käytetty tulkintakehikko vaikuttaisi muodin laannuttua vanhentuneelta.

Trendikkyys tarkoittaa myös kiinnostavuutta nykyhetkessä. Se on siis varsin luonteva osa historiantutkimusta – nouseehan tutkimuksemme aina nykytilanteesta, sen tarpeista ja kiinnostuksen kohteista. Paneelikeskustelussa korostui historian ilmeinen yhteiskunnallinen merkitys. Historiantutkijoita tarvitaan tarjoamaan ajallista perspektiiviä ja valottamaan niitä pitkiä historiallisia juuria, joita nykyhetken ”uusilla ja ihmeellisillä” ilmiöillä aina on.

Yksilöt ja yhteisöt kuljettavat mukanaan monenlaisia tarinoita

Useimmat tämän hetken näennäiset itsestäänselvyydet ja ikiaikaisuudet ovat tosiasiassa keksittyjä luomuksia. Historiantutkijoiden tehtävänä on purkaa ja selittää näitä kertomuksia. Miten ja milloin tarinat ovat syntyneet? Kuka niitä on luonut, kenelle niitä on kerrottu, ja kuka niitä on uusintanut?

Merkkivuodet, kuten viime vuonna juhlittu Suomi100, tekevät yhteisölliset tarinat erityisen näkyviksi. Historiantutkijoille tasavuosijuhlat ovat hyödyllisiä: erityisesti silloin meitä tarvitaan selittämään ilmiöitä ja taustoittamaan menneisyyden tapahtumia. Merkkivuodet kiinnostavat historiantutkijaa myös itsessään, koska juhlinta ja sen muodot kertovat paljon siitä, mitä menneisyydestä halutaan nostaa juhlittavaksi. Ja kääntäen: Mitä tai ketä ei pidetä muistamisen arvoisina?

Välillä historiantutkijat joutuvat juhlahumun vastapainoksi kertomaan ikäviä asioita menneisyydestä. Menneisyys ei ole ollut ongelmatonta saati siistiä, eikä ennen kaikki todellakaan ollut paremmin. Historiantutkijan on tehtävä tiettäväksi myös ”tuskallisen tiedon hyödyllisyyttä”.

Panelistimme löysivät historiantutkimukselle monia akateemisesti ja yleisemmin yhteiskunnallisesti relevantteja tehtäviä. Samalla he halusivat muistuttaa, että menneisyyden rakastaminen on riittävä syy tutkia historiaa. Aina ei tarvitse kontribuoida nykykeskusteluun. Itsearvoisen tärkeä osa historiantutkimusta on myös silkka antikvaarinen puuhastelu ja nysvääminen.

Entä miltä näyttävät historiantutkimuksen tulevaisuudennäkymät?

Paneelikeskustelussa painottui historiantutkimuksen yhtä aikaa perinteikäs mutta alati uudistuva luonne. Pitkä traditio ei merkitse pysähtyneisyyttä, vaan uudet sukupolvet tekevät asiat aina vähän eri tavoin kuin edelliset.

Paneelikeskustelun viimeinen sana onkin lopulta opiskelijoillamme. Mikä mahtaa olla in ja pop tulevassa historiantutkimuksessa? Sen päätätte te, arvoisa historiaa opiskeleva nuoriso!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Maiju Wuokko: Opi perusasiat!

Opetuksen ja koulutuksen digiloikka puhututtaa, eikä pelkästään ihastuneessa sävyssä. Digielementtien ymppääminen opetukseen on pahimmillaan ulkoa ja ylhäältä päin syötettyä pakkopullaa. Sellaisena digiavusteisen oppimisen, opetuksen ja tutkimuksen suomat lupaavat mahdollisuudet jäävät hyödyntämättä. Helsingin yliopiston historianopetuksen digiloikkapohdinnoissa johtotähdeksi onkin otettu tieteenalan omat, aidot tarpeet. Mitä etua digitaalisten välineiden, menetelmien ja oppimisympäristöjen tunteminen ja hyödyntäminen voisivat tuoda nimenomaan historianopetukselle ja -tutkimukselle?

Henkilökunnan pohdinnoissa historian opetuksen digiloikalle hahmottuu ilmeisiä hyödyllisiä etenemissuuntia. Fyysisten arkistojen tuntemuksen lisäksi opintojen olisi hyvä tutustuttaa opiskelijat monipuolisesti myös digitaalisiin aineistoihin – ja niiden luotettavuuden arvioimiseen. Anu Lahtinen muistuttikin blogissamme vastikään lähdekritiikin tärkeydestä digitoituja aineistoja hyödynnettäessä ja peräänkuuluttaa digiloikan nivomista yhteen metodiopetuksen kehittämisen kanssa.

Kun aineistojen äärelle pääsy helpottuu ja nopeutuu, voitaisiinkin vapautunutta aikaa kohdentaa lähdetyöskentelyn, erityisesti tietenkin lähdekritiikin harjoittelemiseen. Digitoitujen aineistojen helppo saavutettavuus aiheuttaa myös ongelmia: tietoa on tarjolla liikaa. Tiedon lähteille pääsyssä säästyneen ajan ja vaivan voisi epäilemättä täysimääräisesti tuhlata paisuvien tietomassojen rajaamisen ja prosessoinnin ongelmien kanssa kamppailemiseen. Tämäkin näkökohta painottaa metodiopetuksen merkitystä: vain menetelmällistä osaamista harjoittelemalla voi digimaailman tietotulvassa oppia navigoimaan menestyksekkäästi.

On lisäksi muistettava, ettei historioitsija ideaalisti ole pelkkä valmiiksi olemassa olevan tiedon etsijä ja hyödyntäjä. Hänen olisi tärkeää osata myös tallentaa ja jakaa aineistoja sekä luoda niille metadataa eli kuvailutietoja. Tällaiset taidot muodostavat aineistonhallinnan ytimen, joten niillä on relevanssia sekä akateemisessa maailmassa että muussa työelämässä.  Mitä aiemmin tällaisia taitoja karttuu, sen parempi. Jälleen kerran korostuu metodiopetukseen panostamisen tarve.

Digimaailman tulee kaiken kaikkiaan konkretisoitua ja tulla liki ollakseen mielekästä. Viime kädessä kyse on perusasioiden opettamisesta ja opettelemisesta. Ollaksemme kehityksen kärjessä ja ottaaksemme digiloikan meidän olisikin paradoksaalisesti keskityttävä historian tekemisen perustaitoihin: aineiston kartoittamiseen, valikoimiseen, arvioimiseen, työstämiseen jne. Lähdetään siis rohkeasti digiloikkaamaan, mutta menetelmät, ei välineet edellä!

Kirjoittaja on FT, joka tutkii tällä hetkellä työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).