Maiju Wuokko: Opi perusasiat!

Opetuksen ja koulutuksen digiloikka puhututtaa, eikä pelkästään ihastuneessa sävyssä. Digielementtien ymppääminen opetukseen on pahimmillaan ulkoa ja ylhäältä päin syötettyä pakkopullaa. Sellaisena digiavusteisen oppimisen, opetuksen ja tutkimuksen suomat lupaavat mahdollisuudet jäävät hyödyntämättä. Helsingin yliopiston historianopetuksen digiloikkapohdinnoissa johtotähdeksi onkin otettu tieteenalan omat, aidot tarpeet. Mitä etua digitaalisten välineiden, menetelmien ja oppimisympäristöjen tunteminen ja hyödyntäminen voisivat tuoda nimenomaan historianopetukselle ja -tutkimukselle?

Henkilökunnan pohdinnoissa historian opetuksen digiloikalle hahmottuu ilmeisiä hyödyllisiä etenemissuuntia. Fyysisten arkistojen tuntemuksen lisäksi opintojen olisi hyvä tutustuttaa opiskelijat monipuolisesti myös digitaalisiin aineistoihin – ja niiden luotettavuuden arvioimiseen. Anu Lahtinen muistuttikin blogissamme vastikään lähdekritiikin tärkeydestä digitoituja aineistoja hyödynnettäessä ja peräänkuuluttaa digiloikan nivomista yhteen metodiopetuksen kehittämisen kanssa.

Kun aineistojen äärelle pääsy helpottuu ja nopeutuu, voitaisiinkin vapautunutta aikaa kohdentaa lähdetyöskentelyn, erityisesti tietenkin lähdekritiikin harjoittelemiseen. Digitoitujen aineistojen helppo saavutettavuus aiheuttaa myös ongelmia: tietoa on tarjolla liikaa. Tiedon lähteille pääsyssä säästyneen ajan ja vaivan voisi epäilemättä täysimääräisesti tuhlata paisuvien tietomassojen rajaamisen ja prosessoinnin ongelmien kanssa kamppailemiseen. Tämäkin näkökohta painottaa metodiopetuksen merkitystä: vain menetelmällistä osaamista harjoittelemalla voi digimaailman tietotulvassa oppia navigoimaan menestyksekkäästi.

On lisäksi muistettava, ettei historioitsija ideaalisti ole pelkkä valmiiksi olemassa olevan tiedon etsijä ja hyödyntäjä. Hänen olisi tärkeää osata myös tallentaa ja jakaa aineistoja sekä luoda niille metadataa eli kuvailutietoja. Tällaiset taidot muodostavat aineistonhallinnan ytimen, joten niillä on relevanssia sekä akateemisessa maailmassa että muussa työelämässä.  Mitä aiemmin tällaisia taitoja karttuu, sen parempi. Jälleen kerran korostuu metodiopetukseen panostamisen tarve.

Digimaailman tulee kaiken kaikkiaan konkretisoitua ja tulla liki ollakseen mielekästä. Viime kädessä kyse on perusasioiden opettamisesta ja opettelemisesta. Ollaksemme kehityksen kärjessä ja ottaaksemme digiloikan meidän olisikin paradoksaalisesti keskityttävä historian tekemisen perustaitoihin: aineiston kartoittamiseen, valikoimiseen, arvioimiseen, työstämiseen jne. Lähdetään siis rohkeasti digiloikkaamaan, mutta menetelmät, ei välineet edellä!

Kirjoittaja on FT, joka tutkii tällä hetkellä työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).