Maiju Wuokko: Opi perusasiat!

Opetuksen ja koulutuksen digiloikka puhututtaa, eikä pelkästään ihastuneessa sävyssä. Digielementtien ymppääminen opetukseen on pahimmillaan ulkoa ja ylhäältä päin syötettyä pakkopullaa. Sellaisena digiavusteisen oppimisen, opetuksen ja tutkimuksen suomat lupaavat mahdollisuudet jäävät hyödyntämättä. Helsingin yliopiston historianopetuksen digiloikkapohdinnoissa johtotähdeksi onkin otettu tieteenalan omat, aidot tarpeet. Mitä etua digitaalisten välineiden, menetelmien ja oppimisympäristöjen tunteminen ja hyödyntäminen voisivat tuoda nimenomaan historianopetukselle ja -tutkimukselle?

Henkilökunnan pohdinnoissa historian opetuksen digiloikalle hahmottuu ilmeisiä hyödyllisiä etenemissuuntia. Fyysisten arkistojen tuntemuksen lisäksi opintojen olisi hyvä tutustuttaa opiskelijat monipuolisesti myös digitaalisiin aineistoihin – ja niiden luotettavuuden arvioimiseen. Anu Lahtinen muistuttikin blogissamme vastikään lähdekritiikin tärkeydestä digitoituja aineistoja hyödynnettäessä ja peräänkuuluttaa digiloikan nivomista yhteen metodiopetuksen kehittämisen kanssa.

Kun aineistojen äärelle pääsy helpottuu ja nopeutuu, voitaisiinkin vapautunutta aikaa kohdentaa lähdetyöskentelyn, erityisesti tietenkin lähdekritiikin harjoittelemiseen. Digitoitujen aineistojen helppo saavutettavuus aiheuttaa myös ongelmia: tietoa on tarjolla liikaa. Tiedon lähteille pääsyssä säästyneen ajan ja vaivan voisi epäilemättä täysimääräisesti tuhlata paisuvien tietomassojen rajaamisen ja prosessoinnin ongelmien kanssa kamppailemiseen. Tämäkin näkökohta painottaa metodiopetuksen merkitystä: vain menetelmällistä osaamista harjoittelemalla voi digimaailman tietotulvassa oppia navigoimaan menestyksekkäästi.

On lisäksi muistettava, ettei historioitsija ideaalisti ole pelkkä valmiiksi olemassa olevan tiedon etsijä ja hyödyntäjä. Hänen olisi tärkeää osata myös tallentaa ja jakaa aineistoja sekä luoda niille metadataa eli kuvailutietoja. Tällaiset taidot muodostavat aineistonhallinnan ytimen, joten niillä on relevanssia sekä akateemisessa maailmassa että muussa työelämässä.  Mitä aiemmin tällaisia taitoja karttuu, sen parempi. Jälleen kerran korostuu metodiopetukseen panostamisen tarve.

Digimaailman tulee kaiken kaikkiaan konkretisoitua ja tulla liki ollakseen mielekästä. Viime kädessä kyse on perusasioiden opettamisesta ja opettelemisesta. Ollaksemme kehityksen kärjessä ja ottaaksemme digiloikan meidän olisikin paradoksaalisesti keskityttävä historian tekemisen perustaitoihin: aineiston kartoittamiseen, valikoimiseen, arvioimiseen, työstämiseen jne. Lähdetään siis rohkeasti digiloikkaamaan, mutta menetelmät, ei välineet edellä!

Kirjoittaja on FT, joka tutkii tällä hetkellä työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).

Anu Lahtinen: Digitoidut kuvat – löytöjä ja lähdekritiikkiä

Digitoitujen kuvien tarjonta ja hyötykäyttö on kasvanut viime vuosina nopeasti. Hyvinkään seudun historiaa kirjoittaessani oli huikeaa seurata, millä vauhdilla muistiorganisaatiot ovat digitoineet kuvia. Niitä on ainakin periaatteessa helppo etsiä esimerkiksi Finnan (finna.fi) kautta, missä on lukemattomien eri museoiden, arkistojen ja kirjastojen kokoelmia. Joku tärkeä Hyvinkään historiaa valaiseva kuva saattaa fyysisesti sijaita toisella puolella maata, mutta hakemalla vaikkapa kuvia  avainsanalla ”Hyvinkää + olympiatuli” tai ”Hyvinkää + työväentalo” saa näkyviin monipuolisesti kuvia.

Vaikka kaikkia kuvia ei käyttäisikään kuvituksena, ne jo itsessään tarjoavat tutkijalle tietoa menneisyydestä. Esimerkiksi tämä kuva Hyvinkään työväentalon rakentamisesta tarjoaa tietoa rakennusvaiheesta, enkä olisi sitä koskaan osannut tai ehtinyt lähteä Työväen Arkistosta erikseen hakemaan. Nyt kuvaa ja sen rakennusta voi verrata helposti Finnan kautta löytyviin muihin kuviin, jotka sijaitsevat Hyvinkään kaupunginmuseossa.

Kun kuvamäärä on suuri ja kuvat on arkistoitu ja luetteloitu eri tavoin, tulee toisaalta vastaan uusia ongelmia. Kuvien yhteyteen on merkitty vaihtelevasti lisätietoja, josta tutkimuksessa usein puhutaan ”metatietona”: mistä kuva on, kuka sen on ottanut, keitä siinä esiintyy, miltä vuodelta se on, millaisiin aiheisiin (olympiatuli, työväentalo) se liittyy. Nämä tiedot ovat usein tarpeellisia, jotta haku onnistuisi. Ne ovat väistämättä kuitenkin puutteellisia ja joskus myös virheellisiä. Kuvahakuja tehdessäni olen löytänyt Hyvinkään villatehtaisiin tai työväentaloon liitettyjä kuvia, jotka eivät mitenkään ole voineet olla Hyvinkäältä. Ei ole myöskään poikkeuksellista, että sama kuva on eri kokoelmissa ajoitettu aivan eri vuosikymmenelle.

Tämä ei ole yleensä digitoijan tai digitoinnin vika sinänsä, vaan kuvakokoelmissa on voinut olla alun perin vajaita tietoja. Digitoinnin yhteydessä ei useinkaan ole ollut varaa ja aikaa erikseen selvitellä kuvien taustoja tai yhtenäistää hakusanoja. Samalla, kun digitoidut kuvat avartavat valikoimaamme ja lisäävät tietojamme, metatietojen sekaannukset muistuttavat,  miten vaikeaa oikeastaan on valita sopivat asiasanat ja tiedot kuvan yhteyteen.

Kaikki samaa aihetta esittävät kuvat, joissa on hiukan erilainen asiasana, eivät välttämättä löydy, vaikka sitkeästikin yrittäisi. ”Olympialaiset + soihtu + Hyvinkää” tuottaa hakuna hiukan eri tuloksen kuin yllämainittu ”Hyvinkää + Olympiatuli”.  Hyvinkää-kirjan osalta huomasin jälkikäteen, että olympiatulen vierailusta olisi ollut olemassa kuva, jossa soihtua kantaa myöhempi ministeri, ”Hyvinkään oma poika” Olavi J. Mattila. Olisi ollut hauska käyttää kirjassa kuvaa, jossa yhdistyivät sekä suuri urheilutapahtuma että merkkihenkilö. Kuvitusta etsiessäni käytin kuitenkin hiukan erilaisia hakusanoja, ja Mattilan valokuva jäi katveeseen.

Jos hakusanat eivät tuota tulosta, se ei siis vielä tarkoita etteikö kuvia olisi, niissä vain ei ole juuri niitä avainsanoja, joita kirjoittaja etsii. Edelleen on hyvä muistaa, että on tavattoman paljon kuvia, joita ei ole ollenkaan digitoitu, tai niitä ei ole voitu laittaa julkiseen hakuun esimerkiksi tietosuoja- tai tekijänoikeussyistä. On myös todennäköisempää, että digitoiduissa asiasanoissa on nimetty merkittävä poliitikko, kuten vaikka Mattila, muttei välttämättä kuvissa esiintyviä tavallisempia hyvinkääläisiä henkilöitä.

Kokoelmien hoitaja ei voi käyttää kaikkea aikaa metatekstien kirjoittamiseen ja asiasanojen keksimiseen. Ja hakijan tavoitteesta riippuu, riittääkö mikä tahansa kuvalöytö vai pitäisikö saada kattava otos.  Tämän lastun esimerkit ovat melko harmittomia ja helpot tarkistaa. On silti hyvä miettiä, mitä kaikkea haussa ehkä menee ohi ja millaisia tulkintavirheitä voi tulla, jos hyväksyy hakutulokset ja asiasanat sellaisinaan.

Kun pikahaulla nopeasti löytää ”ainakin jotain”, voi tulla olo, että äkkiähän tämä hoituu. Historiantutkijan perustyökalut, kriittinen lähteen tarkastelu ja rauhallinen tietojen vertailu, ovat silti digitoitujen aineistojen parissa yhtä tarpeellisia kuin paperistenkin kokoelmien maailmassa. Jos digitoidut lähteet edustavat historioitsijalle omansalaista digiloikkaa, on lähdetyön ja metodiopetuksen tärkeää kulkea siinä rinnalla.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma.), joka julkaisi syksyllä 2017 Hyvinkään seudun historian yleisesityksen (Hyvät, pahat ja Hyvinkääläiset. Hyvinkään seudun historia) ja käsittelee Hyvinkään seutua ja sen historiaa myös blogissa Hyvinkään harjumailta.