Nuppu Koivisto: Rahoitusasiaa pullakahvien kera. Kuulumisia oppiaineen ensimmäisestä tutkimustiistaista

Helsingin yliopiston historian oppiaine järjesti tiloissaan 26. maaliskuuta ensimmäisen tutkimustiistai-nimisen kokoontumisen. Kysymyksessä on aloite, jonka puitteissa pyritään lisäämään yhteisöllisyyttä laitoksen sisällä. Kun tutkijat istuvat kukin arkistoissaan ja huoneissaan työhönsä uppoutuneina, jää kollegiaalisten toveruussuhteiden solmiminen helposti vajaaksi. Sama koskee henkilökunnan ja opiskelijoiden välisiä kontakteja. Itse olen eristäytymisestä erinomainen esimerkki, joten aloite tuntui erinomaisen tervetulleelta.

Ensimmäisen tiistaitapahtuman teemaksi valikoitui tutkimusrahoitus. Koti- ja ulkomaisten apurahojen hakemisesta alustivat kokemuksen syvällä rintaäänellä dosentti, akatemiatutkija Janne Lahti sekä apulaisprofessori Samu Niskanen, kun taas professori Anu Lahtinen esitteli työmahdollisuuksia tilaushistorioiden alalta.

Rahoituskysymys on tietysti tutkijoille sekä tutkijanurasta haaveileville aina ajankohtainen sekä kiperä kysymys, jossa niin sanotun hiljaisen tiedon välittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Olikin hyödyllistä kuulla konkreettisia vinkkejä esimerkiksi sen suhteen, miten ulkomaille suunnattu hakemus kannattaa laatia (argumentti edellä). Vaikka alustuksissa mainittiin myös tuttuja säätiöitä, avartui niistä ainakin minulle uusia näkökulmia erityisesti eurooppalaisiin ja yhdysvaltalaisiin rahastoihin. Suomen suurten säätiöiden vuodenkiertoon on helppo juuttua, joten muistutus muista vaihtoehdoista oli varmasti monelle kuulijalle hyödyksi.

Myös tilaushistorioiden maailmaan oli mielenkiintoista tutustua. Kuten tilaisuudessa todettiin, kysymys on monessa suhteessa arvokkaasta ja usein korkeatasoisesta perustutkimuksesta, joka jää yliopistojen julkaisupistejärjestelmien ja muiden mittausten katveessa aliarvioituun asemaan. Suomessa toimiva Tilaushistoriakeskus ry. (aiemmin Paikallishistoriallinen toimisto), joka pyrkii yhdistämään tutkimusten potentiaalisia tilaajia ja kirjoittajia, tarjoaa mainiot puitteet alaan tutustumiselle. Lisäksi järjestö on muun muassa laatinut ohjeistuksen tilaushistorioihin liittyvistä palkkioista.

Ainakin minuun tutkimusrahoituksesta keskustelemisella oli stressiä lievittävä vaikutus. On lohdullista kuulla kokeneiden ja menestyneiden kollegojen kertomuksia yrityksistä sekä erehdyksistä. Aina ei yksinkertaisesti tärppää, vaikka hakemus olisi kuinka hyvin ja huolellisesti laadittu. Perusviesti oli kuitenkin toiveikas: sinnikkyys palkitaan. Hakemuksiin – ja erityisesti suuriin kansainvälisiin hankesuunnitelmiin – kannattaa myös käyttää aikaa sekä vaivaa, kuten Samu Niskanen puheenvuorossaan painotti. Toisaalta rahoittajan linjaukset sekä apurahahaun kohdennukset kannattaa ottaa vakavasti. Omaa tutkimusaihetta on turha vääntää väkisin sellaiseen muottiin, johon se ei luontevasti asetu.

Tapaamisessa käyty keskustelu ei rajoittunut ainoastaan rahoitukseen, vaan samalla kuultiin tilannepäivityksiä oppiaineen digiloikka-hankkeesta sekä puhuttiin tutkimustiistaiden ja muiden yhteisöllisyyssuunnitelmien jatkosta. Pitkän linjan tavoitteena on, että tutkimustiistaitapaamisista tulisi vakiintuneita, kuukausittain järjestettäviä tapahtumia, joissa oppiaineen tutkijat voisivat esitellä töitään sekä alustaa erilaisista tiedemaailman ajankohtaisista aiheista. Kuten maaliskuussakin, tapaamisiin kuuluu aina vapaamuotoinen kahvitus, jossa voi yksinkertaisesti tavata kollegoita ja päivittää kuulumisia. Kokemukseni mukaan vastaava formaatti on toiminut muilla oppialoilla mainiosti – toivoa siis sopii, että se juurtuu myös Helsingin yliopiston historioitsijoiden keskuuteen jouhevasti. Esimerkiksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa järjestetään joka kuun puolivälissä torstaifoorumi-niminen tilaisuus, johon musiikin historiantutkijat kokoontuvat kuuntelemaan vierailevia luennoitsijoita, esittelemään omia tutkimuksia ja seurustelemaan keskenään.

Oppiaineen yhteisöllisyystyö ei kuitenkaan rajoitu tutkimustiistaitoimintaan, vaan suunnitteilla on muutakin mukavaa kuten esimerkiksi vuosittainen Eino Jutikkala -juhlaluento. Kalenteriin kannattaa jo nyt merkitä päivämäärä 15.5., jolloin järjestetään oppiaineen merihistoriateemainen kevätseminaari. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee mukaan hauskanpitoon! Lisätietoja voi kysellä historian väeltä tai seurata yksikön facebook-sivua (facebook.com/historiaHY) tai perinteistä ilmoitustaulua Topelia A:n 2. kerroksessa (Unioninkatu 38A). Valtiotieteiden historian yksikkö puolestaan on kutsunut historioitsijoita History and Cake -tapahtumaan, ks. tapahtumasivu facebookissa 7.5.

Kirjoittaja viimeistelee Helsingin yliopiston Euroopan historian oppiaineessa 1800-luvun lopun naisorkestereita käsittelevää väitöskirjaa. Hän on kirjoittanut Susanna Välimäen kanssa suomalaisista naissäveltäjistä os. https://fmq.fi/articles/activists-strive-for-gender-equality.

Anu Lahtinen: Historian digiloikka, havaintoja matkan varrelta

Historian maisteriohjelma sai vuosi sitten yliopiston digiloikka-rahoituksen, jonka tavoitteena oli kehittää ja päivittää historian opetuksen digiosaamista. Toimin hankkeen johtajana, pääosin käytännön selvitys- ja testaustyötä on tehnyt FT Kati Katajisto, jonka työ jatkuu vielä maaliskuun 2019 loppuun. Mitä tähän mennessä on tapahtunut?

Digiloikan tavoitteena on ollut selvittää laajasti sitä, miten voisimme integroida digiosaamista maisteriohjelman tutkintoon. Halusimme selvittää, mikä on lähtötilanne ja mitä voimme tehdä jatkossa, jotta digitoitujen lähteiden, digitaalisten oppimis- ja tutkimusalustojen sekä digitaalisen viestinnänja julkaisemisen keinot saataisiin mukaan opetukseen. Tavoite oli, että hankkeen päättyessä käytettävissä olisi mahdollisimman paljon ajantasaista tietoa, kokemusta ja ohjeita jatkon kannalta.

Niinpä Kati Katajisto ja muut kiinnostuneet ovat osallistuneet monenlaisiin digi-, data- ja peda-tilaisuuksiin, joista on kerrottu myös tässä blogissa. Myös blogi on osittain perustettu digiloikan raportointia ja seuraamista varten, vaikka tavoitteenamme on alusta alkaen ollut myös kertoa laajemmin tieteenalamme toiminnasta humanistisessa tiedekunnassa.

Digiloikka on tarjonnut runsaan mahdollisuuden tutustua erilaisiin teknisiin ongelmatilanteisiin ohjelmistojen saatavuudesta projektorien temppuilevuuteen (kuvassa). Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Hankkeen piirissä on järjestetty kursseja, tapaamisia ja opetuskokeiluja. Keväällä 2018 ”Helsinki 1918” -twiittikurssilla haettiin tuntumaa digitaalisten aineistojen ja sosiaalisen median käyttöön historian opinnoissa. Kurssista uutisoitiin yliopiston sivuilla, ja se pääsi mukaan myös hiljattain ilmestyneeseen julkaisuun ”Sähköistyvä koulu”, (Riitta Suomisen artikkeli ”Millaista digikoulutusta opettajat tarvitsevat” ss. 176-179, https://www.suomentietokirjailijat.fi/medialle/julkaisut/sahkoistyva-koulu-2019.html).

Matkan varrella olemme päivittäneet kaikenlaisia perusohjeistuksia ja alustoja. Historian kursseille on nyt saatavissa oma moodle-pohja, ja seminaariopetuksessa käytettävä lähde- ja kirjallisuusohjeistus on päivitetty sekä kirjallisen että sähköisen viittaamisen osalta. Olemme testanneet ja kokeilleet erilaisia digitaalisia lähdealustoja. Graduntekijöiden suhdetta datanhallintaan on alustavasti kartoitettu. Ensi syksynä voimme toivottavasti testata joitakin uusia digitaalisia ratkaisuja peruskursseilla, ja muutamia erityiskurssejakin on tulossa.

Matkan varrella olemme tutustuneet monenlaisiin ratkaisuihin, joita eri tieteenaloilla ja oppiaineissa on tehty. Olemme myös törmänneet monenlaisiin ongelmiin. Voi olla, että tarjolla olisi kiinnostavia teknisiä ratkaisuja, opetukseen tai tutkimukseen, mutta ratkaisujen valmistumisen aikataulu ja rahoitus ovat epävarmoja. Historiassa olisi käytettävissä monenlaisia aineistoja ja uusia analyysikeinoja kuten koneavusteista tekstintulkintaa ja tiedonlouhintaa kehitellään, mutta saadaanko vastauksia, jotka hyödyttävät tutkimusta?

Välillä ongelmat ovat erittäin konkreettisia – tietyissä opetustilanteissa tarvittaisiin ATK-luokkaa, mutta oikean ohjelmiston ja laitteiden toimivuus on välillä vaikeaa varmistaa, eikä ATK-luokka ole ympäristönä (pöytä- ja konerivit, hankala sijainti) pedagogisen vuorovaikutuksen kannalta erityisen inspiroiva. Erilaiset opetus- ja ohjelmakokeilut ovatkin antaneet paljon tietoa siitä, mikä ylimalkaan on mahdollista tällä hetkellä ja millaisiin ratkaisuihin kannattaa palata ehkä viiden vuoden päästä, kun teknologia oikeasti on (toivottavasti) kehittynyt joustavammaksi.

Iso haaste on tiedon kulku – kuinka löytää oikeat tekniset, pedagogiset ja tieteelliset asiantuntijat digiosaamisen avuksi? Miten parhaiten saamme tiedotettua opettajille niistä mahdollisuuksista, joita hankkeessa on kehitelty? Hankkeen aikana on kuitenkin luotu yhteyksiä, joista toivottavasti on jatkossakin molemminpuolista iloa.

Yksi aivan ilmeinen seikka on syytä todeta yhä uudestaan. Digitaalinen osaaminen on ja sen täytyy olla tiiviisti yhteydessä tieteenalan kenttään. ”Historian digiloikka” ei ole irrallinen palikka, joka helposti liitetään mukaan tai jätetään pois. Digitaalisten aineistojen rinnalla täytyy kuljettaa tietoa aikaisempien ja syntyvien paperisten ja esineellisten aineistojen luonteesta.

Digitaalisten opetusvälineiden rinnalla täytyy olla myös opettajien, opiskelijoiden ja teknisen tai pedagogisen tuen kasvokkainen yhteistyö. Ja sekä digitaalisen että analogisen opetuksen on pysyttävä yhteydessä tieteenalan tutkimukseen ja asiantuntemukseen. Silloin pysyy myös fokus itse tieteenalan ytimessä: historian asiantuntemuksessa ja tutkimuksessa.

Kirjoittaja, joka toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina, on vetänyt historian maisteriohjelman digiloikkaa.

Maiju Wuokko: Sana vuodenvaihteeksi: historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät

Miltä näyttävät historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät vuoden 2018 päättyessä? Kenellä professoreistamme on eniten knoppitietoa alun perin Turun Akatemiaan perustetusta historian oppituolista? Montako toistoa tarvitaan perinteen muodostumiseen?

Muun muassa näihin kysymyksiin saatiin vastauksia historioitsijapaneelissa, joka pidettiin historiantutkimuksen johdantokurssilla 15.11.2018. Panelisteina olivat yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen, Euroopan historian professori Laura Kolbe, keskiajan historian apulaisprofessori Samu Niskanen sekä yleisen ja aatehistorian professori Markku Peltonen. Puheenjohtajana (ja väliin huutelijana) toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen. Vuosi sitten antoisaksi havaittu keskustelu järjestettiin tänä syksynä toistamiseen. Sen katsottiin antavan oikeutuksen käyttää ilmausta ”jo perinteeksi muodostunut historioitsijapaneeli”.

Historioitsijapaneelissa istuivat professorit Laura Kolbe, Niklas Jensen-Eriksen ja Markku Peltonen sekä apulaisprofessori Samu Niskanen. Kuva: Maiju Wuokko.

Yksiselitteisimmän vastauksen paneelikeskustelu tarjosi siis kysymykseen perinteen muodostumisesta: arvovaltaisen raatimme mielestä jo kaksi toistokertaa voi riittää. Alamme oppituoliin liittyvässä knoppitietonokittelussa selkeää voittajaa ei löytynyt, vaan kisa päättyi tasapeliin panelistien välillä. Entä mitä mieltä panelistit olivat tieteenalamme nykytilasta?

Muodit vaihtuvat, mutta historiantutkimuksessa on myös paljon pysyvää

2020-luvun taitteen historiantutkimuksen trendejä ovat paneelikeskustelun perusteella globaalit näkökulmat sekä transnationaalit kytkökset ja virtaukset. Lisäksi pinnalla ovat muun muassa emootiot ja ekologisuus: esimerkiksi keskiajan tutkijat pyrkivät tarkastelemaan tunnehistoriaa ja yrityshistorioitsijat kestävää kehitystä, vihreää bisnestä ja yritysten viherpesua. Muodikasta on myös erilaisten digitaalisten menetelmien ja apuvälineiden hyödyntäminen.

Panelistit muistuttivat, että vanhat alat ja aiheet ovat historiantutkimuksessa aina muodissa. ”Vanhat” ja ”uudet” aiheet kulkevat aina käsi kädessä, eivätkä ole toisiaan poissulkevia. Mitään aihetta ei historiassa voida tutkia loppuun, koska historiantutkimus ei ole aukkojen peittämistä. Historiantutkijat tekevät uusia, arvokkaita tulkintoja yhtä lailla uusista kuin vanhoista aiheista, eikä uutuudella sinällään ole itseisarvoa. Voi päinvastoin olla, että aiemman tutkimuksen sivuuttama aihe ei yksinkertaisesti ole tärkeä – tai sitä ei ole mahdollista historiantutkimuksen keinoin lähestyä.

Trendiaiheisiin tai -menetelmiin tarttumista ei paneelin perusteella kannata arastella. Tärkeintä on huolehtia siitä, että pohjatyö tulee tehdyksi kunnolla. Silloin tutkimus ei perustaltaan vanhene, vaikka näkökulma tai lähestymistapa menisikin muodista. Huolellinen, perusteellinen lähdetyöskentely kestää aikaa siitäkin huolimatta, että käytetty tulkintakehikko vaikuttaisi muodin laannuttua vanhentuneelta.

Trendikkyys tarkoittaa myös kiinnostavuutta nykyhetkessä. Se on siis varsin luonteva osa historiantutkimusta – nouseehan tutkimuksemme aina nykytilanteesta, sen tarpeista ja kiinnostuksen kohteista. Paneelikeskustelussa korostui historian ilmeinen yhteiskunnallinen merkitys. Historiantutkijoita tarvitaan tarjoamaan ajallista perspektiiviä ja valottamaan niitä pitkiä historiallisia juuria, joita nykyhetken ”uusilla ja ihmeellisillä” ilmiöillä aina on.

Yksilöt ja yhteisöt kuljettavat mukanaan monenlaisia tarinoita

Useimmat tämän hetken näennäiset itsestäänselvyydet ja ikiaikaisuudet ovat tosiasiassa keksittyjä luomuksia. Historiantutkijoiden tehtävänä on purkaa ja selittää näitä kertomuksia. Miten ja milloin tarinat ovat syntyneet? Kuka niitä on luonut, kenelle niitä on kerrottu, ja kuka niitä on uusintanut?

Merkkivuodet, kuten viime vuonna juhlittu Suomi100, tekevät yhteisölliset tarinat erityisen näkyviksi. Historiantutkijoille tasavuosijuhlat ovat hyödyllisiä: erityisesti silloin meitä tarvitaan selittämään ilmiöitä ja taustoittamaan menneisyyden tapahtumia. Merkkivuodet kiinnostavat historiantutkijaa myös itsessään, koska juhlinta ja sen muodot kertovat paljon siitä, mitä menneisyydestä halutaan nostaa juhlittavaksi. Ja kääntäen: Mitä tai ketä ei pidetä muistamisen arvoisina?

Välillä historiantutkijat joutuvat juhlahumun vastapainoksi kertomaan ikäviä asioita menneisyydestä. Menneisyys ei ole ollut ongelmatonta saati siistiä, eikä ennen kaikki todellakaan ollut paremmin. Historiantutkijan on tehtävä tiettäväksi myös ”tuskallisen tiedon hyödyllisyyttä”.

Panelistimme löysivät historiantutkimukselle monia akateemisesti ja yleisemmin yhteiskunnallisesti relevantteja tehtäviä. Samalla he halusivat muistuttaa, että menneisyyden rakastaminen on riittävä syy tutkia historiaa. Aina ei tarvitse kontribuoida nykykeskusteluun. Itsearvoisen tärkeä osa historiantutkimusta on myös silkka antikvaarinen puuhastelu ja nysvääminen.

Entä miltä näyttävät historiantutkimuksen tulevaisuudennäkymät?

Paneelikeskustelussa painottui historiantutkimuksen yhtä aikaa perinteikäs mutta alati uudistuva luonne. Pitkä traditio ei merkitse pysähtyneisyyttä, vaan uudet sukupolvet tekevät asiat aina vähän eri tavoin kuin edelliset.

Paneelikeskustelun viimeinen sana onkin lopulta opiskelijoillamme. Mikä mahtaa olla in ja pop tulevassa historiantutkimuksessa? Sen päätätte te, arvoisa historiaa opiskeleva nuoriso!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Niklas Jensen-Eriksen: Historian supersyksy

Historian yksikössä eletään väittelyiden supersyksyä. Tai ainakin siltä minusta on itsekkäästi tuntunut, kun olen seurannut kustoksen tuolilta tai salin eturiviltä Eeva Kotiojan,[1] Elina Kuorelahden[2] ja Anitra Komulaisen[3] väitöksiä tai odotellessani ensi kuussa tapahtuvaa Aaro Saharin[4] väitöstä.

Eeva Kotioja väitteli 15.9.2018. Kuvassa itse väittelijä, vastaväittäjä dosentti Maarit Leskelä-Kärki (TY) sekä kustos, prof. Anu Lahtinen. Kuva: Eeva Kotioja.

Iloon on ollut paljon aihetta. Kaikki työt ovat taidokkaasti vieneet tiedettä eteenpäin ja kertoneet meille tärkeitä asioita. Eeva Kotioja nosti esiin lähes unohdetun varhaisen naisasianaisen ja kirjailijan Adelaïde Ehrnroothin.[5] Elina Kuorelahti kirjoitti 1930-luvun suuresta eurooppalaisesta sahakartellista väitöskirjan, jonka kaksi tunnettua ulkomaista eksperttiä vahvisti olevan kansainvälistä huipputasoa. Anitra Komulainen kertoi meille suomalaisille miksi päivittäistavarakauppamme on niin keskittynyttä.[6] Aaro Sahari kahlasi läpi valtavan lähdemateriaalin rakentaessaan kuvan modernin Suomen laivanrakennusteollisuuden synnystä. Kaikki tekivät työnsä esimerkillisesti, ja silti he kykenevät tulevaisuudessa vielä parempaan.

Iloon on aihetta myös siksi, että kustoksen tuolilta käsin näkee monia tuttuja jatko-opiskelijoita. He kamppailevat vielä luvun 3 tai 4 kimpussa tai tuskailevat, että tutkielman palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikalleen. Silti tiedän, että he pääsevät maaliin ja tulevat puolustamaan töitä, joita on kunnia puolustaa.

Vastaväittäjä, prof. Espen Storli, kustos, prof. Niklas Jensen-Eriksen, sekä itse väittelijä Elina Kuorelahti. Kuva: Anu Lahtinen

Ja sitten ovat ne kaikki tulevat väittelijät, jotka eivät ole huoneessa. Yliopisto on sukupolvien ketju, samaan aikaan vanha ja nuori. Historian väitöskirjoja puolustetaan 1600-luvulla perustetun yliopiston 1800-luvulla rakennetussa empiretalossa. Seiniltä katsovat edellisten polvien professorit, ja eturivissä istuu muutama kokenut kollega, osa viisaita entisiä opettajiani. Yliopiston ovista tulee samaan aikaan sisään jokaisen uuden ikäluokan lahjakkaimpia jäseniä, joilla on paljon annettavaa yliopistolle, isänmaalle ja ihmiskunnalle. Heidän virtansa tuo yliopisto-opettajalle valtavan vastuun, jonka kantaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Jotkut uusista opiskelijoista etenevät väitöskirjaan asti. Taloon saapuu tai palaa myös niitä, jotka ovat ikuisesti henkisesti nuoria, kuten eräs 77-vuotias väitöskirjantekijäni.

Iloisin olen silti ollut tänä syksynä siitä, että väittelijät ovat kertoneet tutkielmiensa esipuheissa ja karonkoissaan yhdenmukaista tarinaa toisilta jatko-opiskelijoita ja postdoceilta saamastaan avusta, neuvoista ja ystävyydestä. Tiedän, että jos tuota vertaistukea ei olisi, niin hyperaktiivisinkaan ohjaaja ei voisi sen puutetta korvata.

Kirjoittaja on yrityshistorian professori ja historian yksikön lähijohtaja.

Anitra Komulaisen väitöskirjan kuvitusta. Viikkosanomat 1/1930 esittää Suomen osuustoiminnan sirkuksen vetonauloiksi, kun taas yksityiskaupat ovat häkissä.

[1] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240072

[2] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/244511

[3] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/253486

[4] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/257506

[5] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/unohdettu-naisasianainen-sailyi-arvostettuna-aatelisena-vaikka-rikkoi-vuosikymmenia-saadyn-sopivaisuussaantoja

[6] https://www.talouselama.fi/uutiset/kaksi-jattilaista-hallitsee-suomalaista-paivittaistavarakauppaa-nain-sok-ja-kesko-nousivat-mahtiasemaan/06811c5b-61d7-3df1-88f6-196e7d9d4465

Anu Lahtinen: Eurooppa tieteen aiheena ja tiedepolitiikassa

Oletteko joskus katsoneet tieteellisen EU-yhteistyön hakemuslomakkeita? Ne saattavat olla aika tyrmääviä sekä tavoitteiden että sivumäärien osalta. Jos haluaa hakea rahoitusta tutkimushankkeelle, opiskelijavaihtoon tai verkostoitumiseen, on syytä varata paljon aikaa ja kahvia; ja lisäksi on hyvä kysyä apuja byrokratian asiantuntijoilta. Usein on myös hyvä koettaa järjestää valmistelevia tapaamisia. (Jossain vaiheessa voi tietysti herätä kysymys, onko mahdollisesti saatava rahoitus kaiken valmisteluvaivan arvoinen, mutta se on toinen juttu.)

Osallistuin lokakuussa 2018 erään ERASMUS-hankkeen (Euroopan unionin vaihto-ohjelman) ideointiin ja suunnitteluun. Paikalla oli osanottajia noin kymmenestä yliopistosta, ja keskustelun aiheena se, miten historiaa opetetaan ja historiallista tietoa jaetaan. ”You have so many problems with language and concepts; which is fascinating”, tuumi Unkarin edustaja kansainvälisestä historian opetuksesta.

Pyöräilymaan yliopiston yhteistyölahja: pyörän kello.

 

Historian opinnot tieteellisenä, EU poliittisena hankkeena

EU-rahoituksissa yksi ongelma on, että niiden hakuohjeet esittävät jo kovia odotuksia tuloksista. Enkä tarkoita vain sitä, että rahoittaja odottaa yhtaikaisesti ilmaisia ja tuottoisia sovelluksia ja innovaatioita, siis hyviä tuloksia vähällä sijoituksella. Kyse on myös siitä, että rahoitettujen hankkeiden odotetaan esimerkiksi rakentavan ymmärrystä Euroopan yhteisestä historiasta. Historioitsija ei voi kuitenkaan tuosta vaan tarjota helppoa menestystarinaa vaan saattaa päätyä toteamaan, että yhteistä säveltä ei aina löydy. Muutenkin liian siloteltu, päämäärähakuinen historian esitys pikemminkin etäännyttää sekä historiasta että EU:sta.

Yksi ristiriitainen piirre tämänkertaisessa kokouksessa oli se, että Britannian EU-ero kummitteli yhteistyösuunnitelmien taustalla. Britannian edustaja pohti, onko hänellä enää osaa ja arpaa hankkeessa kevään 2019 jälkeen. Jotkut maat olivat jo selvästi suunnittelemassa, miten houkuttelevat itselleen maksavat opiskelijat, jotka ennen Brexitiä ovat menneet Britanniaan. Kansainvälinen opetus on edelleen voittopuolisesti englanniksi, eikä Brexit tätä näytä muuttavan.

Erasmus-tapaamisessa oli aistittavissa toive mannereurooppalaisen historiakerronnan noususta: halu kertoa Euroopan historiasta eri maiden historiaa korostaen ja Britannian ja USA:n roolia karsien. Tähän liittyy erilaisia poliittisia ja kansallisia intressejä, mutta monien opettajien aito kokemus oli, että kansainvälisillä historiakursseilla käytetään paljon angloamerikkalaisia oppikirjoja, joissa korostuu Britannian ja USA:n näkökulma. Varsinkin uudessa historiallisessa tilanteessa, post-Brexitin häämöttäessä, kaivattiin uusia teoksia. Samalla tosin todettiin, että on myös jo olemassa joitakin EU:n rahoittamia oppikirjoja, jotka eivät ole tavoittaneet yleisöään.

Oma lukunsa on joka tapauksessa, kenen historiaa mahdollisissa yhteisissä oppikirjoissa kirjoitettaisiin. Miten eri kansallisuudet, yhteiskuntaryhmät ja alueet voitaisiin kuvata kunnioittavasti ja kiinnostavasti? Entä miten huomioida sukupuolihistorian ja ympäristöhistorian näkökulmat?

Utrechtin historiallista keskustaa.Moniäänisen eurooppalaisen historian puolesta eriarvoisuutta vastaan

Keskustelimme myös eurooppalaisten opiskelijoiden eriarvoisuudesta. Joissakin Euroopan maissa yläluokkaisten perheiden lapset, joilla on parempi englannintaito, osallistuvat paitsi ulkomaanvaihtoon myös omassa yliopistossaan kansainvälisille ja englanninkielisille kursseille, mutta alempien yhteiskuntaryhmien lapsilla ei ole kylliksi kielitaitoa englanninkielisten kokonaisuuksien suorittamiseen. Englannin- ja kotimaankielisten kurssien osanottajat siis tulevat eri yhteiskuntaryhmistä eivätkä välttämättä kohtaa opinnoissa.

Suomessakin perhetausta ja varallisuus vaikuttavat opiskelijoiden mahdollisuuksiin – oman yliopiston kansainväliselle kurssille tulo ei liene englannin kielen perustaidoista kiinni, mutta vaihtoon lähteminen voi tyssätä rahoitusvaikeuksiin, vaihtostipendeistä huolimatta. Ja monissa maissa perhevelvoitteet tai työ rajoittavat opiskelijoiden osallistumista ERASMUS-tyyppiseen kokonaisia lukukausia kestävään opiskelijavaihtoon. Pohdimmekin sitä, miten voisimme parantaa eri taustoista tulevien opiskelijoiden mahdollisuuksia saada kansainvälisiä historian opiskelukokemuksia. Intensiiviset kesäkoulut voisivat olla tähän yksi mahdollisuus.

Keskustelussa vaihdettiin kokemuksia erilaisista aikaisemmista EU:n rahoittamista hankkeista ja ylimalkaan eurooppalaisesta yhteistyöstä. Kuten olen aiemminkin todennut (ks. esim. Unelma eurooppalaisesta historioitsijayhteisöstä) hankkeiden tavoitteet ja ruohonjuuritason realiteetit eivät mitenkään itsestäänselvästi kohtaa. Neljännesvuosisadan yhteistyökokemus on kuitenkin tuottanut myös myönteisiä yhteistyöverkostoja ja hankkeita. Todellisuuden eurooppalaiset kontaktit eivät ole ehkä yhtä suureellisia kuin EU-ohjelmien tavoitesanoissa kuvataan, mutta ne ovat hyvin todellisia henkilökohtaisten suhteiden ja yhteisten mielenkiinnonkohteiden kohtaamisia.

”Sol iustitie illustra nos” – Utrechtin yliopiston tunnuslause.

Eurooppa, meille ja muille

Unkarilainen professori totesi, että Euroopan ulkopuolelta tulleiden opiskelijoiden mielestä eurooppalainen sivistysyliopiston perinne on vaikuttava, kunhan ensimmäinen kulttuurishokki on ohi. Ulkopuolelta tulleiden innostus muistutti siitä, että kaikista ristiriidoista huolimatta eurooppalainen yliopistosivistys edustaa perintöä, jota kannattaa pitää yllä. Samalla paikallisen variaation tunnistaminen on tärkeää. Kuten tapaamisessa pohdittiin, ”eurooppalainen identiteetti on verkostojen luoma identiteetti, olipa kyse rautatieyhteyksistä tai oppineista”.

Keskustelusta tuli mieleeni Ying-chang Chuangin & Arthur P. Wolfin artikkeli: ”The European marriage pattern in perspective, or, what if Hajnal had been Chinese?” (Marriage and the family in Eurasia, Amsterdam 2005). Artikkelissa pohdittiin, että jos eurooppalaisia perhemalleja ja alueellisia eroja luokitellut perhehistorioitsija Hajnal olisi ollut kiinalainen (ts. ensin tutustunut Kiinan perhestrategioihin ja siitä näkökulmasta alkanut tutkia Eurooppaa), hän ei olisi niinkään ihmetellyt perhemalleja kuin eurooppalaisten nuorten hämmentävän laajoja mahdollisuuksia vaikuttaa puolison valintaan ja avioliittoonsa (toki kulloisenkin aikakauden ja kulttuurin rajoissa).

Variaation ja valinnanmahdollisuuden elementit tuntuvat olevan osa Euroopan alueen historiaa. Tällaisia piirteitä ei voi pitää mitenkään yksinomaan eurooppalaisina, ja muilla alueilla on omat piirteensä, jotka inspiroivat vastavuoroisesti. Opettajien kokemukset ruohonjuuritasolla puhuivat kuitenkin sen puolesta, että voimme nostaa esiin Euroopan yhteiskuntia läpäiseviä piirteitä, joiden historia on tutustumisen, tutkimisen ja opettamisen väärti.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma.), joka osallistui ERASMUS-yhteistyötapaamiseen Utrechtin yliopistossa Alankomaissa 3.-5.10.2018. Hän on aiemmin kirjoittanut EU-hankkeista esim. Ennen ja nyt –julkaisussa http://www.ennenjanyt.net/2007/09/unelma-eurooppalaisesta-historioitsijayhteisosta-substanssi-ja-instituutio/

Utrechtin humanististen tieteiden kirjasto.

Anu Lahtinen: Kolme tekstiä etsii tekijää

Viime viikon keskiviikkona, 23.5.2018, tuli kuluneeksi 400 vuotta defenestraatiosta, jota pidetään 30-vuotisen sodan alkutapahtumana (ja johon viitataan esimerkiksi ”Prahan toisena defenestraationa” – ensimmäisestä tulee kuluneeksi 600 vuotta ensi vuonna!). Toukokuussa 1618 joukko protestantteja tunkeutui Prahan linnaan ja heitti ulos ikkunasta kaksi katolista neuvosta ja heidän kirjurinsa. Seurannutta kapinaa on pidettynä alkuna kolmikymmenvuotiselle sodalle, joka itsessään oli monimutkainen tapahtumasarja.

Merkkivuoden kunniaksi historian yksikkö järjesti viime tiistaina luentosikermän, jonka aiheena on 30-vuotisen sodan taustat, tapahtumat ja jälkivaikutus. Organisoijana olin todella iloinen siitä, että mukaan saatiin kavalkadi esitelmiä tutkijoiden omista aiheista, siis seuraavasti:

Jaakko Björklund: 30-vuotisen sodan taustat ja jälkimaine
Mirkka Lappalainen: Vaasa-laivan tuho
Henri Hannula: Uskonpuhdistuksesta, ”ikonoklasmista” ja 30-vuotisesta sodasta Alankomaissa
Maria von Hertzen: Sotilaiden ja heidän perheidensä elämää
Anu Lahtinen: ”Kentälle kaatunut mieheni” – Christina Regina von Birchenbaumin arvoitus (aiheesta lisää puhujan omassa blogissa)
Kari Saastamoinen: 30-vuotinen sota, Samuel Pufendorf ja moderni valtio

Defenestraatiosta ja monista muista 30-vuotiseen sotaan liittyvistä tapahtumista levitettiin monenlaisia kertomuksia, joilla pyrittiin tukemaan tiettyjen ryhmien vaatimuksia ja uskonnollista vakaumusta. Niissä korostettiin oman puolen urheaa ja oikeutettua käyttäytymistä.

Seminaarin esityksiä on jo ehditty kommentoida kahden kuulijan, Olli Bäckströmin ja Kaisa Kyläkosken omissa blogeissa, ja jatkokeskustelua ehkä käydään uusissa tilaisuuksissa tai julkaisuissa. Omasta puolestani yllätyin ehkä siitä, että iltapäivän esityksissä tuli suunnittelematta vastaan samankaltainen kysymys tekijyydestä. Mistä oikeastaan tiedämme ja tunnistamme lähteen tai julkaisun tekijän? Useissa seminaariesityksissä käsiteltiin aikalaistekstejä, joiden tekijän henkilöllisyys oli epäselvä; lisäksi menneisyydessä tekstejä on usein tuotettu siten, että on käytetty muiden kehittämiä fraaseja tai joku taitavampi kynäniekkä on kirjoittanut lopullisen tekstin.

Ongelma tuli eri tasoisena vastaan niin palkkasoturien kuin aatehistorian teoreetikoiden kanssa. Samuel Pufendorf julkaisi teoksiaan salanimellä ja julkaisumaakin ilmoitettiin väärin, koska haluttiin varoa sensuuria ja sensurointiyrityksiä. Hänen ajatuksiaan julkaistiin tämän jälkeen eri tavoin kommentoituina, julkaisuissa, joissa kommentaattorin ja Pufendorfin omat ajatukset ja argumentit kietoutuivat toisiinsa vaihtelevin tavoin. 1990-luvun yliopistokeskustelun kuuma aihe, intertekstuaalisuus, oli vahvasti läsnä jo 1600-luvulla.

Pufendorfin tuotanto nyt kuitenkin on jäljitettävissä tiettyyn tekijään. Entä sitten tekijätietoja vailla oleva palkkasoturin päiväkirja? Maria von Hertzen käsitteli päiväkirjaa, jonka kirjoittajaksi on päätelty Peter Hagendorf; tunnistaminen on tehty päiväkirjassa esiintyvien, esimerkiksi kotikaupunkiin liittyvien mainintojen perusteella. Ja mikä sitten on totuus ruotsalaisesta omaelämäkerrallisesta runosta, jossa minä-henkilö kuvaa itseään kentälle kaatuneen ratsumiehen leskeksi? Säkeistöjen alusta syntyy akrostikon Christina Regina von Birchenbaum? Onko kyseessä oikean henkilön nimi, onko kyseessä runon tekijä tai toimeksiantaja, vai onko kyseessä jotain ihan muuta? (Christina Reginasta lisää täällä.)

Kysymys tekijästä ei sinänsä ole uusi, vaan toistuva, mutta aina ei muista, miten monen tärkeänkin lähteen tekijyys ei itse asiassa ole mitenkään itsestäänselvää. Voi vaatia vähäisten tiedonrippeiden yhdistelyä ja päättelyä, jotta saamme suhteellisen varmuuden siitä, kenen ääni menneisyydestä kuuluu. Kaukaisina vuosisatoina tekstit usein saneltiin tai kirjurit ja sihteerit muokkasivat ja kopioivat niitä, joten ei muutenkaan ole mitenkään varmaa, että sanavalinnat ovat tarkalleen alkuperäisen kertojan ajatuksen mukaisia.

Kirjoittaja hoitaa Suomen ja Pohjoismaiden historian professuuria Helsingin yliopistossa. Hän oli mukana järjestämässä seminaaria Tiekartta helvettiin tiistaina 22.5.2018. Blogitekstin otsikko viittaa Luigi Pirandellon näytelmään ja pakinoitsija Ollin (Väinö Nuorteva) siitä kirjoittamaan parodiaan.

Mirkka Danielsbacka: Historiako teoriatonta?

Mihin historiantutkija tarvitsee teorioita? Kaikkeen, voisi vastata, vaikkei mitään historian ”omaa” teoriaa olekaan olemassa. Historiantutkimukselle on perinteisesti ollut tyypillistä tietty itsensä sammuttamisen ideaali, joka ei ole kannustanut tutkijoita kirjoittamaan auki omia teoreettisia valintojaan. Tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin teoriavapaata ja tästä ajatuksesta juuri ilmestynyt kirjamme Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus 2018) lähtee liikkeelle.

Menneisyyden rakentajat kertoo havainnollisesti tutkimusesimerkkien avulla, kuinka eri tavoin teoriat voivat rikastaa historiantutkimuksen näkökulmia ja menneiden ilmiöiden selitystapoja. Teoksen kirjoittajat pohtivat esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Miten historioitsija saa valitun lähdeaineiston keskustelemaan teoreettisten selitysmallien, käsitteiden tai erilaisista teorioista johdettujen hypoteesien kanssa? Miten hän tulkitsee tutkimustuloksiaan erilaisten teorioiden valossa? Mitä haasteita teorioiden soveltamiseen liittyy historiantutkimuksen näkökulmasta?

Teoreettisen historiantutkimuksen pioneereja Suomessa ovat olleet Jorma Kalela ja Juha Siltala, jotka molemmat lähtivät mukaan teoksen kirjoittajakuntaan. Nuoremman polven historioitsijoiden parissa teoreettinen tutkimusote on jo ”tavallisempi” vaikkei se vieläkään ole valtavirtaa. Menneisyyden rakentajissa teoreettisista valinnoistaan kertovat muun muassa Johanna Ilmakunnas, Ville Kivimäki, Anu Lahtinen ja Ville Yliaska.

Kirja sai alkunsa keväällä 2015 erään kollegan väitöskaronkan jatkoilta (kuten niin monet muutkin hyvät ideat) ja lopputulos on nyt tässä. Suuri kiitos kaikille kirjaan kirjoittaneille sekä opiskelijoille, jotka nykyisin yhä useammin toivovat lisää opetusta teorioiden merkityksestä historiassa. Tämä kirja on suunnattu erityisesti teille.

Lisätietoja: Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus.

Mirkka Danielsbacka on Suomen ja Pohjoismaiden historian sekä sosiologian dosentti, hän työskentelee tällä hetkellä historian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Anu Lahtinen: Tiedettä yhteisössä

Kulttuurihistorioitsija, dosentti Maarit Leskelä-Kärki julkaisi viime vuonna teoksen Toisten elämät (Avain 2017), jossa hän käsittelee elämäkertakirjoittamisen keskeisiä tavoitteita ja hasteita.  Leskelä-Kärki pohtii (s. 7): ”Kenestä kukaan ei kirjoita, se ei ole täällä … Kenestä kukaan ei kerro, se unohtuu … kerrottuna puheena tai tekstinä, siten me olemme täällä.”

Leskelä-Kärki viittaa erityisesti elämäkertakirjoittamiseen ja siihen, miten eläneiden yksilöiden elämää muistetaan elämäkerroissa, julkaisuissa tai elokuvissa. Muistaminen ja kertominen on myös tärkeä osa tiedeyhteisön toimintaa. Jos tutkimukseen ei viitata, se unohtuu. Jos kollegan työtä ei oteta huomioon, sen merkitys heikkenee.

Teoksessa Historiantutkijan etiikka (Gaudeamus 2017, toim. Lidman – Koskivirta – Eilola, s. 137) professori Petri Karonen pohtii tutkijaan viittaamisen etiikkaa: ”Aikaisemman tutkimuksen systemaattinen huomioonottaminen on arvostuksen osoittamista myös tutkijan tekemälle työlle.”

Joillakin tieteenaloilla viittausmäärät ovat tärkeä tapa mitata tutkijan työn merkitystä. Ennen kaikkea kyse on silti siitä, että tiedettä edistetään keskustellen. Kun tieteen resurssit ovat aina rajalliset ja urat pätkittäisiä, on sitäkin tärkeämpää muistaa kiittää ja arvostaa sitä työtä, jota kovassa paineessa tehdään.

Olin todella ilahtunut, kun silmiini osui historian johdantokurssilta seuraava portfoliokommentti, jota luvalla lainaan:

Historiantutkimus vaikuttaa erittäin yhteisölliseltä alalta, tutkijat tuntevat toisiaan ja kommentoivat toistensa tutkimuksia, pitävät yhteisiä seminaareja ja ovat kaikki kiinnostuneita omasta alastaan ja sen ”hyvinvoinnista”. Tämän huomaa myös opiskelijana, kun yliopiston henkilökunta selkeästi välittää opiskelijoiden opintojen etenemisestä. (fil. yo Juuso Jääskeläinen)

Tiedettä tehdään, opetetaan ja opiskellaan yhteisöissä, ja toisten huomioonottaminen kuuluu sekä päivittäiseen kanssakäymiseen että tieteelliseen kirjoittamiseen.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori ja Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, joka pohti muistamisen haasteita myös HAikin pääkirjoituksessa 1/2018.

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit

Helsingin yliopisto on myöntänyt historian yksikölle rahoituksen opetuksen digiloikkaan, jonka avulla päivitetään historian opetusta. Ensisijaisesti tarkastelussa on tutkinnon kokonaisuus: millaisia tietoja opintojen eri vaiheissa tarvitaam digitaalisista lähteistä, digitaalisesta historiantutkimuksesta ja digitaalisista menetelmistä?

Digiloikkaan kuuluu myös opetuskokeiluja, joissa painottuvat vuoroin aineistot, vuoroin menetelmät. Keväällä 2018 historiassa on meneillään kurssi #Helsinki1918, joka huipentuu twiitteihin Helsingin sadan vuoden takaisesta historiasta.

Opiskelijat ovat osallistuneet luennoille, tutustuneet arkistoihin ja hahmotelleet omia teemojaan. Kurssilla on käsitelty erilaisia sähköisiä aineistoja kuten Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistoa ja helsinkikuvia.fi -kokoelmia. Kokoamiensa tietojen pohjalta opiskelijat twiittaavat 12.4.-27.4.2018 erilaisista teemoista, jotka liittyvät Helsingin historiaan vuonna 1918.

Vastaavan tapaisia kursseja on järjestetty kouluopetuksessa, ja esimerkiksi @Ylehistoria on koordinoinut twiittikampanjoita muun muassa talvisodasta (#sota39) ja kieltolaista (#kieltolaki). Tällä hetkellä monet muutkin tahot twiittaavat vuoden 1918 tapahtumista, mutta yliopisto-opetuksessa kokeilu on varsin uutta.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että kaikki opiskelu suoritettaisiin twiitein, vaan sen kokeilemisesta, miten lyhyeen tekstiin voi mahduttaa asiallista tietoa menneisyydestä. Twiittien kautta voidaan käsitellä monenlaisia historiallisen tiedon, tiedeviestinnän ja tutkijan vastuun kysymyksiä. Myös sosiaalisen median käytöstä ja lainalaisuuksista on keskusteltu ja haettu neuvoja muun muassa yliopiston opetusteknologian ja aktiivisten twiittaajien suunnalta.

#Helsinki1918-kurssin ohjaajatili on osoitteessa https://twitter.com/Helsinki1918 ja sen kautta löytää myös opiskelijoiden ja muiden vuodesta 1918 twiittavien toimijoiden tilejä.

Huhtikuun alussa kurssilaiset kävelivät Helsingin keskustassa aihepiirin asiantuntijan, dosentti Samu Nyströmin johdolla. Nyström toi esiin kaupungin monikerroksisen historian ja hyvin äärimmäisten maailmojen rinnakkaisuuden, nälän, pelon ja satunnaisen yltäkylläisyyden saarekkeet. Kävelyn lopuksi hän korosti sitä, että Helsinkin vuoden 1918 tapahtumissa oli mukana satojatuhansia yksilöitä, jotka tekivät vajavaisen tiedon perusteella kauaskantoisia ratkaisuja.

Kuten Nyström totesi, kurssilaisten twiitit voivat olla osaltaan mukana kertomassa tämän menneisyyden moninaisuudesta, lukemattomista eri näkökulmista, joita menneisyyteen voi löytää.

Twiittaus alkaa 12.4. ja mukana on niin on niin valkoisia ja punaisia kuin sivustakatsojiakin, aikuisten ja lasten näkökulmaa, tiettyjen rakennusten ja ilmiöiden kehitysvaiheita.  Kurssin ohjaajatili #Helsinki1918-kurssi @helsinki1918a on seurattavissa osoitteessa https://twitter.com/helsinki1918a, ja kullakin opiskelijalla on oma twitter-tili, joka on avattu kurssia varten.

Tervetuloa seuraamaan!

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, historian digiloikan toimija, aktiivinen twiittaaja (@anulah) sekä yksi #Helsinki1918-kurssin vetäjistä. Kurssilaisten lisäksi parhaillaan vuoden 1918 tapahtumia käsittelee myös mm. historian dosentti Samu Nyströmin ylläpitämä twitter-tili https://twitter.com/Helsinki1918

Anita Geritz: Ei artikkelipino, vaan yhtenäinen teos – ajatuksia kirjan toimittamisesta

Moni tieteellinen kirja ei ole vain yhden kirjoittajan kädenjälkeä, vaan koostuu useista eri tutkijoiden artikkeleista. Artikkelit liittyvät yhteiseen teemaan, mutta lähestyvät sitä eri näkökulmista ja saattavat olla aiheeltaan varsin tarkasti rajattuja. Miten tällainen kirja syntyy?

Vuosi sitten olisin todennäköisesti vastannut jotain sen suuntaista, että kirjan toimittajat keräävät joukon samantyyppisten aiheiden parissa työskentelevien tutkijoiden artikkeleita yhteen, antavat artikkelipinolle nimen, ja kirja on melkeinpä siinä. Olin tässä vaiheessa lukenut useita teoksia, joiden kohdalla tämä kuvaus ei jälkeenpäin ajatellen ole millään muotoa riittävä, mutta en mitä ilmeisemmin ollut ajatellut asiaa kovin tarkasti ennen kuin pääsin tänä vuonna tutkimusapulaisen toimessa avustamaan tällaisen kirjan viimeistelyssä.

Kyseinen kirja, Anu Lahtisen ja Mia Korpiolan toimittama Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe (Brill, 2017), koostuu artikkeleista, jotka käsittelevät eri näkökulmista kuolemaa, siihen liittyviä uskomuksia ja kuolemaan valmistautumista keskiajan ja uuden ajan alun Pohjois-Euroopassa. Myöhemmin ilmestyvä toinen osa tulee käsittelemään kuolemaan valmistautumista oikeudellisesta näkökulmasta saman aikakauden puitteissa.

Oli minun kannaltani onnekasta, että aiempi sumea käsitykseni ei vastannut kirjan toimittamisen todellisuutta. Mikäli olisin ollut oikeassa, ei minun työpanostani olisi tarvittu! Tehtäväni koostuivat verrattain teknisistä asioista: oikoluin ja yhdenmukaistin kirjan tekstiä ja viitteitä, kokosin kirjan bibliografian ja avustin kirjan indeksoinnissa. Samalla pääsin ensi kertaa seuraamaan kirjan toimittamista lähempää. Ymmärsin nopeasti, ettei Dying Prepared -tyyppinen kirja ole vain nippu artikkeleita, vaan kokonaisuus, jonka luominen vaatii työtä.

Oma työpanokseni oli osa tätä prosessia, jossa artikkelit nivottiin yhteen yhdeksi teokseksi, mutta kyseinen työ oli alkanut jo paljon aikaisemmin. Kirjan artikkeleissa kirjoittajat viittasivat muun kirjallisuuden ohella myös toistensa samassa kirjassa oleviin artikkeleihin. Seitsemän artikkelin lisäksi kirjasta löytyy perusteellinen johdanto sekä yhteenvetoluku – näissä artikkelit kytketään vielä selvemmin toisiinsa sekä kirjan aiheeseen liittyviin laajempiin kehityslinjoihin, kuten Pohjois-Euroopan uskonnollisiin muutoksiin ensin kristillistymisen ja sitten reformaation myötä. Siispä jo kirjoitusvaiheessa kirjaa käsiteltiin kokonaisuutena.

Tämän jälkeen tulivat ne viimeiset silaukset, jossa varmistettiin, että kirjasta tuli myös yksityiskohdiltaan yhtenäinen. Kustantajan tyyliohjeistukset, joiden mukaan artikkelien kirjoitusasu ja viitteet yhdenmukaistettiin, varmistivat, että kirjasta tuli paitsi sisäisesti myös sen julkaisusarjaan (The Northern World) verratessa johdonmukainen. Bibliografiakin oli tässä kirjassa koko teokselle yhteinen: yksittäisissä artikkeleissa keskeisimmät sekä useammassa artikkelissa toistuneet lähteet ja tutkimuskirjallisuus ilmoitettiin yhdessä bibliografiassa kirjan lopussa. Indeksiin kerättiin samalla periaatteella kaikista artikkeleista kirjan tärkeät termit.

Siinä missä viitteet ja bibliografia olivat minulle opinnäytetyöstä pienempimuotoisesti tuttuja, oli indeksointi täysin uutta. Viimeisistä työvaiheista indeksi tuotti kenties eniten töitä – sitä tehtiin kolmen voimin sen jälkeen, kun kaikki kirjoittajat olivat lähettäneet omasta artikkelistaan tekemänsä asiasanalistat. Indeksointiprosessi ohjasi ajattelemaan kirjaa uudesta näkökulmasta, lukujen eri aiherajausten sijaan käsitteiden kautta: näistä monet, kuten kuolemanpelko, pelastus, testamentit, hautaukset ja kuolleiden muistaminen olivat kautta koko kirjan läsnä.

Vaikka usein kävisikin niin, että jotain aihetta tutkiessa päätyy lukemaan artikkeleista koostuvista teoksista vain yksittäisiä lukuja, on iloista tajuta, kuinka paljon kyseisiin kirjoihin panostetaan myös kokonaisuuksina, jolloin niitä on mielekästä myös sellaisina lukea.

Kirjoittaja on historian perustutkinto-opiskelija, joka on työskennellyt tutkimusavustajana Turun oikeushistorian professori Mia Korpiolalle. Lisätietoja teoksesta Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe http://www.brill.com/products/book/dying-prepared-medieval-and-early-modern-northern-europe