Anu Lahtinen: Digiloikka ja ihmistieteiden digitaalisuus

Lukuvuosina 2017-2019 historian maisteriohjelmassa oli käynnissä niinsanottu digiloikka. Ohjelmallinen nimitys antaa ehkä liiankin vinkeän kuvan toiminnasta – käytännössä voisi sanoa, että kyse oli digipäivityksestä: kävimme läpi maisteriohjelman opetusta ja sitä, millaisia välineitä ja analyysitaitoja digitaalinen yhteistyö aikanaan tarvitsee. Hankkeessa työskennellyt FT Kati Katajisto teki erityisen laajan työn selvittäessään yhteistyötahoja ja toimintamahdollisuuksia niin yliopistossa kuin sen ulkopuolellakin.

Mitä hankkeessa sitten ehdittiin tehdä? Tästä blogista löytyy lastuja, jotka valottavat erilaisia kurssikokeiluja ja muita näkökulmia, joita digiloikka-toiminnassa pyrittiin avaamaan (ks. https://blogs.helsinki.fi/historia/category/digiloikka/). Tänä lukuvuonna toteutetaan myös muutamia kursseja, joissa syntynyttä digiosaamista hyödynnetään (esimerkiksi ns. ”Zotero-kurssi” https://courses.helsinki.fi/fi/hisk-234/129397752 sekä ”Digitaaliset lähteet ja menetelmät” https://courses.helsinki.fi/fi/hism-311/129404483)

Usein digitaalinen muutos merkitsee kuitenkin enemmänkin pientä nakertamista kohta kerrallaan. On esimerkiksi mietittävä sopivan kokoisia harjoitteita, joilla opiskelijat voivat työstää datanhallintaa graduaineistojensa äärellä. https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/ Tai sitten on päivitettävä lähdeviittausohjeet siten, että niiden kanssa pärjää uusienkin aineistojen parissa, kuten maisteriohjelmassa tehtiinkin. https://researchportal.helsinki.fi/fi/publications/historian-kandi-ja-maisteriohjelma-helsingin-yliopisto-l%C3%A4hdeviitt 

Prof. Anu Lahtinen ja FT Kati Katajisto kertovat historian maisteriohjelman toiminnasta toukokuun päätösseminaarissa ”Digiloikkaajat skagella”. Kuva: Maiju Wuokko.

Hankkeen aikana myös heräsi uusia kysymyksiä, joita riittää punnittavaksi. Miten digiloikkataidot saadaan välitettyä muille opettajille, ja mitkä taidot ovat tarpeellisia kaikille opettajille? Osaan kysymyksistä ollaan saamassa vastauksia yliopistotasolla, missä on nyt työn alla opettajien ohjesivusto (http://teaching.helsinki.fi) ja opettajien digitaitotavoitteiden kartoitus. Onkin aivan ensisijaisen tärkeää, että yliopisto pystyy tarjoamaan pitkäjänteistä tukea opetukselle ja tutkimukselle tässä asiassa. Opettajien taidon ja opiskelijoiden tarpeiden päivitys vaatisi varmasti vielä oman hankkeensa.

Erittäin tärkeää on myös yhteistyö, historia-alalla luontevaa tukea tulee esimerkiksi Kansallisarkiston ja Kansalliskirjaston digitaalisista aineistohankkeista, joita hyödynnetään niin syksyn johdantokurssilla kuin vapaavalintaisissakin opinnoissa. Tällöin myös työelämäosaamista ja yhteistyökontakteja kehittyy luonnollisena osana opintoja.

Pelkkä yksittäisloikka ei anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin, mutta hankkeen perusteella pystymme helpommin seuraamaan sitä, mitä digitaalisten ihmistieteiden ja ihmistieteiden digitaalisuuden parissa tapahtuu. Kaikki muutokset eivät ole laskentatieteellisiä taitoja vaativia, vaan ihan aineistojen luonteeseen liittyviä. Usein erittäin tärkeää on myös, että osaa suunnistaa digitaalisten aineistojen ja hyvinkin konkreettisten paperisten lähteiden, arkistojen ja julkaisujen välillä.

Kirjoittaja, joka hoitaa Suomen ja Pohjoismaiden historian professuuria, johti historian maisteriohjelman digiloikkahanketta. Hän on myös HY:n datatukiverkoston historian yksikön yhteyshenkilö ja on julkaissut aiemmin mm. Think Open -blogissa gradutyöstä ja datanhallinnasta, ks. https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/

Hauska on tietää

Digitaaliset opetuskeinot ovat parhaimmillaan, kun ne kulkevat opetuksen mukana luontevasti. Luonteva käyttö arjessa vaatii kuitenkin omien tietojen päivittämistä. Kun historian koulutusohjelmat järjestivät opetuksen kehittämispäivän, kartoitimme digitaaliseen osaamiseen liittyviä toiveita Flinga-työkalun avulla.

”Haluaisin oppia käyttämään” -ideoinnissa nousi esiin sekä opetuksessa tärkeitä alustoja, toiveita saada ”tehot irti Moodlesta”, uusien viestintäkeinojen kuten videoiden ja podcastien käyttötoiveet, sekä kiinnostus tutkimuksellekin tärkeitä paikkatieto-, big data – ja topic modeling -teemoja kohtaan.

Flinga-ideointia opetuksen digitaidoista

Historian opetusohjelman kehittämispäivässä elokuussa koottiin Flingaan näkemyksiä historian opetuksen digitaitojen oppimistavoitteista. Erityisen tärkeinä nähtiin keskeisten järjestelmien osaaminen. Flinga-kyselyn hallinnoinnista vastasi yliopistonlehtori Maiju Wuokko.

Uusia mahdollisuuksia on avautunut viime vuosina paljon, ja osaamisessakin on siten päivitettävää. Historian kandidaattiohjelma on nyt syksyllä hakemassa rahoitusta Helsingin yliopiston digiloikka-hankkeesta, tavoitteena kehittää juuri tätä osa-aluetta.

Anu Lahtinen: Opintomatkalla ikuisessa kaupungissa

Suunnittele, aikatauluta, tarkista. Aikatauluta uudelleen, improvisoi. Odottele, tarkista, aikatauluta uudelleen, improvisoi. Improvisoi lisää. Tämäntapaisten vaiheiden kautta kulki tammikuussa 2019 kurssin Antiikin ja keskiajan perintö toteutus. Kyse oli kurssimatkasta Villa Lanteen, ikuiseen kaupunkiin sekä Vatikaaniin ja Ostiaan. Kurssivierailujen mittaan seminaarilaiset pitivät esittelyjä sekä erilaisia kohde-esittelyitä. He myös kuuntelivat luentoja ja osallistuvat sekä keskustelevaan seminaariosuuteen että arkisto- ja muistomerkkivierailuihin.

Viikon mittaisen kurssin tavoitteena oli voimistaa kiinnostusta antiikin ja keskiajan perintöä ja näiden aikakausien välistä jatkumoa kohtaan. Seminaari ”Rooman antiikin ja keskiajan perintö” perehdytti luennoin, retkin ja alustuksin opiskelijat Roomaan sekä sen historiaan ja merkitykseen eurooppalaiselle sivilisaatiolle. Kurssilla tuotiin esiin muun muassa Pohjolan ja Rooman välisiä yhteyksiä. Lisäksi kurssilaiset valitsivat itselleen tärkeitä vierailukohteita – joku teki päivämatkan Ravennaan, joku toinen taas kävi messussa kuuluisassa pyhiinvaelluskirkossa omalla ajallaan.

Näkymä Colosseumilta tammikuussa 2019.

Rooman kaltaisessa kaupungissa kaikkea ei voi yksinkertaisesti suunnitella valmiiksi. Ruuhkat, arkisten tarvikkeiden hankinnat tai odottamattomat aukioloaikojen muutokset voivat tehdä aikataulutoiveet tyhjiksi. Lippuja on voitu myydä kohteisiin, jotka todellisuudessa eivät ole auki lippujen voimassaolon aikana. Toisaalta yllättäen ohikulkijat houkutellaankin näyttelyyn tai kirkkoon, joka ei yleensä ole ollut lainkaan nähtävissä, ja tilaisuuteen on tartuttava.

Villa Lante on paikkana erityislaatuinen; sen pitkä historia ja upeat näkymät saavat tutkijan tuntemaan sekä pienuutta että tavatonta kiitollisuutta. Kerrankin pienen maan tieteentekijät ja opiskelijat saavat ihailla maailmaa aitiopaikalta ja tähyillä kuuluisia kohteita aamuruskosta auringonlaskuun.

Kurssisuoritukseen kuului lyhyt loppuraportti, joista on työstetty blogijulkaisuja sopiviin blogeihin kuten (Fenestra finnorum https://fenestrafinnorum.wordpress.com/), Villa Lanten ystävät (https://www.villalante.net/blogi2) sekä tämä Historian oma blogi (https://blogs.helsinki.fi/historia). Julkaistut blogitekstit linkitetään tähän lastuun sitä mukaa kun ne ilmestyvät. Blogilastut edustavat ja edistävät siten omalta osaltaan opintojen yleisiä tavoitteita kuten kirjallisen ilmaisun ja viestinnän kehittämistä digitaalisessa ympäristössä.

Kirjoittaja järjesti tammikuussa 2019 kurssin Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa Roomassa yhteistyössä dosentti Marja-Leena Hännisen kanssa. Matkakuluja rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Anu Lahtinen: Historian digiloikka, havaintoja matkan varrelta

Historian maisteriohjelma sai vuosi sitten yliopiston digiloikka-rahoituksen, jonka tavoitteena oli kehittää ja päivittää historian opetuksen digiosaamista. Toimin hankkeen johtajana, pääosin käytännön selvitys- ja testaustyötä on tehnyt FT Kati Katajisto, jonka työ jatkuu vielä maaliskuun 2019 loppuun. Mitä tähän mennessä on tapahtunut?

Digiloikan tavoitteena on ollut selvittää laajasti sitä, miten voisimme integroida digiosaamista maisteriohjelman tutkintoon. Halusimme selvittää, mikä on lähtötilanne ja mitä voimme tehdä jatkossa, jotta digitoitujen lähteiden, digitaalisten oppimis- ja tutkimusalustojen sekä digitaalisen viestinnänja julkaisemisen keinot saataisiin mukaan opetukseen. Tavoite oli, että hankkeen päättyessä käytettävissä olisi mahdollisimman paljon ajantasaista tietoa, kokemusta ja ohjeita jatkon kannalta.

Niinpä Kati Katajisto ja muut kiinnostuneet ovat osallistuneet monenlaisiin digi-, data- ja peda-tilaisuuksiin, joista on kerrottu myös tässä blogissa. Myös blogi on osittain perustettu digiloikan raportointia ja seuraamista varten, vaikka tavoitteenamme on alusta alkaen ollut myös kertoa laajemmin tieteenalamme toiminnasta humanistisessa tiedekunnassa.

Digiloikka on tarjonnut runsaan mahdollisuuden tutustua erilaisiin teknisiin ongelmatilanteisiin ohjelmistojen saatavuudesta projektorien temppuilevuuteen (kuvassa). Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Hankkeen piirissä on järjestetty kursseja, tapaamisia ja opetuskokeiluja. Keväällä 2018 ”Helsinki 1918” -twiittikurssilla haettiin tuntumaa digitaalisten aineistojen ja sosiaalisen median käyttöön historian opinnoissa. Kurssista uutisoitiin yliopiston sivuilla, ja se pääsi mukaan myös hiljattain ilmestyneeseen julkaisuun ”Sähköistyvä koulu”, (Riitta Suomisen artikkeli ”Millaista digikoulutusta opettajat tarvitsevat” ss. 176-179, https://www.suomentietokirjailijat.fi/medialle/julkaisut/sahkoistyva-koulu-2019.html).

Matkan varrella olemme päivittäneet kaikenlaisia perusohjeistuksia ja alustoja. Historian kursseille on nyt saatavissa oma moodle-pohja, ja seminaariopetuksessa käytettävä lähde- ja kirjallisuusohjeistus on päivitetty sekä kirjallisen että sähköisen viittaamisen osalta. Olemme testanneet ja kokeilleet erilaisia digitaalisia lähdealustoja. Graduntekijöiden suhdetta datanhallintaan on alustavasti kartoitettu. Ensi syksynä voimme toivottavasti testata joitakin uusia digitaalisia ratkaisuja peruskursseilla, ja muutamia erityiskurssejakin on tulossa.

Matkan varrella olemme tutustuneet monenlaisiin ratkaisuihin, joita eri tieteenaloilla ja oppiaineissa on tehty. Olemme myös törmänneet monenlaisiin ongelmiin. Voi olla, että tarjolla olisi kiinnostavia teknisiä ratkaisuja, opetukseen tai tutkimukseen, mutta ratkaisujen valmistumisen aikataulu ja rahoitus ovat epävarmoja. Historiassa olisi käytettävissä monenlaisia aineistoja ja uusia analyysikeinoja kuten koneavusteista tekstintulkintaa ja tiedonlouhintaa kehitellään, mutta saadaanko vastauksia, jotka hyödyttävät tutkimusta?

Välillä ongelmat ovat erittäin konkreettisia – tietyissä opetustilanteissa tarvittaisiin ATK-luokkaa, mutta oikean ohjelmiston ja laitteiden toimivuus on välillä vaikeaa varmistaa, eikä ATK-luokka ole ympäristönä (pöytä- ja konerivit, hankala sijainti) pedagogisen vuorovaikutuksen kannalta erityisen inspiroiva. Erilaiset opetus- ja ohjelmakokeilut ovatkin antaneet paljon tietoa siitä, mikä ylimalkaan on mahdollista tällä hetkellä ja millaisiin ratkaisuihin kannattaa palata ehkä viiden vuoden päästä, kun teknologia oikeasti on (toivottavasti) kehittynyt joustavammaksi.

Iso haaste on tiedon kulku – kuinka löytää oikeat tekniset, pedagogiset ja tieteelliset asiantuntijat digiosaamisen avuksi? Miten parhaiten saamme tiedotettua opettajille niistä mahdollisuuksista, joita hankkeessa on kehitelty? Hankkeen aikana on kuitenkin luotu yhteyksiä, joista toivottavasti on jatkossakin molemminpuolista iloa.

Yksi aivan ilmeinen seikka on syytä todeta yhä uudestaan. Digitaalinen osaaminen on ja sen täytyy olla tiiviisti yhteydessä tieteenalan kenttään. ”Historian digiloikka” ei ole irrallinen palikka, joka helposti liitetään mukaan tai jätetään pois. Digitaalisten aineistojen rinnalla täytyy kuljettaa tietoa aikaisempien ja syntyvien paperisten ja esineellisten aineistojen luonteesta.

Digitaalisten opetusvälineiden rinnalla täytyy olla myös opettajien, opiskelijoiden ja teknisen tai pedagogisen tuen kasvokkainen yhteistyö. Ja sekä digitaalisen että analogisen opetuksen on pysyttävä yhteydessä tieteenalan tutkimukseen ja asiantuntemukseen. Silloin pysyy myös fokus itse tieteenalan ytimessä: historian asiantuntemuksessa ja tutkimuksessa.

Kirjoittaja, joka toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina, on vetänyt historian maisteriohjelman digiloikkaa.

Kati Katajisto: Digimurroksen unelmia ja uhkakuvia – ja mitä tapahtuu historian alalla?

Douglas Engelbart, kuuluisa tietokoneen hiiren keksijä, on väittänyt, että digitaalinen vallankumous on radikaalimpi muutos kuin kirjoitus- tai painotaidon keksiminen. Usein puhutaan myös kolmannesta teollisesta vallankumouksesta, jossa nyt höyryn ja sähkön tavoin digitalisaatio mullistaa ympäröivän maailmamme. Miten rajuksi muutos osoittautuu, sen vasta aika näyttää, mutta kieltämättä muutosvauhti tuntuu kiihtyneen, ja myös historioitsija huomaa sen. Toimintaympäristön muutokset tai yritykset muuttaa niitä, saattavat yllättää.

Viimeksi mainitusta käy esimerkiksi viime aikoina ajankohtaisena porissut keskustelu tiedonhallintalaista. Lain tavoitteena olisi parantaa kansalaisten tiedonsaantia ja viranomaistoimintaa sekä viranomaistiedon kaupallista hyödyntämistä. Hyvältä kuulostavia tavoitteita, mutta kun katsookin kaavailtua toteuttamistapaa, niin historiantutkijan karvat nousevat pystyyn. Kauhuskenaario on, että viranomaisten asiakirjahallinnon yhteentoimivuus murenee ja säilytettävä arkistoaineisto pirstaloituu ja jää puutteelliseksi. Onkin ironista, että samaan aikaan kun historiantutkimuksessa käytettävät digitoidut aineistot kasvavat vauhdilla ja erilaiset digitaaliset työkalut kehittyvät ja niiden käyttö lisääntyy, niin uhkakuvaksi nousee, ettei tulevaisuuden historiantutkijoilla olisikaan käytettävissä kunnon dataa tiedonhallintalain potentiaalisesti mahdollistaessa sen. Tiedonhallintalaista löytyy tarkemmin tietoa esimerkiksi: https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/esitys-tiedonhallintalaiksi-herattaa-tyrmistynytta-vastarintaa/ sekä http://www.historiallinenaikakauskirja.fi/sites/historiallinenaikakauskirja.fi/files/media/HAiK_3_2018_suuntaviivoja_0.pdf.

Kiihtyvä toimintaympäristön muutosvauhti ja mahdolliset ennakoimattomat muutokset luovat sekä mahdollisuuksia että paineita – uhkakuvia ja unelmia tulevaisuudesta. Niin yritykset kuin eri toimijat vaikkapa akateemisessa maailmassa joutuvat pohtimaan, miten oman toimintaympäristön muutos todella vaikuttaa meihin? Mitä pitäisi tehdä? Miten muuttua ja pysyä kehityksen mukana? Pessimistisissä näkemyksissä digitalisaatio, robotiikka ja tekoäly vievät suuriman osan ihmisten perinteisistä töistä. Optimistisissa näkemyksissä taas korostetaan, miten käynnissä oleva muutos mahdollistaa yksitoikkoisten ja toistoa vaatien rutiinitöiden siirtämisen ihmisiltä koneille ja kuinka työviikkokin saattaisi muuttua nelipäiväiseksi. Historiantutkijan on vaikea kuvitella, että historian kirjoittaminen voitaisiin ulkoistaa ihmiseltä koneelle. Se on kaikkea muuta kuin rutiinia. Sen sijaan lähteiden ääreen pääsyssä ja niiden kokoamisessa ja läpikäymisessä digimurros avaa uusia mahdollisuuksia.

Voimakkaimmin toimintaympäristön muutos onkin näkynyt historiantutkimuksessa -ja opetuksessa tähän mennessä siinä, miten arkistot, kirjastot ja museot ovat digitoineet aineistojaan. Kansalliskirjaston Digi.Kansalliskirjasto.fi on yksi käytetyimpiä palveluja. Kansalliskirjasto on digitoinut kokoelmissaan olevat Suomessa vuosina 1771-1929 ilmestyneet lehdet, ja ne ovat tällä hetkellä kaikkien vapaassa käytössä. Lisäksi Kansallisarkiston ja Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kesken on sovittu pilottiprojektista, joka mahdollistaa kaikkien Digissä olevien aineistojen käytön aina vuoteen 2010 asti. Se on huomattava parannus aineistojen saatavuuteen, sillä aikaisemmin tekijänoikeuksien alaisia aineistoja on voinut tutkia joko mikrofilmiltä tai Kansalliskirjaston vapaakappaletyöasemilta.

Kansallisarkiston Digitaaliarkisto on toinen historioitsijoiden eniten käyttämistä digipalveluista. Kansallisarkisto on myös lähtenyt mukaan kehittämään virtuaalista tutkimusalustaa, Transkribusta, jota voi käyttää käsinkirjoitetun tekstin tunnistukseen. Lisäksi Transkribuksessa voi tehdä hakusanahakuja. Eurooppalaisen yhteistyön voimin kehitettävä virtuaalinen tutkimusalusta on uusi ja mielenkiintoinen avaus Kansallisarkistolta, ja sitä voi pitää ns. seuraavana askeleena muistiorganisaatioiden digimurroksessa. Enää ei tyydytä tarjoamaan pelkästään digitoituja aineistoja vaan myös digitaalisia työkaluja tutkia kyseisiä aineistoja. Transkribus tullaan integroimaan Kansallisarkiston palveluihin, mutta se on jo tällä hetkellä verkosta vapaasti ladattavissa https://transkribus.eu/Transkribus/.

Mielenkiintoinen uutuus digitaalisten verkkopalveluiden saralla on myös Biografiasampo (http://biografiasampo.fi/), johon on koottu tietoja kymmenistä tuhansista menneistä ja nykyisistä suomalaisista, näiden elämänvaiheista ja teoista sekä ihmisten yhteyksistä. Pohjana on Kansallisbiografian yli 13 000 pienoiselämäkertaa ja muista SKS:n henkilöhistoriallisista tietokannoista poimitut tekstit, joista on koostettu älykkään kieliteknologian avulla tietämysverkko (”knowledge graph”) ja data-palvelu.

Historiaa tutkivien saatavilla alkaakin olla jo varsin hyvin erilaisia digitaalisia lähteitä ja niihin liittyviä muita palveluja. Ulkomaisista palveluista ei ole sanottu tässä mitään, ja kotimaisistakin moni on jätetty mainitsematta kuten esimerkiksi digitoidut valtiopäiväasiakirjat 1907-2000 (http://avoindata.eduskunta.fi/digitoidut/) tai Helsingin kaupunginarkiston Sinetin kautta löytyvät digitaaliset aineistot (https://yksa3.darchive.fi/YKSA3/public/archive/HELKA/). Verkossa olevia lähde- ja tutkimusaineistoja sekä niihin liittyviä palveluja voi myös löytää kootusti kuten Agricolan Lähteille-sivustolta (https://agricolaverkko.fi/lahteille/).

Seuraava haaste onkin käyttää näitä uusia digitaalisia palveluja entistä kekseliäämmällä tavalla, sillä ne mahdollistavat esimerkiksi aivan uudenlaisten kysymysten esittämisen laajoille tekstimassoille tai uudenlaisen tavan koota lähdeaineistoja. Digimurros luo historiantutkimuksessakin upeita mahdollisuuksia, mutta aiheuttaa myös lähdekriittistä päänsärkyä sen osalta, että historiaa tutkivat tuntevat vielä huonosti digitaalisten palveluiden ja työkalujen takana olevaa ns. konelogiikkaa. Kurkkaa vaikka Biografiasammon Henkilöt-kohdan Olli Rehnin verkostoa, jossa on Kustaa III yhtenä linkkinä. Osaatko selittää sen?

Olli Rehnin Kansallisbiografia-artikkelissa viitataan Urho Kekkoseen ja Kekkosen sivulla taas todetaan, että tämän runnomaa Miettusen hätätilahallitusta voi verrata taktisessa suvereenisuudessaan Kustaa III:n vallankaappaukseen 1772. Ainakaan minulle tämä ei auennut muuten kuin kysymällä Biografiasammon tekijöiltä. Ja sen jälkeen voi alkaakin pohtia, miten kyseisen kaltaista henkilön verkosto-näkymää voi käyttää historiantutkimuksessa.

Onkin selvää, että digimurrokseen liittyviä haasteita tulee riittämään historian alalla jatkossakin – ja unelmia.

Kati Katajisto: Digiopetus – yhteistyöstä voimaa

Suomen Historiallisen Seuran digijaosto ja Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka -projekti järjestivät maanantaina 20.8.2018 Helsingissä seminaarin, jossa esiteltiin ja pohdittiin historian digiopetuksen nykyistä tilannetta eri yliopistoissa. Tilaisuuden avasi akatemiaprofessori Hannu Salmi esittelemällä SHS:n digijaoston toimintaa. Jaoston tavoitteena on tehdä ns. digihistoriaa paremmin tunnetuksi ja nostattaa siihen liittyvää keskustelua.

Salmi totesi, että on syytä miettiä historiantutkijoiden digitaalisia työkaluja, työkalupakkia, ja sitä miten metodologinen opetus järjestetään. Näitä kannattaa miettiä yhteistyön kautta, siten kaikki hyötyvät. Digiopetukseen liittyy paljon haasteita ja kysymyksiä lähtien aineistojen tallennuksesta, opetushenkilökunnan koulutuksesta aina monitieteisen yhteistyön vaikutuksiin saakka. Kuten Salmi kuitenkin muistutti – ja kuten muissakin puheenvuoroissa tuli esiin – digiopetuksessa kyse ei ole täysin uudesta asiasta.

Hannu Salmen jälkeen Tapio Onnela (Turun yliopisto) palauttikin mieliin, että Agricola-verkko (www.agricolaverkko.fi) perustettiin jo vuonna 1996, ja vuosituhannen alussa Suomen virtuaaliyliopistossa kehitettiin aktiivisesti suomalaista historian verkkokurssitarjontaa. Nykyään laajentunut Agricola, Suomen humanistiverkko, mahdollistaa muun muassa verkko-opetuksen tarjonnan ja hallinnoinnin kansallisella (ja kansainvälisellä) tasolla. Tiedot ajankohtaisista kursseista löytyvät osoitteesta https://verkko-opetus.utu.fi/

Turun yliopiston opetustarjontaan sisältyy kurssi Johdatus digitaalisiin ihmistieteisiin, joka on pakollinen kaikille historia-aineiden opiskelijoille. Keskustelussa väläyteltiin ajatusta, että kyseinen kurssi voisi olla ns. pohjakurssi kaikissa yliopistoissa digihistorian osalta. Nyt opetus vaihtelee yliopistoittain. Eräs tendenssi on, että kvantitatiivista analyysia on pyritty palauttamaan opetusohjelmaan. Oulun yliopiston puheenvuoron pitänyt dosentti Kaisa Vehkalahti totesi, että Oulussa on päädytty palauttamaan tilastolliset menetelmät pakolliseksi osaksi opintoja. Sen ohella Oulusta löytyy digitaaliset ihmistieteet -kurssi, jonka sisältö löytyy verkosta (http://www.oulu.fi/historia/node/49864).

Tampereen yliopistoa tilaisuudessa edustivat Mervi Kaarninen, Jarmo Peltola ja Jouni Keskinen. He kertoivat lyhyesti ns. Viljo Rasilan perinnöstä eli varhaisista tietokoneavusteisista tutkimushankkeista Tampereella. Parhaillaankin käynnissä oli erilaisia digihistoriallisia projekteja kuten väestöhistoriallinen HoPES -tutkimus (https://research.uta.fi/hopes/jarmo-peltolan-tutkimusprojektit/). Puheenvuorossa ehdotettiin, että historia-alan yksiköt järjestäisivät vuotuisen yhteistapaamisen, jossa päivitettäisiin digiopetuksen tilannetta. Keskustelussa ajatusta pidettiin hyvänä, ja tällaiseksi tapaamisfoorumiksi katsottiin sopivan Historiantutkimuksen päivät, jossa voisi järjestää säännöllisesti session digihistorian ”uusista tuulista ja parhaimmista käytännöistä”.

Professori Anu Lahtinen kertoi Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka-projektista sekä esitti joukon kysymyksiä, jotka ovat ajankohtaisia niin historian kuin erityisesti digihistorian opetuksen näkökulmasta ja joita olisi hyvä kollektiivisesti pohtia. Miten ottaa digitaalisuus holistisesti käyttöön opetuksessa? Ja miten suunnata rajalliset resurssit ja saada hajallaan olevat tiedot ja taidot parhaiten käyttöön?

Yleiskeskustelun alustanut Mila Oiva (Turun yliopisto) totesi, että digital roadshow (https://digihistfinlandroadmapblog.wordpress.com/) oli osoittanut, että monet ovat kiinnostuneita digitaalisten työkalujen käytöstä, mutta omalta yliopistolta ei koeta saatavan tukea, eikä välttämättä edes löydetä oman yliopiston sisältä digitutkijoita, vaikka Suomessa olisi paljon alan syvällistä osaamista. Itä-Suomen yliopistoa edustanut Kimmo Katajala kuvasikin, miten geoinformatiikka on nimenomaan heidän yliopistonsa vahvuus. ArcGIS-paikkatieto-ohjelmaa koskevat kurssit eivät kuitenkaan ole pakollisia historianopiskelijoille.

Professori Jari Ojala ja apulaisprofessori Antero Holmila Jyväskylän yliopistosta taas katsoivat, ettei entinen aineisto-osaaminen enää riitä yhä enemmän digitaalistuvassa maailmassa. Aineistojen osuus tutkimuksessa korostuu entisestään, ja lisäksi uusi arkistolaki sekä tietosuoja-asetus ja tiedonhallintalaki asettavat omat haasteensa tutkimuksen tekemiselle. Joten on varsin selvää, että yliopistojen välistä yhteistyötä tulisi toteuttaa aina digiopetuksesta lähtien, jotta suomalaiset pysyisivät kansainvälisesti korkealla tasolla data-aineistojen hallinnassa ja digityökalujen käytössä ja siten myös tutkimuksessa.

Kaikista osallistujien puheenvuoroista päätellen yhteistyötä kaivataan, ja nyt on vain haettava yhteistyön käytännön muodot, joiden löytämiseksi yliopistojen erilaiset institutionaaliset rakenteet muun muassa tohtorikoulutettavien osalta vaativat sopivien väylien etsimistä. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa seurata Agricola-verkkoa ja Historiantutkimuksen päivien (Hitu) ohjelmailmoituksia!

Kati Katajisto & Anu Lahtinen

Kati Katajisto: Voyant – kokeilemisen arvoinen DH-työkalu

Digital humanities -työkalut kehittyvät koko ajan, mutta käytännössä niiden soveltaminen tutkimukseen on usein varsin aikaa vievää, sillä harva työkalu soveltuu sellaisenaan tutkimukseen. Useissa tapauksissa vaaditaan koodaustaitoja, jotta tutkimusdata ja työkalu saadaan muokattua tutkimuksen kysymyksenasetteluun soveltuvaksi. Jos aikasi tai mielenkiintosi eivät riitä syvempään perehtymiseen, mutta haluaisit kuitenkin kokeilla jotain uutta tutkimusaineistoosi, niin suosittelen Voyantia.

Voyant on web-pohjainen tekstianalyysi-sovellus, jolla on erittäin helppo päästä alkuun. Mene Voyantin sivulle osoitteeseen https://voyant-tools.org/ ja lisää tekstisi etusivun Add Texts –laatikkoon. Valitse Reveal ja ’dadaa’, edessäsi on Cirruksen muodostama sanapilvi lisäämästäsi aineistosta. Sivun keskellä on Reader, jossa lisäämäsi teksti näkyy kokonaisuudessaan. Valitsemalla sanapilvestä tietyn sanan (klikkaamalla sitä), näet Readerissä ne keltaisella. Sivuston oikeasta yläkulmasta voit valita lisää työkaluja ja oikealla alhaalla taas näkyy sanojen konteksti. Nyt ei kuitenkaan mennä syvemmälle näihin, vaan luodaan katse Cirrukseen.

Cirruksen sanapilvi paljastaa aineistossa kaikkein useimmiten käytetyt sanat, ja sen alapuolella olevassa tekstissä luetellaan lisäksi liittämäsi tekstiaineiston käytetyimmät sanat ja niiden lukumäärät. Jos sanapilvessä on häiritsevän paljon sanoja, joilla ei ole merkitystä analyysin kannalta (kuten esimerkiksi: että, ja, sekä, jos), niin valitse Cirruksen tehtäväpalkista Define options for this tool ja sieltä Edit list. Sen jälkeen lisää listaan, jokaiselle eri riville, sana (stop word), jonka et halua näkyvän sanapilvessä, ja tallenna (Save) ja varmista (Confirm).

Mitä sanapilvi sitten kertoo? Aineistonsa hyvin tuntevalle tutkijalle ei välttämättä mitään uutta, hän saa ennemminkin vain varmistuksen sille, että hän on löytänyt aineistoistaan keskeisimmät asiat. Varsinkin jos tutkimuksen tekstiaineisto on erittäin laaja, on tällainen ns. tarkistus varmastikin useimmille tutkijoille mukava varmistus. Sen sijaan sellaisissa aineistoissa, jotka ovat tutkijalle käytännössä mahdottomia käydä läpi niiden laajuuden vuoksi kuten Hillary Clintonin yli 30 000 sähköpostia (kts. https://www.historians.org/publications-and-directories/perspectives-on-history/summer-2018/digging-through-the-hillary-clinton-email-archive-using-voyant-tools-in-the-classroom), tarjoaa Voyant oivan mahdollisuuden kahlata aineistoa läpi.

Voyant on siis hyvä työkalu, kun tutkija haluaa käydä tekstiaineistoa läpi. Cirruksen avulla onnistuu ns. distant reading, jolloin tutkija voi löytää tietokoneen avulla laajasta aineistosta sanat ja kohdat, johon kohdistaa perinteinen ihmisen suorittama ns. close reading.

FT Kati Katajisto

 

Kati Katajisto: Miten määritellä digitaaliset ihmistieteet? Entä ns. digihistoria?

 

Suomen Akatemian määritelmän mukaan digitaaliset ihmistieteet on käsite, ”jolla viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa”. Esimerkiksi tästä Suomen Akatemia mainitsee korpuslingvistiikan ja siihen sisältyvät laskennalliset menetelmät. Tämän näkemyksen mukaan laajojen aineistojen käyttö ja niistä kerättävä tutkimustieto koskevat ylipäätänsä humanistisia tutkimuksia, jolloin myös uudet teknologiat tulevat lähelle kaikkia humanistisen alan tutkijoita. Nostan seuraavassa esiin muutamia pointteja, jotka nousevat Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet (DIGIHUM) akatemiaohjelman 2016-2019  pohjalta seikoiksi, joiden voi katsoa kuvaavan sitä, mitä digitaaliset ihmistieteet käytännössä tarkoittaa:

  1. uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa ja modernin datatieteen menetelmiä aineistojen KERUUSSA, HALLINNASSA JA ANALYYSISSÄ JA ILMIÖIDEN MALLINNUKSESSA
  2. laaja-alainen yhteistyö, joka tarkoittaa yhteistyötä tutkijoiden, teknologia-asiantuntijoiden ja muistiorganisaatioiden sekä tietokantojen ylläpitäjien ja kehittäjien kesken.(http://www.aka.fi/globalassets/32akatemiaohjelmat/digihum/ohjelmamuistio_digi_suomeksi_final.pdf).

Digitaalisesta humanismista ja historiatieteestä kirjoittanut Kimmo Elo on taas nojautunut digitaalisten ihmistieteiden määritelmässään Kathleen Fitzpatrickiin, että: ”digital humanities could be understood as a nexus of fields within which scholars use computing technologies to investigate the kinds of questions that are traditional to the Humanities” (Elo 2016, 17).

Elon lähtökohtana onkin, että määräävä tekijä määrittelyssä on se, “sovelletaanko tutkimushankkeessa tietojenkäsittelytieteille ominaisia menetelmiä vai ei”. Elo sulkee siis määritelmässään ulos sen, että digitaalisuutta tutkiva tutkimus olisi itsessään digitaalista humanismia. Elon määritelmän voikin katsoa olevan käytännössä saman sisältöinen kuin yllä mainitun Suomen Akatemian. Määriteltäessä, mitä digital humanities -tutkimus on, kyseisen kaltainen määritelmä voikin olla toimiva, mutta sen sijaan voi kysyä, onko näin myös digital humanities -opetuksen kannalta.

Elon toimittamassa kirjassa Digitaalinen humanismi ja historiatieteet, jossa hän määrittelee digitaalisen humanismin yllä kuvatulla tavalla, todetaankin Katja Fältin artikkelissa, että digitaalisen tutkimuksen apulaisprofessori Mark L. Sample on ”yksinkertaistanut digitaalisen humanismin” siten, että ”se perustuu pohjimmiltaan digitaaliseen objektiin, joko alun perin digitaaliseen tai analogiseen objektiin, joka on jollakin tavalla skannattu, valokuvattu, kartoitettu tai mallinnettu digitaalisessa ympäristössä” (Katja Fält 2016, 56). Samassa kirjassa myös Jaakko Suominen ja Anna Sivula toteavat artikkelissaan Digisyntyisten ilmiöiden historiantutkimus, että ”laajasti määriteltynä digitaalinen historiantutkimus (digihistoria) on mitä tahansa menneisyyden ilmiöitä tai muutosprosesseja käsittelevää tutkimusta, jossa kaikki tai osa lähteistä on digitaalisessa muodossa. Toisaalta se voi olla historiantutkimusta, jota ohjaa digitaalisuutta tai digitalisoitumista koskeva kysymyksenasettelu.” Digitaalisen historiantutkimuksen voi siis määritellä joko laajasti tai suppeasti. Suppeampi määritelmä edellyttää tietojenkäsittelytieteissä kehiteltyjä metodeja (Jaakko Suominen & Anna Sivula 2016, 105-106).

Seuraavassa pohditaankin lyhyesti sitä, miten digitaalisuus voitaisiin määritellä nimenomaan historiantutkimuksen- ja opetuksen kannalta. Ensi alkuun voi esittää kriittisen kysymyksen, miksi historioitsijoiden ylipäätänsä pitäisi olla kiinnostunut digitaalisuus -teemasta. Yksinkertainen ja selvä vastaus siihen on se, että digitalisoituminen muuttaa ja on jo muuttanut nykypäivän maailmaa niin paljon, että jos historioitsijat haluavat ymmärtää, miten yhteiskunnat ja globaali yhteisö ovat muuttuneet, niin heidän täytyy ymmärtää digitalisoitumisen vaikutuksia ja seurauksia. Historiaa ei tutkita eikä opeteta tyhjiössä, joten jo tästä perspektiivistä laajempi määritelmä tuntuu sopivan paremmin ns. digihistorian määritelmäksi. Digihistorian voisi siis määritellä karkeasti siten, että siihen kuuluvat neljä edellä mainittua osa-aluetta. Eli tiivistettynä:

  1. uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa
  2. digitoidut lähteet
  3. laaja-alainen yhteistyö
  4. digitalisoitumisen tutkiminen ilmiönä

Määritelmä on hyvin laaja, eikä siinä siis oleteta, että kaikki neljä kohtaa täyttyvät. Ongelmana onkin, että digihistoria kuten digitaaliset ihmistieteet ovat erittäin laaja alue. Probleemi ei ole se, että digitaaliset ihmistieteet ei tarkoita mitään vaan se, että se tarkoittaa ”too much” , kuten professori Ted Underwoodin haastattelusta voi lukea (https://lareviewofbooks.org/article/digital-humanities-interview-ted-underwood/#!). Lisäksi digihistorian opetuksen kannalta omaksi numeroiduksi kohdaksi voisi myös laittaa sosiaalisen median, sen eri alustat kuten Twitterin ja erilaiset blogit, joilla voidaan julkaista historian tutkimukseen, opetukseen ja historiatietoon liittyvistä aiheista – jos kohta yksi halutaan ymmärtää rajattuna tietojenkäsittelytieteissä kehiteltyjen menetelmien käyttönä.

Näin laaja määritelmä saattaa herättää vastarintaa, varsinkin suppeamman määritelmän kannattajissa. Suppeampikaan määritelmä ei silti ole ongelmaton, jos sitä lähestyy konkreettisesti tutkimuksen tai opetuksen näkökulmasta. Mitkä olisivat ne käytännön uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa, jotka tutkijoiden ja opiskelijoiden tulisi ottaa haltuun? Kysymys on kriittinen varsinkin opetuksen näkökulmasta, sillä varsinaisessa tutkimuksenteossa on aivan eri mahdollisuudet perehtyä eri työkaluihin sekä niiden mahdolliseen adaptoimiseen sopiviksi kulloinkin kyseessä oleviin tutkimuksiin. Netistä löytyy sivustoja, joille on koottu runsain mitoin digitaalisiin ihmistieteisin sopivia työkaluja. Esimerkiksi http://webhost.bridgew.edu/edubinsky/DH/tools.html ja https://dirtdirectory.org/.

Nähdäkseni digihistoria, digitaaliset historiatieteet ja niiden opetus, olisikin hyödyllistä määritellä ainakin vielä nykyvaiheessa laajan määritelmän mukaisesti, kattaen muun muassa digitoidut aineistot (digitoidut lähteet) ja erilaiset digitaaliset alustat, sillä digitalisaatiosta ei näytä olevan ylipäätänsä vielä yksiselitteistä tai vakiintunutta määritelmää. Tulevaisuudentutkija Miikka Heinäsmäki onkin tarkoittanut digitalisaatiolla ”digitaalista uusiutumista eli digiteknologian integrointia kaikkeen organisaation toimintaan” (https://blogs.helsinki.fi/avtenhun/2015/07/30/digitalisaatio/). Helsingin yliopistossa – kuten suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään – voikin katsoa olevan käynnissä prosessin, jossa digiteknologiaa integroidaan kaikkeen toimintaan, ja erityisesti juuri opetuksen digitalisointi on yhtenä kehityksen kohteena Helsingin yliopiston strategiassa kaudella 2017-2020. Strategiassa painotetaan opetuksen digitalisoimista, jonka tavoitteena on, että digitaaliset opetusmuodot ja välineet saadaan kaikkien opiskelijoiden ja opettajien ulottuville ja käyttöön.

Edellisestä johtuen voikin todeta, että vasta kun digiteknologia on niin sanotusti integroitu kaikkeen toimintaan, niin yhä selvemmin alkaa hahmottua kuva siitä, miten nimenomaan digihistoria tulisi määritellä – erotuksena yleisestä digitalisaatiosta. Juuri nyt taas nimenomaan kaivataan historiantutkijoiden ja myös opiskelijoiden vuoropuhelua siitä, mitä digihistoria tarkoittaa konkreettisesti tutkimuksessa ja opetuksessa. Historiantutkijat ja –opettajat joutuvat joka tapauksessa tekemään käytännössä päätöksiä, muokkaamaan prosesseja ja priorisoimaan opetusta ja tutkimusta tavalla, joka määrittelee ja tulee määrittelemään sitä, mitä digihistoria on nyt ja tulevaisuudessa.

FT Kati Katajisto

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit

Helsingin yliopisto on myöntänyt historian yksikölle rahoituksen opetuksen digiloikkaan, jonka avulla päivitetään historian opetusta. Ensisijaisesti tarkastelussa on tutkinnon kokonaisuus: millaisia tietoja opintojen eri vaiheissa tarvitaam digitaalisista lähteistä, digitaalisesta historiantutkimuksesta ja digitaalisista menetelmistä?

Digiloikkaan kuuluu myös opetuskokeiluja, joissa painottuvat vuoroin aineistot, vuoroin menetelmät. Keväällä 2018 historiassa on meneillään kurssi #Helsinki1918, joka huipentuu twiitteihin Helsingin sadan vuoden takaisesta historiasta.

Opiskelijat ovat osallistuneet luennoille, tutustuneet arkistoihin ja hahmotelleet omia teemojaan. Kurssilla on käsitelty erilaisia sähköisiä aineistoja kuten Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistoa ja helsinkikuvia.fi -kokoelmia. Kokoamiensa tietojen pohjalta opiskelijat twiittaavat 12.4.-27.4.2018 erilaisista teemoista, jotka liittyvät Helsingin historiaan vuonna 1918.

Vastaavan tapaisia kursseja on järjestetty kouluopetuksessa, ja esimerkiksi @Ylehistoria on koordinoinut twiittikampanjoita muun muassa talvisodasta (#sota39) ja kieltolaista (#kieltolaki). Tällä hetkellä monet muutkin tahot twiittaavat vuoden 1918 tapahtumista, mutta yliopisto-opetuksessa kokeilu on varsin uutta.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että kaikki opiskelu suoritettaisiin twiitein, vaan sen kokeilemisesta, miten lyhyeen tekstiin voi mahduttaa asiallista tietoa menneisyydestä. Twiittien kautta voidaan käsitellä monenlaisia historiallisen tiedon, tiedeviestinnän ja tutkijan vastuun kysymyksiä. Myös sosiaalisen median käytöstä ja lainalaisuuksista on keskusteltu ja haettu neuvoja muun muassa yliopiston opetusteknologian ja aktiivisten twiittaajien suunnalta.

#Helsinki1918-kurssin ohjaajatili on osoitteessa https://twitter.com/Helsinki1918 ja sen kautta löytää myös opiskelijoiden ja muiden vuodesta 1918 twiittavien toimijoiden tilejä.

Huhtikuun alussa kurssilaiset kävelivät Helsingin keskustassa aihepiirin asiantuntijan, dosentti Samu Nyströmin johdolla. Nyström toi esiin kaupungin monikerroksisen historian ja hyvin äärimmäisten maailmojen rinnakkaisuuden, nälän, pelon ja satunnaisen yltäkylläisyyden saarekkeet. Kävelyn lopuksi hän korosti sitä, että Helsinkin vuoden 1918 tapahtumissa oli mukana satojatuhansia yksilöitä, jotka tekivät vajavaisen tiedon perusteella kauaskantoisia ratkaisuja.

Kuten Nyström totesi, kurssilaisten twiitit voivat olla osaltaan mukana kertomassa tämän menneisyyden moninaisuudesta, lukemattomista eri näkökulmista, joita menneisyyteen voi löytää.

Twiittaus alkaa 12.4. ja mukana on niin on niin valkoisia ja punaisia kuin sivustakatsojiakin, aikuisten ja lasten näkökulmaa, tiettyjen rakennusten ja ilmiöiden kehitysvaiheita.  Kurssin ohjaajatili #Helsinki1918-kurssi @helsinki1918a on seurattavissa osoitteessa https://twitter.com/helsinki1918a, ja kullakin opiskelijalla on oma twitter-tili, joka on avattu kurssia varten.

Tervetuloa seuraamaan!

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, historian digiloikan toimija, aktiivinen twiittaaja (@anulah) sekä yksi #Helsinki1918-kurssin vetäjistä. Kurssilaisten lisäksi parhaillaan vuoden 1918 tapahtumia käsittelee myös mm. historian dosentti Samu Nyströmin ylläpitämä twitter-tili https://twitter.com/Helsinki1918

Jutta Riepula: Hedy Lamarr – aikansa Marilyn vai Marie Curie?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Jutta Riepula.

Näyttelijätär Hedy Lamarr (1914-2000) on tunnettu paitsi kauniista kasvoistaan (”The Most Beautiful Woman In Films”), myös saavutuksistaan teknologian saralla.

Hedy Lamarr elokuvassa ”The Heavenly Body”. MGM, 1944. Wikimedia Commons.

Itävaltalaissyntyisen Hedwig Kieslerin uran muistettavin rooli oli tsekkiläisessä eroottissävytteisessä menestyselokuvassa Hurmio (1933). Nuoren Evan osa toi Lamarrille mainetta ja vahvoja naisrooleja, mutta samalla lokeroi tämän kapeaan naistyyppiin, jollaiselle ei tuon ajan Hollywoodissa ollut pitkäaikaista kysyntää.

Filmi- ja tv-uran jälkeen otsikoihin alkoivat nousta erilaiset kohut tähden yksityiselämässä, ja 1970-luvulle tultaessa tämän julkisuuskuvaa leimasivat oikeusjutut, myymälävarkaudet, avioerot, riidat omaelämäkerrasta sekä epäonniset kauneusleikkaukset. Lamarr kuoli lopulta Floridassa sokeutuneena ja kotiinsa sulkeutuneena.

Lamarr työskenteli koko elämänsä keksintöjen parissa. Niistä merkittävin oli säveltäjä George Antheilin kanssa kehitelty taajuusvaihteluun perustuva salausjärjestelmä. Keksintö ei päätynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa armeijan käyttöön, mutta osoittautui myöhemmin menestykseksi, ja onkin pitkälti perustana nykyiselle matkapuhelinteknologialle sekä langattomalle verkolle.

Aikanaan keksintöä ei juuri noteerattu, ja tähti pysyi henkilökuvansa vankina. Lehdistö kyllä saattoi ihmetellä naisen tapaa hämmentää kuvausryhmää vaikkapa siteeraamalla Goethea ottojen välissä, mutta vasta seuraavat sukupolvet nostivat esiin tämän saavutukset keksijänä. Onkin mielenkiintoista, kuinka näyttelijätär ikääntyessään muuttui julkisessa keskustelussa seksikkäästä seireenistä säälin ja ivan kohteeksi, ja kuolemansa jälkeen väärinymmärretyksi älyköksi.

Hedy Lamarr edustaa ongelmallisen ja kahtiajakautuneen naiskuvan jatkumoa läpi historian sekä jakoa pinnalliseen ja älylliseen, syntiseen ja ylevään. Naista on ollut vaikea nähdä yhtäaikaisesti sekä seksuaalisena toimijana että oivaltavan terävänä ajattelijana, ja myös Lamarr on haluttu määrittää joko paheelliseksi kohujulkkikseksi tai nerokkaaksi keksijäksi, ikään kuin fyysisyys ja älyllisyys jollain tapaa kumoaisivat toisensa.

Lamarrin elämästä ilmestyi vastikään dokumentti Bombshell: The Hedy Lamarr Story (2017). Se pyrkii luomaan tähdestä inhimillisemmän kuvan antaen tälle aiempaa moniulotteisemman ja värikkäämmän tulkinnan, sekä ravistelemaan totuttuja ajatusmalleja. Sen ohjaaja Alexandra Dean toivookin elokuvan tuovan tuoreen menestysdraaman Hidden Figuresin (2016) tavoin esiin historian varjoon jääneitä henkilöitä sekä muuttavan käsityksiä siitä, ketkä voivat muokata maailmaa.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.