Laura Tarkka & Melike Çakan: Introducing the History Source Guide

During the spring term 2021, the History BA programme at the University of Helsinki has taken some new steps on the digital front. One outcome is a website entitled “History Source Guide” (https://blogs.helsinki.fi/historysources/), available since the beginning of April. The key objective guiding the design of this new resource was to make it (1) updatable and (2) accessible from inside as well as outside of the university. But how did this come about? And, more importantly, what happens next?

The guide page can be found at https://blogs.helsinki.fi/historysources/

Ulkomaiset digitaaliset lähteet / Digital Sources in History

The website was constructed by participants of the project course “Ulkomaiset digitaaliset lähteet/Digital Sources in History”, which connected source criticism with transferable skills. In essence, this meant learning about recent developments in Digital Humanities and getting to know the WordPress blog environment.

In January 2021, two teachers and seven BA students came together to help future students find useful source material online. When discussing the background of each participant, the group identified having to “reinvent the wheel” as a widely shared experience when starting the BA/MA thesis. Everyone wished they had been told exactly where to look for online sources, but the great variety of research interests even among just the nine participants was also immediately acknowledged.

In February, the group learned more about “digital sources” via lectures and literature provided by a guest teacher from the field of digital humanities. One student also contributed an interview on this theme. By March, the team was ready to start developing the website. This was done by first comparing some existing source guides and then trying out the WordPress tools available at the University of Helsinki. During the final stage, each student contributed four posts to the website, in addition to improving its appearance and functionality.

Encyclopaedic practice meets the local perspective

The resulting History Source Guide aspires to familiarise Helsinki-based students with material sourced from abroad and uses the lingua franca of English to connect people with new sources. On the home page, blog posts introducing digital collections summarise information provided by the websites of memory institutions and other data providers. Since the History Source Guide’s home page is not static but cumulative, the group came up with the solution of categorising the posts by historical periods and tagging them with keywords. These can be found on the left-hand side.

In addition, however, the History Source Guide also includes some static pages. The first one contains links to Helka, the University of Helsinki Library’s own database. Via this page, students (with a user account) can easily access the resources provided by the University Library. Another static page contains links to further source guides, each one of which has a different focus and their own way of structuring information. A third page serves as a gateway to material sourced from Finland. This may be useful to readers who are based abroad but require sources relating to the history of Finland.

To prevent the project from coming to a standstill, the designers also came up with the idea of a “suggestions box”. This box is open for anyone who wishes to suggest a new digital collection to be added to the Guide. In the future, contributing to the website may also be used as a way of supplementing course work. Students could do this, for example, by introducing sources they have used themselves, or by interviewing more experienced researchers.

To conclude, the History Source Guide team would like to thank everyone already involved. Recognising what expertise we already have, bringing it to bear and actively seeking advice from others are basic things, but that is why they also work in the digital world.

Laura Tarkka has a background in eighteenth-century intellectual and cultural history. In 2021, she has been coordinating the ”Digital Leap” project of the History BA programme of the University of Helsinki. Melike Çakan is a doctoral student in history at the University of Helsinki. She is working on a doctoral dissertation concerning Francis Bacon and ‘scientia civilis’ in Early Modern England.

Anu Lahtinen: Digiloikka ja ihmistieteiden digitaalisuus

Lukuvuosina 2017-2019 historian maisteriohjelmassa oli käynnissä niinsanottu digiloikka. Ohjelmallinen nimitys antaa ehkä liiankin vinkeän kuvan toiminnasta – käytännössä voisi sanoa, että kyse oli digipäivityksestä: kävimme läpi maisteriohjelman opetusta ja sitä, millaisia välineitä ja analyysitaitoja digitaalinen yhteistyö aikanaan tarvitsee. Hankkeessa työskennellyt FT Kati Katajisto teki erityisen laajan työn selvittäessään yhteistyötahoja ja toimintamahdollisuuksia niin yliopistossa kuin sen ulkopuolellakin.

Mitä hankkeessa sitten ehdittiin tehdä? Tästä blogista löytyy lastuja, jotka valottavat erilaisia kurssikokeiluja ja muita näkökulmia, joita digiloikka-toiminnassa pyrittiin avaamaan (ks. https://blogs.helsinki.fi/historia/category/digiloikka/). Tänä lukuvuonna toteutetaan myös muutamia kursseja, joissa syntynyttä digiosaamista hyödynnetään (esimerkiksi ns. ”Zotero-kurssi” https://courses.helsinki.fi/fi/hisk-234/129397752 sekä ”Digitaaliset lähteet ja menetelmät” https://courses.helsinki.fi/fi/hism-311/129404483)

Usein digitaalinen muutos merkitsee kuitenkin enemmänkin pientä nakertamista kohta kerrallaan. On esimerkiksi mietittävä sopivan kokoisia harjoitteita, joilla opiskelijat voivat työstää datanhallintaa graduaineistojensa äärellä. https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/ Tai sitten on päivitettävä lähdeviittausohjeet siten, että niiden kanssa pärjää uusienkin aineistojen parissa, kuten maisteriohjelmassa tehtiinkin. https://researchportal.helsinki.fi/fi/publications/historian-kandi-ja-maisteriohjelma-helsingin-yliopisto-l%C3%A4hdeviitt 

Prof. Anu Lahtinen ja FT Kati Katajisto kertovat historian maisteriohjelman toiminnasta toukokuun päätösseminaarissa ”Digiloikkaajat skagella”. Kuva: Maiju Wuokko.

Hankkeen aikana myös heräsi uusia kysymyksiä, joita riittää punnittavaksi. Miten digiloikkataidot saadaan välitettyä muille opettajille, ja mitkä taidot ovat tarpeellisia kaikille opettajille? Osaan kysymyksistä ollaan saamassa vastauksia yliopistotasolla, missä on nyt työn alla opettajien ohjesivusto (http://teaching.helsinki.fi) ja opettajien digitaitotavoitteiden kartoitus. Onkin aivan ensisijaisen tärkeää, että yliopisto pystyy tarjoamaan pitkäjänteistä tukea opetukselle ja tutkimukselle tässä asiassa. Opettajien taidon ja opiskelijoiden tarpeiden päivitys vaatisi varmasti vielä oman hankkeensa.

Erittäin tärkeää on myös yhteistyö, historia-alalla luontevaa tukea tulee esimerkiksi Kansallisarkiston ja Kansalliskirjaston digitaalisista aineistohankkeista, joita hyödynnetään niin syksyn johdantokurssilla kuin vapaavalintaisissakin opinnoissa. Tällöin myös työelämäosaamista ja yhteistyökontakteja kehittyy luonnollisena osana opintoja.

Pelkkä yksittäisloikka ei anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin, mutta hankkeen perusteella pystymme helpommin seuraamaan sitä, mitä digitaalisten ihmistieteiden ja ihmistieteiden digitaalisuuden parissa tapahtuu. Kaikki muutokset eivät ole laskentatieteellisiä taitoja vaativia, vaan ihan aineistojen luonteeseen liittyviä. Usein erittäin tärkeää on myös, että osaa suunnistaa digitaalisten aineistojen ja hyvinkin konkreettisten paperisten lähteiden, arkistojen ja julkaisujen välillä.

Kirjoittaja, joka hoitaa Suomen ja Pohjoismaiden historian professuuria, johti historian maisteriohjelman digiloikkahanketta. Hän on myös HY:n datatukiverkoston historian yksikön yhteyshenkilö ja on julkaissut aiemmin mm. Think Open -blogissa gradutyöstä ja datanhallinnasta, ks. https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/

Anu Lahtinen: Hauska on tietää

Digitaaliset opetuskeinot ovat parhaimmillaan, kun ne kulkevat opetuksen mukana luontevasti. Luonteva käyttö arjessa vaatii kuitenkin omien tietojen päivittämistä. Kun historian koulutusohjelmat järjestivät opetuksen kehittämispäivän, kartoitimme digitaaliseen osaamiseen liittyviä toiveita Flinga-työkalun avulla.

”Haluaisin oppia käyttämään” -ideoinnissa nousi esiin sekä opetuksessa tärkeitä alustoja, toiveita saada ”tehot irti Moodlesta”, uusien viestintäkeinojen kuten videoiden ja podcastien käyttötoiveet, sekä kiinnostus tutkimuksellekin tärkeitä paikkatieto-, big data – ja topic modeling -teemoja kohtaan.

Flinga-ideointia opetuksen digitaidoista

Historian opetusohjelman kehittämispäivässä elokuussa koottiin Flingaan näkemyksiä historian opetuksen digitaitojen oppimistavoitteista. Erityisen tärkeinä nähtiin keskeisten järjestelmien osaaminen. Flinga-kyselyn hallinnoinnista vastasi yliopistonlehtori Maiju Wuokko.

Uusia mahdollisuuksia on avautunut viime vuosina paljon, ja osaamisessakin on siten päivitettävää. Historian kandidaattiohjelma on nyt syksyllä hakemassa rahoitusta Helsingin yliopiston digiloikka-hankkeesta, tavoitteena kehittää juuri tätä osa-aluetta.

Anu Lahtinen: Historian digiloikka, havaintoja matkan varrelta

Historian maisteriohjelma sai vuosi sitten yliopiston digiloikka-rahoituksen, jonka tavoitteena oli kehittää ja päivittää historian opetuksen digiosaamista. Toimin hankkeen johtajana, pääosin käytännön selvitys- ja testaustyötä on tehnyt FT Kati Katajisto, jonka työ jatkuu vielä maaliskuun 2019 loppuun. Mitä tähän mennessä on tapahtunut?

Digiloikan tavoitteena on ollut selvittää laajasti sitä, miten voisimme integroida digiosaamista maisteriohjelman tutkintoon. Halusimme selvittää, mikä on lähtötilanne ja mitä voimme tehdä jatkossa, jotta digitoitujen lähteiden, digitaalisten oppimis- ja tutkimusalustojen sekä digitaalisen viestinnänja julkaisemisen keinot saataisiin mukaan opetukseen. Tavoite oli, että hankkeen päättyessä käytettävissä olisi mahdollisimman paljon ajantasaista tietoa, kokemusta ja ohjeita jatkon kannalta.

Niinpä Kati Katajisto ja muut kiinnostuneet ovat osallistuneet monenlaisiin digi-, data- ja peda-tilaisuuksiin, joista on kerrottu myös tässä blogissa. Myös blogi on osittain perustettu digiloikan raportointia ja seuraamista varten, vaikka tavoitteenamme on alusta alkaen ollut myös kertoa laajemmin tieteenalamme toiminnasta humanistisessa tiedekunnassa.

Digiloikka on tarjonnut runsaan mahdollisuuden tutustua erilaisiin teknisiin ongelmatilanteisiin ohjelmistojen saatavuudesta projektorien temppuilevuuteen (kuvassa). Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Hankkeen piirissä on järjestetty kursseja, tapaamisia ja opetuskokeiluja. Keväällä 2018 ”Helsinki 1918” -twiittikurssilla haettiin tuntumaa digitaalisten aineistojen ja sosiaalisen median käyttöön historian opinnoissa. Kurssista uutisoitiin yliopiston sivuilla, ja se pääsi mukaan myös hiljattain ilmestyneeseen julkaisuun ”Sähköistyvä koulu”, (Riitta Suomisen artikkeli ”Millaista digikoulutusta opettajat tarvitsevat” ss. 176-179, https://www.suomentietokirjailijat.fi/medialle/julkaisut/sahkoistyva-koulu-2019.html).

Matkan varrella olemme päivittäneet kaikenlaisia perusohjeistuksia ja alustoja. Historian kursseille on nyt saatavissa oma moodle-pohja, ja seminaariopetuksessa käytettävä lähde- ja kirjallisuusohjeistus on päivitetty sekä kirjallisen että sähköisen viittaamisen osalta. Olemme testanneet ja kokeilleet erilaisia digitaalisia lähdealustoja. Graduntekijöiden suhdetta datanhallintaan on alustavasti kartoitettu. Ensi syksynä voimme toivottavasti testata joitakin uusia digitaalisia ratkaisuja peruskursseilla, ja muutamia erityiskurssejakin on tulossa.

Matkan varrella olemme tutustuneet monenlaisiin ratkaisuihin, joita eri tieteenaloilla ja oppiaineissa on tehty. Olemme myös törmänneet monenlaisiin ongelmiin. Voi olla, että tarjolla olisi kiinnostavia teknisiä ratkaisuja, opetukseen tai tutkimukseen, mutta ratkaisujen valmistumisen aikataulu ja rahoitus ovat epävarmoja. Historiassa olisi käytettävissä monenlaisia aineistoja ja uusia analyysikeinoja kuten koneavusteista tekstintulkintaa ja tiedonlouhintaa kehitellään, mutta saadaanko vastauksia, jotka hyödyttävät tutkimusta?

Välillä ongelmat ovat erittäin konkreettisia – tietyissä opetustilanteissa tarvittaisiin ATK-luokkaa, mutta oikean ohjelmiston ja laitteiden toimivuus on välillä vaikeaa varmistaa, eikä ATK-luokka ole ympäristönä (pöytä- ja konerivit, hankala sijainti) pedagogisen vuorovaikutuksen kannalta erityisen inspiroiva. Erilaiset opetus- ja ohjelmakokeilut ovatkin antaneet paljon tietoa siitä, mikä ylimalkaan on mahdollista tällä hetkellä ja millaisiin ratkaisuihin kannattaa palata ehkä viiden vuoden päästä, kun teknologia oikeasti on (toivottavasti) kehittynyt joustavammaksi.

Iso haaste on tiedon kulku – kuinka löytää oikeat tekniset, pedagogiset ja tieteelliset asiantuntijat digiosaamisen avuksi? Miten parhaiten saamme tiedotettua opettajille niistä mahdollisuuksista, joita hankkeessa on kehitelty? Hankkeen aikana on kuitenkin luotu yhteyksiä, joista toivottavasti on jatkossakin molemminpuolista iloa.

Yksi aivan ilmeinen seikka on syytä todeta yhä uudestaan. Digitaalinen osaaminen on ja sen täytyy olla tiiviisti yhteydessä tieteenalan kenttään. ”Historian digiloikka” ei ole irrallinen palikka, joka helposti liitetään mukaan tai jätetään pois. Digitaalisten aineistojen rinnalla täytyy kuljettaa tietoa aikaisempien ja syntyvien paperisten ja esineellisten aineistojen luonteesta.

Digitaalisten opetusvälineiden rinnalla täytyy olla myös opettajien, opiskelijoiden ja teknisen tai pedagogisen tuen kasvokkainen yhteistyö. Ja sekä digitaalisen että analogisen opetuksen on pysyttävä yhteydessä tieteenalan tutkimukseen ja asiantuntemukseen. Silloin pysyy myös fokus itse tieteenalan ytimessä: historian asiantuntemuksessa ja tutkimuksessa.

Kirjoittaja, joka toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina, on vetänyt historian maisteriohjelman digiloikkaa.

Kati Katajisto: Digimurroksen unelmia ja uhkakuvia – ja mitä tapahtuu historian alalla?

Douglas Engelbart, kuuluisa tietokoneen hiiren keksijä, on väittänyt, että digitaalinen vallankumous on radikaalimpi muutos kuin kirjoitus- tai painotaidon keksiminen. Usein puhutaan myös kolmannesta teollisesta vallankumouksesta, jossa nyt höyryn ja sähkön tavoin digitalisaatio mullistaa ympäröivän maailmamme. Miten rajuksi muutos osoittautuu, sen vasta aika näyttää, mutta kieltämättä muutosvauhti tuntuu kiihtyneen, ja myös historioitsija huomaa sen. Toimintaympäristön muutokset tai yritykset muuttaa niitä, saattavat yllättää.

Viimeksi mainitusta käy esimerkiksi viime aikoina ajankohtaisena porissut keskustelu tiedonhallintalaista. Lain tavoitteena olisi parantaa kansalaisten tiedonsaantia ja viranomaistoimintaa sekä viranomaistiedon kaupallista hyödyntämistä. Hyvältä kuulostavia tavoitteita, mutta kun katsookin kaavailtua toteuttamistapaa, niin historiantutkijan karvat nousevat pystyyn. Kauhuskenaario on, että viranomaisten asiakirjahallinnon yhteentoimivuus murenee ja säilytettävä arkistoaineisto pirstaloituu ja jää puutteelliseksi. Onkin ironista, että samaan aikaan kun historiantutkimuksessa käytettävät digitoidut aineistot kasvavat vauhdilla ja erilaiset digitaaliset työkalut kehittyvät ja niiden käyttö lisääntyy, niin uhkakuvaksi nousee, ettei tulevaisuuden historiantutkijoilla olisikaan käytettävissä kunnon dataa tiedonhallintalain potentiaalisesti mahdollistaessa sen. Tiedonhallintalaista löytyy tarkemmin tietoa esimerkiksi: https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/esitys-tiedonhallintalaiksi-herattaa-tyrmistynytta-vastarintaa/ sekä http://www.historiallinenaikakauskirja.fi/sites/historiallinenaikakauskirja.fi/files/media/HAiK_3_2018_suuntaviivoja_0.pdf.

Kiihtyvä toimintaympäristön muutosvauhti ja mahdolliset ennakoimattomat muutokset luovat sekä mahdollisuuksia että paineita – uhkakuvia ja unelmia tulevaisuudesta. Niin yritykset kuin eri toimijat vaikkapa akateemisessa maailmassa joutuvat pohtimaan, miten oman toimintaympäristön muutos todella vaikuttaa meihin? Mitä pitäisi tehdä? Miten muuttua ja pysyä kehityksen mukana? Pessimistisissä näkemyksissä digitalisaatio, robotiikka ja tekoäly vievät suuriman osan ihmisten perinteisistä töistä. Optimistisissa näkemyksissä taas korostetaan, miten käynnissä oleva muutos mahdollistaa yksitoikkoisten ja toistoa vaatien rutiinitöiden siirtämisen ihmisiltä koneille ja kuinka työviikkokin saattaisi muuttua nelipäiväiseksi. Historiantutkijan on vaikea kuvitella, että historian kirjoittaminen voitaisiin ulkoistaa ihmiseltä koneelle. Se on kaikkea muuta kuin rutiinia. Sen sijaan lähteiden ääreen pääsyssä ja niiden kokoamisessa ja läpikäymisessä digimurros avaa uusia mahdollisuuksia.

Voimakkaimmin toimintaympäristön muutos onkin näkynyt historiantutkimuksessa -ja opetuksessa tähän mennessä siinä, miten arkistot, kirjastot ja museot ovat digitoineet aineistojaan. Kansalliskirjaston Digi.Kansalliskirjasto.fi on yksi käytetyimpiä palveluja. Kansalliskirjasto on digitoinut kokoelmissaan olevat Suomessa vuosina 1771-1929 ilmestyneet lehdet, ja ne ovat tällä hetkellä kaikkien vapaassa käytössä. Lisäksi Kansallisarkiston ja Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kesken on sovittu pilottiprojektista, joka mahdollistaa kaikkien Digissä olevien aineistojen käytön aina vuoteen 2010 asti. Se on huomattava parannus aineistojen saatavuuteen, sillä aikaisemmin tekijänoikeuksien alaisia aineistoja on voinut tutkia joko mikrofilmiltä tai Kansalliskirjaston vapaakappaletyöasemilta.

Kansallisarkiston Digitaaliarkisto on toinen historioitsijoiden eniten käyttämistä digipalveluista. Kansallisarkisto on myös lähtenyt mukaan kehittämään virtuaalista tutkimusalustaa, Transkribusta, jota voi käyttää käsinkirjoitetun tekstin tunnistukseen. Lisäksi Transkribuksessa voi tehdä hakusanahakuja. Eurooppalaisen yhteistyön voimin kehitettävä virtuaalinen tutkimusalusta on uusi ja mielenkiintoinen avaus Kansallisarkistolta, ja sitä voi pitää ns. seuraavana askeleena muistiorganisaatioiden digimurroksessa. Enää ei tyydytä tarjoamaan pelkästään digitoituja aineistoja vaan myös digitaalisia työkaluja tutkia kyseisiä aineistoja. Transkribus tullaan integroimaan Kansallisarkiston palveluihin, mutta se on jo tällä hetkellä verkosta vapaasti ladattavissa https://transkribus.eu/Transkribus/.

Mielenkiintoinen uutuus digitaalisten verkkopalveluiden saralla on myös Biografiasampo (http://biografiasampo.fi/), johon on koottu tietoja kymmenistä tuhansista menneistä ja nykyisistä suomalaisista, näiden elämänvaiheista ja teoista sekä ihmisten yhteyksistä. Pohjana on Kansallisbiografian yli 13 000 pienoiselämäkertaa ja muista SKS:n henkilöhistoriallisista tietokannoista poimitut tekstit, joista on koostettu älykkään kieliteknologian avulla tietämysverkko (”knowledge graph”) ja data-palvelu.

Historiaa tutkivien saatavilla alkaakin olla jo varsin hyvin erilaisia digitaalisia lähteitä ja niihin liittyviä muita palveluja. Ulkomaisista palveluista ei ole sanottu tässä mitään, ja kotimaisistakin moni on jätetty mainitsematta kuten esimerkiksi digitoidut valtiopäiväasiakirjat 1907-2000 (http://avoindata.eduskunta.fi/digitoidut/) tai Helsingin kaupunginarkiston Sinetin kautta löytyvät digitaaliset aineistot (https://yksa3.darchive.fi/YKSA3/public/archive/HELKA/). Verkossa olevia lähde- ja tutkimusaineistoja sekä niihin liittyviä palveluja voi myös löytää kootusti kuten Agricolan Lähteille-sivustolta (https://agricolaverkko.fi/lahteille/).

Seuraava haaste onkin käyttää näitä uusia digitaalisia palveluja entistä kekseliäämmällä tavalla, sillä ne mahdollistavat esimerkiksi aivan uudenlaisten kysymysten esittämisen laajoille tekstimassoille tai uudenlaisen tavan koota lähdeaineistoja. Digimurros luo historiantutkimuksessakin upeita mahdollisuuksia, mutta aiheuttaa myös lähdekriittistä päänsärkyä sen osalta, että historiaa tutkivat tuntevat vielä huonosti digitaalisten palveluiden ja työkalujen takana olevaa ns. konelogiikkaa. Kurkkaa vaikka Biografiasammon Henkilöt-kohdan Olli Rehnin verkostoa, jossa on Kustaa III yhtenä linkkinä. Osaatko selittää sen?

Olli Rehnin Kansallisbiografia-artikkelissa viitataan Urho Kekkoseen ja Kekkosen sivulla taas todetaan, että tämän runnomaa Miettusen hätätilahallitusta voi verrata taktisessa suvereenisuudessaan Kustaa III:n vallankaappaukseen 1772. Ainakaan minulle tämä ei auennut muuten kuin kysymällä Biografiasammon tekijöiltä. Ja sen jälkeen voi alkaakin pohtia, miten kyseisen kaltaista henkilön verkosto-näkymää voi käyttää historiantutkimuksessa.

Onkin selvää, että digimurrokseen liittyviä haasteita tulee riittämään historian alalla jatkossakin – ja unelmia.

Kati Katajisto: Digiopetus – yhteistyöstä voimaa

Suomen Historiallisen Seuran digijaosto ja Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka -projekti järjestivät maanantaina 20.8.2018 Helsingissä seminaarin, jossa esiteltiin ja pohdittiin historian digiopetuksen nykyistä tilannetta eri yliopistoissa. Tilaisuuden avasi akatemiaprofessori Hannu Salmi esittelemällä SHS:n digijaoston toimintaa. Jaoston tavoitteena on tehdä ns. digihistoriaa paremmin tunnetuksi ja nostattaa siihen liittyvää keskustelua.

Salmi totesi, että on syytä miettiä historiantutkijoiden digitaalisia työkaluja, työkalupakkia, ja sitä miten metodologinen opetus järjestetään. Näitä kannattaa miettiä yhteistyön kautta, siten kaikki hyötyvät. Digiopetukseen liittyy paljon haasteita ja kysymyksiä lähtien aineistojen tallennuksesta, opetushenkilökunnan koulutuksesta aina monitieteisen yhteistyön vaikutuksiin saakka. Kuten Salmi kuitenkin muistutti – ja kuten muissakin puheenvuoroissa tuli esiin – digiopetuksessa kyse ei ole täysin uudesta asiasta.

Hannu Salmen jälkeen Tapio Onnela (Turun yliopisto) palauttikin mieliin, että Agricola-verkko (www.agricolaverkko.fi) perustettiin jo vuonna 1996, ja vuosituhannen alussa Suomen virtuaaliyliopistossa kehitettiin aktiivisesti suomalaista historian verkkokurssitarjontaa. Nykyään laajentunut Agricola, Suomen humanistiverkko, mahdollistaa muun muassa verkko-opetuksen tarjonnan ja hallinnoinnin kansallisella (ja kansainvälisellä) tasolla. Tiedot ajankohtaisista kursseista löytyvät osoitteesta https://verkko-opetus.utu.fi/

Turun yliopiston opetustarjontaan sisältyy kurssi Johdatus digitaalisiin ihmistieteisiin, joka on pakollinen kaikille historia-aineiden opiskelijoille. Keskustelussa väläyteltiin ajatusta, että kyseinen kurssi voisi olla ns. pohjakurssi kaikissa yliopistoissa digihistorian osalta. Nyt opetus vaihtelee yliopistoittain. Eräs tendenssi on, että kvantitatiivista analyysia on pyritty palauttamaan opetusohjelmaan. Oulun yliopiston puheenvuoron pitänyt dosentti Kaisa Vehkalahti totesi, että Oulussa on päädytty palauttamaan tilastolliset menetelmät pakolliseksi osaksi opintoja. Sen ohella Oulusta löytyy digitaaliset ihmistieteet -kurssi, jonka sisältö löytyy verkosta (http://www.oulu.fi/historia/node/49864).

Tampereen yliopistoa tilaisuudessa edustivat Mervi Kaarninen, Jarmo Peltola ja Jouni Keskinen. He kertoivat lyhyesti ns. Viljo Rasilan perinnöstä eli varhaisista tietokoneavusteisista tutkimushankkeista Tampereella. Parhaillaankin käynnissä oli erilaisia digihistoriallisia projekteja kuten väestöhistoriallinen HoPES -tutkimus (https://research.uta.fi/hopes/jarmo-peltolan-tutkimusprojektit/). Puheenvuorossa ehdotettiin, että historia-alan yksiköt järjestäisivät vuotuisen yhteistapaamisen, jossa päivitettäisiin digiopetuksen tilannetta. Keskustelussa ajatusta pidettiin hyvänä, ja tällaiseksi tapaamisfoorumiksi katsottiin sopivan Historiantutkimuksen päivät, jossa voisi järjestää säännöllisesti session digihistorian ”uusista tuulista ja parhaimmista käytännöistä”.

Professori Anu Lahtinen kertoi Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka-projektista sekä esitti joukon kysymyksiä, jotka ovat ajankohtaisia niin historian kuin erityisesti digihistorian opetuksen näkökulmasta ja joita olisi hyvä kollektiivisesti pohtia. Miten ottaa digitaalisuus holistisesti käyttöön opetuksessa? Ja miten suunnata rajalliset resurssit ja saada hajallaan olevat tiedot ja taidot parhaiten käyttöön?

Yleiskeskustelun alustanut Mila Oiva (Turun yliopisto) totesi, että digital roadshow (https://digihistfinlandroadmapblog.wordpress.com/) oli osoittanut, että monet ovat kiinnostuneita digitaalisten työkalujen käytöstä, mutta omalta yliopistolta ei koeta saatavan tukea, eikä välttämättä edes löydetä oman yliopiston sisältä digitutkijoita, vaikka Suomessa olisi paljon alan syvällistä osaamista. Itä-Suomen yliopistoa edustanut Kimmo Katajala kuvasikin, miten geoinformatiikka on nimenomaan heidän yliopistonsa vahvuus. ArcGIS-paikkatieto-ohjelmaa koskevat kurssit eivät kuitenkaan ole pakollisia historianopiskelijoille.

Professori Jari Ojala ja apulaisprofessori Antero Holmila Jyväskylän yliopistosta taas katsoivat, ettei entinen aineisto-osaaminen enää riitä yhä enemmän digitaalistuvassa maailmassa. Aineistojen osuus tutkimuksessa korostuu entisestään, ja lisäksi uusi arkistolaki sekä tietosuoja-asetus ja tiedonhallintalaki asettavat omat haasteensa tutkimuksen tekemiselle. Joten on varsin selvää, että yliopistojen välistä yhteistyötä tulisi toteuttaa aina digiopetuksesta lähtien, jotta suomalaiset pysyisivät kansainvälisesti korkealla tasolla data-aineistojen hallinnassa ja digityökalujen käytössä ja siten myös tutkimuksessa.

Kaikista osallistujien puheenvuoroista päätellen yhteistyötä kaivataan, ja nyt on vain haettava yhteistyön käytännön muodot, joiden löytämiseksi yliopistojen erilaiset institutionaaliset rakenteet muun muassa tohtorikoulutettavien osalta vaativat sopivien väylien etsimistä. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa seurata Agricola-verkkoa ja Historiantutkimuksen päivien (Hitu) ohjelmailmoituksia!

Kati Katajisto & Anu Lahtinen

Kati Katajisto: Historioitsija digi-maisemia katsastamassa

Muutama viikko takaperin Tiedekulmassa oli tilaisuus Digiloikkaajat stagella! Tilaisuudessa esiteltiin ensimmäisen aallon digiloikka-hankkeita, vuoden 2017 digiloikkien saavutuksia. Tilaisuuden avasi yliopiston vararehtori Sari Lindblom, joka korosti tieteenalalähtöisyyttä digiloikka-hankkeiden lähtökohtana. On rohkeasti katsottava ja selvitettävä, millainen digitalisaatio sopii kullekin alalle. Lisäksi hän korosti yhteistyön merkitystä, erityisesti opiskelijoiden kanssa, mutta myös yli tieteenalarajojen. Digitalisaatioon liittyvät ongelmat, ideat ja haasteet voidaan jakaa yhdessä.

Tilaisuudessa esitellyt digiloikka-hankkeet olivat hyvin erilaisia. Ympäristötaloustieteen koulutusohjelmassa oli rakennettu Mooc-kurssi, kurssimateriaali oli digitalisoitu kokonaan. Kaikista luennoista oli tehty lyhyitä 5-15 minuutin videoita Unigrafian studiossa, oli kehitetty Moodle-testejä sekä muokattu kirjalliset materiaalit sellaisiksi, että ne sai luettua älypuhelimesta. Kurssi oli saanut opiskelijoilta hyvät arvosanat ja osallistujia oli ollut paljon, mutta kurssin loppuun asti suorittaneiden määrä ei ollut kasvanut. Lisäksi kurssi oli selvästikin toiminut hyvänä markkinointikanavana, sillä hakijoiden määrä ympäristötaloustieteen koulutusohjelmaan oli kasvanut tänä vuonna 50 prosenttia. Taiteiden tutkimuksen kandiohjelmassa taas oli lähdetty rakentamaan portaalia, joka voisi toimia oppimateriaalipankkina. Tavoitteena myös on, että jokaisella opiskelijalla olisi valmistuessaan digitaalinen portfolio.

Lääketieteen koulutusohjelmassa sen sijaan oli testattu eri alustoja parhaan sähköisen salitentin löytämiseksi. Abitti, jota käytetään ylioppilaskirjoituksissa, oli osoittautunut alustaksi, jossa oli paljon haasteita. Sen sijaan Moodle oli osoittautunut ihan hyväksi, samoin kuin norjalainen Inspera. Kun tietokoneeseen asentaa Safe Exam Browser-ohjelman, on Moodlessa mahdollista suorittaa tentti niin, ettei muu Internet ole käytettävissä. Voisi ajatellakin, että myös historian tenteissä käytettäisiin Moodlea tulevaisuudessa. Asiasta kiinnostuneet kurssien vetäjät voivat ottaa yhteyttä Moodle-tukihenkilöihin, jos sähköisen tentin kokeileminen alkoi kiinnostaa ja kaipaa teknistä tukea toteutukseen.

Historioitsijan näkökulmasta on hyvin mielenkiintoista seurata, miten digiloikka-hankkeita on toteutettu muilla tieteenaloilla, ja opettavaista huomata sekin, ettei ns. kovissa tieteissäkään digiloikat ole heti vuorenkorkuisia. Eräs tekijä on kuitenkin allekirjoittanutta vähän häirinnyt. Useissa tapauksissa näyttää siltä, ettei opettajien työmäärä ole digitalisaation myötä vähentynyt, vaan jopa lisääntynyt. Eikö digitalisaation perusidea ole automaation lisääminen ja työn helpottaminen? Opiskelijat saavat toki paremmat opiskeluympäristöt, mutta silti. Ainakin minä soisin mahdollisuuksien mukaan lisää aikaa itse tutkimukseen.

FT Kati Katajisto

Kati Katajisto: Miten määritellä digitaaliset ihmistieteet? Entä ns. digihistoria?

 

Suomen Akatemian määritelmän mukaan digitaaliset ihmistieteet on käsite, ”jolla viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa”. Esimerkiksi tästä Suomen Akatemia mainitsee korpuslingvistiikan ja siihen sisältyvät laskennalliset menetelmät. Tämän näkemyksen mukaan laajojen aineistojen käyttö ja niistä kerättävä tutkimustieto koskevat ylipäätänsä humanistisia tutkimuksia, jolloin myös uudet teknologiat tulevat lähelle kaikkia humanistisen alan tutkijoita. Nostan seuraavassa esiin muutamia pointteja, jotka nousevat Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet (DIGIHUM) akatemiaohjelman 2016-2019  pohjalta seikoiksi, joiden voi katsoa kuvaavan sitä, mitä digitaaliset ihmistieteet käytännössä tarkoittaa:

  1. uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa ja modernin datatieteen menetelmiä aineistojen KERUUSSA, HALLINNASSA JA ANALYYSISSÄ JA ILMIÖIDEN MALLINNUKSESSA
  2. laaja-alainen yhteistyö, joka tarkoittaa yhteistyötä tutkijoiden, teknologia-asiantuntijoiden ja muistiorganisaatioiden sekä tietokantojen ylläpitäjien ja kehittäjien kesken.(http://www.aka.fi/globalassets/32akatemiaohjelmat/digihum/ohjelmamuistio_digi_suomeksi_final.pdf).

Digitaalisesta humanismista ja historiatieteestä kirjoittanut Kimmo Elo on taas nojautunut digitaalisten ihmistieteiden määritelmässään Kathleen Fitzpatrickiin, että: ”digital humanities could be understood as a nexus of fields within which scholars use computing technologies to investigate the kinds of questions that are traditional to the Humanities” (Elo 2016, 17).

Elon lähtökohtana onkin, että määräävä tekijä määrittelyssä on se, “sovelletaanko tutkimushankkeessa tietojenkäsittelytieteille ominaisia menetelmiä vai ei”. Elo sulkee siis määritelmässään ulos sen, että digitaalisuutta tutkiva tutkimus olisi itsessään digitaalista humanismia. Elon määritelmän voikin katsoa olevan käytännössä saman sisältöinen kuin yllä mainitun Suomen Akatemian. Määriteltäessä, mitä digital humanities -tutkimus on, kyseisen kaltainen määritelmä voikin olla toimiva, mutta sen sijaan voi kysyä, onko näin myös digital humanities -opetuksen kannalta.

Elon toimittamassa kirjassa Digitaalinen humanismi ja historiatieteet, jossa hän määrittelee digitaalisen humanismin yllä kuvatulla tavalla, todetaankin Katja Fältin artikkelissa, että digitaalisen tutkimuksen apulaisprofessori Mark L. Sample on ”yksinkertaistanut digitaalisen humanismin” siten, että ”se perustuu pohjimmiltaan digitaaliseen objektiin, joko alun perin digitaaliseen tai analogiseen objektiin, joka on jollakin tavalla skannattu, valokuvattu, kartoitettu tai mallinnettu digitaalisessa ympäristössä” (Katja Fält 2016, 56). Samassa kirjassa myös Jaakko Suominen ja Anna Sivula toteavat artikkelissaan Digisyntyisten ilmiöiden historiantutkimus, että ”laajasti määriteltynä digitaalinen historiantutkimus (digihistoria) on mitä tahansa menneisyyden ilmiöitä tai muutosprosesseja käsittelevää tutkimusta, jossa kaikki tai osa lähteistä on digitaalisessa muodossa. Toisaalta se voi olla historiantutkimusta, jota ohjaa digitaalisuutta tai digitalisoitumista koskeva kysymyksenasettelu.” Digitaalisen historiantutkimuksen voi siis määritellä joko laajasti tai suppeasti. Suppeampi määritelmä edellyttää tietojenkäsittelytieteissä kehiteltyjä metodeja (Jaakko Suominen & Anna Sivula 2016, 105-106).

Seuraavassa pohditaankin lyhyesti sitä, miten digitaalisuus voitaisiin määritellä nimenomaan historiantutkimuksen- ja opetuksen kannalta. Ensi alkuun voi esittää kriittisen kysymyksen, miksi historioitsijoiden ylipäätänsä pitäisi olla kiinnostunut digitaalisuus -teemasta. Yksinkertainen ja selvä vastaus siihen on se, että digitalisoituminen muuttaa ja on jo muuttanut nykypäivän maailmaa niin paljon, että jos historioitsijat haluavat ymmärtää, miten yhteiskunnat ja globaali yhteisö ovat muuttuneet, niin heidän täytyy ymmärtää digitalisoitumisen vaikutuksia ja seurauksia. Historiaa ei tutkita eikä opeteta tyhjiössä, joten jo tästä perspektiivistä laajempi määritelmä tuntuu sopivan paremmin ns. digihistorian määritelmäksi. Digihistorian voisi siis määritellä karkeasti siten, että siihen kuuluvat neljä edellä mainittua osa-aluetta. Eli tiivistettynä:

  1. uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa
  2. digitoidut lähteet
  3. laaja-alainen yhteistyö
  4. digitalisoitumisen tutkiminen ilmiönä

Määritelmä on hyvin laaja, eikä siinä siis oleteta, että kaikki neljä kohtaa täyttyvät. Ongelmana onkin, että digihistoria kuten digitaaliset ihmistieteet ovat erittäin laaja alue. Probleemi ei ole se, että digitaaliset ihmistieteet ei tarkoita mitään vaan se, että se tarkoittaa ”too much” , kuten professori Ted Underwoodin haastattelusta voi lukea (https://lareviewofbooks.org/article/digital-humanities-interview-ted-underwood/#!). Lisäksi digihistorian opetuksen kannalta omaksi numeroiduksi kohdaksi voisi myös laittaa sosiaalisen median, sen eri alustat kuten Twitterin ja erilaiset blogit, joilla voidaan julkaista historian tutkimukseen, opetukseen ja historiatietoon liittyvistä aiheista – jos kohta yksi halutaan ymmärtää rajattuna tietojenkäsittelytieteissä kehiteltyjen menetelmien käyttönä.

Näin laaja määritelmä saattaa herättää vastarintaa, varsinkin suppeamman määritelmän kannattajissa. Suppeampikaan määritelmä ei silti ole ongelmaton, jos sitä lähestyy konkreettisesti tutkimuksen tai opetuksen näkökulmasta. Mitkä olisivat ne käytännön uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa, jotka tutkijoiden ja opiskelijoiden tulisi ottaa haltuun? Kysymys on kriittinen varsinkin opetuksen näkökulmasta, sillä varsinaisessa tutkimuksenteossa on aivan eri mahdollisuudet perehtyä eri työkaluihin sekä niiden mahdolliseen adaptoimiseen sopiviksi kulloinkin kyseessä oleviin tutkimuksiin. Netistä löytyy sivustoja, joille on koottu runsain mitoin digitaalisiin ihmistieteisin sopivia työkaluja. Esimerkiksi http://webhost.bridgew.edu/edubinsky/DH/tools.html ja https://dirtdirectory.org/.

Nähdäkseni digihistoria, digitaaliset historiatieteet ja niiden opetus, olisikin hyödyllistä määritellä ainakin vielä nykyvaiheessa laajan määritelmän mukaisesti, kattaen muun muassa digitoidut aineistot (digitoidut lähteet) ja erilaiset digitaaliset alustat, sillä digitalisaatiosta ei näytä olevan ylipäätänsä vielä yksiselitteistä tai vakiintunutta määritelmää. Tulevaisuudentutkija Miikka Heinäsmäki onkin tarkoittanut digitalisaatiolla ”digitaalista uusiutumista eli digiteknologian integrointia kaikkeen organisaation toimintaan” (https://blogs.helsinki.fi/avtenhun/2015/07/30/digitalisaatio/). Helsingin yliopistossa – kuten suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään – voikin katsoa olevan käynnissä prosessin, jossa digiteknologiaa integroidaan kaikkeen toimintaan, ja erityisesti juuri opetuksen digitalisointi on yhtenä kehityksen kohteena Helsingin yliopiston strategiassa kaudella 2017-2020. Strategiassa painotetaan opetuksen digitalisoimista, jonka tavoitteena on, että digitaaliset opetusmuodot ja välineet saadaan kaikkien opiskelijoiden ja opettajien ulottuville ja käyttöön.

Edellisestä johtuen voikin todeta, että vasta kun digiteknologia on niin sanotusti integroitu kaikkeen toimintaan, niin yhä selvemmin alkaa hahmottua kuva siitä, miten nimenomaan digihistoria tulisi määritellä – erotuksena yleisestä digitalisaatiosta. Juuri nyt taas nimenomaan kaivataan historiantutkijoiden ja myös opiskelijoiden vuoropuhelua siitä, mitä digihistoria tarkoittaa konkreettisesti tutkimuksessa ja opetuksessa. Historiantutkijat ja –opettajat joutuvat joka tapauksessa tekemään käytännössä päätöksiä, muokkaamaan prosesseja ja priorisoimaan opetusta ja tutkimusta tavalla, joka määrittelee ja tulee määrittelemään sitä, mitä digihistoria on nyt ja tulevaisuudessa.

FT Kati Katajisto

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit

Helsingin yliopisto on myöntänyt historian yksikölle rahoituksen opetuksen digiloikkaan, jonka avulla päivitetään historian opetusta. Ensisijaisesti tarkastelussa on tutkinnon kokonaisuus: millaisia tietoja opintojen eri vaiheissa tarvitaam digitaalisista lähteistä, digitaalisesta historiantutkimuksesta ja digitaalisista menetelmistä?

Digiloikkaan kuuluu myös opetuskokeiluja, joissa painottuvat vuoroin aineistot, vuoroin menetelmät. Keväällä 2018 historiassa on meneillään kurssi #Helsinki1918, joka huipentuu twiitteihin Helsingin sadan vuoden takaisesta historiasta.

Opiskelijat ovat osallistuneet luennoille, tutustuneet arkistoihin ja hahmotelleet omia teemojaan. Kurssilla on käsitelty erilaisia sähköisiä aineistoja kuten Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistoa ja helsinkikuvia.fi -kokoelmia. Kokoamiensa tietojen pohjalta opiskelijat twiittaavat 12.4.-27.4.2018 erilaisista teemoista, jotka liittyvät Helsingin historiaan vuonna 1918.

Vastaavan tapaisia kursseja on järjestetty kouluopetuksessa, ja esimerkiksi @Ylehistoria on koordinoinut twiittikampanjoita muun muassa talvisodasta (#sota39) ja kieltolaista (#kieltolaki). Tällä hetkellä monet muutkin tahot twiittaavat vuoden 1918 tapahtumista, mutta yliopisto-opetuksessa kokeilu on varsin uutta.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että kaikki opiskelu suoritettaisiin twiitein, vaan sen kokeilemisesta, miten lyhyeen tekstiin voi mahduttaa asiallista tietoa menneisyydestä. Twiittien kautta voidaan käsitellä monenlaisia historiallisen tiedon, tiedeviestinnän ja tutkijan vastuun kysymyksiä. Myös sosiaalisen median käytöstä ja lainalaisuuksista on keskusteltu ja haettu neuvoja muun muassa yliopiston opetusteknologian ja aktiivisten twiittaajien suunnalta.

#Helsinki1918-kurssin ohjaajatili on osoitteessa https://twitter.com/Helsinki1918 ja sen kautta löytää myös opiskelijoiden ja muiden vuodesta 1918 twiittavien toimijoiden tilejä.

Huhtikuun alussa kurssilaiset kävelivät Helsingin keskustassa aihepiirin asiantuntijan, dosentti Samu Nyströmin johdolla. Nyström toi esiin kaupungin monikerroksisen historian ja hyvin äärimmäisten maailmojen rinnakkaisuuden, nälän, pelon ja satunnaisen yltäkylläisyyden saarekkeet. Kävelyn lopuksi hän korosti sitä, että Helsinkin vuoden 1918 tapahtumissa oli mukana satojatuhansia yksilöitä, jotka tekivät vajavaisen tiedon perusteella kauaskantoisia ratkaisuja.

Kuten Nyström totesi, kurssilaisten twiitit voivat olla osaltaan mukana kertomassa tämän menneisyyden moninaisuudesta, lukemattomista eri näkökulmista, joita menneisyyteen voi löytää.

Twiittaus alkaa 12.4. ja mukana on niin on niin valkoisia ja punaisia kuin sivustakatsojiakin, aikuisten ja lasten näkökulmaa, tiettyjen rakennusten ja ilmiöiden kehitysvaiheita.  Kurssin ohjaajatili #Helsinki1918-kurssi @helsinki1918a on seurattavissa osoitteessa https://twitter.com/helsinki1918a, ja kullakin opiskelijalla on oma twitter-tili, joka on avattu kurssia varten.

Tervetuloa seuraamaan!

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, historian digiloikan toimija, aktiivinen twiittaaja (@anulah) sekä yksi #Helsinki1918-kurssin vetäjistä. Kurssilaisten lisäksi parhaillaan vuoden 1918 tapahtumia käsittelee myös mm. historian dosentti Samu Nyströmin ylläpitämä twitter-tili https://twitter.com/Helsinki1918

Anu Lahtinen: Opiskelua sosiaalisessa mediassa

Yksikössämme on suunnitteilla muutamia kursseja, joissa blogit ja sosiaalinen media ovat osa kurssin sisältöä. Kokoonnuimme juuri opetusteknologian edustajan kanssa ja pohdimme, millaisia asioita on otettava huomioon, jos esimerkiksi käsittelemme historiallisia tapahtumia twitterissä.

Viime vuosina on nähty muutamiakin hankkeita, joissa osin kuvitteelliset, osin todelliset historian toimijat ovat heränneet henkiin twitterissä. #sota39 toi esiin suomalaisten ääniä niin YLEn, koulujen kuin yksittäisten tutkijoiden ja harrastajien kautta. Itsekin osallistuin siihen tuolloin Hyvinkään seudun historian tutkijana twittertilillä Eva_T_dt. Myöhemmin on nähty hieno #titanicilla -twittertarina, ja esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja 3/2016 uutisoi useista kokeiluista.

Esimerkkejä talvisotaa käsitelleistä #sota39-twiiteistä. Mukana oli mm. YLEn oma #sota39-hanke, minkä lisäksi mm. Siilinjärven koululaiset osallistuivat aktiivisesti omilla twitter-hahmoillaan. Eva_T_dt liittyi Hyvinkään seudun historia -hankkeeseen, Claude Holman havaintoja taustoitti Turun yliopiston historioitsija. Kuvakaappaukset Anu Lahtinen.

Historiallisten tai kuvitteellisten henkilöiden tuominen sosiaaliseen mediaan vaatii oman miettimisensä, lyhyesti sanottuna on mietittävä historiantutkijan etiikkaa. Millaisia asioita voi tuoda esiin, milloin on nimenomaan paikallaan käyttää historiallista henkilöä kertomassa omin alkuperäisin sanoin kokemuksiaan, milloin taas on ehdottomasti paikallaan häivyttää henkilötiedot? Pohdimme myös kurssin suunnitteluprosessia ja sitä, mitä täytyy miettiä valmiiksi ja mitä voi muokata kurssin aikana.

Näistä asioita on keskusteltava opiskelijoiden ja opettajien kesken kurssin alussa, eikä meillä ainakaan tällä hetkellä ole valmiita vastauksia; mutta aiempien kokeilujen hienosti eläytyvät tarinat tuntuvat osoittavan, että kokeilu on sen väärtti. Somen käyttö ei ole itsetarkoitus. Keskeistä on se, että twiittejä varten on mietittävä lähdekritiikin, tutkijan etiikan, viittaamisen ja tiedon popularisoinnin isoja kysymyksiä. Samalla voidaan kertoa menneisyydestä laajemmallekin yleisölle kuin saman kurssin osanottajille.

Lisää suunnitelluista aiheista ja kursseista myöhemmin tällä kanavalla, ja tietysti sosiaalisessa mediassa.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma) ja blogissa mainitun Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, jolla on myös oma twitter-tili os. twitter.com/anulah.