Historiantutkimuksen johdantokurssin vuosittainen perinne, historioitsijapaneeli, järjestettiin heti syksyn alkuun 16.9.2021. Tänä vuonna paneeli pidettiin koronarajoitusten takia etänä Zoomissa. Keskustelun vilkkaus ei siitä kuitenkaan kärsinyt, vaan päinvastoin puhuttavaa ja yleisökysymyksiä riitti enemmän kuin aikaa.
Zoom osoitti myös hyödyllisyytensä, kun etämoodin takia mukaan saatiin panelisti myös Iso-Britanniasta, ja kun metro- ja raitioliikenteen työnseisaus ei estänyt esimerkiksi allekirjoittanutta osallistumasta. Toivomme silti hartaasti, että ensi vuonna poikkeusoloista on jo päästy ja että paneeli voidaan järjestää paikan päällä ja liveyleisön edessä luentosalissa.
Koska vain syksyn johdantokurssilaisilla oli etuoikeus päästä seuraamaan paneelikeskustelua, tämä blogiteksti valottaa keskustelun parhaita paloja laajemmallekin yleisölle. Toivottavasti panelistiemme viisaat, innostavat sanat historiasta ja tutkimuksesta tuovat hieman valoa tähän epävarmuuden sävyttämään syksyyn!
Historioitsijapaneeli Zoomissa 16.9.2021. Kuvakaappaus: Aaro Sahari
Miksi historiaa?
Historioitsijapaneeliin vuosimallia 2021 osallistuivat akatemiatutkija Elise Garritzen, akatemiatutkija Eva Johanna (Hanna) Holmberg, professori Niklas Jensen-Eriksen ja apulaisprofessori Samu Niskanen. Keskustelun puheenjohtaja oli johdantokurssin vastuuopettajana yhdessä Anu Lahtisen kanssa toimiva Aaro Sahari.
Paneeli käynnistyi klassikkokysymyksellä, jota myös johdantokurssilaiset olivat omalta osaltaan päässeet pohtimaan heti kurssin aluksi: miksi tutkit historiaa?
Kysymyksestä päästiin suoraan historiantutkimuksen ytimeen Hanna Holmbergin muistuttaessa, että MIKSI on kaikkein tärkein kysymys, jonka menneisyydelle voi esittää. Vastauksen löytäminen ei useinkaan ole aivan helppoa, silloinkaan kun kysymyksen esittää itselleen. Päivästä tai uravaiheesta riippuen perustelu voi olla esimerkiksi elämäkerrallinen (mikä tie toi minut historian pariin), eettinen tai poliittinen (haluan parantaa maailmaa) tai elämyksellinen (se on ihanaa ja loputtoman kiehtovaa). Huonompina päivinä kysymys voi taas saada päinvastaisen merkityksen: miksi ihmeessä teenkään tätä…
Elise Garritzen jatkoi historiantutkimuksen ominaisluonteen äärellä oivaltavissa pohdinnoissaan siitä, miten historian vetovoima syntyy yhdistelmästä tutkimuksen tekoon liittyvää jännitystä, uusien asioiden oivaltamista, luovaa ilmaisua ja taiteellista vapautta tutkimustulosten kommunikoimisessa. – Alamme onkin tämän luovan elementin takia poikkeus- tai peräti etuoikeutetussa asemassa moneen muuhun, kaavamaisempaa ilmaisua edellyttävään tieteenalaan verrattuna.
Niklas Jensen-Eriksen puolestaan kertoi olleensa innostunut historiasta jo lapsena ja määritteli itsensä ”kutsumushistoriantutkijaksi”, jota menneisyys ei lakkaa kiehtomasta. Hän vertasi historiaa kuin matkaksi vieraaseen maahan, jota tutkija yrittää oppia tuntemaan ja ymmärtämään. Lisäksi tarvitaan salapoliisihenkeä, kun pyritään puutteellisten ja aukollisten lähteiden varassa muodostamaan kokonaiskuvaa tutkimuskohteesta. Kaikki tämä on haastavaa ja vaikeaa, mutta myös jännittävää. Niklas esitti myös hienon kiteytyksen siitä, miten historiantutkijoina ”emme oikeastaan tutki menneisyyttä, vaan ajallista muutosta”.
Lisää osuvia kiteytyksiä tarjosi Samu Niskanen, joka komppasi mutta halusi vielä painottaa lisää aiempien puhujien esiin nostamaa emotionaalista ulottuvuutta. Tutkijan työ on esimerkiksi rahoitushuolien takia henkisesti raskasta, mutta samalla hirvittävän antoisaa. Ennen kaikkea Samu korosti sitä, että ”tutkimus on intellektuaalinen seikkailu – ja sitä on myös opiskelu”.
Samun neuvona opiskelijoille olikin, että yliopistoon kannattaa asennoitua nimenomaan älyllisenä seikkailuna, jonka varrella voi ja saa huoletta muuttaa näkemyksiään: olla vaikkapa yhtä mieltä yhtenä ja toista toisena päivänä. Kaikki mietteet kun eivät välttämättä ole yhtä kantavia ja kestäviä. Samu luonnehtikin tutkimuksen tekoa jatkuvaksi uusien ajatusten synnyttämiseksi ja tappamiseksi, ja heitti arvion, että noin 95 % uusista ajatuksista osoittautuu lähemmin tarkasteltuna toimimattomiksi.
Luettavaa ja kuunneltavaa luvassa
Kaikkien panelistiemme ajatuksissa on ollut myös paljon toimivaa ja oivaltavaa päätellen heidän hurjan kiinnostavista tutkimusaiheistaan ja tulossa olevista julkaisuistaan.
Niklaksen työpöytä on viime aikoina täyttynyt erityisesti hallinnollisista tehtävistä, mutta tutkimusajalla hän on käynnistellyt muun muassa kiertotalouden historiaa kartoittavaa hanketta – siis kierrättämisen historiaa ennen kuin nykyaikainen kierrättämisen idea keksittiin ikään kuin uutena.
Uuden ajan alkua tutkiva Hanna taas kertoi pohtineensa paljon sitä, miten tuon aikakauden matkakokemuksia ja niihin liittyviä aistimuksia, tunteita ja ajatuksia voisi tutkia. Kuten Hanna muistutti, uuden ajan alussa matkustamiseen ei vielä liittynyt nykyistä viihdyttävän hupimatkailun luonnetta, vaan se oli usein vaarallista ja pelottavaa. Tutkijalle aihe avaa iholle käyviä kysymyksiä vaikkapa siitä, miltä tuntuu sairastua vakavasti Lähi-idän aavikolla. Hannan pohdintoja voi kuunnella lisää Not Just the Tudors -podcastin tuoreesta jaksosta. Myös Hannan uusi kirja on juuri lähdössä painoon.
Elise ja Samu olivat puolestaan molemmat kirjan kirjoittamisprosessin loppusuoralla, ja heidän kirjahankkeissaan on jännittäviä yhtymäkohtia. Elise kirjoittaa ammattimaisen historiantutkijan identiteetin synnystä 1800-luvulla ja Samu latinankielisten kirjoittajien julkaisustrategioista myöhäiskeskiajalla (siis aikana ennen kirjanpainotaitoa). Molemmat painottivat sitä, miten suuri merkitys yleisöllä ja sen olemassaolon oivaltamisella on ollut historiankirjoitukselle.
Tämä onkin oivallinen muistutus meille kaikille: emme ole yksin edes etäaikana mustien Zoom-ruutujen takana. Teemme historiantutkimusta ja kerromme historiasta itsemme lisäksi yleisölle – koostui se sitten (kanssa-)opiskelijoista, ohjaajista ja opettajista tai oppiaineemme ulkopuolisesta, laajemmasta historiasta kiinnostuneiden joukosta.
Toivon, että tämä ajatus auttaa jaksamaan koronarajoitusten ja niiden hetkittäin tuskastuttavan hitaan tuntuisen purkamisen yli. Samoin toivon, että syksyyn tuo valoa myös se, miten perinteet kantavat poikkeusoloissakin – otettakoon esimerkiksi vaikkapa tässä kuvattu historioitsijapaneeli tai myöhemmin syksyllä luvassa oleva, muutaman vuoden ajan järjestetty historia-aineiden Eino Jutikkala -juhlaluento.
Pysyvin lohdun lähde on tietysti historiantutkimus ja sen ikuisesti säilyvä kiehtovuus. Mika Waltaria (Lähdin Istanbuliin, 4. painos, 2008) lainatakseni:
Päätin siis hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historia-aineiden kasvatti, joka toimii tällä hetkellä Turun yliopistossa poliittisen historian yliopisto-opettajana, mutta vierailee Historiantutkimuksen johdantokurssilla osana yliopistopedagogiikan opintojaan.
