Ahto Apajalahti: ”Meillä on kvanttimekaniikka, teillä korinpunonta” – tieteen historiasta tiedon historiaan?

Euroopan tieteenhistoriallisen seuran (European Society for the History of Science) konferenssi pidettiin tänä vuonna Lontoossa. Syyskuisessa Britanniassa sen osanottajat pääsivät näkemään maan akateemisen yhteisön brexit-tunnelmissaan. Konferenssia isännöineiden brittien tervetuliais- ja pääpuheenvuoroissa kuului sellaisia ilmaisuja kuin ”olemme pimeässä tunnelissa” ja ”haluamme jatkossakin olla osa eurooppalaista tiedeyhteisöä”.

Konferenssissa oli satoja osanottajia eri puolilta maailmaa, Kiinasta Yhdysvaltoihin. Esitelmien aiheet vaihtelivat ajallisesti muinaisista ajoista nykypäivään ja aihekirjo oli muutenkin runsas. Esimerkiksi eurooppalaisten tutkijoiden kansainvälinen liikkuvuus 1900-luvulla erilaisten kriisien ja diktatuuristen järjestelmien asettamien rajojen puitteissa on tällä hetkellä huomion kohteena.

Eräs Euroopan tieteenhistoriallisen konferenssin tapahtumapaikoista Lontoossa oli Royal Institution. Kuva: Ahto Apajalahti

Mitä tieteenhistoria on?

Englanninkielisen science-käsityksen mukaisesti tieteenhistoriassa on kyse lähinnä luonnontieteiden historiasta, joskaan rajat eivät ole tiukkoja. Alaa onkin viime vuosina puhuttanut kysymys sitä, mitä tieteenhistoria oikeastaan on. Miten se pitäisi rajata ja mitä siihen kuuluu?

Tieteenhistoriassa haetaan vaikutteita nyt tiedon historiasta (history of knowledge).[1] Tiedon historiassa ei oteta tietoa annettuna, ja tutkita mitä milloinkin on tiedetty. Huomio keskittyy tiedonmuodostukseen, esimerkiksi siihen, miten ja miksi jotakin väitettä aletaan eri yhteisöissä eri aikoina pitää tietona. Tiedon historiassa tutkitaan, keiden väitteitä pidetään tietona, ja mitä he siitä hyötyvät. Miten tieteellinen tieto eroaa muunlaisesta tiedosta, ja miten tieteellistä tietoa käytetään esimerkiksi poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteossa? Miten tietoa tuotetaan kulttuurisissa valtakamppailuissa ja julkisessa keskustelussa?

Näitä kysymyksiä on tutkittu ja voidaan tutkia tieteenhistorian piirissäkin. Sille, että alettaisiin tieteenhistorian sijaan puhua tiedon historiasta, on kuitenkin painavia perusteita.

Kohti tiedon historiaa?

Tieteenhistorian keskeinen ongelma on kysymys siitä, kuinka paljon taaksepäin ajassa ”tiede” voidaan ulottaa. On selkeästi anakronistista puhua esimerkiksi antiikin tieteestä. Näkökulmasta riippuen modernin tieteen katsotaan syntyneen jossain 1600- ja 1800-lukujen paikkeilla. Toisaalta on selvää, että tätä aiemmalla oppineisuudella oli merkittävä vaikutus tieteen syntyyn.

Jos vain moderni tiede olisi tieteenhistorian tutkimuskohde, näkökulma olisi ajallisesti kapea ja varsin länsimaakeskeinen. Käytännössä tieteenhistoria onkin aina tutkinut muutakin kuin modernia länsimaista tiedettä. Tieteenhistorian käsitteen kiusallinen anakronistisuus kuitenkin vältettäisiin puhumalla tiedon historiasta.

Tiedon historiassa ei myöskään tarvitsisi kiistellä siitä, kumpi on ”oikea” käsitys tieteestä: lähinnä luonnontieteet kelpuuttava angloamerikkalainen science-käsitys vai kaikki tieteenalat sisällyttävä mannereurooppalainen Wissenschaft-käsitys. Kaikenlainen tiedonmuodostus tulisi tutkimuskohteeksi ja kaikkien tieteenalojen historia mahtuisi mukaan.

Tiedon historian pulmia

Tiedon historian käsitteessäkin on omat ongelmansa. Osa tutkijoista tarkoittaa tiedon historialla nimenomaisesti muun kuin tieteellisen tiedon historiaa. He tutkivat esimerkiksi käsityötaidon historiaa ja korostavat tutkivansa tavallisten ihmisten tietämystä erotukseksi eliitin tieteestä.

Tiedon historian painottuminen ”arkiseen” tietoon on aiheuttanut länsimaiden ulkopuolella jonkinmoisen hyljintäreaktion. Esimerkiksi Kiinan kaltaisille nouseville suurvalloille on tärkeää korostaa, että heidän alueellaan on harjoitettu tiedettä jo ennen länsimaisten vaikutteiden saapumista.

Kiinalaista oppineisuutta ei haluta ikään kuin alentaa tieteestä pelkäksi tietämykseksi. Erään tutkijan sanoin tämä kuulostaa siltä, että länsimaalaisten mielestä ”meillä on kvanttimekaniikka, teillä korinpunonta”.[2] Siksi kiinalaisissa yliopistoissa tutkitaan kiinalaisen tieteen historiaa, ei tiedon tai tietämyksen.

Tiedon historia kuulostaa myös hieman epämääräiseltä. Melkein mikä tahansa ihmisten toiminta tuottaa jonkinlaista tietämystä. Jos tiedon historialla tarkoitetaan kaiken mahdollisen historiaa tiedon ja tietämisen näkökulmasta, ollaan jo kaukana perinteisestä tieteenhistoriasta.

Tieteen ja tiedon historiaa

Tieteenhistoriaa pitävät yllä myös hallinnolliset rakenteet. Viimeisen puolen vuosisadan aikana ala on vakiinnuttanut paikkansa yliopistoissa eri puolilla maailmaa. Todennäköistä on, että tieteenhistoriasta puhutaan jatkossakin, mutta kanssakäyminen tiedon historiaa tutkivien kanssa tiivistyy. Tiedon historian melko hajanainen tutkimuskenttä puolestaan luultavasti järjestäytyy. Molempi parempi.

Tiedon historian tutkijoiden järjestäytymisestä löytyykin tuore kotimainen esimerkki, Esko M. Laineen ja Minna Ahokkaan toimittama artikkelikokoelma Hyödyllisen tiedon piirit – Tutkimuksia papistosta, rahvaasta ja tiedon rakentumisesta 1700-luvulla (SKS, 2018). Keskusteluja aiheesta käydään myös Turun yliopiston tieteenhistoriallisessa opintopiirissä, jonka kokoontumiseen minulla oli kunnia osallistua marraskuussa.[3]

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Viitteet:

[1] Tiedon historia, engl. history of knowledge, saks. Wissensgeschichte, ruots. kunskapshistoria. Tiedon historiasta voisi puhua myös tietämyksen historiana, koska sana tieto ei erottele englannin sanojen information ja knowledge merkityseroja. Esim. knowledge management ja knowledge society on välillä suomennettu tietämyksen hallinnaksi ja tietämysyhteiskunnaksi, erotukseksi tiedonhallinnasta ja tietoyhteiskunnasta (information management, information society).

[2] Daston 2017, 144: ”They suspect the latter of cultural condescension (roughly on the model of ’we have quantum mechanics; you have basket-weaving’) and are understandably holding out for the real thing.”

[3] Kiitokset Tiedepiirin väelle kirjallisuusvinkeistä!

Kirjallisuutta:

Daston, Lorraine. ”The History of Science and the History of Knowledge”, julkaisussa KNOW: A Journal on the Formation of Knowledge 1/2017, 131–154.

Poskett, James. ”Science in History”, verkkojulkaisussa Retrospect: Science in History. The Historical Journal, 2018, 1–34.

Östling, Johan. ”Vad är kunskapshistoria?”, julkaisussa Historisk Tidskrift 1/2015, 109–119.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Maiju Wuokko: Sana vuodenvaihteeksi: historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät

Miltä näyttävät historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät vuoden 2018 päättyessä? Kenellä professoreistamme on eniten knoppitietoa alun perin Turun Akatemiaan perustetusta historian oppituolista? Montako toistoa tarvitaan perinteen muodostumiseen?

Muun muassa näihin kysymyksiin saatiin vastauksia historioitsijapaneelissa, joka pidettiin historiantutkimuksen johdantokurssilla 15.11.2018. Panelisteina olivat yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen, Euroopan historian professori Laura Kolbe, keskiajan historian apulaisprofessori Samu Niskanen sekä yleisen ja aatehistorian professori Markku Peltonen. Puheenjohtajana (ja väliin huutelijana) toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen. Vuosi sitten antoisaksi havaittu keskustelu järjestettiin tänä syksynä toistamiseen. Sen katsottiin antavan oikeutuksen käyttää ilmausta ”jo perinteeksi muodostunut historioitsijapaneeli”.

Historioitsijapaneelissa istuivat professorit Laura Kolbe, Niklas Jensen-Eriksen ja Markku Peltonen sekä apulaisprofessori Samu Niskanen. Kuva: Maiju Wuokko.

Yksiselitteisimmän vastauksen paneelikeskustelu tarjosi siis kysymykseen perinteen muodostumisesta: arvovaltaisen raatimme mielestä jo kaksi toistokertaa voi riittää. Alamme oppituoliin liittyvässä knoppitietonokittelussa selkeää voittajaa ei löytynyt, vaan kisa päättyi tasapeliin panelistien välillä. Entä mitä mieltä panelistit olivat tieteenalamme nykytilasta?

Muodit vaihtuvat, mutta historiantutkimuksessa on myös paljon pysyvää

2020-luvun taitteen historiantutkimuksen trendejä ovat paneelikeskustelun perusteella globaalit näkökulmat sekä transnationaalit kytkökset ja virtaukset. Lisäksi pinnalla ovat muun muassa emootiot ja ekologisuus: esimerkiksi keskiajan tutkijat pyrkivät tarkastelemaan tunnehistoriaa ja yrityshistorioitsijat kestävää kehitystä, vihreää bisnestä ja yritysten viherpesua. Muodikasta on myös erilaisten digitaalisten menetelmien ja apuvälineiden hyödyntäminen.

Panelistit muistuttivat, että vanhat alat ja aiheet ovat historiantutkimuksessa aina muodissa. ”Vanhat” ja ”uudet” aiheet kulkevat aina käsi kädessä, eivätkä ole toisiaan poissulkevia. Mitään aihetta ei historiassa voida tutkia loppuun, koska historiantutkimus ei ole aukkojen peittämistä. Historiantutkijat tekevät uusia, arvokkaita tulkintoja yhtä lailla uusista kuin vanhoista aiheista, eikä uutuudella sinällään ole itseisarvoa. Voi päinvastoin olla, että aiemman tutkimuksen sivuuttama aihe ei yksinkertaisesti ole tärkeä – tai sitä ei ole mahdollista historiantutkimuksen keinoin lähestyä.

Trendiaiheisiin tai -menetelmiin tarttumista ei paneelin perusteella kannata arastella. Tärkeintä on huolehtia siitä, että pohjatyö tulee tehdyksi kunnolla. Silloin tutkimus ei perustaltaan vanhene, vaikka näkökulma tai lähestymistapa menisikin muodista. Huolellinen, perusteellinen lähdetyöskentely kestää aikaa siitäkin huolimatta, että käytetty tulkintakehikko vaikuttaisi muodin laannuttua vanhentuneelta.

Trendikkyys tarkoittaa myös kiinnostavuutta nykyhetkessä. Se on siis varsin luonteva osa historiantutkimusta – nouseehan tutkimuksemme aina nykytilanteesta, sen tarpeista ja kiinnostuksen kohteista. Paneelikeskustelussa korostui historian ilmeinen yhteiskunnallinen merkitys. Historiantutkijoita tarvitaan tarjoamaan ajallista perspektiiviä ja valottamaan niitä pitkiä historiallisia juuria, joita nykyhetken ”uusilla ja ihmeellisillä” ilmiöillä aina on.

Yksilöt ja yhteisöt kuljettavat mukanaan monenlaisia tarinoita

Useimmat tämän hetken näennäiset itsestäänselvyydet ja ikiaikaisuudet ovat tosiasiassa keksittyjä luomuksia. Historiantutkijoiden tehtävänä on purkaa ja selittää näitä kertomuksia. Miten ja milloin tarinat ovat syntyneet? Kuka niitä on luonut, kenelle niitä on kerrottu, ja kuka niitä on uusintanut?

Merkkivuodet, kuten viime vuonna juhlittu Suomi100, tekevät yhteisölliset tarinat erityisen näkyviksi. Historiantutkijoille tasavuosijuhlat ovat hyödyllisiä: erityisesti silloin meitä tarvitaan selittämään ilmiöitä ja taustoittamaan menneisyyden tapahtumia. Merkkivuodet kiinnostavat historiantutkijaa myös itsessään, koska juhlinta ja sen muodot kertovat paljon siitä, mitä menneisyydestä halutaan nostaa juhlittavaksi. Ja kääntäen: Mitä tai ketä ei pidetä muistamisen arvoisina?

Välillä historiantutkijat joutuvat juhlahumun vastapainoksi kertomaan ikäviä asioita menneisyydestä. Menneisyys ei ole ollut ongelmatonta saati siistiä, eikä ennen kaikki todellakaan ollut paremmin. Historiantutkijan on tehtävä tiettäväksi myös ”tuskallisen tiedon hyödyllisyyttä”.

Panelistimme löysivät historiantutkimukselle monia akateemisesti ja yleisemmin yhteiskunnallisesti relevantteja tehtäviä. Samalla he halusivat muistuttaa, että menneisyyden rakastaminen on riittävä syy tutkia historiaa. Aina ei tarvitse kontribuoida nykykeskusteluun. Itsearvoisen tärkeä osa historiantutkimusta on myös silkka antikvaarinen puuhastelu ja nysvääminen.

Entä miltä näyttävät historiantutkimuksen tulevaisuudennäkymät?

Paneelikeskustelussa painottui historiantutkimuksen yhtä aikaa perinteikäs mutta alati uudistuva luonne. Pitkä traditio ei merkitse pysähtyneisyyttä, vaan uudet sukupolvet tekevät asiat aina vähän eri tavoin kuin edelliset.

Paneelikeskustelun viimeinen sana onkin lopulta opiskelijoillamme. Mikä mahtaa olla in ja pop tulevassa historiantutkimuksessa? Sen päätätte te, arvoisa historiaa opiskeleva nuoriso!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Maiju Wuokko: Taloushistoriako tylsää?

Taloushistoria on kuivakkaa, kasvotonta, makrotasolla tapahtuvaa, vaikeaselkoista numeroiden ja matemaattisten kaavojen pyörittelyä. Sanalla sanoen tylsää. Vai onko sittenkään?

Suomen taloushistoriallisen yhdistyksen toiminnanjohtajana saatan olla jäävi arvioimaan asiaa. Huomautettakoon silti, että en koe olevani ”perinteinen taloushistorioitsija” (mitä ikinä se merkitseekään). Oma työni liikkuu talouden ja politiikan välisellä harmaalla alueella ja on luonteeltaan vahvan laadullista. Se keskittyy epämääräisesti tavoitettavissa olevaan poliittiseen vaikuttamiseen, jota on vaikeaa tai jopa mahdotonta kvantifioida.

Yrityshistorian kenttään kuuluvan oman tutkimukseni myötä olen jo vuosien ajan altistunut myös taloushistorialle alojen läheisen kytköksen takia. Oma taloushistorian tuntemukseni osoittautui silti kovin rajoittuneeksi osallistuessani touko-kesäkuun vaihteessa Jyväskylän yliopistossa pidettyyn Taloustutkijoiden kesäseminaariin ja Economic and Business History Societyn konferenssiin.

Taloushistorian nuorten tutkijoiden tapaamisen osallistujat. Kuva: Maiju Wuokko

Taloushistoriallinen yhdistys järjesti osana kesäseminaaria tapaamisen nuorille suomalaisille taloushistorian tutkijoille. Tavoitteena on tarjota tilaisuus tutustua sekä samassa uravaiheessa oleviin että varttuneempiin kollegoihin eri puolilta Suomea. Kuten edellinen vastaava kokoontuminen keväällä 2015, myös tämänkertainen tapaaminen oli erittäin onnistunut ja innostava. Toivottavasti päivän aikana syntyi myös hedelmällisiä yhteyksiä: ainakin ilmassa leijui lupaus useista luontevista yhteistyöhankkeista tulevaisuudessa.

Mahdolliset olettamukset kuivasta ja kasvottomasta kaavojen ja käppyröiden pyörittelystä saivat tapaamisessa kyytiä. Aiheiden ja lähestymistapojen kirjo oli päätähuimaava 1600-luvun kauppakomppanioista IT-sektoriin, 1800-luvun vararikkojen sosiaalisista ja taloudellisista vaikutuksista neuvolatoiminnan pitkäaikaisvaikutuksiin, ja kruununtilojen perinnöksi ostoista kylmän sodan telakkateollisuuteen. Tarkastelun taso vaihteli yksittäisistä kaupan alan toimijoista tuotantoalojen ja -klustereiden kautta kokonaisiin kansantalouksiin; spatiaalisella ulottuvuudella oltiin kaikkialla globaalin ja paikallisen tason välillä. Tutkimusten aikajänteet vaihtelivat muutamasta vuosikymmenestä vuosisatoihin.

Osa tutkimusaiheista edellyttää laajaa kielitaitoa, osa syvällistä laskennallista osaamista, mutta kaikille osallistujille oli yhteistä kyky esitellä omaa tutkimusta helppotajuisesti ja lähestyttävästi, ydinasioihin keskittyen. Se luvannee hyvää taloushistorian tulevaisuudelle ja hyvä niin. Talouden ilmiöiden ja niiden juurien ymmärtäminen on näet nykymaailmassa tärkeämpää kuin koskaan. Siinä määrin talous, sen voimat ja toimijat määrittävät, ohjaavat ja raamittavat ajattelutapaamme, kulttuuriamme ja yhteiskunnallista päätöksentekoamme.

Taloushistorian yhteiskunnallinen relevanssi on sitten valtava, ja sama pätee nuorten tutkijoiden tapaamisessa esiteltyihin tutkimuksiin. Niissä arvioidaan kriittisesti ”yrittäjyyspöhinää” ja ”talouspuhetta”, hahmotellaan markkinatalousjärjestelmän ja sen perusyksiköiden luonnetta ja muotoutumista, ja pohditaan eriarvoisuuden ja tuloerojen muodostumista ja vaikutuksia yhteiskunnassa.

Nuorten tutkijoiden esittäytymissessiot ja koko myöhempi EBHS-konferenssi todistivat vahvasti saman asian puolesta: ihmiskunnan historia on myös taloudellisten ilmiöiden historiaa. Samalla ihmistä ei voi irrottaa taloudesta, vaan on tärkeää huomioida, että ”taloudella” on yhtä lailla sekä materiaalinen että henkinen ulottuvuutensa. Se ei ole mikään itsenäisesti etenevä, vääjäämätön voima, vaan päinvastoin ihmiset, heidän ajatuksensa, yhteiskuntansa sekä niiden kulttuuri ja politiikka määräävät taloutta.

Anne E. C. McCants pohtimassa kansakuntien menestymistä tai menestymättömyyttä selittäviä tekijöitä. Kuva: Maiju Wuokko.

Taloushistoria pyrkii omalta osaltaan vastaamaan ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta ratkaiseviin suuriin kysymyksiin: Miksi jotkut taloudet tai talousalueet menestyvät, toiset eivät? Mitkä tekijät luovat talouskasvua ja hyvinvointia? Entä mikä niitä estää ja miksi? Näihin kysymyksiin voi etsiä vastausta lukemattomilla eri tasoilla ja tavoilla, ja uudet nuoret tutkijat toivotetaan avosylin tervetulleiksi mukaan.

Ottaisitko sinäkin kutsun vastaan ja liittyisit joukkoon?

Kirjoittaja on FT ja poliittisen yrityshistorian tutkija, joka toimii Suomen taloushistoriallisen yhdistyksen toiminnanjohtajana.

Maiju Wuokko: Digiloikka – Connecting People

Digitaalisessa ajassamme kaikki siirtyy verkkoon, muuttuu pelkiksi biteiksi, nolliksi ja ykkösiksi, ja muuttaa ihmisten välisen kanssakäymisenkin fyysisestä virtuaaliseksi. Eikö niin?

Väärin! Omat seikkailuni digihistorian ja -humanismin ihmeellisessä maailmassa ovat kyllä osoittaneet ihmisten, asioiden ja paikkojen tiiviin linkittymisen toisiinsa. Kytkökset eivät kuitenkaan muodostu verkossa vaan reaalimaailmassa.

Oranssi salama vie Kaisaniemestä Otaniemeen alle vartissa. Kuva: Hannu Bask, HSL

Antoisimmat kohtaamiset ja keskustelut tapahtuvat kasvotusten. Digitaalisuuden tarjoamat mahdollisuudet hahmottaa parhaiten konkreettisesti tekemällä ja kokeilemalla. Ja kaikki nämä tapaamiset ja tekemiset ankkuroituvat fyysisiin paikkoihin: tutuiksi tuleviin kokoushuoneisiin, työskentelytiloihin ja lounasravintoloihin. Linkittyminen kiteytyy myös kulkuyhteyksissä, kuten metrolinjassa Helsingin yliopiston keskustakampuksen ja Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksen välillä.

 

Digiloikkakoordinaattorimme Kati Katajisto raportoi vastikään hankkeen blogissa Helsinki Loves Developers -tapaamisesta, jossa esiteltiin Helsingin historiaan liittyviä, digitaalisia ja/tai digitoituja aineistoja ja aikasarjoja. Eilen Digiloikka-työryhmämme esittäytyi Otaniemessä Aallon viikoittaisessa DH pizza -tapahtumassa, joka kokoaa yhteen digihumanismista kiinnostuneita tutkijoita ja opiskelijoita vapaamuotoisiin keskusteluihin pizzalounaan äärelle.

Edellispäivänä historiantutkijoiden löyhä porukka tapasi Metsätalolla biografia- ja matrikkeliaineistojen kimpussa Aallossa ja HELDIGissä työskenteleviä Semantic Computing Research Groupin tutkijoita. Heidän työnsä erilaisten matrikkelitietokantojen sisältämien nimi-, paikka-, aika- ym. tietojen ristiinlinkittämiseksi avaa huikaisevia mahdollisuuksia historiantutkijoiden hyödynnettäväksi. Samalla historiantutkijoiden on tärkeää seurata esimerkiksi juuri SeColaisten hankkeita ja tarjota heille tarpeen ja tilaisuuden tullen omia huomioitaan ja osaamistaan.

Ad Fontes! Historian maisteriohjelman digiloikka esittäytyy DH pizza -lounastapaamisessa Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella. Kuva: Maiju Wuokko.

Kaikki tämä ihmisten tapaaminen, heidän hankkeistaan kuuleminen ja omista tekemisistä kertominen on välttämätön edellytys digiloikan ottamiselle. Tapaamisissa hiljalleen syntyvää tietoa ja ymmärrystä olisi vaikea, jopa mahdoton hahmottaa ja omaksua etänä. Paradoksaalista kyllä, digitaalisiin aineistoihin ja työkaluihinkin pääsee parhaiten tarttumaan siten, että hankkiutuu toisten ihmisten kanssa saman työ-, neuvottelu- tai lounaspöydän äärelle – ei suinkaan kukin oman tietokoneennäyttönsä takana istumalla.

Vain kuuntelemalla ja keskustelemalla pystyy hahmottamaan, mitä kaikkea kiinnostavaa digihumanismi ja -historia tällä hetkellä voivat tarjota, ja miten kaikkea tätä kenties pystyy hyödyntämään omissa opinnoissa ja tutkimuksissa. Ainoastaan mukana olemalla pystyy sitä paitsi vaikuttamaan siihen, mihin suuntaan uusia työkaluja ja aineistoja kehitetään.

Kaikkien historioitsijoiden ei tarvitse eikä kannata opetella koodaamaan: järkevämpää on hankkiutua kosketuksiin niiden kanssa, jotka sitä jo osaavat. Meidän tehtävänämme on tuoda yhteistyöhön omaa lähdekriittistä osaamistamme, relevantteja tutkimuskysymyksiämme ja kontekstuaalista asiantuntemustamme.

Kehotukseni kaikille kollegoille ja opiskelijoille onkin: menkää, osallistukaa ja verkostoitukaa – sanan jokaisessa merkityksessä, mutta erityisesti kirjaimellisessa! Erinomaisia tilaisuuksia tarjoavat esimerkiksi tutkijoille ja opiskelijoille suunnattu Helsinki Digital Humanities Hackathon touko-kesäkuun vaihteessa ja tutkijoille kohdistettu Digital History Finland Workshop toukokuun puolivälissä. Niin ja kutsu Aallon DH pizzoillekin on avoin – kiinnostuneet nykäiskööt hihasta vaikkapa allekirjoittanutta kun iskee tiedon ja pizzan nälkä.

Kirjoittaja on FT ja poliittisen yrityshistorian tutkija, joka tutkii työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/). Omien tutkimustensa ohella kirjoittaja yrittää digisivistää itseään ja on mukana Ad Fontes -hankkeen työryhmässä.

Jutta Riepula: Hedy Lamarr – aikansa Marilyn vai Marie Curie?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Jutta Riepula.

Näyttelijätär Hedy Lamarr (1914-2000) on tunnettu paitsi kauniista kasvoistaan (”The Most Beautiful Woman In Films”), myös saavutuksistaan teknologian saralla.

Hedy Lamarr elokuvassa ”The Heavenly Body”. MGM, 1944. Wikimedia Commons.

Itävaltalaissyntyisen Hedwig Kieslerin uran muistettavin rooli oli tsekkiläisessä eroottissävytteisessä menestyselokuvassa Hurmio (1933). Nuoren Evan osa toi Lamarrille mainetta ja vahvoja naisrooleja, mutta samalla lokeroi tämän kapeaan naistyyppiin, jollaiselle ei tuon ajan Hollywoodissa ollut pitkäaikaista kysyntää.

Filmi- ja tv-uran jälkeen otsikoihin alkoivat nousta erilaiset kohut tähden yksityiselämässä, ja 1970-luvulle tultaessa tämän julkisuuskuvaa leimasivat oikeusjutut, myymälävarkaudet, avioerot, riidat omaelämäkerrasta sekä epäonniset kauneusleikkaukset. Lamarr kuoli lopulta Floridassa sokeutuneena ja kotiinsa sulkeutuneena.

Lamarr työskenteli koko elämänsä keksintöjen parissa. Niistä merkittävin oli säveltäjä George Antheilin kanssa kehitelty taajuusvaihteluun perustuva salausjärjestelmä. Keksintö ei päätynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa armeijan käyttöön, mutta osoittautui myöhemmin menestykseksi, ja onkin pitkälti perustana nykyiselle matkapuhelinteknologialle sekä langattomalle verkolle.

Aikanaan keksintöä ei juuri noteerattu, ja tähti pysyi henkilökuvansa vankina. Lehdistö kyllä saattoi ihmetellä naisen tapaa hämmentää kuvausryhmää vaikkapa siteeraamalla Goethea ottojen välissä, mutta vasta seuraavat sukupolvet nostivat esiin tämän saavutukset keksijänä. Onkin mielenkiintoista, kuinka näyttelijätär ikääntyessään muuttui julkisessa keskustelussa seksikkäästä seireenistä säälin ja ivan kohteeksi, ja kuolemansa jälkeen väärinymmärretyksi älyköksi.

Hedy Lamarr edustaa ongelmallisen ja kahtiajakautuneen naiskuvan jatkumoa läpi historian sekä jakoa pinnalliseen ja älylliseen, syntiseen ja ylevään. Naista on ollut vaikea nähdä yhtäaikaisesti sekä seksuaalisena toimijana että oivaltavan terävänä ajattelijana, ja myös Lamarr on haluttu määrittää joko paheelliseksi kohujulkkikseksi tai nerokkaaksi keksijäksi, ikään kuin fyysisyys ja älyllisyys jollain tapaa kumoaisivat toisensa.

Lamarrin elämästä ilmestyi vastikään dokumentti Bombshell: The Hedy Lamarr Story (2017). Se pyrkii luomaan tähdestä inhimillisemmän kuvan antaen tälle aiempaa moniulotteisemman ja värikkäämmän tulkinnan, sekä ravistelemaan totuttuja ajatusmalleja. Sen ohjaaja Alexandra Dean toivookin elokuvan tuovan tuoreen menestysdraaman Hidden Figuresin (2016) tavoin esiin historian varjoon jääneitä henkilöitä sekä muuttavan käsityksiä siitä, ketkä voivat muokata maailmaa.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Iida Karjalainen: Liian toiveikas? Esperanton isä ja unelma universaalista ihmisyydestä

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Iida Karjalainen.

L.L. Zamenhof (istumassa keskellä vaimonsa Klara Zamenhofin kanssa) 1. esperantokonferenssissa Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Ludwig Lazarus Zamenhofilla oli unelma. Puolanjuutalainen silmälääkäri halusi poistaa maailmasta etnisten ryhmien väliset konfliktit, ja tarjosi ongelmaan ratkaisun vuonna 1887 julkaistussa kirjasessa. Neutraali keinotekoinen kieli helpottaisi kansojen välistä kommunikointia, kirjoitti nimimerkki Doktoro Esperanto, Tohtori Toiveikas.

Nimimerkin mukaan nimetyn kielen eli esperanton takana oli Zamenhofin oma tausta: ”Juutalaisuuteni on pääsyy sille, miksi jo aikaisesta lapsuudestani lähtien antauduin kokonaan kaiken kattavalle idealle ja unelmalle, eli ihmiskunnan tuomiselle yhteen veljeyden nimissä.”

Juutalaisen valistuksen haskalan keskellä kasvanut ja 1800-luvun lopun pogromit kokenut Zamenhof hylkäsi sionismin, koska piti nationalismia vahingollisena kaikille. Ratkaisu levottoman ajan ongelmiin oli kansalliset rajat ylittävän pasifistisen liikkeen perustaminen. Esperanto oli vain osa tätä ideaa.

Zamenhof kehitteli esperanton rinnalle rabbi Hillelin ajatusten pohjalta homaranismia, uskonnollista filosofiaa, jonka tarkoitus oli juutalaisuuden uudistaminen ja uskontojen välisenä siltana toimiminen.

Zamenhofin uskonnollinen pasifismi törmäsi kuitenkin vastustukseen Ranskassa, jossa esperantoliikkeen 1. konferenssi järjestettiin vuonna 1905.

Kansainvälisestä kielestä innostuneet ranskalaiset professorit ja tiedemiehet olivat kauhuissaan Zamenhofin konferenssia varten kirjoittamasta puheesta. Tunteikas puhe loppui kaikkia uskontokuntia syleilevään rukoukseen: ”Kristityt, heprealaiset ja muhamettilaiset, me olemme kaikki Jumalan lapsia.”

Ranskalaisten mielestä puhe oli sensuroitava, sillä Dreyfus-tapauksen jakamassa Ranskassa edes Zamenhofin juutalaisuuden mainitseminen oli riskialtista. Ranskalaisten visio esperantosta oli toisenlainen kuin kielen luojan: heille esperanto oli täysin neutraali kansainvälinen kieli, jolla ei tulisi olla poliittisia eikä uskonnollisia kytköksiä.

Zamenhof piti silti puheensa yleisölle, joka otti universaalin ihmisyyden sanoman riemukkaasti vastaan. ”Tänään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, me, mitä erilaisimpien kansakuntien edustajat, seisomme vierekkäin, emme vieraina emmekä vihollisina, vaan veljinä”, Zamenhof julisti.

Esperantosta ei kaikesta huolimatta tullut Zamenhofin kaavailemaa uskonnollis-pasifistista liikettä, vaan kieli ja sen ympärille syntynyt liike kävivät läpi 1900-luvun aikana monenlaisia vaiheita.

Saadakseen esperantolle lisää puhujia kansalliset esperanto-organisaatiot yrittivät vuosisadan alussa riisua kielen kokonaan sen ideologisista piirteistä, ja esperanton juutalaiset juuret yritettiin häivyttää kokonaan taustalle. Esperantosta haluttiin tehdä milloin talouden, milloin tieteen neutraali kieli, ja 1920-luvulla kieli sai kannatusta muun muassa Kansainliitossa.

Zamenhofin unelmista huolimatta esperanto ei lopulta pelastanut maailmaa, mutta esperantoliike omaksui silti osan kielen luojan toiveikkuudesta. Vuosittain kansainväliseen esperantokonferenssiin kokoontuvat esperantistit vannovat edelleen rauhan ja kansainvälisyyden nimiin, ja toisin kuin muut 1800-luvun lopulla kehitetyt keinotekoiset kielet, esperanto selvisi. Toiveikkaan tohtorin kuolemasta tuli vuonna 2017 sata vuotta, mutta esperanto elää edelleen.

Ensimmäinen esperantokonferenssi Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Tekstin lähteenä on käytetty teoksia Boulton Marjorie, Zamenhof. The Creator of Esperanto. Routledge and Kegan Paul: Lontoo 1960, Forster Peter G., The Esperanto Movement. Mouton Publishers: Haag 1982 ja Garvía Roberto, Esperanto and its Rivals. The Struggle for an International Language. University of Pennsylvania Press: Philadelphia 2015.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Sanna Rantahalvari: ”Kuin suuri yhteisvankila”. Juhani Ahon kokema sisällissota Helsingissä 1918

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Sanna Rantahalvari.

Sata vuotta sitten Helsingissä elettiin hyvin erilaista talvea kuin nyt. Sama lumi ja Ioska varmasti vaivasivat kaupunkilaisia, mutta suurempi huolenaihe oli tammikuussa 2018 alkanut sisällissota. Elintarvikkeista oli pulaa, kaupungeista puuttui laillinen järjestysvalta ja aseellisia kaarteja putkahteli sieltä täältä. Kaupunkitila militarisoitui, kuin punakaarti alkoi valvoa yhteiskunnallisesti merkittäviä rakennuksia valtauksensa jälkeen. Helsingissä elettiin ”kuin suuressa yhteisvankilassa”, kuten Juhani Aho luonnehti päiväkirjassaan.

Juhani Aho (1861–1921). Lähde: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos (julkaistu vuonna 1953 Suomessa). Wikimedia Commons.

Juhani Aho oli sisällissodan syttyessä 57-vuotias kuuluisa kansalliskirjailija, joka oli teoksessaan tottunut kuvaamaan kansan syviä rivejä. Kirjailijalle olikin shokki huomata, miten huonosti hän enää tunsi kansaansa. Arkinen elämä muuttui oudoksi ja uhkaavaksi, kun ”vartijoita ja vakoilijoita liikkui kintereillämme kaduilla ja vaani meitä monessa kodissakin”.

Sota muutti peruuttamattomasti arjen kaupungissa. Aho suhtautui tähän kenties hieman lakonisesti, sillä hän raportoi usein päiväkirjassaan siitä, kuinka hankalaa oli mennä Hufvudstadsbladetin toimistoon tai senaatin tiloihin, kun punakaartilaiset partioivat kaikkialla. Varsinaiset taistelut olivat kaukana Ahon kodista Eirasta, ja sotakokemus olikin ennen kaikkea henkinen, kun ”alituinen tunne tukehtumisesta ahdisti rintaa”.

Koko punaisen miehityksen ajan kirjailija jaksoi uskoa ja odottaa valkoisen Suomen armeijan saapumista. Aho oli porvariston tapaan suojeluskuntien puolella konfliktissa, sillä punakaarti horjutti hänelle tutun ja ikuisena pidetyn yhteiskuntajärjestyksen rakenteita. Sisällissota oli ohimenevä vaihe yhteiskunnassa, punakaartin ”talviyön unelmaa”, sillä Ahon mielestä valtaa kaupungeissa ja isänmaassa tulisi aina  käyttämään koulutettu omistava luokka.

Talviyön unelmaa seurasi Aholle ”hirmuinen kesä”, sillä sekä punaiset että valkoiset osoittautuivat hänelle pettymykseksi. Rakentavan eheyttämispolitiikan sijaan valkoiset asettuivat vallankahvaan ja punaiset suljettiin vankileireille. Tilanne alkoi helpottaa vasta 1920-Iuvulle tultaessa, kun uusi perustuslaki ja orastava talouskasvu vakauttivat kansakuntaa. 1920 julkaistussa romaanissaan Muistatko Aho puhuukin unohtamisen tärkeydestä, sillä vääryyksien ja kauheuksien muistelu ei panna yhteiskunnan haavoja, vaan silloin ”täytyisi verikostossa surmata kaikki”.

Juhani Ahon patsas Engelin aukiolla (Armfeltintie 6:n edustalla). Kuvaaja:
Grünberg Constantin, 1960-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Tekstin lähteenä on käytetty Ahon teosta ”Hajamietteitä kapinaviikolta” (1918) sekä romaania ”Muistatko” (1920).

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Elmo Mustonen: Miltä Eurooppa näytti intiaanin silmin?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Elmo Mustonen.

Tisquantum astui purjelaivalle ensimmäistä kertaa elämässään päivänä, jona hänet siepattiin orjaksi, kesällä 1614. Massachusettsissa koko elämänsä viettänyt intiaani vietiin kahleissa Eurooppaan. Seuraavat kuusi viikkoa hän vietti kannen alla sidottuna, eläen kuivatulla turskalla. Hän pääsi vapaaksi Malagassa.

Malaga oli ahdas, välimerellinen ja meluisa. Kaupungissa oli suuri katedraali ja sitä ympäröivillä kukkuloilla kohosi linnoitus, joka oli rakennettu kivestä. Kirkossa oli lasi-ikkunat.

Eurooppalaiset asuivat liikkumattomissa taloissaan ympäri vuoden ja palelivat talvisin, koska eivät hallinneet lämpöeristystä yhtä hyvin kuin Amerikan alkuasukkaat. Pienestä kylästä kotoisin ollut Tisquantum on varmasti ollut sanaton. Kaikki ruoka oli hänelle vierasta. Miten hänen vatsansa kesti vehnää? Tai kananmunia? Pitikö hän oluesta? Hän oli elänyt koko elämänsä kalalla ja maissilla.

Squanto eli Tisquantum opettamassa kalatemppuaan. Lähde: Bricker, Garland Armor. The Teaching of Agriculture in the High School. New York: Macmillan, 1911, s. 112. Wikimedia Commons.

Miltä Eurooppa haisi? Suuret, ahtaat kaupungit ovat varmasti lemunneet inhottavilta. Maallakin oli karjaa, hevosia ja sikoja, joita hän ei koskaan ollut nähnyt. Meille tuttu navetan tuoksu oli hänelle uusi ja epämiellyttävä. Jopa ihmiset haisivat pahalta, sillä Euroopassa peseydyttiin paljon harvemmin kuin Amerikassa.

Espanjalaisille munkeille Tisquantumin sielu oli ykkösprioriteetti. Ei tiedetä, kääntyikö hän kristityksi. Luultavasti hän osallistui jumalanpalveluksiin Euroopassa ollessaan. Miltä tuntui palvoa vierasta jumalaa oudolla kielellä? Miten hän sovitti oman kansansa uskonnolliset perinteet kristinuskoon? Tisquantum taivutteli munkit päästämään hänet protestanttiseen Englantiin. Ymmärsikö hän kristikuntien välisen vihanpidon?

Ehkä vielä kiinnostavampaa on miettiä asioita, jotka Tisquantum tunnisti. Euroopassakin noudatettiin tiukkoja sukupuolirooleja. Varakkaat osoittivat statustaan kalliilla vaatteilla ja koruilla. Sotaa käytiin jatkuvasti ja se oli poikkeuksetta miesten tehtävä. Ruoka tuli pöytään merestä ja pelloilta. Ehkä kotoutuminen ei ollutkaan niin vaikeaa. Lopulta Euroopassa oli ehkä sittenkin enemmän tuttua kuin vierasta.

Tisquantum palasi lopulta kotiin kuuden vuoden jälkeen ja löysi kotikylänsä tautien autioittamana. Maailma, jota hän oli paennut, oli ehtinyt hänen edelleen. Ne intiaanit, jotka hän löysi, eivät luottaneet häneen enää. Hänestä oli tullut liian eurooppalainen. Hän kuoli englantilaisten parissa 1622.

Hän oli poissa vain kuusi vuotta. Tuona aikana koko se maailma, jossa hän oli kasvanut, tuhoutui äkisti. Englantilaiset rakensivat linnoituksen hänen kotikylänsä paikalle. Koti, johon Tisquantum yritti niin pitkään päästä takaisin, oli lakannut olemasta.

Tekstin lähteenä on käytetty Charles C. Mannin teosta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta (2005).

Kirjoittaja on kandivaiheen historianopiskelija Helsingin yliopistossa.

Tuomas Harju: Julius Tallberg, Lauttasaaren omistaja

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Tuomas Harju.

Julius Tallberg (1857–1921) saattaa olla nimi, jota monikaan helsinkiläinen ei tunne. Hänen kädenjälkensä näkyy kuitenkin joka puolella Helsinkiä. Kolmen sepän patsasta, City-Käytävää ja Lauttasaarta ei olisi ainakaan nykymuodossa olemassa ilman ehtymätöntä tarmonpesää, Julius Tallbergiä.

Kolmen sepän patsas. Wikimedia Commons.

Tallberg oli synnynnäinen kauppamies. Jo teini-ikäisenä ensimmäisessä työpaikassaa rautakaupan apulaisena Turussa hän osoitti poikkeuksellista bisnesvainua. Tallberg oli myös ahkera: joka aamu hän lähti aikaisin myymään nauloja torille, mihin maalaiset tulivat ostamaan niitä. Ei siis mikään ihme, että hänellä oli jo 30-vuotiaana menestyvä rakennustarvikeliike Helsingissä.

Tallbergin tarmo oli kuitenkin kyltymätön. Helsingin rakennusbuumin kiihtyessä vuosisadan vaihteessa hän ryhtyi myös itse kivitalojen rakennuttajaksi. Tallbergin sanottiinkin olevan itse rakennustarvikeliikkeensä paras asiakas! Hän uskalsi myös rohkeasti levittäytyä uusille aloille. Tallberg oli perustamassa Suomen ensimmäistä sementtivalimoa ja rahoitti aloittelevia yrityksiä (esimerkiksi Strömbergin sähkökonetehdasta).

Tallberg oli kiinnostunut myös kotikaupunkinsa asioista ja hän aloitti kaupunginvaltuustossa vasta 31-vuotiaana. Erityisesti hän halusi varmistaa elinkeinoelämän edellytykset Helsingissä ja oli mukana niin satamaradan rakentamisessa kuin liikennelaitoksen perustamisessa. Hänellä oli myös silmää kaupungin kehittämiselle: kun hän osti korttelin Kaivokadun ja Aleksanterinkadun välissä rakentaakseen uuden hulppean myymälän, rakennutti hän samalla nykyisin City-Käytävänä tunnetun vilkkaan kauppakujan yhdistämään sen rautatieasemaan.

Tallberg oli myös aktiivinen lahjoittaja. Hänen perustamansa säätiöt lahjoittivat rahaa niin kaupungille kuin nuorille opiskelijoille. Hänen Helsingin kaupungille lahjoittamansa Kolmen sepän patsas komeilee yhä Aleksanterinkadun päässä, Tallbergin nimeä kantavan talon edessä.

Lauttasaari, ilmakuva. Kuvaaja: H. Sternberg, 1965. Helsingin kaupunginmuseo

Tallberg osti Lauttasaaren vuonna 1913 tarkoituksenaan myydä se eteenpäin kaupungille. Valtuusto ei kuitenkaan nähnyt vielä tuolloin tarvetta kaupungilla laajentua länteen ja hylkäsi tarjouksen. Tallberg päätti kehittää Lauttasaarta itse: hän perusti sinne lauttayhteyden Ruoholahdesta (jonka mukaan saari sai suomenkielisen nimensä!) ja antoi laatia asemakaavoja. Kun kaupunki lopulta liitti Lauttasaaren itseensä vuonna 1946, tuli se huomattavasti Tallbergin pyytämää hintaa kalliimmaksi!

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

 

Maiju Wuokko: Reklam! Centrum för Näringslivshistoria

Pitkät kihlajaiset -tutkimushankkeemme pääsi Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston tuella verkostoitumismatkalle Tukholmaan tammikuussa 2018. Matkan tarkoituksena oli tutustua liike-elämän ja politiikan suhteita tutkiviin ruotsalaisiin kollegoihin sekä ”Ruotsin Elkaan” eli Centrum för Näringslivshistoriaan.

No nonsense -vakuutusmainontaa

CfN kätkee sisälleen 70 hyllykilometriä noin 7000 yrityksen ja muun liike-elämän toimijan tuottamia asiakirjoja, valokuvia ja esineitä. Suurimpiin kokonaisuuksiin kuuluu tele- ja informaatioteknologiajätti Ericssonin arkisto. CfN säilyttää myös muotikonserni H&M:n aineistoja, mukaan lukien näytekappaleet tunnettujen muotisuunnittelijoiden laatimista erikoismallistoista.

CfN:n esittely huoneessa, joka on jäljitelmä Ericssonin johtokunnan kokoushuoneesta. Isäntinämme toimivat tutkimussihteeri Anders Houltz ja arkistonhoitaja Benito Peix Geldart (ylhäällä oikealla).

Äkkiseltään ei ehkä tulisi ajatelleeksi, että CfN:ssa on paljon myös Suomeen liittyviä aineistoja, jotka olisivat kiinnostavia muillekin kuin yritys- ja taloushistorioitsijoille. Esimerkiksi parhaillaan ajankohtaisista kuohuvista vuosista 1917–1918 on tallentunut kuvauksia ja analyyseja ruotsalaisten yritysten ja järjestöjen asiakirjoihin.

Arkistoon säilytettäväksi annetut aineistot pysyvät luovuttajaorganisaatioiden omistuksessa. Niillä säilyy siis oikeus myöntää tai evätä tutkimuslupa materiaaleihinsa. CfN:n vierailumme isäntien mukaan lupa yleensä heltiää – pankkeja ja asianajotoimistoja kenties lukuun ottamatta. Arkiston tutkimuspalveluista voi luonnollisesti kysyä apua lupahakemuksia varten.

Materiaalista yrityshistoriaa

CfN:ssa tutkimusta tehneiden kollegojen mielestä isäntiemme maalaama kuva oli hieman ruusuinen. Heidän kokemustensa perusteella luvan saaminen voi aluksi vaatia jonkin verran töitä. Niinpä lupahakemusta laatiessa kannattaa miettiä esimerkiksi sanavalintoja ja aikahaarukkaa. ”Kartellien” sijaan voi ilmaista tutkivansa ”yhteistyötä”, ja johonkin tiettyyn skandaaliin liian ilmiselvästi viittaavan ajankohdan sijaan voi tutkimuslupaa hakea pitemmälle ajanjaksolle.

CfN kannattaa pitää mielessä, kun pohtii, mistä etsiä uusia ja aiemmin hyödyntämättömiä aineistoja tutkimuksiinsa. Kuten sanottu, aineistot voivat antaa paljon paitsi yritys- ja taloushistorioitsijalle, myös vaikkapa kulttuuri-, sosiaali- ja politiikan historian tutkijalle.

Edellisten taas kannattaa panna merkille, että CfN:aan Tukholman Brommassa pääsee Helsingistä nopeammin kuin kotimaiseen Elinkeinoelämän keskusarkistoomme Mikkelissä… Matkakulujen kattamiseen voi – kuten projektimme teki – hakea apurahaa esimerkiksi juuri Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurisäätiöltä.

Allekirjoittanut haluaa tosin muistuttaa kollegojaan myös Elkasta! Mikkelissä on leppoisa tunnelma, mukavaa henkilökuntaa, joustavat aukioloajat ja jännittäviä, aivan liian vähän hyödynnettyjä aineistoja. Niin ja HUOM. Nälkäinenkin historiantutkija pysyy useamman päivän hengissä pelkillä Siiskosen riisipiirakoilla. Nimim. kokemusta on!

Blogikirjoitus sisältää tuotesijoittelua 😉

Kirjoittaja on FT ja poliittisen yrityshistorian tutkija, joka tutkii työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).