Martti Troberg: Posliiniastiat ja elintaso 1800-luvun Suomessa

Kaikille historioitsijoille on tuttu mustavalkovalkoisten valokuvien aiheuttama harha: koska pitkälle 1960-luvulle saakka suurin osa säilyneistä valokuvista oli mustavalkoisia, meidän on vaikea kuvitella menneisyyttä värillisenä. Ehkä yllättäenkin samanlaiseen harhaan törmää kotiseutumuseoissa, joissa esitellään 1800-luvun talonpoikaiskulttuuria erilaisilla puuastioilla ja kipoilla. Valtaosa käyttöesineistä oli toki puuta, mutta pitäytyminen pelkästään puuesineissä antaa herkästi hieman vääristyneen kuvaan 1800-luvun ihmisten elintasosta.

Tutkin modernin murrosta varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä Finbyssä eli Särkisalossa. Eräänä tutkimuskohteenani olivat perunkirjat. Niissä oli henkilön kuoltua lueteltu hyvin tarkasti, usein esineen tarkkuudella koko hänen jäämistönsä. Posliiniastioiden tietynlaisesta ylellisyysleimasta huolimatta ne olivat hämmästyttävänkin yleisiä. Käytännössä pitäjästä ei löytynyt kovin monta taloutta, jossa ei olisi ollut jonkinlaisia posliiniastioita. Jopa talon ruoissa ja astioissa olevilla palkollisilla saattoi olla omia lautasia. Lautaset olivat posliiniastioista tavallisin hankinta. Lautasia oli luonnollisesti eniten säätyläisillä, joilla saattoi olla kokonaisia suuria astiastoja niihin kuuluvine keittokulhoineen ja kastikeastioineen. Säätyläistalouksilla oli lautasia keskimäärin 28,17. Tarkastelujakson ulkopuolelta ainoasta ennen vuotta 1840 säilyneestä perunkirjasta hovioikeudenneuvos Jacob Johan Alfthanin jäämistössä vuonna 1818 oli peräti 99 erilaista lautasta.[1]

Rusthollarit tulivat lautasten määrässä hyvin lähellä säätyläisiä: heillä lautasia oli keskimäärin 21,59, Joissakin rustholleissa saattoi olla jo lähes kartanon astiavalikoima. Esimerkiksi Domarbyn rusthollari Johan Christerssonilla oli v.1846 72 lautasta, Siksalon talollinen Anders Johan Signellilla vuonna 1855 74 lautasta ja Muurin talossa lautasia oli vuonna 1867 84 kappaletta.[2] Lautasia saattoi siis olla moninkertainen määrä talon asukkaisiin nähden. Torppareilla ja itsellisillä lautasia sitten olikin vain lähinnä vain omaan käyttöön eli torppareilla 4,98, itsellisillä 3,86.

Toinen posliiniastioihin liittyvä mielenkiintoinen yksityiskohta palautuu kahvin juomiseen. Kahvihan myytiin raakoina kahvipapuina, jotka piti ennen käyttöä paahtaa ja jauhaa. Paahtamisen saattoi tehdä tavallisella pannullakin ja jauhamisen saattoi tehdä pyyhkeen sisällä vasarankin avulla. Näihin molempiin tarkoituksiin oli kuitenkin tarjolla myös erityisvälineitä. Kahvin paahtaminen tapahtui helpoimmin liedellä lämmitetyllä pitkävartisella metallisella kahvirännärillä ja jauhaminen rauta- tai messinkiosia sisältäneellä kahvimyllyllä. Näistä apuvälineistä kahvirännärit olivat yleisempiä. Varmimmin sellainen löytyi rusthollitalouksista tai talollistalouksista: rusthollaritalouksissa oli keskimäärin 0,59 rännäriä ja talollistalouksissa 0,55. Torppareillakin rännäreitä löytyi keskimäärin 0,36. Kahvimylly oli selvästi harvinaisempi kapistus: talollisistalouksista sellaisia löytyi keskimäärin 0,48, rusthollareilla 0,41 ja torppareilla 0,25. Varmimmin sekä rännäri että mylly löytyi käsityöläisiltä. Sen sijaan säätyläisillä ne olivat yllättävänkin harvinaisia.

Käsityöläiset elivät pitäjän väestöstä ehkä selvemmin modernissa rahataloudessa. Vaikka heillä saattoi olla oma lehmä ja lammas, he joutuivat hankkimaan käytännössä lähes kaikki muut elintarvikkeet työllään ansaitsemillaan rahoilla. Samoin he joutuivat hankkimaan työssään tarvitsemansa raaka-aineet ostamalla. Ehkä tottumus tavaroiden ostamiseen näkyi myös suurempana halukkuutena hankkia rännärin ja kahvimyllyn kaltaisia ylellisyystuotteita. Toisaalta heillä ei myöskään ollut rusthollareiden, talollisten ja torppareiden tarvetta sijoittaa pääomaa viljelyn tai karjatalouden kehittämiseen.

Kahvia siis keitettiin, mutta usein se paahdettiin ja jauhettiin kotikonstein. Sen sijaan kahvintarjoiluun satsattiin. Kahvi tarjottiin kahvikupeissa, joita löytyy käytännössä suurimmasta osasta talouksista. Säätyläisillä oli kokonaisia kahviastiastoja: heillä kahvikuppeja oli keskimäärin 8,00. Rusthollareilla kuppeja löytyi 5,78, talollisilla 2,94 ja vielä torppareillakin 1,73. Rusthollarit halusivat selvästi sekä suurella lautasten että kahvikuppien määrällä julistaa vaurauttaan kopioimalla säätyläisten tapaa pitää kokonaisia astiastoja. Muille ryhmille riitti, että kuppeja oli omaan käyttöön 1-2. Tähän viittaa myös se, että syytinkiläisillä saattoi kuppeja olla todella vain juuri tuo 1-2.

Kahvi tarjoiltiin kupeista, mutta kupit tuotiin pöytään erillisellä kahvitarjottimella. Kahvitarjotin on ollut häkellyttävän yleinen: säätyläistalouksissa niitä oli 2,17, rusthollareilla 0,74, talollisilla 0,81, vuokraajilla ja laivureilla 0,80 ja torppareillakin 0,36. Kahvitarjotin oli juoman tarjoilun kannalta täysin tarpeeton väline, jolla haluttiin vain antaa säväys herrasväen kulttuuria. Kahvitarjotinten yleisyyteen tosin vaikutti varmasti se, että useimmiten peltisinä ne olivat kahviastiaston halvin lenkki, jolla ehkä ajateltiin kompensoitavan vähäistä kuppien määrää.

Kahvi tarjoiltiin ilmeisesti suoraan kuparisesta pannusta, sillä erilliset kahvi- ja teekannut olivat hyvin harvinaisia. Säätyläisillä oli 1,17 kannua, rusthollareilla 0,37, talollisilla enää 0,15 ja torppareilla ei käytännössä enää lainkaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kahvikulttuurissa ovat kahvin lisukkeet. Kahvin kanssa tarjottiin selvästi usein sokeria ja kermaa. Useissa talouksissa mainitaan erilliset sokerirasiat ja kermanekat olivat hyvin yleisiä. Säätyläisillä saattoi olla useampikin kermanekka: hopeinen ja posliininen. Säätyläisillä kermanekkoja oli 1,17.  Kermanekat olivat kuitenkin hyvin tavallisia myös rusthollareilla 0,70 ja talollisilla 0,60. jopa torpparitalouksissakin oli 0,24 kermanekkaa perunkirjaa kohden.

Näistä astioista voidaan päätellä, että kahvinjuontiin liittyi selvästi seremoniallisia piirteitä eikä pelkkä kahvi sinällään kuparipannustakaan tarjottuna antanut selvästi haluttua säväytystä, vaan sen tarjoamiseen satsattiin kermanekoin, kahvikupein ja tarjottimin. Kahvi oli selvästi yleinen, mutta ei edelleenkään arkinen tuote, vaan sen tarjoamiseen liittyi jotakin muiden elintarvikkeiden tarjonnasta poikkeavaa. Kahvin erityisasemaa haluttiin korostaa nimenomaisesti sen tarjoamisessa: astioihin sijoitettiin selvästi hanakammin kuin valmistusta helpottaviin rännäreihin ja kahvimyllyihin.

Rannikkoseudulla posliiniastiat olivat siis yllättävänkin yleisiä köyhemmissäkin talouksissa. 1800-luvun talonpoikainen elämä ei ollut mustavalkoista – tässä tapauksessa puun harmaata, vaan myös posliinin valkeaa.

sääty kermanekat kahvi-

rännärit

kahvimylly kahvi-tarjotin kahvikupit kahvikannu posliini-lautaset
säätyläiset 1,17 0,33 0,17 2,17 8,00 1,17 28,17
rusthollarit 0,70 0,59 0,41 0,74 5,78 0,37 21,59
talolliset 0,60 0,55 0,48 0,81 2,94 0,15 16,03
vuokraajat 1,20 0,20 0,20 0,80 2,80 0,20 10,40
laivurit 0,80 0,50 0,30 0,80 0,40 0,20 12,10
torpparit 0,24 0,36 0,25 0,36 1,73 0,01 4,98
palkolliset 0,11 0,22 0,33 0,11 0,33 0,11 1,89
käsityöläiset 0,40 0,60 0,60 1,10 2,00 0,10 5,10
itselliset 0,29 0,43 0,14 0,57 1,43 0,14 3,86

Taulukko 12: Posliiniastiat Finbyssä v.1840-1870 keskimäärin perunkirjoitettua taloutta kohden.[3]

FM Martti Troberg valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa modernin murroksesta varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä 1800-luvun alkupuolella.

————————————————————————————————–

[1] Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1810-1833 EC:1 s.617.

[2] Johan Chisterssonin perunkirja Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v. 1846-1847 EC:7 s.979. Anders Johan Signellin perunkirja, Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1855 EC:11 s.1622. Klara Wilhelmina Selroosin perunkirja, Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1867 EC:21 s.1043.

[3] Piikkiön ja Halikon alinen tuomiokunta, perunkirjat v.1840-1870 EC:4-23.