Tutkijaesittely: Ville Eerola ja väitöskirja helsinkiläisidentiteetistä

Väitöskirjassani ”Vain puolittaista suomalaisuutta? Helsinkiläisidentiteetti Eteläsuomalaisessa osakunnassa 1919–1969” tutkin osakuntahistoriaa, joka liittyy kiinteästi suomalaiseen eliitti- ja sivistyshistoriaan. Helsingin yliopiston osakunnat ovat perua 1600-luvulta, jolloin silloisen Turun akatemian ylioppilaat jaettiin alueellisin perustein osakuntiin. Järjestelmän tavoitteena oli valvoa ylioppilaita, mutta 1800-luvun kansallisen herätyksen myötä osakunnille kehittyi fennomaanis-kansallinen tehtävä viedä sivistystä oman osakuntansa alueen ”rahvaan” pariin.

Vuosisadan loppuun tultaessa Uusimaa oli ainoa, jolla ei ollut omaa suomenkielistä osakuntaa, vaan ainoastaan ruotsinkielinen Uusmaalainen osakunta. Suomenkielinen osakunta alueelle syntyi vuonna 1905, jolloin Uusmaalaisen osakunnan ylioppilaat kieliriitojen vuoksi erosivat emojärjestöstään ja muodostivat Eteläsuomalaisen osakunnan (ESO).

Tutkin väitöskirjassani ESO:n helsinkiläisidentiteettiä. Ensisijaisena tutkimuskysymyksenäni on, miksi se selvästi nousi esiin fennomaaniselle pohjalle syntyneessä osakunnassa sotien välillä 1919–1939 ja uudelleen viime sotien jälkeen 1945–1969 – siitäkin huolimatta, että suomalaisuutta on Runebergin ja Topeliuksen ajoista peilattu kukkulalta kuvatun, siintävän järvimaiseman kautta, siis maakuntalaisittain, ja keskeisesti ruotsalaisena kaupunkina Helsinki edusti fennomaaneille korkeintaan puolittaista suomalaisuutta, historioitsija Seppo Kuusiston sanoin ”suomalaisen kulttuurin vesipäätä”. Laajemmin kysymyksenasettelu palautuu suomenkielisen sivistyneistön kaupunkisuhteeseen, jota on tutkittu huomattavan vähän.

On huomattava, että panoksena ei ollut vain helsinkiläisyyden, vaan laajemmin isänmaan määrittely ennen ja jälkeen viime sotien, jolloin vastakkain olivat maakuntahenkinen traditionalismi ja urbaani modernismi. Maakuntahenkisyyden ja helsinkiläisyyden ideoihin tiivistyi taistelu kulttuurin uudesta suunnasta ja ”kansakunnan sielusta”, jossa helsinkiläisyyteen liittyi monia ilmiöitä jazz-musiikista moderniin kirjallisuuteen. Suhtautuminen Helsinkiin ja sen johtoasemaan olikin etenkin sotien jälkeen jatkuvan pohdinnan aihe ESO:n lisäksi myös muissa osakunnissa. Tutkimuskysymyksinäni on myös selvittää, miten ajatusta helsinkiläisyydestä luotiin ja miten sen kautta ylioppilaselämän pysyväksi elementiksi tuli myös ajatus kansainvälisyydestä.

Aihe kiehtoo minua, sillä kaupunkien – erityisesti Helsingin – ja maaseudun kilvoittelulla ja jopa vastakkainasettelulla on Suomessakin pitkät perinteet, eikä asetelma ole kadonnut minnekään. Viime vuosina on puhuttu pääkaupunkilaisesta ”punavihreästä kuplasta”, ja väitöskirjassani tutkinkin tällaisten kuplien muodostumista yksittäisen osakunnan sisällä – voin viitata esimerkiksi siihen, miten pääkaupunkilais- ja maakuntalaisylioppilailla oli ESO:ssa omat, lukitut huoneessa 1950-luvulla, samoin suurelta osin omat harrastuksensa.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Tutkijaesittely: Aino Kirjonen

College stands for learning, for culture, and for power; in particular, it stands for the recognition of an aim higher than money-getting. It is a place where our young men shall see visions; where even the idlest and lowest man of all must catch glimpses of ideals which, if he could see them steadily, would transfigure life. The Bachelor of Arts is seldom, on his Commencement Day, a scholar either polished or profound; but he may be in the full sense of the word a man.
LeBaron Russell Briggs 1901

Aloitan mielelläni oman tutkimukseni esittelyn yllä olevalla lainauksella. Tekstin on kirjoittanut yhdysvaltalaisen Radcliffen yliopiston rehtori LeBaron Russell Briggs vuonna 1901 julkaistussa teoksessaan, ja se tiivistää mielestäni tutkimusaiheeni oivallisesti. Olen aivan väitöskirjatutkimukseni alussa oleva kulttuurihistorioitsija, ja väitöskirjassani lähestyn yhdysvaltalaista yläluokkaista yliopistokoulutusta rodullistamisen ja ennen kaikkea valkoisuuden näkökulmasta 1900-luvun vaihteessa. Briggsin tapa yhdistää yliopistokoulutus täysivaltaiseen miehuuteen kasvamiseen on hyvä osoitus siitä sukupuoleen ja rotuun kiinnitettyjen merkitysten viidakosta, jossa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa suunnistettiin 1900-luvun taitteessa.

Tutkin yhteensä viittä itärannikon eliittikoulua, joista Princetonin ja Harvardin yliopistot ottivat tutkimusaikanani opiskelijoikseen pelkästään miehiä, kun taas Radcliffe, Mount Holyoke ja Bryn Mawr olivat osa naisyliopistojen Seven Sisters-verkostoa. Huomioni kohteena tutkimuksessani ovat etenkin yliopistojen opiskelijat sekä ne tavat, joilla he sekä pyrkivät täyttämään sivistyksen ihanteiden vaatimuksia että neuvottelivat niitä uudelleen rikkomalla niiden yksilöille asettamia rajoja. Tutkimukseni yliopistot olivat ennen kaikkea itärannikon vauraan ja valkoisen kaupunkiväestön korkeakouluja ja niissä sivistys oli vahvasti sidottu sukupuolen perusteella määrittyneisiin kansalaisuuden ja valkoisen sivilisaation ihanteisiin.

“Harvard Students Lined Up for Tickets to the Harvard-Yale Baseball Game.” Kuvaaja ei tiedossa, kuvalähde: https://bit.ly/3bAmiVx

Mielenkiintoni valkoisuutta kohtaan kumpuaa toisaalta sen häivytetystä luonteesta ja toisaalta siitä, kuinka keskeinen rooli valkoisuudella oli koulutuksen ihanteiden määrittelyssä. Vaikka sen merkitystä ei yliopistoissa artikuloitu suoraan, oli valkoisuus jatkuvasti läsnä, sillä koulutuksen keskeisenä tavoitteena oli yhdysvaltalaisen sivilisaation turvaaminen. Tämä sivilisaatio rakentui aikalaisten silmissä ennen kaikkea suhteessa siihen, miten valkoiset yhdysvaltalaiset näkivät eri tavoin toiseutetut ryhmät kuten afroamerikkalaiset, alkuperäiskansat sekä erilaiset eurooppalaiset maahanmuuttajaryhmät. Muiden kuin valkoisina pidettyjen väestöryhmien monin tavoin alisteinen asema yhteiskunnassa pyrittiin oikeuttamaan vetoamalla heidän oletettuun biologiseen ja kulttuuriseen kehittymättömyyteensä ja alhaisempina nähtyihin ja rodullisuuden kautta määritettyihin ominaisuuksiin.

Rodullisten hierarkioiden uusintamiseen ja sivilisaation turvaamiseen oli punottu kiinteästi mukaan myös kiista siitä, soveltuiko korkeakoulutus naisille. Kuten LeBaron Russell Briggsin sanoista selvästi kuuluu, nuorten miesten koulutus nähtiin välttämättömänä osana miehuuteen kasvamista. Sen sijaan naisten kohdalla kouluttautuminen herätti kysymyksiä ja vastustusta. Tekisikö koulutus naisista liikaa miehen kaltaisia? Mitä hyötyä koulutuksesta oli yksilöiden ja yhteiskunnan näkökulmasta? Vaarantaisiko naisten kouluttautuminen naisten ja miesten ominaisten piirteiden herkän tasapainon, jonka säilyttäminen oli tärkeää myös sivilisaation turvaamisen kannalta?

“Members of The Club building a snowman.” Radcliffen opiskelijoita 1900-luvun alussa rakentamassa naishahmoa lumesta. Kuvaaja ei tiedossa, kuvalähde: https://bit.ly/3nJcVFf

Rodullistamiseen perustuvan näennäisen luonnollisen hierarkian vuoksi valkoisten yhdysvaltalaisten tuli sekä suojella omaa ylemmyyttään sitä mahdollisesti rapauttavilta vaaroilta että turvata oman sivilisaationsa loistokas tulevaisuus koko ihmiskunnan edun nimissä. Näin ollen myös sukupuoleen liitetyt merkitykset olivat tärkeä osa sivilisaation kudelmaa ja totutuista sukupuolirooleista poikkeaminen olisi joidenkin aikalaisten silmissä johtanut sivilisaation rapautumiseen. Näin siis yliopistokoulutuksen tutkiminen juuri rodullistamisen kautta avaa, kuinka valtavan monimutkainen merkitysten verkosto kietoutui koulutuksen, valkoisuuden ja sukupuolen ympärille ja kuinka nuoret aikuiset yliopistoissa sekä pyrkivät noudattamaan koulutuksen ihanteiden vaatimuksia että vastustivat niiden yksilöille asettamia rajoja.

Yliopistokoulutus ja sen kaikenkattavuus on myös itsessään mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä ne olivat 1900-luvun taitteessa omia pieniä yhteiskuntiaan. Vaikka ne usein sijaitsivat kaupungeissa tai ainakin niiden välittömässä läheisyydessä, opiskelijoiden arkielämä keskittyi kampuksen ympärille. Luennot, opiskelu kirjastoissa sekä monille ensimmäistä omaa kotia edustaneet asuntolat loivat opiskelijaelämän perusrungon, jota täydensi vielä yliopiston urheilujoukkueissa, kerhoissa ja teatterilavoilla sekä juhlissa ja illanvietoissa vietetty vapaa-aika. Näin siis nelivuotisen alemman korkeakoulututkinnon aikana yliopisto oli läsnä elämän jokaisella osa-alueella ja yliopistosivistykselle asetettuja tavoitteita pyrittiin toteuttamaan niin luennoilla kuin vapaa-ajalla.

Menneisyyden yliopistojen ja opiskelijaelämän tutkiminen nykyajan yliopistosta asettaa lisäksi tutkijansa ikään kuin kahden maailman rajalle, kun oma tutkimusaihe ja oma työ ovat niin läheisesti yhteydessä toisiinsa.  Toisaalta tämä auttaa katsomaan tarkemmin myös sitä, millaisia tavoitteita nykyopiskelijoiden sivistykselle asetetaan ja miten opiskelijakulttuuria voi yhä edelleen tutkia eräänlaisena vallan ja vastarinnan näyttämönä koulutuksen ihanteiden muovaamiseksi.

Tutkijaesittely: Olli-Pekka Kasurinen

Olen erikoistunut Britannian ja Pohjoismaiden keskiaikaan ja erityisesti keskiajan kirjalliseen kulttuuriin. Teen väitöskirjaa englantilaisen kulttuurivaikutuksen leviämisestä Ruotsin valtakunnassa 1000-luvulta 1200-luvun alkuun. Tutkimuksen keskiössä on Ruotsissa vaikuttaneiden englantilaisten kirkonmiesten toiminta lähetyskaudella sekä sitä seuranneella ajanjaksolla, jolloin kristinusko vakiintui ja kirkollinen organisaatio kehittyi. Kronikka- ja asiakirjalähteiden valossa aikakauden historiasta muodostuu melko hajanainen kuva, mutta Ruotsin ja Suomen alueella on säilynyt merkittävä määrä liturgisten käsikirjoitusten fragmentteja, jotka ovat ainutlaatuisia aikalaislähteitä.

Englantilaisen messukirjan fragmentti 1100-luvun puolivälistä. Vaikka fragmentti onkin irrotettu voudintileissä, niin sen alareunassa oleva merkintä kertoo, että se on ollut aiemmin Rantasalmen, Tavinsalmen ja Säämingin vuoden 1572 tilien kansilehtenä. Helsinki, Kansalliskirjasto, F.m.I.24 f. 1v.

Englantilaiset ja englantilaisvaikutteiset liturgiset käsikirjotusfragmentit kertovat kristillisten kirjallisen kulttuurin saapumisesta ja muovautumisesta osaksi paikallista kirkollista kulttuuria. Varhaisimmat liturgiset käsikirjoitukset tulivat lähetyssaarnaajien mukana, mutta viimeistään 1100-luvulla kaupallisesti tuotettuja liturgisia käsikirjoituksia ostettiin Englannista. Samaan aikaan Skandinaviassa käynnisteltiin omaa kirjatuotantoa. Osa varhaisista Skandinaviassa valmistetuista liturgisista käsikirjoituksista on kopioitu englantilaisista käsikirjoituksista. Käsikirjoituksia kopioineiden kirjurien joukossa oli syntyperältään englantilaista tai vähintäänkin englantilaisten koulutuksen saaneita henkilöitä. Lisäksi monien varhaisten skandinaavisten käsikirjoitusten sisällössä ja käsialoissa näkyy se, että kirjoittajat ovat yhdistelleet Englannista ja Manner-Euroopasta tulleita vaikutteita.

Pohjoismainen liturginen kulttuuri onkin syntynyt yhdistelemällä eri puolilta tulleita vaikutteita ja lisäämällä sekaan paikallista sisältöä, erityisesti ensimmäisten skandinaavisten pyhimysten liturgioita. Englantilaiset esikuvat näkyvät myös ensimmäisissä ruotsalaisissa pyhimyskulteissa, joiden hagiografia ja liturgia on kirjoitettu varhaisempien muualta tuotujen tekstien esimerkkiä seuraillen.

Valitettavasti liturgiset käsikirjoitukset eivät ole säilyneet kokonaisina, vaan reformaation jälkeen katoliset kirjat kierrätettiin Kustaa Vaasan ja hänen seuraajiensa hallintokausilla. 1530-1630-lukujen välillä suuri määrä pergamenttilehtiä päätyi ns. voudintilien kansilehdiksi. Tavallisesti keskiaikaisesta kirjasta irrotetun pergamenttilehden väliin on laitettu lumppupaperille kirjoitetut kruununtilit ja ne on ommeltu selästä kiinni toisiinsa, jolloin muodostuu tilivihko. Tilien kansilehdiksi käytetyt pergamenttilehdet ovat säilyneet melko hyvin, joskin niitäkin on vahingoittunut ja tuhoutunut Tukholman kuninkaanlinnan tulipaloissa. Sen sijaan lehdet, jotka kierrätettiin satuloiden täytteeksi, urkupalkeiden paikoiksi yms. ovat kadonneet kokonaan.

Fragmentti 1000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Skandinaviassa englantilaisen mallin mukaan kopioidusta messukirjasta. Fragmentti on kansilehtenä Värmlannin vuoden 1583 tileissä ja se on vaurioitunut myöhemmin tulipalossa. Stockholm, Riksarkivet, Fr 25918 f. 1v.

Fragmenttitutkijan työ on salapoliisityötä, sillä paikallis- ja keskushallinnon tilien kansilehdissä säilyneet pergamenttifragmentit muodostavat palapelin, jossa tutkijat yrittävät koota yhteen samoihin käsikirjoituksiin kuuluneet lehdet. Toisinaan löytyy peräkkäisiä lehtiä, joiden yhdistäminen toisiinsa on helppoa, mutta usein lehdet ovat kirjan eri osista, jolloin niiden tunnistaminen saman käsikirjoituksen osiksi perustuu fragmenttien sisällön, käsialan ja ulkoasun (mm. tekstin asettelu, pergamentin laatu, käytetyt musteet) perusteelliseen analyysiin.

Työn haastavuutta lisää se, että samojen käsikirjoitusten lehtiä on välillä kulkeutunut useisiin eri arkistoihin ja kirjastoihin, jotka ovat toisinaan jopa eri maissa. Suomen tilit tuotiin Suomen sodan jälkeen Tukholmasta Turun kautta Helsinkiin, missä kansilehdet on 1800-luvulla irrotettu itse tileistä: kansilehdet ovat nykyisin Kansalliskirjastossa ja itse tilit Kansallisarkistossa. Ruotsin kansilehdet ovat edelleen pääosin kiinni tileissä ja suurin osa niistä on Ruotsin valtionarkistossa Tukholmassa, mutta niitä on myös kuninkaanlinnan arkistossa ja sota-arkistossa. Lisäksi fragmentteja on päätynyt historian saatossa Tukholmasta ruotsalaisiin maakunta-arkistoihin, museoihin ja yliopistojen kirjastoihin, sekä Lontooseen British Libraryyn ja Osloon Norjan valtionarkistoon.

Fragmentti 1190-luvulla Westminsterin lähellä valmistetusta messukirjasta. Fragmentti on kansilehtenä, nykyisen Gävlen kunnan alueella sijaitsevan, Haden kartanon vuoden 1554 tileissä. Stockholm, Riksarkivet, Fr 25974 f. 1r.

Esimerkkeinä tutkijan kohtaamista haasteista voidaan mainita todennäköisesti Skandinaviassa, englantilaisen mallin mukaisesti, 1000-luvulla jälkimmäisellä puoliskolla kopioitu messukirja, jonka lehtiä löytyy nykyään Tukholmasta, Lundista, Göteborgista, Växjöstä ja Oslosta. Aiemmin lehtiä oli myös Jönköpingissä, mutta ne on sittemmin tuotu sieltä takaisin Tukholmaan. Toinen esimerkki on Westminsterin alueella toimineen ammattikirjurin 1190-luvulla kopioima messukirja, jonka lehtiä on Tukholmassa, Helsingissä ja Lontoossa.

Väitöskirjatyöni lisäksi toimin projektisuunnittelijana ERC-projektissa: ”Medieval Publishing from c. 1000 to 1500” ja osallistun projektin keskiaikaisia julkaisuverkostoja kartoittavan tutkimustietokannan kehittämiseen. Lisäksi olen aiemmin työskennellyt Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjalähteiden parissa.

FM Olli-Pekka Kasurisen tutkijasivut Helsingin yliopiston tutkijaportaalissa: https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/olli-pekka-kasurinen

Tutkijaesittely: Sanna Supponen

Olen keskiajan tutkija ja kirjahistorioitsija, joka parhaillaan viimeistelee väitöskirjaansa. Väitöskirjassani tutkin Ruotsin keskiajan ehkä tärkeimmän oppineen maisteri Mathias Linköpingiläisen teosta Alphabetum Distinctionum. Kysyn muun muassa mikä ja millainen teos on, miten sitä on käytetty ja mikä on sen opillinen konteksti.

Alphabetum on saarnojen valmistelun apuvälineenä käytetty hakuteos. Se yhdistää yhteen teokseen monenlaisia aineistoja, kuten Raamattu viitteitä, otteita Raamatun kommentaareista ja moraalisista tietosanakirjoista. Nämä erilaiset aineistot tavataan tyypillisemmin erillisissä teoksissa, mikä tekee Alphabetumista kiinnostavan tutkimuskohteen myös laajemmin saarnakirjallisuuden genreä ajatellen. Teoksen tavoitteena oli tarjota yksissä kansissa kaikki materiaali, mitä saarnaan tarvitaan. Kirjalle onkin varmasti ollut kysyntää, sillä tällaisia teoksia oli ylipäätään Ruotsissa suhteellisen vähän, ja pohjoismaisen oppineen kirjoittamana se on peräti ainutlaatuinen. Kirjassa olevat lukijoiden merkinnät kertovat, että teosta myös todella käytettiin.

Saarnaava Mathias Linköpingiläinen kuvattuna käsikirjoitusinitiaalissa. NY, Pierpont Morgan Library, M 498

Haasteena tutkimuksessa on se, että Alphabetum – kuten suuri osa Pohjoismaiden keskiaikaisista aineistoista – säilyy vain fragmentteina. Yksi keskeinen tutkimukseni tehtävä onkin ollut koota kaikki palaset yhteen ja ennallistaa teos ja sen sisältö mahdollisimman hyvin (ks. esim. aiempaa bloggausta https://blogs.helsinki.fi/historia/2018/05/21/sanna-supponen-palapelia-kokoamassa-yhden-kasikirjoituksen-matka-1300-luvulta-tutkijan-kasiin/). Tässä olen hyödyntänyt erilaisia tekstielementtejä ja paratekstejä eli varsinaista tekstiä ympäröiviä elementtejä kuten sivunumerot. Olinkin pystynyt tunnistamaan noin puolet teoksen sisältämistä asiasanoista, vaikka teoksesta säilyy sivuja vain noin neljäsosa alkuperäisestä.

Sisällöllisesti teos on kiehtova, sillä sen tavoitteena oli kattaa mahdollisimman laajasti Raamatun sanasto ja vähän sen vierestäkin. Niinpä kirjassa on asiasanoja eläimistä seitsemään syntiin ja anatomiasta tavallisiin verbeihin. Teokseen on myös koottu valtava määrä tietoa aiemmista lähteistä, sillä tämänkaltaiset teokset olivat pääasiassa aiemman oppineisuuden kokoomateoksia. Mathias onkin hyödyntänyt teosta kootessaan tärkeimpiä Raamatun kommentaareja aina kirkkoisistä hänen oman aikansa oppineisiin ja Raamatun kommentaarien lisäksi hän on poiminut tietoja myös ensyklopedioista ja mitä moninaisempia aiheita käsittelevistä ajan tieteellisistä tutkielmista.

Kuva työhuoneeltani tutkijavaihdossa Tukholman yliopistossa

Sanna Supponen

Aiheesta lisää Alphabetum-blogissani: https://blogs.helsinki.fi/ssuppone/
Julkaisuni ja muu toiminta: https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/sanna-maria-supponen