Maansa omistava ja sitä viljelevä talonpoika perheineen on yksi pohjoismaisen historian olennaisimmista ilmiöistä. Sen välityksellä historiantutkimuksen historiaa ja historiantutkimuksen yhteiskuntasuhdetta voidaan tarkastella hedelmällisesti. Tutkin post doc -hankkeessani ”The Free Peasant and the Nordic Historiography 1800–2000” pohjoismaisen ”vapaan talonpojan” käsitteen oppi- ja aatehistoriaa.

Vaikka Norjan, Ruotsin, Tanskan ja Suomen agraariyhteiskunnat poikkesivat joissakin suhteissa toisistaan, vapaa ja omistava talonpoika oli kaikissa näissä maissa keskeinen yhteiskunnallinen käsite 1800- ja 1900-luvuilla. Käsitteen avulla kansalaiset, historia ja kehkeytyvä kansallisvaltio nivoutuivat yhteen ja historiantutkijat löysivät paikkansa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Juuri tähän yhteiskunta- ja oppihistorian väliin sijoittuvaan ilmiöön pureudun hankkeessani. Tarkastelemalla 1800- ja 1900-lukujen pohjoismaisen historiantutkimuksen käsityksiä vapaan talonpojan käsitteestä tutkin historiantutkimusten ja laajemmin historiakulttuurin merkitystä yhteisön moraalin, kansallisen omakuvan ja yhteiskunnan vaurauteen liittyvien käsitysten rakentajana.

Aiheen keskeisyydestä huolimatta vapaan talonpojan käsitteestä ei ole tehty systemaattista ja vertailevaa historiografista tutkimusta. Tuntemattomasta aihepiiristä ei silti ole kyse. Se nousee esiin agraarihistoriallisen tutkimuksen lisäksi pohjoismaisen demokratian ja parlamentarismin historiaa käsittelevissä esityksissä, joissa talonpoikainen paikallishallinto nähdään nykyisen demokraattisen hallinnon tai poliittisen kulttuurin historiallisena esiasteena. Lisäksi vapaaseen talonpoikaan henkilöitynyt pohjoismainen historia on kytkeytynyt miehiseen kansalaisihanteeseen ja yhteispohjoismaiseen omakuvaan ja sellaisena nivoutunut osaksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion historiallisia representaatioita ja kansallisen historiantutkimuksen perustuksia.

Olen pilkkonut tutkimusongelmani neljään toisiinsa liittyvään tutkimuskysymykseen:

1. Vapaan talonpojan käsitteen muuttuvat määritelmät: Miten suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset määrittelivät vapaan talonpojan käsitteen 1800- ja 1900-luvulla? Mikä rooli käsitteellä on ollut historiakulttuureissa?
2. Vapaan talonpojan käsite paikallisena ja pohjoismaisena ilmiönä: Viittaako vapaan talonpojan käsite Pohjoismaihin vai tiettyyn kansakuntaan tai paikalliseen yhteisöön? Onko jokin aikakausi erityisen merkittävä kunkin maan talonpoikaisen historian kannalta?
3. Historiantutkimuksen muuttuvat menetelmät: Miten historiantutkimuksen muuttuvat menetelmät vaikuttivat historiantutkijoiden käsityksiin talonpoikien historiasta?
4. Käsitteen normatiivinen merkitys: Miksi ja miten historiantutkijat normittivat omaa yhteiskuntaansa ja siihen sisältyvää poliittista ja sosioekonomista järjestystä talonpoikaisella historialla ja miten he liittivät käsityksensä oman yhteiskunnan kehityksestä laajemmin eurooppalaiseen historiaan? Mitkä olivat yksilön, eri yhteiskuntaryhmien ja kansakunnan roolit historian muutosvoimina?

Kysymykset erittelevät historiografisen tutkimukseni moniaalle leviäviä näkökulmia ja sitä, miten pohjoismaisten historiantutkijoiden käsitykset kehkeytyivät paikallisten ja ylirajaisten tutkimusperinteiden ja yhteiskunnallisten muutosten yhteisvaikutuksesta. Vapaan talonpojan käsitteen analyysi kohdistuu näin historiantutkijoiden käsityksiin heitä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen jäsenistä. Siksi tutkimuksessani on kyse myös historiantutkijoiden määrittelemien valta- ja vuorovaikutussuhteiden analyysista. Vapaan talonpojan käsite antoi määritelmän yhdelle yhteiskuntaryhmälle ja -luokalle, mutta määritti samalla myös sukupuolten ja yhteiskuntaryhmien välisiä suhteita.

Yhteiskunnan sisäistä koheesiota määrittävien tutkimusintressien lisäksi historiantutkijat ottivat tutkimuksillaan kantaa myös kansainväliseen järjestykseen ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Vapaan talonpojan kohottaminen oman yhteiskunnan miehiseksi ihannekansalaiseksi tai historiaa muuttavaksi toimijaksi sai kansainvälisen merkityksensä, kun pohjoismaiset historiantutkijat peilasivat oman yhteisönsä kehitystä yleiseen eurooppalaiseen viitekehykseen.

Kuva 1. Ruotsissa juhlittiin vuonna 1935 valtiopäivien 500-vuotisjuhlaa. Juhlavuoden kunniaksi kuvanveistäjä Carl Eldh oli tehnyt Engelbrektin patsaan, jonka kipsivedos on juuri paljastettu Arbogassa kuningasperheen silmien alla. Kuva: tuntematon. Arbogan kunnan valokuva-arkisto.

Tutkimusaineistot ja menetelmät

Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu kohdemaissa julkaistuista keskeisistä aihetta käsittelevistä tutkimuksista viimeisten kahden sadan vuoden aikana. Tavoitteeni ei ole tehdä perinpohjaista määrällistä analyysia, vaan keskityn sen sijaan oppihistoriallisten avaintekstien laadulliseen vertailuun ja analysointiin. Historiantutkimusten lisäksi havaintomateriaalia ovat historiantutkijoihin ja heidän tuotantoonsa liittyvät tieteellisten seurojen pöytäkirjat, arkistoaineisto (erityisesti kirjeenvaihto) ja painettu lähdemateriaali (esimerkiksi tieteelliset aikakauskirjat).

Tutkimukseni keskeinen menetelmä on vertaileva tekstintulkinta, jonka avulla analysoin historiantutkimusten historiografisia, kulttuurisia, poliittisia ja käsitehistoriallisia asiayhteyksiä. Samalla kehitän eteenpäin niitä historiantutkimuksen ja yhteiskunnan suhdetta analysoivia menetelmiä, joita hyödynsin vuonna 2018 valmistuneessa väitöskirjassani. Tutkin vapaan talonpojan käsitteen historiografis-normatiivista ulottuvuutta erottelemalla tutkijoiden tuotannosta ja käsityksistä menneisyyden esittämisen ja historian selittämisen erillisiksi historiografisen operoinnin tasoiksi. Erottelun avulla paikannan historiografisia tihentymiä, joissa historiantutkijat tulkitsevat menneisyyttä eritoten nykyistä yhteiskuntaa varten. Näin pystyn päättelemään historiantutkimukseen vaikuttavia aikaan sidottuja historiakulttuurisia uskomusverkostoja.

Rekonstruoin kohdetutkijoiden käsityksiä aate- ja oppihistoriallisesti historiantutkimukselliseen, kansalliseen, pohjoismaiseen ja yleiseen viitekehykseen. Liitän historiantutkijoiden tuotannon kansainvälisiin keskusteluihin esimerkiksi feodalismista, liberalismista, omistusoikeuksista ja yhteiskuntaryhmien välisistä poliittisista ja sosioekonomisista suhteista. Analysoin tutkimustuloksia tieteen sosiaalista rakentumista sekä kulttuurisia siirtymiä että yhteenkietoutumia käsittelevien tutkimusperinteiden avulla. Näin paikalliset, kansalliset ja ylirajaiset ilmiöt tulevat näkyviin. Aivan kuten historiantutkimuksia on tulkittava monien eri viitekehysten välityksellä, myös historiantutkijoita pitää tarkastella osana erilaisia verkostoja. Siksi rakennan kuvan kohdetutkijoiden oman ajan toiminnasta tarkastelemalla heidän henkilökohtaisia (kotimainen ja ulkomainen tiedeyhteisö, yhteiskunnallinen toiminta) ja virtuaalisia (esimerkiksi tieteellisten tutkimusten viittaussuhteet) verkostojaan.

Talonpoikaiskulttuurisäätiön kokous SKS:n juhlasalissa tammikuussa 1939. Paikalla muun muassa Eino Jutikkala (kolmas vasemmalta), Kustaa Vilkuna (kuudes vasemmalta) ja puheenjohtajana Esko Aaltonen.  Kuva: Pietinen. CC BY 4.0

Tutkimuksen merkitys

Tutkimustulokseni voidaan jakaa pääsääntöisesti kahteen toisiinsa liittyvään osa-alueeseen. Toisaalta tapaustutkimuksen tulokset liittyvät ennen kaikkea pohjoismaiseen historiantutkimuksen historiaan. Toisaalta tutkimukseni kehittää historiografisen tutkimuksen menetelmiä ja osallistuu kansainväliseen keskusteluun historiantutkimuksen käytännöistä ja historiallisen tiedon reunaehdoista.

Tutkimusasetelmani näyttää, miten yhteiskunnan sisäinen koheesio ja jännitteisyys, kulttuurinen itseymmärrys ja tulevaa enteilevät kasvunäkymät näkyvät historiantutkijoiden tutkimuksissa. On kiintoisaa havaita, miten kahden sadan vuoden ajanjakson aikana muutokset poliittisissa tilanteissa johdattivat historiantutkijoita pohtimaan historian, kansantieteen ja kulttuurimaantieteen näkökulmista oman yhteiskuntansa historiaa ja paikkaa uudelleen ja asemoimaan sitä jatkuvasti suhteessa itään ja länteen. Esimerkiksi pohjoismaisen markkinayhteiskunnan ja hyvinvointivaltion monimuotoiset aatetaustat saavat lisäsävyjä, kun liitän ne vapaan talonpojan käsitteen historiografiseen taustaan.

Analysoin tutkimuksessani historiantutkimusten ja historiakulttuurin suhdetta, ihannekansalaisuuteen liittyvää inkluusion ja ekskluusion mekanismia ja sitä, miten historiantutkijat normittivat oman yhteiskuntansa osaksi Pohjolaa sekä muuttuvaa Itämeren seutua. Varsin monelle 1800- ja 1900-luvun pohjoismaiselle historiantutkijalle vapaan talonpojan käsite näyttää tarjonneen kertomuksen ”aidosta” kansanosasta sekä taloudellisesti ja poliittisesti pärjäävästä yksilöstä. Viimeisten vuosikymmenten aikana käsitteeseen liitetty idea harmonisesta ja homogeenisestä yhteisöstä on kuitenkin laimentunut ja kuva maaseudusta on muuttunut monimuotoisemmaksi. Paikallisten, kansallisten ja yhteispohjoismaisten historiankäsitysten vertailu laajentaa vallitsevaa kuvaa vapaan talonpojan käsitteen kulttuurisesta ja poliittisesta merkityksestä Pohjoismaissa.

Metodologisen nationalismin ja ylirajaisten käsitteellisten siirtymien välinen vuorovaikutus ei rajoitu yleisenä ilmiönä vain Pohjoismaihin. Vapaan talonpojan käsitteeseen liittyvien normatiivisten yhteiskuntamallien analyysi nostaa esiin ilmiöitä, jotka ovat tyypillisiä kaikkialla, missä pohditaan yhteiskuntien historiaa ja tulevaisuutta. Pohjoismaisten historiantutkijoiden historiankäsitysten analyysi kertoo siitä yleisestä yhteiskunnan suuntaa ja kehitystä määrittävästä prosessista, johon historiantutkijat osallistuvat muiden yhteiskuntatieteilijöiden kanssa tänäkin päivänä. Kyse on nykyhetken tekemisestä ymmärrettäväksi yhteiskunnan ajallisessa jatkumossa. Historiantutkimuksen historian tutkiminen tuottaa nykyisille tutkijoille tietoa käsitteiden käytöstä ja niihin sisältyvistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksista ja oppihistoriallisista merkityksistä.

FT Petteri Norring on postdoc-tutkija Helsingin yliopistossa. Lisätietoja: https://researchportal.helsinki.fi/en/persons/petteri-norring