Henri Hannula: Kauppatasavallan verotusihme

Intuitiivisesti 1600-luvun Amsterdamista tulee useimmille meistä mieleen kuhiseva maailmankaupungin talous tulppaanikuplineen ja pörssispekulaatioineen. Mielikuvia ovat vahvistaneet viime vuosina niin suositut yleistajuiset tietokirjat, kuten Niall Fergusonin ”The Ascent of Money” kuin ”Tulip Fever” -elokuvan kaltaiset populaarikulttuurin tuotokset. Tätä nopeiden voittojen ja romahdusten maailmaa on kuvattu runsaasti myös historiallisissa dokumenteissa, viimeksi Yleisradiossa esitetyssä ”The Tulip Bubble” -ohjelmassa.

Historiallisen katseen kohdistumiselle pörssikuplien maailmaan on ollut tietenkin ymmärrettävät syyt. Viimeistään Lehman Brothersin konkurssin jälkeen jälkiteollisessa lännessä on kaivattu talouden dynamiikan peruskysymyksiin vastauksia historiallisista analogioista sekä selitysmalleista. Populaareissa esityksissä ei kuitenkaan pureuduta juurikaan pintaa syvemmälle Alankomaiden tasavallan taloudellisen dynamiikan perusrakenteisiin. Mitkä seikat pitivät maan talouden kannalta keskeiset instituutiot ylipäänsä pystyssä ja miksi?

Veroinnovaatioiden maa

Mikäli Alankomaiden tasavallan ja sen rikkaimman alueen, Hollannin maakunnan poliittista, sosiaalista tai taloudellista elämää mielii ymmärtää, on palattava valtionmuodostusprosessin peruskysymyksiin. Maa oli epäilemättä moderneja rahalaitoksia muistuttavien spekulaatiokeskittymien kehto. Oleellista on kuitenkin kysyä mitä tarvittiin tämän synnyttämiseen? Vastaus voi tuntua paradoksaaliselta: kaiken mahdollistaja oli kansalaisia mitä armottomammin verottava hallintoapparaatti. Oli sitten kyse suhteellisen yksinkertaista liikkuvaa kausityötä tekevästä työvoimasta tai vaurastuneesta kaukokauppiasluokasta, missään Euroopassa ei ollut yhtä suuri verokertymä ja tehokas veronkantojärjestelmä kuin Alankomaissa.

Torilla kalaa ruoaksi ostanut kotiapulainen maksoi tuotteen hinnassa sosiaalihistorioitsija Maarten Prakin arvion mukaan noin kolmeakymmentä erilaista välillistä veroa. Hollannin maakunnassa innovatiivisuus kukki verotuskäytännöissä niin, että lopulta edes tuulimyllyjen omistajat eivät olleet turvassa verokarhun kourilta. Vuosittain myllärit joutuivat ostamaan oikeudet kiinteällä veromaksulla maakuntansa tuuliin.

Ylipäänsä koko tasavallassa oli vaikeaa löytää kulutustuotetta, jota ei olisi verotettu. Suurin osa verotuloista saatiin leivän, turpeen, lihatavaroiden ja oluen kaltaisista elintarvikkeista. Erityisesti Itämeren kaupan rooli tämän verotusihmeen synnyssä oli olennainen, koska pitkälti Pohjolan satamista rahdatuilla bulkkitavaroilla synnytettiin 1600-luvulla maahan ylijäämätalous, jossa pörssipeli oli yleensäkin mahdollista. Itämeren viljakauppaa ei siis turhaa kutsuttu ”kaikkien kauppojen äidiksi” (moedernegotie).

Miksi hollantilaiset ja muiden maakuntien asukkaat sitten maksoivat mukisematta, eivätkä nousseet kapinaan? Verojen maksu ei tuolloin, kuten ei nykyäänkään onnistunut aina hymyssä suin. Syitä suhteellisen rauhalliselle elämänmenolle muuten sotaisan vuosisadan aikana voi etsiä hallinnon onnistuneesta partikularistisesta rakenteesta: instituutiot pysyivät lähellä kaupunkien ja kylien asukkaita. Vaurastunutta kauppiaseliittiä odottivat hallintokoneistossa suhteellisen hyvin palkatut luottamustoimet, joiden avulla saattoi kivuta aina tasavallan ylimpään eliittiin, yleissäätyihin (Staten Generaal) saakka.

Tasavallan hyväosaiset saattoivat myös luottaa sosiaalisiin instituutioihin. Kuvaavana esimerkkinä tästä toimivat rikkaiden orpokodit, jotka huolehtivat ilman vanhempia jääneiden lasten kasvatuksesta ja sosiaalistamisesta, verovaroin. Raskaille veroille oli siis odotettavissa oikeitakin vastineita, ainakin riittävän suurelle osalle kaupunkilaiseliittiä. Kyse ei ollut näin ollen pelkästään mafian tarjoamasta palovakuutuksesta.

Miekka sopimusten takaajana

Väkivallan monopoli oli viritetty tasavallassa huippuunsa ja maakuntien armeija sekä laivasto olivat aikansa edistyksellisimmät 1600-luvun alussa. Kaupunkien turvallisuuden takasivat Schutterij-nimiset partiot. Tästä kuuluisana mielikuvamaailman esimerkkinä toimii Rembrantin maalauksesta tuttu Amsterdamin ”yövartio” (Nachtwacht). Väkivaltakoneisto siis toimi ja oli valmiina toimimaan. Näin ollen jopa vihattu veronkerääjien kausityöläisammattikuntakin sai tehdä Amsterdamissa työnsä rauhassa. Ammatin harjoittamiseen riitti veronkeräämisoikeus, jonka kaupungin asukas saattoi ostaa puolivuotiskausittain huutokaupassa – aikansa innovaatio tämäkin.

Oleellinen asia väkivaltamonopolin kehityksen kannalta oli, että vallan keskittäminen yhdelle alueelle tai suvulle ei ollut helppoa hajautetun verojärjestelmän takia. Maakunnalliset verotuotot pysyivät suurimmaksi osaksi aina siellä, mistä ne olivat kerättykin. Tasavallan instituutiot, kuten armeija, rahoitettiin erillisellä vero-osuusjärjestelmällä ja kukin maakunta saattoi päättää itsenäisesti, miten nämä varat kerättiin. Maakuntien itsenäisten asemien vuoksi myös Oranian ruhtinassuku epäonnistui pyrkimyksissään muokata tasavaltaa kohti yleiseurooppalaista monarkistista absolutismia.

Maakuntien laajat itsehallinto-oikeudet takasi tasavallan perustamismyytti, Utrechtin unionisopimus, jonka maakuntien edustajat olivat allekirjoittaneet Espanjan Habsburgeja vastustaneen kapinan aattona vuonna 1579. Amsterdamin kaupunki pysyi vaikutusvaltaisena poliittisena voimana, koska tasavallan instituutioiden pyörittämiseen kerätyistä varoista yli puolet tulivat Hollannin maakunnasta. Taloudellisen ydinalueen poliittiselle pyrkimyksille oli kuitenkin aina rajoite: muiden maakuntien liitot, sekä Oranian ruhtinaiden liittosuhteet usein uskonnolliseen maalaisväestöön. Sisällissodilta joka tapauksessa vältyttiin kaikkien maakuntien onneksi ja ulkoisia uhkia vastaan onnistuttiin puolustautumaan.

Vaikka 1700-luvulla kauppatasavallan suuruudenaika oli ohi ja maa taantui taloudellisesti silminnähden, kyettiin näihin suhdanteisiin sopeutumaan. Vaikka ympäröivien maiden aristokraatit, kuten Montesquieu, näkivät grand toureillaan vain rapistuvan, kaikkialla kansalaisiaan lukuisilla veroillaan kiusaavan entisen merimahdin, oli juuri verotuksen muuntautumiskyvyssä sisäisen koheesion salaisuus. Kassakriisin partaalla olleet maakunnat siirtyivät yhä enemmän luksustuotteiden ja pääoman verottamiseen. Suuria sisäisiä konflikteja saatiin odottaa, kunnes Ranskan vallankumous vei tasavallan kohti yleiseurooppalaista kuohuntaa.

Kirjoittaja on FM, joka tekee väitöskirjatutkimusta Alankomaiden tasavallan taloussuhteista Itämeren piirissä 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkuun. Henri Hannulan oma blogi on osoitteessa https://blogs.helsinki.fi/hhannula/