Työelämään tutustuja (TET-harjoittelija) historian oppiaineessa

Hei! Olen Rauni Suistola 15-vuotias nuori Vihdistä ja käyn tällä hetkellä 9. luokkaa Vihdin yhteiskoulussa. Olen saanut upean mahdollisuuden tulla TET-harjoitteluun kahdelle historian professorille, Lauralle 6.11. ja Niklakselle 7.11.-10.11. Helsingin yliopistolle, historian yksikköön.

Rakastan historiaa ja sen salaisuuksia sekä niiden tutkimista. Tykkään myös opettamisesta, se on hyvin luontaista ja mukavaa. Tänne tullessa tuntui, että olisin tullut kotiin, sillä ihmiset ottivat minut vastaan heti lämmöllä ja innolla. Täällä voin olla avoimesti juuri se empaattinen, iloinen , älykäs ja innostunut oma itseni, ilman pelkoa tulla torjutuksi. On ihanaa viettää aikaa täällä, koska kaikkialla vallitsee rauhan ja vapauden tunne – ihmiset ottavat vastaan toisensa lämmöllä. Heidän kanssa on helppoa ja mukavaa keskustella mistä tahansa.

Opetustilanne yliopistolla

Kuva professori Laura Kolben kurssilta, jossa TET-harjoittelija oli mukana kuuntelemassa ja keskustelemassa. Puhumassa dos. Jukka Kortti, aiheena Ylioppilaslehti 1960-luvulla. Kuva: Laura Kolbe

Ymmärrän nyt vieläkin paremmin miksi ihmiset viihtyvät täällä ja pääsevät ujosta kuorestaan ulos pikku hiljaa. Olen oppinut kuluneiden päivien aikana paljon ja tutustunut isoon määrään uusia upeita ihmisiä – en voisi olla kiitollisempi näistä. Opin viikolla itselleni uusista paikoista tutustumalla niihin, pääsin luennoille oppimaan lisää ja sain kirjojen mukana tietoa sekä tunnetta välittämisestä. 

Yllätyksenä tuli itselleni se, miten samanlaista opiskelu on täällä ja yläkoulussa loppuen lopuksi. Oppituntien rakenne omalla historian- yhteiskuntaopin opettajallani on pitkälle sama kuin yliopiston luennoilla. Toisaalta eroavaisuuksien lista on myös pitkä. Ruokailuun käytettävä aika on paljon pidempi ja ruoka on myös paljon parempaa kuin yläkoulussa. Ruoka on toki myös maksullista toisin kuin yläkoulussa. 

Puhuin jo aiemmin vapauden, lämmön ja hyväksymisen tunteesta, mitkä tulevat täällä esille toisin kuin yläkoulussa fiilis on usein hyvin jännittynyt – kaikki tarkkailevat toisiaan eikä omasta kuoresta uskalla tulla ulos sillä pelkää koko ajan tulevansa torjutuksi omana itsenään. Tämä on ehdottomasti isoin näkemäni ero yläkoulun ja yliopiston välillä. Täällä pystyy ihan eri tavalla hengittämään ilman jännitteitä ja ahdistusta.

Kaiken kaikkiaan olen hirmuisen iloinen päästessäni näinä kuluneina päivinä tutustumaan uusiin ihmisiin ja keskustelemaan heidän kanssaan. Tiedän nyt paljon enemmän yliopistosta, historian laitoksesta ja sen arjesta enkä malta odottaa, että jonakin päivänä pääsen itsekin opiskelemaan tänne! 

Yst. Rauni

Taas valmiina väitökseen!

Väitteleminen on kuluttavaa – eikä vain väittelijälle. Tämän on huomannut arkeologian professori Carl Fredrik Meinanderin (1916–2004, professorina 1971–1982) tohtorinhattu, joka on nähnyt monet väitökset viimeisen yli kuuden vuosikymmenen aikana. Uurastus jatkui alkuperäisen haltijan eläköitymisen jälkeenkin. Meinanderin poika Henrik, oma historian professorimme, luovutti hatun aikanaan yksiköllemme. Sitä käytetään esimerkiksi väitöstilaisuuksissa, jos vastaväittäjällä tai kustoksella ei ole omaa hattua.

Hattu on kulkenut väitöksestä toiseen, mutta on edelleen yllättävän vetreässä kunnossa. Sen laatikko oli sen sijaan hajoamassa, joten otin yhteyden hatun aikanaan valmistaneeseen E. R. Wahlmaniin. He lupasivat heti lahjoittaa varastoistaan vanhaa mallia olevat laatikon tähän yleishyödylliseen tarkoitukseen. Ei ihan samanlaisen kuin alkuperäinen, mutta kylläkin kestävämpää materiaalia. Nyt professori Meinanderin (vanh.) hattu voi jatkaa turvallisesti matkaansa kohti uusia historiallisia väitöksiä (minkä pyydän erityisesti väitöskirjojaan viimeisteleviä jatko-opiskelijoita huomioimaan).

Kunnioittavin akateemisin terveisin,

Ylimmäinen hatunvartija

Niklas Jensen-Eriksen

Lisätietoja väitöstilaisuuden kulusta ja etiketistä ks. https://www.helsinki.fi/fi/tutkimus/tohtorikoulutus/tervetuloa-vaitostilaisuuteen

Niklas Jensen-Eriksen: Historian supersyksy

Historian yksikössä eletään väittelyiden supersyksyä. Tai ainakin siltä minusta on itsekkäästi tuntunut, kun olen seurannut kustoksen tuolilta tai salin eturiviltä Eeva Kotiojan,[1] Elina Kuorelahden[2] ja Anitra Komulaisen[3] väitöksiä tai odotellessani ensi kuussa tapahtuvaa Aaro Saharin[4] väitöstä.

Eeva Kotioja väitteli 15.9.2018. Kuvassa itse väittelijä, vastaväittäjä dosentti Maarit Leskelä-Kärki (TY) sekä kustos, prof. Anu Lahtinen. Kuva: Eeva Kotioja.

Iloon on ollut paljon aihetta. Kaikki työt ovat taidokkaasti vieneet tiedettä eteenpäin ja kertoneet meille tärkeitä asioita. Eeva Kotioja nosti esiin lähes unohdetun varhaisen naisasianaisen ja kirjailijan Adelaïde Ehrnroothin.[5] Elina Kuorelahti kirjoitti 1930-luvun suuresta eurooppalaisesta sahakartellista väitöskirjan, jonka kaksi tunnettua ulkomaista eksperttiä vahvisti olevan kansainvälistä huipputasoa. Anitra Komulainen kertoi meille suomalaisille miksi päivittäistavarakauppamme on niin keskittynyttä.[6] Aaro Sahari kahlasi läpi valtavan lähdemateriaalin rakentaessaan kuvan modernin Suomen laivanrakennusteollisuuden synnystä. Kaikki tekivät työnsä esimerkillisesti, ja silti he kykenevät tulevaisuudessa vielä parempaan.

Iloon on aihetta myös siksi, että kustoksen tuolilta käsin näkee monia tuttuja jatko-opiskelijoita. He kamppailevat vielä luvun 3 tai 4 kimpussa tai tuskailevat, että tutkielman palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikalleen. Silti tiedän, että he pääsevät maaliin ja tulevat puolustamaan töitä, joita on kunnia puolustaa.

Vastaväittäjä, prof. Espen Storli, kustos, prof. Niklas Jensen-Eriksen, sekä itse väittelijä Elina Kuorelahti. Kuva: Anu Lahtinen

Ja sitten ovat ne kaikki tulevat väittelijät, jotka eivät ole huoneessa. Yliopisto on sukupolvien ketju, samaan aikaan vanha ja nuori. Historian väitöskirjoja puolustetaan 1600-luvulla perustetun yliopiston 1800-luvulla rakennetussa empiretalossa. Seiniltä katsovat edellisten polvien professorit, ja eturivissä istuu muutama kokenut kollega, osa viisaita entisiä opettajiani. Yliopiston ovista tulee samaan aikaan sisään jokaisen uuden ikäluokan lahjakkaimpia jäseniä, joilla on paljon annettavaa yliopistolle, isänmaalle ja ihmiskunnalle. Heidän virtansa tuo yliopisto-opettajalle valtavan vastuun, jonka kantaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Jotkut uusista opiskelijoista etenevät väitöskirjaan asti. Taloon saapuu tai palaa myös niitä, jotka ovat ikuisesti henkisesti nuoria, kuten eräs 77-vuotias väitöskirjantekijäni.

Iloisin olen silti ollut tänä syksynä siitä, että väittelijät ovat kertoneet tutkielmiensa esipuheissa ja karonkoissaan yhdenmukaista tarinaa toisilta jatko-opiskelijoita ja postdoceilta saamastaan avusta, neuvoista ja ystävyydestä. Tiedän, että jos tuota vertaistukea ei olisi, niin hyperaktiivisinkaan ohjaaja ei voisi sen puutetta korvata.

Kirjoittaja on yrityshistorian professori ja historian yksikön lähijohtaja.

Anitra Komulaisen väitöskirjan kuvitusta. Viikkosanomat 1/1930 esittää Suomen osuustoiminnan sirkuksen vetonauloiksi, kun taas yksityiskaupat ovat häkissä.

[1] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240072

[2] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/244511

[3] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/253486

[4] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/257506

[5] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/unohdettu-naisasianainen-sailyi-arvostettuna-aatelisena-vaikka-rikkoi-vuosikymmenia-saadyn-sopivaisuussaantoja

[6] https://www.talouselama.fi/uutiset/kaksi-jattilaista-hallitsee-suomalaista-paivittaistavarakauppaa-nain-sok-ja-kesko-nousivat-mahtiasemaan/06811c5b-61d7-3df1-88f6-196e7d9d4465