Akateemikko Eino Jutikkala -luento marraskuussa 2022

|
Helsingin yliopiston historian oppiaineen vuosittainen Akateemikko Eino Jutikkala -luento muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, kansainvälinen tutkija ja varttuneempi tutkija.
Tämänvuotinen, neljäs Akateemikko Eino Jutikkala -luento järjestetään ma 21.11.2022 klo 16.00-18.00. Tilaisuudessa puhuu apulaisprofessori Soile Ylivuori.
Aiheena on ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.
Paikkana on Kielikeskuksen juhlasali. Tilaisuuden alussa on kahvi- ja leivonnaistarjoilu.
https://tilavaraus.helsinki.fi/fi/keskusta/kielikeskus-fabianinkatu-26/kielikeskus-juhlasali
Ohjelma
15.45 Kahvi- ja leivonnaistarjoilu alkaa
16.00 Professori Laura Kolben avaussanat, historian kuulumisia. Hiljainen hetki edesmenneen Akateemikko Päiviö Tommilan muistoksi
16.15 Tapio Bergholmille professorin arvonimi: professori Bergholmin puheenvuoro
16.30 Gradupalkintojen jako
16.45 Apulaisprofessori Soile Ylivuori: ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”
18.00 Tilaisuus päättyy
Tietoa aiempien vuosien Akateemikko Eino Jutikkala -luennoista ja gradupalkinnoista:  https://blogs.helsinki.fi/historia/tag/eino-jutikkala-luento/
Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

 

Soile Ylivuoresta historian apulaisprofessori 1.10.2022 alkaen

|

FT Soile Ylivuori toimii historian oppiaineessa apulaisprofessorina (toinen kausi) 1.10.2022 alkaen. Soile väitteli yleisestä historiasta Helsingin yliopistosta joulukuussa 2015 aiheenaan kehollisuus ja naisten kohteliaisuuskulttuuri 1700-luvun Englannissa. Hän on toiminut tutkijana Helsingin yliopistossa, Queen Mary -yliopistossa (University of London) sekä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, joissa hänen tutkimuksensa on keskittynyt pitkän 1700-luvun Britanniaan ja sen globaaliin imperiumiin erityisesti tiedon, identiteetin ja materiaalisuuden näkökulmista.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Historian uusi apulaisprofessori Soile Ylivuori.

Soilen tämänhetkiset tutkimusprojektit käsittelevät varhaista sähkölääketiedettä ja tieteellisen tiedon rakentumista Euroopassa ajalla 1740–1840 (ERC-rahoitettu ELBOW-projekti, 2022–27) sekä kivun kokemuksellista historiaa varhaismodernista modernille ajalle (Suomen Akatemian rahoittama Experiencing Agony, 2022–26). Soile on myös parhaillaan viimeistelemässä kirjaa tropikaalisuuden kokemusten yhteydestä rotuajattelun kehitykseen 1700-luvun Jamaikalla.

Soile opettaa ja ohjaa mielellään erityisesti uuden ajan sukupuoli-, kulttuuri- ja aatehistoriaan liittyviä kokonaisuuksia ja opinnäytteitä. Hän pitää maanantaina 21.11.2022 Akateemikko Eino Jutikkala -luennon aiheesta ”Trooppisuus, valkoisuus ja materiaalisuus 1700-luvun Jamaikalla”.

Näistä en luovu: villasukat ja vastamelukuulokkeet – välttämättömyyksiä arkistoissa istuessa!
Viimeksi lukemani kirja: Zakiyyah Iman Jackson, Becoming Human: Matter and Meaning in an Antiblack World (ammatillinen); Terry Pratchett, Men at Arms (ei-ammatillinen)
Podcast-suositus: The Anthropocene Reviewed

Alumnihaastattelu – Jan-Erik Engren

|

Syksyllä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon. Näiden haastatteluiden pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan neljä kappaletta, joista tämä on toinen (tutustu ensimmäiseen täällä). Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 17. marraskuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa klo 14:15 alkaen. Tapahtuma on avoin kaikille.

 

Historian opinnoilla monipuolisiin työtehtäviin

Tehtävänämme Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssilla oli haastatella historian alumnia saadaksemme kuvan siitä, millaisissa tehtävissä historian oppiaineesta valmistuneet työskentelevät ja miten heidän tiensä on nykyiseen työhön johtanut. Pyysin haastateltavaksi Kansallisarkistossa työskentelevän Jan-Erik Engrenin. Jan-Erik on opiskellut Helsingin yliopistossa historiaa ja työskennellyt Kansallisarkistossa kesästä 2020 alkaen, alkuun työharjoittelijana ja sittemmin viransijaisena. Haastattelun toteutti Valtteri Pesu.

Miten Jan-Erik päätyi Kansallisarkistoon?

Jan-Erik oli opintojensa aikana tutkimusavustajana Suomen Akatemian projektissa, jossa tutkittiin hylynryöstöjä. Hän kirjoitti projektin yhteydessä kaksi tutkimusartikkelia perinnelaivan rakennustyypistä ja näiden pohjalta on valmistumassa pian myös hänen pro gradunsa. Jan-Erik hyödynsi tutkimuksessaan digitaalisia menetelmiä. Joten kun Kansallisarkistossa aukeni työharjoittelupaikka digitaalisissa tutkimuspalveluissa keväällä 2020, se herätti hänen kiinnostuksensa. Hän pääsi harjoitteluun ja haki seuraavana syksynä viransijaisuuteen sinne ja tuli valituksi.

Mitä hänen työtehtäviinsä kuuluu?

Tehtävänimike Jan-Erikillä on tutkija, mutta käytännössä hänen tehtävänsä ovat moninaisia ja keskiössä on digitaalisten palveluiden suunnittelu- ja kehitystyö. Hän on ollut muun muassa mukana kehittämässä Kansallisarkiston arkistojen porttia, käsialojen koneellista automaattista tunnistusta sekä tuomiokirjahakua.

Jan-Erik tuo omaa asiantuntijuuttaan siihen, millaisia ominaisuuksia ja millainen käytettävyys verkkopalveluilla tulisi olla ja hän järjestää käytettävyystyöpajoja, joihin palvelun käyttäjät osallistuvat. Jan-Erik tekee digipalvelujen kehittämisessä luonnollisesti yhteistyötä koodareiden kanssa. Työn digipuoli on myös vaatinut häneltä itseltään jatkuvaa uuden oppimista. Digitaalisten palvelujen kehitystyön lisäksi Jan-Erik koordinoi Kansallisarkiston ryhmäesittelyitä ja tekee korkeakouluyhteistyötä.

Opinnot ja niiden merkitys työelämässä

Jan-Erikin mielestä yliopistokoulutus ei ainakaan historian osalta anna välttämättä valmiutta suoraan työelämään. Hänen mukaansa historian alalla ei käytännössä edes olisi mahdollista toteuttaa yleispätevää työelämään valmistavaa koulutusta, koska työllistymismahdollisuudet ovat niin monipuoliset. Jan-Erik arvostaa kuitenkin sitä koulutusta, jota on yliopistossa saanut ja kokee, että opitut taidot ovat olleet hyödyllisiä työelämässä. Jan-Erik nostaa esiin sen, että yliopistokoulutus on antanut hänelle työkaluja tiedon etsimiseen ja uuden oppimiseen. Sivuaineena opiskelluista yleisestä valtio-opista sekä taloustieteestä on myös ollut hänen mukaansa hyötyä, jopa yllättävissä tilanteissa. Sivuaineopintojen myötä hän on oppinut ymmärtämään tarkemmin esimerkiksi sitä, miten yhteiskunta ja EU toimivat.

Jan-Erikin terveiset historianopiskelijoille

Haastattelun lopussa halusin vielä kuulla Jan-Erikiltä vinkkejä ja terveisiä tämänhetkisille historianopiskelijoille. Jan-Erik lähetti opiskelijoille seuraavat terveiset:

– Kannattaa opiskella niin paljon kuin pystyy ja niin laajalti kuin mahdollista, oman kiinnostuksen mukaan, ja ottaa siitä ilo irti. Yliopisto on kuin buffetti, josta voi valita mitä tahansa mielenkiintoista opiskeltavaa.

– Ei kannata stressata työllistymisestä. Jan-Erikin mukaan hänen vuosikurssistaan suurin osa on töissä, ja vieläpä kiinnostavan kuuloisissa tehtävissä.

– Kannattaa tarttua tilaisuuksiin, hakea rohkeasti harjoittelupaikkoihin. Myös niihin, joihin oma pätevyys ei välttämättä riittäisi.

– Luottakaa itseenne. Vaihtoehtoja on paljon ja hyviä hommia löytyy, kun on vaan aktiivinen ja opiskelee hyvin.

 

Valtteri Pesu on kolmannen vuoden historianopiskelija, joka on kiinnostunut erityisesti Suomen ja Pohjoismaiden sekä Euroopan uudesta ajasta. Hänellä on tällä hetkellä työn alla kandidaatintutkielma, joka käsittelee Kustaa III:n sodan vaikutuksia siviiliväestöön.

Alumnihaastattelu – Lea Hannu

|

Syksyllä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien ja videoiden muotoon. Näiden haastatteluiden pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan neljä kappaletta, joista tämä on ensimmäinen. Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 17. marraskuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa klo 14:15 alkaen. Tapahtuma on avoin kaikille.

 

Työssä parasta on nuoret, sanoo historian aineenopettaja

Historian ja yhteiskuntaopin aineenopettaja Lea Hannu kävi Unitube-studiolla kertomassa meille historian opettajan koulutuksesta ja työstä. Lea on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 2021 pääaineenaan yleinen historia. Hänen kiinnostuksensa niin historiaa kuin opettajuuttakin kohtaan heräsi yläaste- ja lukioiässä.

”Historian ja pedagogisten opintojen lisäksi opiskelin yhteiskuntaopin aineenopettajan ja museologian opintokokonaisuudet. Suoritin opintoja myös sukupuolentutkimuksesta, alue- ja kulttuurintutkimuksesta, taidehistoriasta ja italian kielestä. Historia ja yhteiskuntaoppi ovat selkeästi yleisin historian opettajien aineyhdistelmä. Tiedän myös historia ja elämänkatsomustieto tai uskonto -yhdistelmällä työllistyneitä opettajia. Monilla eri yhdistelmillä löytää oman paikkansa”, Lea kertoo.

Pedagogiset opinnot Lea koki monipuolisiksi, käytännönläheisiksi ja todella antoisiksi, mutta myös haastaviksi. Ne vaativat enemmän läsnäoloa ja ”läksyjen” ja ryhmätöiden tekemistä kuin muut yliopisto-opinnot. Myös työmäärä oli haaste, koska opintovuoteen sisältyi niin paljon erilaisia aihealueita, jotka piti ottaa haltuun. Pedagogiset opinnot antoivat hyvät valmiudet opettajan töihin ja antoivat tuntumaa koulumaailmasta, oppilaista ja luokkatilanteista. Opetusharjoittelua oli noin puolet opintovuodesta. Pedagogisten opintojen alkaessa alkaa myös oman opettajan identiteetin rakentaminen, joka jatkuu vielä pitkään ja jolle kannattaa antaa aikaa kypsyä.

”Monista aiheista ehditään käydä vuoden aikana vain pintaraapaisu, mutta työelämässä niihin pääsee tutustumaan syvemmin. Etenkin tuntisuunnittelun ja siihen liittyvät työkalut oppi opintojen aikana todella hyvin. Vinkkinä pedagogisia opintoja suunnitteleville sanoisin, että opinnot kannattaa käydä yhden vuoden aikana. Opiskelijoista muodostuu toisiaan tukeva yhteisö, joka on kiva pitää koossa koko vuoden ajan. Kannattaa myös olla varma omasta mielenkiinnosta opettajan työtä kohtaan ennen opintoihin lähtemistä, sillä pedagogiset opinnot käyvät turhan raskaiksi, jos motivaatio ei ole riittävä. Lisäksi opinnoille kannattaa varata tarpeeksi aikaa kalenterista, jotta niihin voi kunnolla keskittyä”, Lea sanoo.

Hän rohkaisee opetusharjoittelua jännittäviä: ”Ensimmäisistä opetusharjoittelutunneista selviää hyvin, kun muistaa, että aloitus jännittää eniten ja lopulta oppitunnit menevät nopeasti. Opetin ensimmäiset harjoittelutuntini parina yhdessä toisen opiskelijan kanssa. Vertaistuki on harjoittelussa tärkeä apu. Hyvin se menee!”

Opettajien työtilanne on Lean käsityksen mukaan ihan hyvä. Pätevistä opettajista kuuluu olevan pulaa. Muodollinen pätevyys on siis keskeinen asia työtä hakiessa. Myös kaikenlainen lapsiin ja nuoriin, opetustyöhön, koulumaailmaan ja esiintymiseen liittyvä työkokemus on avuksi. Leakin teki opiskeluaikana opettajan sijaisuuksia ja sai esiintymiskokemusta museo-oppaan työstä.

Se, että opettajan työ on kuormittavaa ja opettajat vaihtavat alaa, on Lean mukaan huoli joka pitää ottaa vakavasti. Aihe nousee esiin myös koulussa opettajien kesken. Leakin kokee opettajan työn kuormittavaksi. Aineenopettajan pitää hallita laajoja kokonaisuuksia ja tehdä asiantuntijatyötä, mutta työn ydin on vuorovaikutuksessa, joka vie paljon aikaa ja energiaa. Ratkaisuja asiaan pitäisi keksiä.

Kesälomista kysyessämme Lea naurahtaa ja kertoo, että viime kesä oli hänelle ihan oikeaa lomaa. Täytyy olla lujana itsensä kanssa ja päättää, ettei tee lomalla esimerkiksi suunnittelutyötä, jota voisi tehdä loputtomasti. Työajan selkeä rajaaminen onkin Lean vinkki oman arjen helpottamiseksi opettajiksi aikoville.

Kun pohdimme, miten oppilaat saa kiinnostumaan opetuksesta, Lea kertoo opettajan innostuksen omasta oppiaineestaan tarttuvan myös oppilaisiin. Visuaaliset materiaalit, esimerkiksi dokumentit, toimivat hyvin. Lisäksi Lea käyttää paljon keskustelutehtäviä ja yrittää rohkaista oppilaita mukaan keskusteluun. Pitää aina kokeilla, mikä millekin ryhmälle sopii. Inkluusio ja monikulttuurisuus pitää ottaa huomioon tämän päivän opetustyössä.

Historian opetussisältöjä pitäisi Lean mielestä päivittää nykypäivän monikulttuuriseen yhteiskuntaan sopiviksi. Tämä edellyttäisi hänen mukaansa käytännössä jonkinlaista karsimista, sillä viime vuosikymmeninä opetussuunnitelmaan on jatkuvasti lisätty asioita. Eurooppakeskeisyydestä pitäisi päästä pois. Historiassa opetetaan muidenkin maanosien historiaa, mutta eurooppalaisesta näkökulmasta. Opettaja voi toki tehdä asian suhteen omia ratkaisujaan ja pyrkiä tuomaan esiin esimerkiksi sitä, että eri alueilla on ollut elämää ja historiaa ennen eurooppalaisten paikalle saapumista.

”Ne nuoret”, Lea sanoo, kun kysymme, mikä opettajan työssä on parasta. Hän kokee, että opettajan työtä tehdään juuri nuorten oppimisen ja kasvun takia. Lealla on tunneilla yleensä hauskaa, vaikka haastaviakin tilanteita on. Hän oppii itsekin nuorilta, joten työ on parhaimmillaan todella antoisaa.

 

Haastattelijoina Lisa Färd ja Nora Airisto. Lisa Färd on kasvatustieteen maisteri ja historian maisteriopiskelija, jota kiinnostaa erityisesti juutalaisten historia. Nora Airisto on historian kandiopintoja lopetteleva ja maisteriopintoja aloitteleva helsinkiläinen, joka on suuntaamassa historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajaksi ja jonka erityisenä kiinnostuksen kohteena on uuden ajan alun Englannin arjen historia.

Henrika Tandefelt: Versailles på teaterscenen och i tanken – om historisk kunskap

|

Teater Viirus uppför under hösten föreställningen Versailles som har premiär den 21 oktober 2022. Teatern beskriver föreställningen som en ”teaterfantasi om det gudomliga och profana” som tar sin inspiration av Ludvig XIV:s Versailles som får kollidera med vår egen samtid. Jussi Sorjanen och Sinna Virtanen regisserar en arbetsgrupp som använt historiens lyskraftiga och glittriga franska hov i Versailles som en spegel för att betrakta vår tids smärtpunkter. Åskådarna utmanas att reflektera över vem eller vad som är vår solkonung som liksom Ludvig XIV dirigerar och styr över sitt hov. Samarbetet med modedesign samt ljus- och ljudteknik låter oss ana att det också blir visuellt intressant.

Föreställningen Versailles leker fritt med historiska källor. Pjäsen är inte ett historiskt drama eller en historielektion. Ändå har ju den här sortens teater allt att göra med vad historia är, hur historisk kunskap skapas och vad vi i vårt samhälle tycker oss veta och kunna om det förflutna, och vad vi vill och kan göra med denna kunskap.

Jag fick den givande uppgiften att skriva om frågor som detta för Teater Viirus som under hösten kommer att ha en hel del skolklasser som ser föreställningen och diskuterar den efteråt. Jag delar här med er den text jag skrev.

 

Om hur och vad vi ”vet” och ”minns” om det förflutna

Varför berättas historien om Versailles så som den berättas, som en historia om makt, överdåd och guldiga salar? Finns det inget annat att berätta? Varför vet vi att det i Versailles finns en sal som heter Spegelsalen? Varför får vi om och om igen höra att den franska kungen Ludvig XIV kallades ”solkonungen”, le Roi Soleil?

Det här låter kanske som enkla funderingar, men handlar egentligen om stora frågor om betydelsen av 1600-talets franska hov och envälde och hur de fungerade, och om lika stora frågor om hur historisk kunskap skapas och lever sitt eget liv i kulturen, i dig och i mig.

***

Ludvig XIV levde 1638–1715 och var kung av Frankrike från år 1643 till sin död. När han var lite på tjugo avled den mäktiga kardinal Mazarin, och Ludvig XIV kunde uppnå envåldsmakt. Det var då han inledde projektet att bygga om sin fars jaktslott, ungefär 20 kilometer sydväst om Paris, till ett storslaget palats där han kunde samla omkring sig sina ministrar och ett hov av rikets främsta damer och herrar. Det är det palatset som blev Versailles.

Man kan säga att ”alla vet” att Ludvig XIV var solkonungen, och att vi vet att Versailles var och är ett magnifikt slott fyllt av konst, guld och glitter, för att Ludvig XIV och kretsen omkring honom ville att vi skulle veta just det. De här berättelserna och bilderna av påkostad lyx och raffinemang har skapats för att konsumeras och för att imponera på Ludvig XIV:s samtid och på hans eftervärld, det vill säga oss.

François Girardots ryttarstaty av Ludvig XIV förs till Place Louis-le-grand, i dag Place Vendôme, i Paris 1699. Oljemålning attribuerad till René-Antoine Houasse Musée Carnavalet, Histoire de Paris. Bilden tillgänglig på https://www.parismuseescollections.paris.fr. CC 0.

Den brittiska historikern Peter Burke har skrivit en bok om den offentliga bilden av Ludvig XIV, om solkonungen i den kollektiva fantasin, och hur den här bilden aktivt skapades under kungens regeringstid som en del av hans maktutövning. The Fabrication of Louis XIV heter boken som utkom 1992, En kung blir till i svensk översättning. En kung, en makthavare och makt är inte något som är, utan något som skapas.

I dag är vi medvetna om hur vårt moderna medielandskap förmedlar, förstorar, förvränger och också förminskar handlingar, idéer och personer. Peter Burke visar hur också 1600-talets politik och härskare skapade och utnyttjade sin tids medier och medielandskap. Makten manifesterades med medaljer, statyer, gravyrer, oljemålningar och diktverk som hyllade kungens stordåd och triumfer.

Slottet Versailles med sina stora salar och sin magnifika park var en del av detta projekt att samla makten under Ludvig XIV:s kontroll. Solen som symbol för kungens makt var kraftfull och valdes som emblem för Ludvig XIV redan tidigt. Solen som fanns högt på himlavalvet gav liv till allt på jorden, det var också guden Apollons emblem. I 1600-talets politik och tänkande var antikens grekiska och romerska mytologi och historia en ständig referenspunkt.

Slottet Versailles sett från parken 19.10.2008. Bilden tillgänglig på Flickr. Upphovsperson: Slices of Light ✴ █▀ ▀ ▀. CC BY-NC-ND-2.0.

***

Vi kan också säga att vi ”vet” de här sakerna, vi känner historien om solkonungen och om Versailles på det sätt som vi gör, för att det finns en lång och fastrotad tradition att berätta historia så här. Monarkerna och deras makt, krigen men också slotten och prakten är sedan århundraden, till och med årtusenden, sådant man har utforskar och berättat om. Det är nog därför så många av oss någonstans i våra minnens skrymslen har informationen att det finns en berömd spegelsal i Versailles, La galeries des Glaces.

Spegelsalen i Versailles finns i slottets mitt och är den plats där Ludvig XIV skrev under fredsfördraget för freden i Nijmegen 1678. Det är inte det som gör att många minns salen i dag, men det var en fred som stärkte Frankrikes position som ledande stormakt i Europa. Det som gissningsvis gjort spegelsalen till en åtminstone vagt bekant plats i människors medvetande är att det var här som Versaillesfreden undertecknades sommaren 1919 efter första världskriget när Tyskland och centralmakterna stod krossade. Att just denna plats valdes då hade att göra med att Frankrikes förödmjukande förlust mot Tyskland, och det tyska kejsardömets uppkomst, hade utropats i just denna symboliska sal 48 år tidigare, våren 1871.

I århundraden var det monarker, stormän, diplomater, kyrkans män, och kanske någon kvinna som heliga Birgitta, som var historiens aktörer. Fram till 1800-talet var historia något som uttryckligen angick det statsbärande skiktet i samhället, dem med makt och inflytande. Historia var i hög grad en exempelsamling, ett förråd av politiska och moraliska berättelser om andra furstar, härförare, påvar och så vidare att ta lärdom av.

Den romerska historikern Titus Livius formulerade saken så här i sitt verk om Roms historia (27-9 f.v.t.): ”Det som främst gör studiet av historia hälsosamt och fruktbärande är att du där kan betrakta alla slags lärorika exempel som på ett vida synligt monument. Från dem kan du välja för dig själv och för din stat vad som är värt att efterlikna och vad man bör undvika som skamligt.” Det här tankesättet fanns ännu på 1700-talet. Den franska filosofen Voltaire skrev till exempel i sin bok om den svenska kungen Karl XII:s historia (Histoire de Charles XII, 1731) att en furste inte förtjänar ihågkommas om berättelsen inte kan uppvisa ”något exempel till att efterfölja, eller att bära avsky för”.

Konung Carl XII:s Historia, författad af Herr de Voltaire. Öfversatt af Carl Leonard Stålhammar (1785), s. 1. Tillgänglig i Litteraturbanken.se. CC BY 4.0.

På 1800-talet utvecklades en annorlunda historieskrivning vars syfte inte längre var att ge politiska och moraliska lärdomar, utan att med så goda och sanningsenliga källor som möjligt undersöka hur det var ”på riktigt”. Det här var också det århundradet då idén om nationen utvecklades och historien blev något man också lärde ut till andra än blivande makthavare. Genom att känna sitt lands historia skulle människorna bli delaktiva i sin nation. I de berättelser om nationen som man började berätta i alla europeiska länder var folket, dess språk, mytologi och traditioner en central komponent, men samtidigt fortsatte kungar och stater länge att vara historiens centrala aktörer.

Under 1900-talet och på 2000-talet har historieforskningen och historieskrivningen fortsatt att utvecklas. En viktig sak är att allt flera grupper, områden och företeelser har inkluderats i vad historia är. Man undersöker till exempel inte längre bara dem som styr och har makt, man undersöker samhällets olika grupper och människor, de privilegierade och de icke-privilegierade. Historiker studerar också fenomen utanför politiken och maktutövningen, som till exempel vardagsliv och familj, hälsa och sjukdom, företagande och handel, lantbruksreformer och människans påverkan på natur, miljö och klimat, och mycket mer.

Ändå lever allt det där gamla om de stora kungarna och deras lysande hov kvar i berättelserna vi lär oss och fångar upp om det förflutna. Det gör det för att det är så historisk kunskap fungerar. Ny kunskap tillkommer, nya perspektiv och berättelser skapas, men det gamla lever också kvar och fortsätter att bilda byggklossar till hur vi tolkar den värld som varit och den som är.

Vissa av dessa byggklossar är starkare och mer lyskraftiga än andra. De återkommer och återanvänds om och om igen och lever därför vidare. Det storslagna, glimrande vackra och mäktiga tenderar att fascinera och reproduceras, liksom sådant som kan beskrivas som dramatiska ödesstunder. Också motsatsen, det avgrundsdjupt hemska, smärtan och eländet lockar. Det gör också motberättelserna där det höga avkläds sin höghet, presenteras som smutsigt eller löjligt.

Också här trampar vi på redan upptrampade stigar. Motberättelserna har alltid funnits. Den danska författaren H.C. Andersens berättelse Kejsarens nya kläder från 1837, som säkert är bekant för många, är en sådan typisk karikatyr över föråldrade monarkier och deras ritualer. Redan under Ludvig XIV:s tid skapades i olika sammanhang flera parodier och karikatyrer av kungen och hans närmaste krets i bild och skrift. Kungen beskrevs till exempel som en tyrann, som omoralisk och egenkär, mera intresserad av kurtis än hjältemod, intellektuellt medelmåttig, feg och sjuk.

De här motbilderna och berättelserna är inte nödvändigtvis mer sanna än det förskönande materialet, men breddar bilden av det politiska fältet. På något lustigt sätt tenderar motbilderna ändå också att stärka den ursprungliga bilden som fortsätter att leva kvar i vårt kollektiva medvetande och minne.

Vi kanske behöver alla dessa bilder – det höga och det låga – som idealtyper och byggklossar genom vilka vi tänker och skapar reda i hur vi förstår vår värld. Vi tänker ju nämligen inte bara på solkonungen och hans förgyllda salar för ren och skär underhållning, även om vi ju också använder och konsumerar historia så, som ett nöje. Vi använder också det här materialet för att tänka, och det kan ha politisk sprängkraft.

Spegelsalen i Versailles den 3 september 2016. Foto: Fred Romero, Flickr. CC BY-2.0.

Alla avlagringar av historisk kunskap finns med oss och påverkar på olika sätt i vår samtid. Ibland är syftet med det historiska materialet som används, till exempel i en pjäs, främst att rikta blicken på företeelser i vårt eget samhälle. Personer och berättelse från de förflutna fungerar som en spegel – kanske en skrattspegel – genom vilken man kan titta på och tala om företeelser i dag. Ibland är syftet att förstå och undersöka det förgångna på dess egna villkor. Det försöker historiker göra.

Det jag särskilt vill att du ska komma ihåg efter att ha läst den här texten är att världen och människorna alltid har varit mera komplicerade än de verkar på första påseendet. Det finns inga enkla svar om ”hur det var” eller varför det var så. Det andra är att historieskrivning är tolkningar av det förflutna som kan vara gediget underbyggda, eller kanske inte alls är det.

 

Henrika Tandefelt är docent och tillförordnad universitetslektor i historia vid Helsingfors universitet.

 

Vidareläsning

Peter Burke, En kung blir till. Myter och propaganda kring Ludvig XIV, övers. Lillemor Jonsson (Stockholm 1996).

Konung Carl XII:s Historia, författad af Herr de Voltaire. Öfversatt af Carl Leonard Stålhammar (Stockholm 1785) är tillgänglig på https://litteraturbanken.se/forfattare/Voltaire/titlar.

Sarah Maza, Thinking About History (Chicago & London 2017).

 

Anu Lahtinen: Muuttuvat merkitykset

|

Yliopiston hyllyillä on monenlaisia aineellisia muistoja – juhlavampia yliopistomuseon valvomia taideteoksia ja satunnaisemmin hyllyihin päätyneitä esineitä, joiden historiasta eivät yliopistolaisetkaan ole enää oikein varmoja. Kahvihuoneen hyllyn päällä komeilee seppelöity Yrjö-Sakari Yrjö-koskisen rintakuva, ja Topeliaan on hiljattain hankittu myös Topeliuksen kipsikuva, joka tosin on tällä hetkellä viety turvaan julkisivuremontilta.

Hyllyn päällä on pitkään ollut myös muuan muhkeaviiksinen hahmo, jonka henkilöllisyys on ollut epäselvä. Muutama vuosi sitten illanvietossa virisi keskustelu eri valokuvien ja rintakuvien esittämistä henkilöistä. Arvuuttelun jälkeen kävi ilmi, että kyseessä oli Taras Hryhorovytš Ševtšenko (ukr. Тара́с Григо́рович Шевче́нко, 1814-1861), ukrainalainen runoilija ja taidemaalari. – Blogitekstin kirjoittamisen jälkeen ilmeni, että rintakuva on ostettu historian oppiaineen matkalla Kiovasta, kirpputorilta. Vuonna 2009 tehty matka kulki muun muassa Kiovan, Odessan ja Pultavan kautta.

Taras Ševtšenkon rintakuva on jo vuosien ajan koristanut historian yksikön yhteistä kirjahyllyä.

Ševtšenko syntyi Zvenyhorodkassa, ja hän oli syntyjään maaorja, joka jäi lapsena orvoksi ja päätyi Pietariin. Hänen maalarinlahjansa havaittiin Pietarissa, ja Ševtšenkon vapauttamiseksi järjestettiin rahakeräys. Vapautettu Ševtšenko valmistui Pietarin taideakatemiasta vuonna 1845 ja kiersi Ukrainassa kirjoittaen runoja, piirtäen historiallisia maamerkkejä ja keräten kansatieteellistä aineistoa.

Ševtšenko sai seuraavana vuonna viran Kiovan yliopistosta piirustuksen opettajana, mutta pian paljastui tasavaltalaisten salaliitto, johon Ševtšenko katsottiin osalliseksi, ja rangaistukseksi hän joutui armeijan palvelukseen määräämättömäksi ajaksi. Häntä kiellettiin maalaamasta, piirtämästä tai kirjoittamasta, mutta Ševtšenko jatkoi kuitenkin salaa. Vuonna 1857 hän vapautui sotapalveluksesta ja vietti loppuelämänsä valvonnan alaisena. Ševtšenkon tuotannon toistuvia teemoja ovat kasakkarunot ja onnettomista ihmiskohtaloista kertovat runot. Kirjailijana hän pyrki kehittämään ukrainan kirjakieltä.

Ševtšenkolla on useita muistomerkkejä eri puolilla Itä-Eurooppaa ja maailmaa – myös esimerkiksi Washington D. C.:ssä. Neuvostoaikana Ševtšenkosta tehtiin elokuva, ja useita aluksia, samoin kuin Kiovan metroasema, on nimetty hänen mukaansa. Viiksekäs hahmo on joka tapauksessa viettänyt hyvän aikaa uneliasta elämää kirjahyllyssä.

Helmikuussa 2022 rintakuvan merkitys kuitenkin muuttui – hiukan etäiseltä tuntuneen seudun hiukan etäiseltä tuntunut hahmo tuntuu äkkiä taas ajankohtaiselta, kun Ukrainan valtiosta, kielen ja kulttuurin ylle on heittynyt sodan varjo. Ševtšenkon edustama kulttuuri ja sen ymmärtäminen onkin nyt aiheena päivänpolttava, esimerkki siitä, että puheet historian loppumisesta ovat usein vahvasti hätiköityjä.

Kirjoittaja on historian apulaisprofessori ja historian tieteenalavastaava. – Blogitekstiä on päivitetty 24.8.2022. Aiemmassa versiossa todettiin, että rintakuvan alkuperästä ei ole tietoa, mutta sittemmin ilmeni, että kyse on kirpputorihankinnasta 2009, joten teksti on päivitetty sen mukaisesti. Samalla toivotetaan hyvää Ukrainan itsenäisyyspäivää.

Viisi vinkkiä historian työelämäiltapäivältä

|

Toisen ja kolmannen periodin aikana järjestettiin Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä –kurssi, joka valmistaa historianopiskelijoita työelämään. Kurssilla on harjoiteltu sanoittamaan omaa osaamista, tutustuttu erilaisiin uramahdollisuuksiin sekä tehty alumnihaastatteluita (näiden pohjalta kirjoitetut blogipostaukset voit lukea täältä, täältä ja täältä). Kurssi huipentui opiskelijoiden järjestämään työelämäiltapäivään, joka järjestettiin avoimena tapahtumana yliopiston Kielikeskuksen juhlasalissa keskiviikkona 13. huhtikuuta.

Työelämäiltapäivässä kuultiin kaksi paneelia sekä kolmen alumnihaastattelun lyhyet tiivistävät esitelmät. Ensimmäisessä paneelissa käsiteltiin tutkijoiden työelämää, ja paneelissa vierailivat tutkijatohtori Laura Tarkka ja henkilöstöpäällikkö Ville Honkanen.

Tutkijapaneelissa kuultiin tutkijatohtori Laura Tarkkaa (oik.) ja henkilöstöpäällikkö Ville Honkasta. Paneelia juonsi kurssin opiskelija Edith Ylönen.

Toisessa paneelissa haastattelupöytään istahti kolme historia-alan alumnia, jotka ovat päätyneet työskentelemään muissa kuin tutkijan työtehtävissä. Toisen paneelin keskustelijoina olivat tulevaisuustutkija Otto Tähkäpää, tietoasiantuntija Aleksi Peura ja Kansallisarkiston kehittämispäällikkö Maria Kallio.

Toisessa paneelissa kuultiin tulevaisuustutkija Otto Tähkäpäätä (oik.), kehittämispäällikköä Maria Kalliota ja tietoasiantuntija Aleksi Peuraa. Paneelia juonsi kurssin opiskelija Edith Ylönen.

Alta voit lukea viisi vinkkiä historianopiskelijoiden tulevaisuuden työelämään, jotka nousivat esiin työelämäiltapäivän aikana. Kuudentena vinkkinä on se, että työelämäkurssi järjestetään lukuvuonna 2022-2023 jälleen syksyllä 2022 – lähde siis rohkeasti kurssille mukaan tutustumaan historioitsijoiden työelämään tulevana syksynä!

  1. Urapolku ei ole hissi, vaan rihmasto. Kaikilla työelämäiltapäivässä kuulluilla historian alumneilla on ollut monenlaisia työtehtäviä, työpaikkoja ja työryhmiä, jotka ovat tehneet työurasta monimuotoisen. Kuten elämä ylipäätään, myös työelämä on emeritusprofessorin Markku Kuisman sanoin sattuman ja sähläyksen summa.
  2. Maailma muuttuu nopeasti ja tulevaisuus voi näyttäytyä epävarmana, jolloin laaja-alaiselle tiedolle ja kyvylle hahmottaa laajoja kokonaisuuksia on selvää kysyntää. Historioitsijat ovat hyviä etsimään ja löytämään tietoa, mistä on hyötyä tilanteissa, joissa pitää nopeasti perehtyä asioihin ja poimia isosta massasta olennaiset asiat.
  3. Koneet eivät voi tehdä ihmistieteilijän töitä, vaan koneet tarvitsevat humanistista tietoa, joilla esimerkiksi tekoälyä opetetaan. Humanistisesta tiedosta olisi hyötyä hyvin erilaisissa yrityksissä. Monitieteisessä ympäristössä oppii myös tunnistamaan, että mitä itse osaa ja mitä muut eivät osaa, jolloin päästään jyvälle siitä, miten muut ihmiset ja organisaatiot hyötyvät omasta osaamisesta.
  4. Pitää opiskella sitä, mistä on kiinnostunut. Erilaisista sivuaineista ja opinnoista voi olla odottamatonta hyötyä ennemmin tai myöhemmin.
  5. Historioitsijoiden avainosaamista on lähdekritiikin hyödyntäminen. Lähdekritiikki on taito, jota historioitsijat itse eivät välttämättä tunnista selkeäksi vahvuudeksi, jota muiden alojen asiantuntijoilla ei välttämättä ole.

Alumnihaastattelu – Reo Stenberg

|

Keväällä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoiden työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien muotoon. Näiden podcast-jaksojen pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan kolme kappaletta, joista tämä on kolmas (ensimmäinen alumnihaastattelu täällä ja toinen täällä). Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 13. huhtikuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa. Tapahtuma on avoin, ja voit tutustua siihen täällä.

Alumnihaastattelussa Reo Stenberg – Humanistina yritysmaailmassa

Kirjoittajat: Arto Nyman ja Johannes Sipilä

Historioitsijat asiantuntijoina työelämässä -kurssin on tarkoitus valaa meihin historianopiskelijoihin uskoa tulevaisuuteen, siis käytännössä vakuuttaa meidät siitä, että koulutuksellamme voi työllistyä. Tähän tarpeeseen vastataksemme haastattelimme Reo Stenbergiä, joka on aikoinaan valmistunut maisteriksi historiasta Helsingin yliopistosta. Hänen urapolkunsa on johtanut työhön, joka on melko kaukana siitä, mitä historianopiskelijoista ehkä stereotyyppisesti ajatellaan. Hän on töissä mainostoimistossa nimeltä Avalon Oy. Kansainvälisellä yrityksellä on työntekijöitä Suomen lisäksi Espanjassa ja Luxemburgissa. Avalon on markkinointialan yritys, ja Reo itse on erikoistunut markkinointiin yritykseltä yritykselle, erityisesti mainontaan LinkedIn -palvelussa ja muilla vastaavilla alustoilla.

Kuinka Reo sitten päätyi humanistin papereilla yritysmaailman palvelukseen? Kaikki alkoi yliopistobileistä, joissa käytyjen keskustelujen pohjalta hän perusti yhdessä opiskelukaverinsa kanssa ensimmäisen yrityksensä. Tämä yritysmainontaan keskittynyt yritys antoi alan työkokemusta ja siivitti näin Reon uraa yritysmarkkinoinnin maailmassa. Reo korostaa, että hänen urapolkunsa muodostui sitä kuljettaessa: pikkuhiljaa, kun kokemuksen karttuessa uusia mahdollisuuksia avautui eteen. Nykyistä työpaikkaansa hän ei olisi osannut arvata opintojensa alussa.

Reo katsoo historianopintojen antaneen hänelle paljon valmiuksia nykyisessä työssään menestymiseksi. Ensinnäkin historianopinnot antavat hyviä yleistaitoja tietomassojen hallinnassa ja analysoinnissa ja uusien asioiden omaksumisessa. Ne kehittävät ja tukevat analyyttista katsontatapaa, mikä on yritysmaailmassa hyödyllistä pitkän aikavälin monimutkaisia kehityslinjoja tarkasteltaessa. Historioitsija osaa Reon mukaan olla kärsivällinen ja katsoa asiaa pitkällä aikavälillä ja holistisesti. Tämä on taito, jota hänen mukaansa tarvitaan nykypäivän työelämän pirstaloituessa enemmän ja enemmän.

Pelkän historian osaamisen pohjalta Reo ei kuitenkaan nykyistä työtään tee, vaan lisäksi hän opiskeli sivuaineina muun muassa taloustiedettä ja viestintää – näistäkin hän katsoo olleen hyötyä nykyisessä työssään. Reo kuitenkin korostaa, että tärkeintä on valmius oppia uusia asioita työelämäympäristössä, sillä historian kaltaisessa yleissivistävässä koulutuksessa ei voi oppia niitä moninaisia ja alati muuttuvia käytännön taitoja, joita työelämä tarvitsee. Korkeakoulu opettaa oppimaan, mutta ei riitä itsessään työelämässä menestymiseen.

Verkostoituminen on Reon mukaan tärkeää, mutta enemmänkin pidemmällä välillä, koska heti opintojen jälkeen omat opiskelukaverit tuskin ovat ehtineet edetä paljoa itseä pidemmälle. Myöhemmin työelämässä siitä, että tuntee laajalti ihmisiä työelämässä eri tehtävissä ja eri tasoilla, on paljon apua. Verkostojen muodostumista ei tulisi hänen mukaansa liikaa stressata, vaan niiden tulisi antaa muodostua ikään kuin luonnollisesti pitämällä yhteyttä opiskelukavereihin ja olemalla aktiivinen opiskelijapiireissä.

Nykyään työelämässä osataan Reon mukaan arvostaa myös humanisteja. Hänen tuttavapiirissään onkin paljon esimerkiksi teknologia-alalla työskenteleviä humanisteja. Reon mukaan ensimmäisen työpaikan saanti on yleensä vaikeaa, mikä johtuu pääasiassa työkokemuksen puutteesta alalta. Tätä kokemusta voi kartuttaa hakemalla harjoitteluun tai vaikkapa yrittämällä yrittäjyyttä. Tärkeintä on Reon mukaan kuitenkin harrastuneisuuden ja ennen kaikkea motivaation osoittaminen. Reo haluaa myös kumota vanhat stereotypiat kortistoon valmistuvista humanisteista – ne eivät hänen mukaansa suinkaan pidä paikkansa. Hänen kokemuksensa mukaan työnantajat ovat päinvastoin olleet kiinnostuneita siitä, että hän on opiskellut historiaa.

 

Johannes Sipilä on historian opiskelija Helsingin yliopistolla. Vapaa-ajallaan hän harrastaa muun muassa lukemista ja miniatyyrien maalaamista, sekä toimii virkailijana Eteläsuomalaisella osakunnalla.

 Arto Nyman opiskelee Helsingin yliopistossa historiaa, arkeologiaa ja kaikenlaista kulttuureihin ja niiden tutkimukseen liittyvää. Hän suhtautuu intohimoisesti näiden aiheiden lisäksi myös eräelämään.

Alumnihaastattelu – Kaisa Rahikka

|

Keväällä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoiden työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien muotoon. Näiden podcast-jaksojen pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan kolme kappaletta, joista tämä on toinen (ensimmäinen alumnihaastattelu täällä). Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 13. huhtikuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa. Tapahtuma on avoin, ja voit tutustua siihen täällä.

Alumnihaastattelussa Kaisa Rahikka

Kirjoittajat: Pihla Heinonen ja Aleksi Suokas

Haastateltavanamme oli Huoltovarmuuskeskuksessa ja Helsinki Walks-yrityksessä työskentelevä historian alumni Kaisa Rahikka. Kävimme läpi hänen työuraansa ja sitä, miten historian opiskelu on siihen vaikuttanut.

Kaksi yhtäaikaista työtä voi aluksi kuulostaa haastavalta, mutta Kaisa kertoi selviävänsä töidensä kanssa hyvin. Kaisan mukaan Huoltovarmuuskeskus on hänen päätyönsä ja Helsinki Walks on pikemminkin harrastus, jonka kautta hän pitää yhteyttä historioitsijan juuriinsa.

Töihin päätyminen ja toimenkuvat

Helsinki Walksissa Kaisa on työskennellyt huomattavasti pidempään. Hän päätyi työhönsä ainejärjestötoiminnan kautta, jossa hän kuuli työstä vanhemmalta opiskelijalta. Haastattelun jälkeen Kaisa sai yrityksestä toimitusjohtajan pestin, jota hän edelleen hoitaa. Toimitusjohtajana Kaisa organisoi Helsinki Walksin toimintaa, johon kuuluu esimerkiksi erilaisten historialliskulttuurillisten tapahtumien järjestämistä ympäri Helsinkiä.

Huoltovarmuuskeskuksessa Kaisa työskentelee hallintoasiantuntijana ja hoitaa muun muassa erilaisia kehitystehtäviä. Hän toimii myös projektipäällikkönä asianhallintajärjestelmän käyttöönotossa.

Tarpeellisia taitoja ja opiskelun merkitys työelämässä

Työtehtävissään Kaisa tarvitsee monenlaisia taitoja, joista tärkeimpinä hän listaa itsenäisen työotteen, ryhmätyöskentelytaidot sekä kyvyt aineistojen luontiin, käsittelyyn ja jatkojalostukseen. Nämä taidot ovat Kaisan mukaan olleet seurausta juuri historian opiskelusta. Tehdessä kuitenkin oppii parhaiten, ja Kaisa kertoo omaksuneensa monia välttämättömiä taitoja vasta töidensä kautta.

Lisäksi Kaisa piti ainejärjestötoimintaa ja sen myötä saamiaan oppeja ja suhteita erittäin hyödyllisinä. Myös työharjoittelu on ollut avuksi: Kaisa suoritti oman harjoittelunsa valtioneuvoston kansliassa ja päätyi sinne myöhemmin sekä kesätöihin että kokoaikaiseen työhön. Valtioneuvostossa Kaisa työskenteli tämän vuoden alkuun saakka. Harjoitteluiden ja kesätöiden lisäksi hänen urakehitystään on edistänyt yksinkertaisesti se, että hän on aktiivisesti hakeutunut työmahdollisuuksien äärelle.

Lopuksi

Kaisan vinkkeinä on siis osallistua rohkeasti opiskeluajan antamiin mahdollisuuksiin sekä uskoa kykyihin, joita on opintojen kautta jo saanut. Koskaan ei voi olla valmis, oli sitten kyse työelämästä tai mistä tahansa muusta. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että uuden oppiminen on aina mahdollista.

 

Pihla Heinonen on neljännen vuoden historian opiskelija, jota kiinnostaa erityisesti dekoloniaalinen historiantutkimus sekä alkuperäiskansa- ja sukupuolentutkimus. Tällä hetkellä hän työstää kandidaatin tutkielmaa Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön two-spirit -identiteetistä ja termin synnystä.

Aleksi Suokas on kolmannen vuoden historian opiskelija, joka on erikoistunut Latinalaisen Amerikan historiaan. Hän on tehnyt kandidaatin työnsä mahdollisen ydintuhon luonteen uskomusten kuvauksista 1980-luvun elokuvissa.

Alumnihaastattelu – Ilmari Lähteenmäki

|

Keväällä 2022 järjestetyn Historioitsijat asiantuntijoiden työelämässä -kurssin aikana opiskelijat toteuttivat alumnihaastatteluita podcastien muotoon. Näiden podcast-jaksojen pohjalta opiskelijat kirjoittivat blogikirjoitukset kaikkien tutustuttavaksi. Blogikirjoituksia julkaistaan kolme kappaletta, joista tämä on ensimmäinen. Kirjoitukset tarjoavat näkymiä siihen, mihin historiaa opiskelleet maisterit ovat päätyneet työelämässä.

Kurssin päätapahtumana on opiskelijoiden järjestämä työelämäiltapäivä, joka järjestetään 13. huhtikuuta 2022 Kielikeskuksen juhlasalissa. Tapahtuma on avoin, ja voit tutustua siihen täällä.

Alumnihaastattelussa Ilmari Lähteenmäki – ”Opetustyö on sitä mitä sä itse teet siitä”

Kirjoittaja: Inka Saarela / Alumnihaastattelun toteutus: Inka Saarela ja Emma Sahi

Viime hetkillä onnistumme ratkaisemaan tekniset ongelmat, ja sitten Ilmari Lähteenmäki jo saapuukin haastatteluun Rammstein-paita päällä. Helsingin yliopistosta vuonna 2020 valmistunut Lähteenmäki toimii Vantaalla Lumon lukiossa historian ja elämänkatsomustaidon opettajana.

Miten hän päätyi työhönsä?

Ennen kuin Lähteenmäki pääsi lukemaan historiaa, hän toimi koulunkäyntiavustajana. Kun yliopiston ovet aukesivat, hän ilmoitti useisiin kouluihin, että on käytettävissä sijaisena. Sijaisuuksia kertyi opiskeluaikana mukavasti, ja Lähteenmäki päätyi tekemään niitä myös entiseen lukioonsa Lumoon. Ensin kyse oli muutamista sijaisuuksista, mutta vähitellen opetettavien kurssien määrä kasvoi. Tänä lukuvuonna Lähteenmäki on toiminut kokopäiväisenä opettajana ja toivoo vakinaistamista.

Millaista opettajan työ on?

Tällä hetkellä Lähteenmäellä on opetusta 8–16 välillä ja hän on ottanut paljon kursseja vastuulleen. Iltaisin pitää tehdä tuntisuunnitelmia tai arviointeja, ja Lähteenmäki kertoo myös tekevänsä taustatutkimusta opetusmateriaaleja varten. Hän kokee työmäärän ja palkan olevan hyvässä suhteessa. Palkka on noin 3300 euroa kuussa, ja ylityöt tietysti kasvattavat summaa. Lähteenmäki ei vielä koe juurikaan ongelmia uupumuksen kanssa, vaikka tunnistaakin että tekee töitä välillä liian paljon.

Hän kertoo, että pyrkii opetuksessaan huomioimaan opiskelijoiden kiinnostuksenkohteet. Kurssin alussa hän kysyy, onko heillä toiveita mihin aiheeseen keskitytään enemmän ja saattaa esimerkiksi keskittyä muodin historiaan, jos huomaa että siihen on mielenkiintoa. Hän myös muistuttaa opiskelijoitaan: ”Kaikella maailmassa on historiansa”. Lähteenmäki viihtyy lukion opettajana, koska kokee että lukiossa opiskelijoiden kanssa on parempi keskusteluyhteys kuin vaikka yläasteella.

Pohdimme myös, miten sijaisen ja opettajan roolit eroavat toisistaan. ”Sijaisena voi toimia väärän kuninkaan vallalla. Silloin on kaikki vapaudet kokeilla ja kehittää, mutta et ole vastuussa jälkien siivoamisesta”, Lähteenmäki nauraa. Toisaalta hän myöntää tekevänsä sijaisena enemmän hommia kuin välttämättä tarvitsisi.

Parhaat muistot opettajan työssä palautuvat hyvään yhteistyöhön. Pari vuotta sitten Lähteenmäki ja hänen kollegansa opettivat historian 2. kurssin yhteistyössä. He kävivät vuorotellen puhumassa toistensa kursseilla, ja kurssin lopuksi he järjestivät eläytymistunnin, jolla käsiteltiin kylmän sodan päättymistä. Lähteenmäki itse pukeutui Neuvostoliiton pääsihteeriksi, ja toinen opettaja edusti Yhdysvaltoja.

Ilmari Lähteenmäki (kesk.) arvostaa hyvää yhteistyötä kollegoiden kanssa. Kuva on lukion halloweenjuhlista.

Millaisia taitoja tehtävä edellyttää?

Ensimmäiseksi Lähteenmäki nimeää nopean muokkautuvuuden, mikä käytännössä tarkoittaa valmiutta toimia monipuolisesti eri työtehtävissä ja käyttää erilaisia työtapoja. Toiseksi hän nostaa esiin yhteistyön kollegoiden kesken. Lähteenmäki kehuu historian aineryhmän opettajatovereitaan ja kertoo, että he esimerkiksi jakavat opetusaineistoja. Esille nousee myös kulttuurisensitiivisyys, vaikka Lähteenmäki ei suoraan käytäkään tätä sanaa.

Miten historianopiskelu on auttanut työelämässä?

Lähteenmäen Pro gradu -tutkielma käsitteli kolonialismia, ja hän kokee, että on päässyt hyödyntämään asiantuntijuuttaan opettajan työssä. Sivuaineena Lähteenmäki suoritti pedagogiset ja elämänkatsomustiedon sekä sekalaisia kursseja. Hän kokee, että monipuoliset opinnot ovat antaneet valmiuksia tehdä sellaisiakin asioita, joihin ei ole suoraa koulutusta. Historianopiskelu on antanut myös hyvät istumalihakset ja valmiuksia kirjoittamiseen. Näitä opettaja tarvitsee laatiessaan tuntisuunnitelmia ja arvioidessaan kokeita.

 

Inka Saarela on toisen vuoden historian opiskelija, jota kiinnostaa erityisesti terveydenhuollon- ja hallinnan historia. Hän työstää tällä hetkellä kandidaatin tutkielmaa Suomen valtion tuberkuloosibudjettiin liittyen. Tulevaisuudessa hän tähtää toimittajan uralle, mutta myös väitöskirjan tekeminen houkuttelee.