University of Helsinki
Julkisessa keskustelussa on alettu käyttää käsitettä ”veikkausraha”. Käsite käytettiin esimerkiksi kun Helsingin Sanomissa (19.4.2020) nostettiin hiljattain esiin, kuinka suomalaista kansalaisyhteiskuntaa tuetaan suomalaisten rahapelaamisesta kanavoiduilla valtioavustuksilla.
Vaikka käsite voi lisätä tarpeellista tietoisuutta rahapelitoiminnan ja hyvinvoinnin rahoituksen välisestä yhteydestä, se ei ole kuitenkaan ongelmaton. Sen huoleton käyttö voi luoda virheellisiä mielikuvia.
Ensinnäkin käsite saattaa automatisoida ajatusta Veikkauksesta yhteiskunnallisena hyväntekijänä. Veikkauksen tuottoihin pohjaava tukisysteemi on kuitenkin lakisääteinen; se ei perustu yrityksen ”hyvyyteen”, vaikka yhtiö itse on hyödyntänyt tätä mielikuvaa omassa markkinoinnissaan.
Toiseksi on hyvä huomioida, että ”veikkausraha” ei ole yhtenäinen kokonaissumma, josta jaetaan avustuksia, vaan tuotot kulkevat erilaisten julkishallinnollisten prosessien läpi. Avustuksia jaetaan kolmessa eri ministeriössä ja myös jotkin ministeriöiden alaiset organisaatiot jakavat eteenpäin osin veikkausvoittoihin pohjaavaa julkista rahoitusta. Monopoliyhtiötä laskutetaan usein jälkeenpäin, ja tämä tapahtuu erillisten asetusten mukaisesti, eikä varsinaista avustustoimintaa säätelevän lakipykälän puitteissa. ”Veikkausraha” ei käsitteenä ota huomioon, että pelaamisen ja rahoitetun työn välillä on sarja hallinnollisia prosesseja.
Lähihistoriallisesti tarkasteltuna avustusten hallinta on siirtynyt rahapelioperaattoreilta viranomaisille. Vuoden 2018 monopolijärjestelmien fuusion ja Raha-automaattiyhdistyksen lopettamisen voidaan katsoa ainakin hypoteettisesti lisänneen sosiaali- ja terveysministeriön roolia sote-järjestöjen avustuksien hallinnassa.
Kolmanneksi, puhe veikkausrahasta ei huomioi pitkää historiaa hallintosuhteiden ja valtionavustusjärjestelmien taustalla. Pohjoismaisten kansalaisjärjestöjen ja julkisen sektorin suhteelle on esitetty olevan historiallisesti tyypillistä keskinäisriippuvuus sekä ajatus, että eri yhteiskunnalliset intressiryhmät voivat lopulta asettua yhden ”yhteisen hyvän” taakse.
Tätä taustaa vasten ei välttämättä ole yllättävää, että suomalainen rahapelimonopoli säilytti oikeutuksensa ”yhteisen hyvän” tuottajana niin pitkään, tai että rahapelituottoja avustusjärjestelmän rahoituksen pohjana ei kyseenalaistettu vuosikymmeniin. Nyttemmin ”veikkausraha” vaikuttaa asettavan monet vastaanottajansa myös huonoon valoon esimerkiksi kiihtyneissä Twitter-keskusteluissa. Veikkausraha nähdäänkin yhä enemmän moraalisia ongelmia aiheuttavana, kuin yhteistä hyvää tuottavana.
Haastattelututkimuksessamme järjestöjen edustajat ja avustushallinnon virkamiehet hahmottavat toimintansa ennemmin osana valtionavustusjärjestelmiä kuin osana rahapelimonopolia. Tästä tuloksesta voidaan tulkita, että hallinnolliset prosessit luovat etäisyyttä rahojen alkuperäiseen lähteeseen, rahapelaamiseen. Liian vähän on kiinnitetty huomioon valtion kaksoisrooliin ja hajanaiseen hallintojärjestelmään, joka ylläpitää tätä sinänsä tarpeellista etäisyyttä.
Veikkausraha voikin olla oivallinen käsite, kun halutaan tuoda esiin rahoitusjärjestelmän perusristiriitaa hyvinvoinnin tuottamisen ja rahapeliongelmien ehkäisyn välillä. Valtionavustusjärjestelmien läpinäkyvyyden tarkastelu mediassa on sinänsä tärkeää ja tervetullutta. On kuitenkin valitettavaa, jos puhe veikkausrahasta asettaa yksittäisiä valtionavustusten vastaanottajia vastuuseen järjestelmään sisältyvistä pitkäaikaisista moraalisista ongelmista.
”Rahapelijärjestelmäavustus” tai ”rahapelijärjestelmäraha” olisivatkin (pituudestaan huolimatta) kuvaavampia käsitteitä, erityisesti kun kohdistetaan katse koko järjestelmään eikä yksittäisiin toimijoihin. Nämä käsitteet myös korostaisivat, että rahapelijärjestelmän mahdollisesti tuottama hyvinvointi ei ole Veikkaus-yhtiön saavutus.
Matilda Hellman, tutkimusjohtaja, Helsingin Yliopisto
Veera Kankainen, väitöskirjatutkija, Helsingin Yliopisto
