Agraarin ihanne

mantylaMinulta kysytään usein, mitä tekemistä väitöskirja-aiheellani on maaseudun tutkimuksen kanssa. Väitöskirjassani tutkin suomalaisten kulttuurintutkijoiden kokemuksia 1900-luvun alun Lähi-idästä, tutkimukseni liittyy siis tieteenhistoriaan ja kulttuurien kohtaamisen erittelyyn. Ilmiselvien yhteyksien osoittaminen vaikuttaakin ensisilmäyksellä vaikealta. Keskityn väitöskirjassani Helsingin yliopiston kasvattien panokseen suomalaisen idän tutkimuksen kentällä, näin ajatellen ollaan ainakin institutionaalisesti yhteydessä emäyliopistoomme, mutta temaattisesti kaukana maaseudun tutkimuksen painopistealueista.

Kulttuurihistorian näkökulmasta asia ei ole kuitenkaan yksiselitteinen. Viime vuosikymmenien kaupunkitutkimuksen aalto historia- ja yhteiskuntatieteissä on ollut häivyttämässä niitä agraaria juuria, joiden varaan suomalainen yhteiskunta on rakentunut. Historiallisessa tutkimuksessa viittaukset maaseutuun tulevat esiin yllättävissäkin paikoissa, myös kulttuurien kohtaamisen tutkimuksessa. Varsinaisiin kohtaamistilanteisiin ja niistä tehtyihin selontekoihin heijastuivat monin tavoin tarkastelijan omat lähtökohdat, ja kun Suomi oli pitkään maatalousvaltainen maa, talonpoikaiset arvot heijastuivat myös suomalaisten tutkijoiden käsityksiin esimerkiksi Lähi-idästä.

Näin esimerkiksi teologi ja arkeologi Aapeli Saarisalo (1896–1986) näki Palestiinan maata muokkaavissa sionisteissa samankaltaisuutta suomalaisiin Saarijärven Paavoihin, vaikka tämä ensikohtaamisten romantisoitu kuva muuttuikin myöhemmin realistisemmaksi. Lähi-idän uudelleen rakentaminen tapahtui nimenomaan uudisraivauksen kautta. Palestiinassa 1920–1930-luvuilla liikkunut Saarisalo heijasti siis tahtomattaankin Lähi-itään talonpoikaisen näkökulmansa, katsantokantaansa hän oli ottanut aineksia myös kansainvälisestä sionistisesta liikkeestä. Kirjailija Amos Oz kirjoittaa teoksessaan Tarina pimeydestä ja rakkaudesta, että 1900-luvun puolivälissä juuri maataviljelevät sionistit olivat uuden yhteiskunnan arvostetuin luokka, joiden varaan valtiollinen itsenäisyys rakentui. Näin myös Suomessa ajateltiin sotien jälkeen: vapaat talonpojat olivat valtiollisen itsenäisyyden turva ja länsimaisen kulttuurin ikiaikaisia kannattajia.

Erityisen hyvin talonpokaisuuden arvostus näkyi 1950-luvulla Ilmajoella, jonka pitäjän historian kolmatta osaa parhaillaan työstän. Maatalousvaltainen Ilmajoki oli oikeastaan koko vuosikymmenen sekä maakunnallisen että kansallisen tutkimuksen kannalta kiinnostava kohde. Etelä-Pohjalaisen Osakunnan tutkimusryhmä dokumentoi pitäjän maatalouden vaiheita, uudisraivaajien muistoksi paljastettiin raivaajapatsas, 1800-luvun alussa perustettua maamiesseuraa kunnioitettiin monin tavoin, maatalousnäyttelyt ja historiallisten kuvaelmien esittäminen kokosivat pitäjään satoja ja tuhansia vieraita. Tämä kaikki tapahtui aikana, jolloin oli käynnissä suomalaisen maaseudun ensimmäinen merkittävä koneellistumisaalto, joka alinomaa vapautti työvoimaa. Se näkyi Ilmajoellakin jo 1950-luvulla vilkkaana poismuuttona. Silti tuotantotapojen muutokset välittömine seurannaisilmiöineen ovat vain yksi puoli yhteiskunnan muutosta, kulttuuriset syvärakenteet muuttuvat hitaasti ja vaikuttavat pitkään.

Suomi eli ja hengitti maataloudesta ja talonpoikaisista arvoista pitkälle 1900-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Vanhojen kulttuuristen rakenteiden kestävyys on näkynyt monin tavoin niin Ruralia-insituutin kotiseutututkimuksissa kuin Ilmajoen pitäjän lähihistoriassakin. Nämä kaikki esimerkit korostavat maaseudun tutkimuksen ajallisen ulottuvuuden tärkeyttä. Kun laajamittainen suomalainen kaupunkikehitys on verrattain nuori ilmiö, monet suomalaisen kansakunnan ja yhteiskunnan keskeiset rakenteet pohjautuvat vuosisatoja taakse pienyhteisöjen aikaan ja elävät yhä myös modernissa ajassa. Niiden erittelyyn aluehistorian tutkimusryhmässä on monin tavoin tartuttu.

Kirjoittaja Jaakko Mäntylä työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *