Onko digitaalisten ihmistieteiden kehitys osa radikaalia tieteen transformaatiota, joka muuttaa käsitystämme siitä, miten konstruoimme ja käytämme tietoa yhdessä koneiden kanssa?
Professori Timo Honkela on yksi digitaalisten ihmistieteiden – Digital Humanities – edelläkävijöistä Suomessa. Hänet nimitettiin Helsingin yliopiston digitaalisten aineistojen tutkimuksen professoriksi vuonna 2013. Tehtävä kytkeytyi Kansalliskirjaston digitointi- ja konservointikeskuksen (DIMIKO) toimintaan Mikkelissä. Lähdimme myös Ruraliassa aktiivisesti mukaan alan yhteistyöhön ja kokeiluihin.
Digital Humanities on tulkintani mukaan uusi ihmis-, kognitio- ja tietojenkäsittelytieteitä yhdistävä tieteidenvälisen toiminnan ala, jossa tällä hetkellä vaikuttavat vahvimmin humanistisiksi luettavat tieteenalat, kuten kielitiede, historia, etnologia, taiteiden, perinteen- ja kulttuurintutkimus, museologia, kirjallisuus jne. Yhteiskuntatieteet nähdään tärkeänä digitaalisten ihmistieteiden laajenemissuuntana. Mutta mikä tekee datasta ja siihen sisältyvästä informaatiosta niin kiehtovaa tieteenalasta riippumatta?
Helsingissä maaliskuun alussa järjestetty Pohjoismainen Digital Humanities in Nordig Countries kongressi tarjosi erinomaisen mahdollisuuden tutustua alan tämänhetkiseen tutkimukseen ja keskusteluihin. Helsinki Centre for Digital Humanities (HELDIG) tutkimusverkoston järjestämään ja prosessori Mikko Tolosen johtamaan monipuoliseen kongressiin kokoontui yli 300 alan tutkijaa, pääosin Pohjoismaista. Kongressi oli järjestyksessä kolmas, selvästi aiempia suurempi, noin 150 akateemisen paperin näyttämö. Tuoreen kongressikokemuksen perusteella nostan seuraavassa digitaalisten ihmistieteiden ymmärryksen kannalta keskeisiksi osa-alueiksi: datan, metodit ja työmuodot.
DATAN organisointi, yhdistely ja yhteiskäyttö luovat tutkimukselle radikaaleja uusia mahdollisuuksia. Laajojen aineistojen digitoiminen ja järjestäminen hyödynnettävään muotoon on jo itsessään valtava työ. Humanistien suurin kiinnostuksen kohde näyttää edelleen olevan historiallisissa aineistoissa. Tästä hienona esimerkkinä Suomessa on Kansalliskirjaston kokoamat digitaaliset arkistot ja niiden avoimet käyttöliittymät. Digitaalisen maailman toimijat synnyttävät kiihtyvästi uutta dataa. Se varastoituu yksityisiin ja julkisiin tietokantoihin, joidenkin toimijoiden kaupalliseen ja muuhun käyttöön. Tämä kasvava datavaranto on yhteiskuntatieteille suuri uusien oivallusten lähde, kunhan vain pääsemme louhimaan.
Perinteisten METODIEN rinnalle on noussut uuden tietotekniikan mahdollistamat tavat käsitellä ja analysoida dataa. Ohjelmoinnista, koodeista ja algoritmeistä on tullut osa tutkimusprosessia. Tämä metodologia on kiinnostavassa kehitysvaiheessa. Rohkeana arviona voi esittää, että kone ei jää vain tutkijan apuvälineeksi. Oppiviksi viritettyjen koneiden huima laskentakyky on kehittymässä kyvyksi itsenäiseen päättelyyn, jopa merkitystulkintoihin. Koneiden tutkimuksellinen äly siis hivuttaa konetta pöydältä tutkijan vierelle. Digitaalisten ihmistieteiden kehityksessä datan käsittelyn syveneminen määrällisestä analyysistä merkitysten tulkinnan tasolle tulee olemaan ratkaiseva, kriittinen vaihe, jossa myös tieteen eettiset kysymykset korostuvat.
Tutkijoiden TYÖN uudet muodot, instituutiot ja tutkimuksen johtaminen ovat lopulta kiinnostavin muutos. Tutkijoilta edellytetään kykyä hahmottaa kokonaisuuksia ja tunnistaa eri tieteenalojen luovia yhdyspintoja. Tähän heitä ohjaavat verkottuvat instituutiot. Yhteistyö on välttämätöntä, koska kukaan ei voi osata kaikkea menetelmistä sisältöihin. Monialaisista tutkimustiimeistä on tullut uudenlaisia akateemisia ytimiä myös ihmistieteisiin. Ne voivat parhaimmillaan harjaantua ajattelemaan yhdessä kompleksisia ongelmia. Tällaiset tiimit voivat tarttua kunnianhimoisiin ongelmiin ja ratkaista niitä yhä älykkäämmiksi oppivia koneita hyödyntäen.
Parhaat tiimit hakevat kumppaneiksi yhteiskunnan muita toimijoita, käyttäjiä ja kuluttajia. Tutkijoiden luomiin tiedon käyttöliittymiin haetaan aktiivisesti sekä kansalaisia että yrittäjiä, jotka kokoavat, hyödyntävät ja jakavat dataa osana tiedon jalostusketjua. Näiden ketjujen rakentelussa monet digitaalisten ihmistieteiden edustajat toimivat nyt edelläkävijöinä.
Viisitoista vuotta sitten Hans Christian von Baeyer julkaisi inspiroivan teoksen INFORMATION, The New Language of Science (2003). Siinä hän kuvaa globaalia kehitystä, jossa biteiksi kiteytynyt informaatio virtaa kaikkialla ja sen käsittelystä, yhdistelystä ja rajattomasta jakamisesta tulee niin ihmisiä kuin myös tieteitä yhdistävä idea. Tätä ajatusta seuraten digitalisaation voi nähdä ajavan meitä yhä läheisempään yhteistyöhön ja keskinäisriippuvuuteen sekä toisten tutkijoiden että yhteiskunnan muiden toimijoiden kanssa.
Baeyerin kirjan ajatusta mukaillen: jos kaikki on lopulta bitissä, siitä tulee tieteidenvälisen yhteistoiminnan pienin, mutta samalla tärkein yhteinen nimittäjä.
Kirjoittaja, Torsti Hyyryläinen, toimii tutkimusjohtajana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa ja on myös instituutin varajohtaja. Yhtenä hänen viimeaikaisista kiinnostuksen kohteistaan on ollut digitaalisten ihmistieteiden piirissä tehtävä tutkimus.