Kriminologian faktoista, osa 2: Voidaanko historiasta ottaa oppia kriminaalipolitiikalle?

Viime syksynä julkisuudessa esiintyi väite, että rangaistusten tehottomuus on kriminologinen fakta. Kuten edellisessä blogissani (”Onko rangaistuksilla vaikutusta?”) totesin, uuden tutkimuksen kokonaisuus tukee sitä, että rangaistuksilla on vaikutuksia. Niiden luonne ja voimakkuus riippuvat rikoslajista, rangaistuista yksilöistä ja rangaistusten lajista ja annostelusta.

Mistä ajatus rangaistusten tehottomuudesta sitten on peräisin? Näkemystä on tuettu Suomessa ainakin historiallisilla vertailuilla. Niissä rinnastetaan vankiluvun kehitys ja rikollisuuden kehitys jonakin menneisyyden ajanjaksona. Siitä on päätelty, että vankien määrä (rangaistusankaruus) ei vaikuta rikollisuuteen.

Oikeushistoriassa ja historiallisessa kriminologiassa tehdään maassamme hyvin korkeatasoista perustutkimusta. Sen arvoa ei tarvitse perustella välittömän soveltamisen hyödyillä. Käsittelen tässä yksinomaan kysymystä, missä määrin historiallisten aikasarjojen vertailuista voidaan päätellä rangaistuksen vaikutuksia nykyhetkessä.

Historiallisten yleistysten ongelmia
Rangaistusten vaikuttavuus voi vaihdella historiallisesti. Se voi siis olla erilaista 1800-luvulla, 1970-luvulla ja nykyään. Seuraavassa on nostettu esiin muutamia mahdollisia tekijöitä, jotka voivat johtaa tähän.

1 Suomi poikkesi muista pohjoismaista pitkän valtiollisen kriisikauden seurauksena 1900-luvun alusta aina 1970-luvulle asti. Tämän ajan kontrollivaikutuksia ei voi välttämättä yleistää normaaliaikoihin.

2 Väestön ominaisuudet muuttuvat. Koulutus- ja elintaso ovat kohonneet, peruskoulu on toiminut ylisukupolvisesti.

3 Rikollisuuden syiden selitysosuus muuttuu historiallisesti, ja samalla yksilöiden suhde sanktioihin. Esimeriksi köyhyyden rooli rikollisuuden syynä on vähäinen ja todennäköisesti vähäisempi kuin aiemmin.

4 Rangaistukset muuttuvat. Nimellisesti sama rangaistus, kuten vankeus, on sisällöllisesti nykyään hyvinkin erilainen kuin ennen, esimerkiksi kuntouttavampi ja hoidollisempi.

5 Vangeissa on eri rikoslajeja painottavia, eri ikäisiä, ja persoonallisuudeltaan erilaisia yksilöitä. On mahdollista, että rangaistukset vaikuttavat joihinkin enemmän kuin toisiin ilman, että tämä näkyy kokonaiskuvaajissa.

6 Jos kontrollin osumatarkkuus rikosaktiivisimpaan ryhmään paranee, pienemmän rikollismäärän inkapasitoinnilla saavutetaan samat tai paremmat rikollisuuden estämisvaikutukset.

7 Rikollisuuden kansainvälistyminen ja kyberrikollisuus voivat liittyä sen rationalisoitumiseen.

Haasteita on myös käyrävertailujen mittareissa. Koko maan tasoisten kuvaajien merkitys ja validiteetti voivat muuttua ajassa. Lähdekriittisistä ja edellä lueteltujen kaltaisista yhteiskunnallisista syistä on varsin pulmallista tehdä yleistäviä suosituksia historiallisten tutkimusten pohjalta.

Historian tärkeä anti
Paradoksaalisesti yleistämisen ongelmat ovat samalla historiallisen tutkimuksen vahvuuksia. Kontrollihistorian vahvin anti on historiallisuuden tunnistamisessa: miten tietty ajallinen ja paikallinen konteksti vaikuttaa rikollisuuden profiiliin, syihin ja rangaistusten vaikutukseen, juuri siinä ajassa.

Kriminologiassa on viime aikoina puhuttu siitä, että ”milloin” on yhtä tärkeä kuin ”kuka”. Esimerkiksi vangin vapautumisen ajankohta voi vaikuttaa uusimisen riskiin. Eri aikoina vapautuvat vangit vapautuvat erilaisiin suhdanteisiin ja pitkässä vertailussa hyvinkin erilaisiin yhteiskuntiin.

Mitä pidemmälle taaksepäin mennään, sitä varovaisemmin tuloksia voidaan soveltaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Edes 1960-luvulla rikollisuudessamme ei ollut kyberrikollisuutta eikä nykyisenlaista kansainvälisyyttä.

Kontekstiherkkä historia voi tuottaa arvokkaita hypoteeseja rangaistusten ja kontrollin vaikutusten tutkimukselle. Miten rikosaallot saatiin loppumaan? On viitteitä siitä, että kontrollin tehostaminen on voinut toimia. Kannattaisi tutkia tarkemmin, voiko maamme henkirikollisuuden väheneminen viimeisen parin vuosikymmenen aikana johtua joiltakin osin tuomioiden pidentämisestä.

Tutkimuksen näyttötaso
Nykyään empiiristen tutkimusten näyttötasoilta vaaditaan entistä enemmän. Tutkimuksen olisi hyvä pystyä erottamaan korrelaatio ja syysuhde. Menetelmien kehittyessä on puhuttu uskottavuusvallankumouksesta.

Siksi on kummallista, jos historiallisten tutkimusten pohjalta esitetään vahvoja mielipiteitä siitä, miten rangaistukset nyt tai yleensä vaikuttavat yksilöihin. Meillä tutkitaan vähän rangaistusten vaikutuksia, ja siitä vähästä isohko osa on nojannut historialliseen analogiapäättelyyn.

Maan tasoisten historiallisten trendien vertailusta ei voida johtaa yleistystä, jonka mukaan rangaistuksilla ei ole nyky-yhteiskunnassa vaikutusta yksilöiden käyttäytymiseen. Se, onko rangaistuksen todennäköisyydellä, ankaruudella ja estävyydellä vaikutusta, edellyttää uutta dataa, yksilötason analyysia ja vahoja tutkimusasetelmia.

Janne Kivivuori
Kirjoittaja on kriminologian professori Helsingin yliopistossa