Kriminologian faktoista, osa 2: Voidaanko historiasta ottaa oppia kriminaalipolitiikalle?

Viime syksynä julkisuudessa esiintyi väite, että rangaistusten tehottomuus on kriminologinen fakta. Kuten edellisessä blogissani (”Onko rangaistuksilla vaikutusta?”) totesin, uuden tutkimuksen kokonaisuus tukee sitä, että rangaistuksilla on vaikutuksia. Niiden luonne ja voimakkuus riippuvat rikoslajista, rangaistuista yksilöistä ja rangaistusten lajista ja annostelusta.

Mistä ajatus rangaistusten tehottomuudesta sitten on peräisin? Näkemystä on tuettu Suomessa ainakin historiallisilla vertailuilla. Niissä rinnastetaan vankiluvun kehitys ja rikollisuuden kehitys jonakin menneisyyden ajanjaksona. Siitä on päätelty, että vankien määrä (rangaistusankaruus) ei vaikuta rikollisuuteen.

Oikeushistoriassa ja historiallisessa kriminologiassa tehdään maassamme hyvin korkeatasoista perustutkimusta. Sen arvoa ei tarvitse perustella välittömän soveltamisen hyödyillä. Käsittelen tässä yksinomaan kysymystä, missä määrin historiallisten aikasarjojen vertailuista voidaan päätellä rangaistuksen vaikutuksia nykyhetkessä.

Historiallisten yleistysten ongelmia
Rangaistusten vaikuttavuus voi vaihdella historiallisesti. Se voi siis olla erilaista 1800-luvulla, 1970-luvulla ja nykyään. Seuraavassa on nostettu esiin muutamia mahdollisia tekijöitä, jotka voivat johtaa tähän.

1 Suomi poikkesi muista pohjoismaista pitkän valtiollisen kriisikauden seurauksena 1900-luvun alusta aina 1970-luvulle asti. Tämän ajan kontrollivaikutuksia ei voi välttämättä yleistää normaaliaikoihin.

2 Väestön ominaisuudet muuttuvat. Koulutus- ja elintaso ovat kohonneet, peruskoulu on toiminut ylisukupolvisesti.

3 Rikollisuuden syiden selitysosuus muuttuu historiallisesti, ja samalla yksilöiden suhde sanktioihin. Esimeriksi köyhyyden rooli rikollisuuden syynä on vähäinen ja todennäköisesti vähäisempi kuin aiemmin.

4 Rangaistukset muuttuvat. Nimellisesti sama rangaistus, kuten vankeus, on sisällöllisesti nykyään hyvinkin erilainen kuin ennen, esimerkiksi kuntouttavampi ja hoidollisempi.

5 Vangeissa on eri rikoslajeja painottavia, eri ikäisiä, ja persoonallisuudeltaan erilaisia yksilöitä. On mahdollista, että rangaistukset vaikuttavat joihinkin enemmän kuin toisiin ilman, että tämä näkyy kokonaiskuvaajissa.

6 Jos kontrollin osumatarkkuus rikosaktiivisimpaan ryhmään paranee, pienemmän rikollismäärän inkapasitoinnilla saavutetaan samat tai paremmat rikollisuuden estämisvaikutukset.

7 Rikollisuuden kansainvälistyminen ja kyberrikollisuus voivat liittyä sen rationalisoitumiseen.

Haasteita on myös käyrävertailujen mittareissa. Koko maan tasoisten kuvaajien merkitys ja validiteetti voivat muuttua ajassa. Lähdekriittisistä ja edellä lueteltujen kaltaisista yhteiskunnallisista syistä on varsin pulmallista tehdä yleistäviä suosituksia historiallisten tutkimusten pohjalta.

Historian tärkeä anti
Paradoksaalisesti yleistämisen ongelmat ovat samalla historiallisen tutkimuksen vahvuuksia. Kontrollihistorian vahvin anti on historiallisuuden tunnistamisessa: miten tietty ajallinen ja paikallinen konteksti vaikuttaa rikollisuuden profiiliin, syihin ja rangaistusten vaikutukseen, juuri siinä ajassa.

Kriminologiassa on viime aikoina puhuttu siitä, että ”milloin” on yhtä tärkeä kuin ”kuka”. Esimerkiksi vangin vapautumisen ajankohta voi vaikuttaa uusimisen riskiin. Eri aikoina vapautuvat vangit vapautuvat erilaisiin suhdanteisiin ja pitkässä vertailussa hyvinkin erilaisiin yhteiskuntiin.

Mitä pidemmälle taaksepäin mennään, sitä varovaisemmin tuloksia voidaan soveltaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Edes 1960-luvulla rikollisuudessamme ei ollut kyberrikollisuutta eikä nykyisenlaista kansainvälisyyttä.

Kontekstiherkkä historia voi tuottaa arvokkaita hypoteeseja rangaistusten ja kontrollin vaikutusten tutkimukselle. Miten rikosaallot saatiin loppumaan? On viitteitä siitä, että kontrollin tehostaminen on voinut toimia. Kannattaisi tutkia tarkemmin, voiko maamme henkirikollisuuden väheneminen viimeisen parin vuosikymmenen aikana johtua joiltakin osin tuomioiden pidentämisestä.

Tutkimuksen näyttötaso
Nykyään empiiristen tutkimusten näyttötasoilta vaaditaan entistä enemmän. Tutkimuksen olisi hyvä pystyä erottamaan korrelaatio ja syysuhde. Menetelmien kehittyessä on puhuttu uskottavuusvallankumouksesta.

Siksi on kummallista, jos historiallisten tutkimusten pohjalta esitetään vahvoja mielipiteitä siitä, miten rangaistukset nyt tai yleensä vaikuttavat yksilöihin. Meillä tutkitaan vähän rangaistusten vaikutuksia, ja siitä vähästä isohko osa on nojannut historialliseen analogiapäättelyyn.

Maan tasoisten historiallisten trendien vertailusta ei voida johtaa yleistystä, jonka mukaan rangaistuksilla ei ole nyky-yhteiskunnassa vaikutusta yksilöiden käyttäytymiseen. Se, onko rangaistuksen todennäköisyydellä, ankaruudella ja estävyydellä vaikutusta, edellyttää uutta dataa, yksilötason analyysia ja vahoja tutkimusasetelmia.

Janne Kivivuori
Kirjoittaja on kriminologian professori Helsingin yliopistossa

Kriminologian faktoista, osa 1: Onko rangaistuksilla vaikutusta?

Viimeaikaisissa julkisessa keskustelussa on viitattu “kriminologiseen perusfaktaan”, jonka mukaan rangaistusten koventaminen ei vähennä rikollisuutta (HS 19.12.2022). Mutta onko tällaista yleistävää faktaa olemassa?

Rangaistukset voivat vaikuttaa muodostamalla ennalta ehkäisevää pelotetta, vähentämällä rikosten uusimista rangaistuksen jälkeen, ja estämällä tai vaikeuttamalla rikosten tekemistä vankeuden tai valvonnan avulla.

Kriminologinen tutkimus antaa tukea kaikille näistä. Vahvaa näyttöä on kohdennetun poliisitoiminnan suotuisasta vaikutuksesta. Mutta myös rangaistusankaruudella on havaittu vaikutusta käyttäytymiseen. Hankalinta on löytää empiiristä tukea näkemykselle, jonka mukaan rikoslaki vaikuttaa vähitellen moraaliin.

Takavuosina saatiin usein tutkimustuloksia, joiden mukaan rangaistukset jopa lisäävät tuomitun myöhempää rikollisuutta. Puhuttiin leimaamisesta. Uudessa pohjoismaisessa tutkimuksessa on saatu myös positiivisempia tuloksia rankaisemisen vaikutuksista. Mistä tulosten muutos johtuu?

Huomio syihin
Ensinnäkin kyse on siitä, että tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet. Aiemmin tutkittiin enemmän korrelaatioita, nykyään pyritään pureutumaan syihin. Rangaistuksen vaikutuksia ei voi tutkia vertailemalla eri rangaistuksia saaneita ryhminä. Esimerkiksi vankilaan valikoituu törkeämpiä rikoksia tehneitä kuin yhdyskuntaseuraamuksiin.

Seuraamusjärjestemässä henkilöitä valikoituu eri rangaistuslajeihin sen mukaan, onko heillä edellytyksiä suorittaa rangaistus vapaudessa. Vankeudessa ja yhdyskuntaseuraamuksissa olleiden uusintarikollisuuden ryhmätasoinen vertailu on siksi harhaanjohtavaa. Sama koskee suljettujen ja avolaitosten vertailua.

Vahvoissakin tutkimusasetelmissa on yleensä saatu tulos, että  yhdyskuntaseuraamuksen vaikutukset ovat parempia kuin vankeuden. Rangaistuksen ”annostelua” koskevat tulokset ovat monisyisempiä. Kun uusissa tutkimuksissa on pyritty vertailemaan vertailukelpoisia henkilöitä, vankeuden keston haitallisuus on voinut hävitä. Lyhyempään ja pidempään vankeudessa olleet eivät siis välttämättä eroakaan uusintarikollisuuden suhteen.

Pohjoismaisissa tutkimuksissa on jopa viitteitä rikosten uusimisen vähenemisestä rangaistuksen kautta eräissä osaryhmissä. On myös havaittu, että tuomiosta istuttavan vankeusajan osuuden pidentäminen kohensi vankien terveyttä vankeuden jälkeen.

Pohjoismaiset olosuhteet
Uudenlaiset havainnot ovat pääosin peräisin pohjoismaista. Ne koskevat siis vankilaoloja, joissa kuntoutusta ja terveydenhuoltoa annetaan. Vankilaoloja tulisi siis meilläkin edelleen parantaa ja kehittää hoidolliseen suuntaan. Tulokset koskevat myös täkäläisiä rangaistuksen kestoja. Vankeuden annostelun vaihtelua mitataan pikemminkin kuukausissa kuin vuosissa.

Kolmanneksi uusissa tuloksissa lienee kyse myös järkevästä yhdyskuntaseuraamusten käytöstä. Kun yhdyskuntaseuraamuksia käytetään runsaasti, vankeuteen jäävät vakavimpia rikoksia tehneet (estämisvaikutus), ja ne, jotka hyötyvät vankeudessa saatavasta terveydenhuollosta ja kuntoutuksesta (erityisestävä vaikutus). Kuntouttavan vankeuden positiiviset vaikutukset saattavatkin koskea osaryhmiä, joiden siteet työelämään olivat heikkoja ennen vankeutta.

Yleistävästä puheesta tutkimukseen
Yleistävä puhe kriminologisesta ”faktasta”, jonka mukaan rangaistuksilla ei ole vaikutusta, on vanhanaikaista. Tutkimuksen tulokset tiedetään vasta kun on tutkittu, ei koskaan etukäteen. Kannattaa myös kiinnittää huomio uusimpaan, vahvoihin asetelmiin perustuviin ja samankaltaisissa yhteiskunnissa tehtyyn tutkimukseen. Yhteiskunnan muuttuminen voi muuttaa rangaistusten vaikutuksia.

Sanktioankaruuden muutosta (rangaistusten lieventämistä tai ankaroittamista) ei empiirisen tutkimuksen perusteella kannata poistaa kriminaalipolitiikan työkalupakista. Rangaistuksen vaikutuksista ei ylipäätään ole järkevää puhua yleisellä tasolla. Eihän lääketieteessäkään keskustella siitä, toimiiko jokin lääke kaikkiin sairauksiin. Pikemminkin tutkitaan, toimiiko tietty lääke tiettyyn sairauteen, mikä on sopiva annos, ja onko haittoja.

Samoin kuin sairauksissa, myös rikollisuudessa voi myös ilmetä uusia ongelmia. Esimerkiksi nuorten ryhmäkäyttäytymiseen liittyvät rikollisuusongelmat voivat sisältää uusia piirteitä. Uusiin rikollisuuden haasteisiin ei välttämättä voida vastata entisin keinoin ja toistamalla vanhoja oppeja.

Järjestöjen ennalta ehkäisevää toimintaa tutkitaan Suomessa melko paljon. Sen sijaan rangaistusten vaikuttavuutta tutkitaan aivan liian vähän. Vaikutustutkimuksen puutteesta ei voi päätellä, että vaikutusta ei ole. Kriminaalipolitiikkamme rationaalisuudessa ja tutkimusperustaisuudessa onkin toivomisen varaa. Rangaistusten vaikutusten hyvin nopea kieltäminen vaikuttaa tunnepohjaiselta reaktiolta.

Janne Kivivuori, kriminologian professori

Seuraava jakso: Voidaanko historiasta ottaa oppia kriminaalipolitiikalle?