Kriminologian faktoista, osa 6: Miksi kriminologiassa tarvitaan systemaattisia katsauksia?

Yksi kriminologian tärkeimmistä tutkimuskohteista on selvittää, miten voidaan tehokkaimmin ehkäistä rikollisuutta. Se, mikä toimii ja on kustannustehokasta, voidaan tietää vain huomioimalla tuorein tutkimustila laajasti ja kattavasti. Tarvitaan siis systemaattisia katsauksia.

Systemaattisten katsausten tavoitteena on estää se, että tutkija tahattomasti valikoi tai muistaa – ja opettaa opiskelijoille – vain tutkimuksia, jotka tukevat hänen omia kriminaalipoliittisia mielipiteitään.

Mitä pulmia voi syntyä, jos aiempaa tutkimusta ei koosteta systemaattisesti? Pahimmillaan jokin yksittäinen tutkimus tai tulos nousee huomion keskiöön, koska se tuntuu mukavalta. Tällainen yksittäisten tulosten valikoiva käyttö voi osin selittää sitä, miksi julkisessa keskustelussa esiintyy yllättävän usein ”kriminologisia faktoja”, jotka eivät kestä tarkempaa tarkastelua. Kerron tästä opettavaisen kertomuksen lähimenneisyydestä.

Koulutuksen tuki rikoksentorjunnan ihmelääkkeenä
2000-luvun alussa esiintyi kriminaalipoliittisessa keskustelussamme väite, että sijoittamalla koulunkäynnin tukitoimiin miljoona dollaria voidaan vähentää 260 vakavaa rikosta. Vastaavasti vankeudella voitiin ehkäistä vain 60 rikosta. Tätä tulkittiin niin, että Suomessakin koulutustoimet ovat tehokkaampia kuin rikosoikeuden keinot (vrt. esim. Lappi-Seppälä 2000, 85–86). Tätä yksittäistä tutkimusta käytettiin oikeustieteen opetuksessa viime aikoihin asti. Mutta mihin tieto perustui?

Arviointi oli peräisin Yhdysvalloista, 1990-luvun alusta. Sen pääasiallisena lähteenä oli ajatushautomon katsaus, jonka tavoitteena oli vertailla Kalifornian ”kolmannesta rikoksesta pitkään vankeuteen” -lainsäädännön rikoksentorjuntakykyä muihin vaihtoehtoihin. Yhtenä vaihtoehtona esitettiin koulunkäynnin tukiohjelma, ja juuri se näytti yhden pilottitutkimuksen perusteella erittäin vaikuttavalta (Greenwood ym. 1998).

Kuva monimutkaistuu
Mutta olivatko koulutuksen tukitoimet loppujen lopuksi niin vaikuttavia kuin aluksi näytti? Ajatushautomon käyttämä pilotti arvioi erään järjestön kehittämää ohjelmaa (Quantum Opportunity Program, QOP), jossa huono-osaisille amerikkalaisille opiskelijoille tarjottiin tukea ja kannustusta opinnoissa pysymiseen. Ohjelman myöhemmät arvioinnit ovat tuottaneet vivahteikkaamman kuvan kuin suomalaisessa keskustelussa ja opetuksessa esiintyi.

Ensimmäinen, verraten pieneen aineistoon nojannut arvio kuvasi eräiden rikoslajien maltillista vähentymistä. Myöhemmissä, Yhdysvaltain työministeriön tilaamissa laajemmissa kokeiluissa havaittiin, että ohjelmalla ei ollut vaikutusta rikollisuuteen, tai sillä saattoi olla jopa lievä rikollisuutta lisäävä vaikutus (Hahn ym. 1994; Schirm ym. 2006).

Toisaalta saatiin viitteitä erilaisesta vaikutuksesta eri ryhmiin: ohjelma saattoi jonkin verran vähentää tiettyjen, entuudestaan rikollisissa piireissä liikkuneiden nuorten rikollisuutta, mutta lisätä muiden nuorten rikollisuutta oppimisvaikutusten kautta (Rodríquez-Planas 2017). Puuttuva vaikutus tai yllättävät haitat saattoivat johtua osin myös toimeenpanon pulmista (Barnow & Greenberg 2013).

Tarinan opetukset
Mikä on tarinan opetus? Ensinnäkin se kertoo varoittavan esimerkin siitä, miten tutkimustietoa ei pitäisi käyttää. Yksittäistä ulkomaista hankekokeilua ei voi nostaa ohjaavaksi suomalaiselle kriminaalipolitiikalle. Tarvitaan replikaatioita (toistotutkimuksia) ja systemaattisia katsauksia.

Toiseksi tarina korostaa kontekstin huomioimisen tärkeyttä (Lehti 2017; Suonpää ym. 2023). Sekä rikosoikeus että koulujärjestelmä ovat Yhdysvalloissa kovin erilaiset kuin meillä. Vaikka koulutuksen tuen kustannustehokkuus ja vaikuttavuus olisi USA:ssa suuri, tiedon merkitys Suomessa olisi silti avoin kysymys.

Esimerkiksi taloudellisen tuen ja ilmaisen kouluruuan antaminen on Suomessa vakiintunutta hyvinvointivaltion palvelua, ei erityinen järjestön ”projekti”. Siksi rahan antaminen voi Yhdysvalloissa auttaa enemmän kuin Suomessa. Jo rakennetussa kehittyneessä hyvinvointivaltiossa sen sijaan sosiaalisen kontrollin antaminen on keskeistä.

Koulutuksen merkitys
Mutta tarkoittaako tämä esimerkki, että Suomessa koulutus on hyödytöntä rikollisuuden ehkäisyssä? Ei tietenkään. Päinvastoin tuore systemaattinen katsaus osoittaa, että oppivelvollisuuden pidentäminen todennäköisesti vähentää omaisuusrikollisuutta (Suonpää ym. 2023). Vaikutus syntynee oppivelvollisuuden velvoittavasta ja aktivoivasta luonteesta.

Kyseinen systemaattinen katsaus rajautui pohjoismaihin, jotta tutkimukset olisivat vertailukelpoisia kontekstiltaan. Katsaus ei käsitellyt rangaistuksia. Siksi siinä ei myöskään esitetty, että koulutus olisi vertailussa tehokkaampi toimi kuin rangaistukset.

Suomalaisen kriminaalipolitiikan kehittämisessä on ollut taipumusta nojata pitkään yksittäiseen tutkimukseen. Esimerkiksi Paavo Uusitalon työleiritutkimus vuodelta 1968 oli jonkinlaisessa kulttiasemassa vuosikymmeniä, vaikka sen pääasiallinen aineisto oli vuosilta 1948–1951. Sen tuloksilla perusteltiin näkemystä, ettei vankeus vähennä uusintarikollisuutta.

Nojautuminen yksittäiseen tai vanhaan selvitykseen on pulmallista. Tutkimusyhteisön tehtävänä on replikoida aiempia tutkimuksia, tehdä uusia tutkimuksia ja koostaa tuoreen tutkimuksen tilaa. Tutkimuksen tehtävä ei ole etsiä tukea tutkijan omille kriminaalipoliittisille mielipiteille.

Janne Kivivuori

Kirjoittaja on kriminologian professori Helsingin yliopistossa

Kirjallisuutta
Barnow, B. S. & Greenberg, D. (2013). Replication issues in social experiments: lessons from US labor market programs. Journal of Labour Market Research 46: 239–252.
Greenwood, P. W, Model, K. E., Rydell, C. P. & Chiesa, J. (1998). Diverging children from a life of crime. Measuring costs and benefits. Rand Criminal Justice, Santa Monica, CA.
Hahn, A., Leavitt, T. & Aaron, P. (1994). Evaluation of the Quantum Opportunities Program (QOP). Did the Program work? Brandeis University, Waltham, MA.
Lappi-Seppälä, T. (2000). Rikosten seuraamukset. WSOY, Porvoo.
Lehti, M. (2017). Rikoksentorjunnan kannattavuus: alustava systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin katsauksia 24/2017. Helsingin yliopisto, Helsinki.
Rodríguez-Planas, N. (2017). School, drugs, mentoring, and peers: Evidence from a randomized trial in the US. Journal of Economic Behaviour & Organization 139: 166-181.
Schirm, A., Stuart, E. & McKie, A. (2006). The Quantum Opportunity Program Demonstration: Final Impacts. Mathematica Policy Research, Washington DC.
Suonpää , K , Pentikäinen , E , Ohtonen , M , Hokkanen , L , Sarkia , K , Hiilamo , H , Kivivuori , J & Latvala , A (2023). Syrjäytymisen ja huono-osaisuuden yhteys turvallisuuteen: kausaliteetista politiikkatoimiin. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2023:29, Valtioneuvoston kanslia, Helsinki.
Uusitalo, P. (1968). Vankila ja työsiirtola rangaistuksena. Helsinki: KK:n kirjapaino.

Tämän blogin kirjoitin yhdessä Aarne Kinnusen kanssa. Se on julkaistu Edilexin vierashuoneessa. Löydät blogin tästä linkistä.

Kriminologian faktoista, osa 5: Onko kriminaalipolitiikan tutkimus osa kriminologiaa?

Tämän blogin kirjoitin yhdessä Miikka Vuorelan kanssa. Se on julkaistu Edilexin vierashuoneessa. Löydät blogin tästä linkistä.

Kriminologian faktoista, osa 4: Onko sosiaalipolitiikka parasta kriminaalipolitiikkaa?

Suomalaisessa kriminaalipoliittisessa keskustelussa esiintyy yllättävän paljon ”kriminologisia faktoja”, joilla on puutteellinen empiirinen perusta. Yksi tällainen on iskulause, jonka mukaan ”sosiaalipolitiikka on parasta kriminaalipolitiikkaa” (esim. Long Play 3.3.2023).

Hokeman on tiettävästi keksinyt saksalainen juristi Franz von Liszt 1800-luvun lopussa, aikana, jolloin rautakansleri Otto von Bismarck oli aloittanut hyvinvointivaltion rakentamista. Mutta onko se nykyään pätevä väite, ja mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Moderni kansalaisuskonto?
Olen saanut suomalaisesta asiantuntija- ja virkamieskeskusteluista joskus vaikutelman, että kriminaalipolitiikassa pitäisi käyttää ensi linjassa kaikkia muita keinoja kuin oikeus- ja sisäministeriön hallinnonalan omaa työkalupakkia.

Sosiaalipolitiikan kaikkivoipaisuuden korostaminen liittynee tähän. Siitä on tullut eräänlainen kansalaisuskonto, civic religion. Sosiaalipolitiikan rikollisuusvaikutusten epäily, tai näytön perään kysyminen, herättää hämmennystä.

Professori Sakari Melander kirjoitti osuvasti väitöskirjassaan, että rikosoikeudellisessa lainvalmistelussa sosiaalipolitiikkaan viittaaminen on tarkoittanut asiallisesti ”kriminalisoimatta jättämistä ilman nimenomaisen vaihtoehdon esittämistä”.

Aktivoinnin tärkeys
Samoin kuin rangaistuksista puhuttaessa, myöskään sosiaalipolitiikasta ei pitäisi puhua yleisellä tasolla. Lause ”sosiaalipolitiikka on parasta kriminaalipolitiikkaa” on kuin sanoisi, että ”politiikka on parasta politiikkaa”. On kysyttävä, mitkä täsmälliset sosiaalipoliittiset toimet vaikuttavat rikollisuuteen.

Kriminologi Karoliina Suonpään johtamassa, viime keväänä päättyneessä tutkimushankkeessa selvitettiin, mitä näyttöä on erilaisten sosiaalipoliittisten toimien rikollisuusvaikutuksista pohjoismaisissa yhteiskunnissa. Tulosten mukaan vaikuttavaa on ennen muuta aktivointi. Väkivallan vähentämisessä on siis järkevää (a) kohdentaa toimia rikosaktiivisiin yksilöihin ja (b) liittää mahdollinen taloudellinen tuki sitoviin velvoitteisiin.

Meilläkin äkillisen tulonmenetyksen kompensointi vähentänee omaisuusrikoksia. Sen sijaan kehittyneissä hyvinvointivaltioissa pelkkä tulonsiirtojen lisääminen ei näytä juurikaan auttavan ainakaan väkivallan ehkäisyssä. Kyse on yhteiskunnallisesta kontekstista. Monissa muissa maailman maissa tulonsiirtojen lisääminen voisi vähentää väkivaltaa ja muita rikoksia.

Voidaankin esittää hypoteesi, että tulonsiirtojen rikollisuusvaikutus laskee niiden noustessa. Tämä johtuu siitä, että ”jäljellä oleva” rikollisuus heijastaa muita tekijöitä kuin köyhyyttä. Näitä muita rikollisuuden syitä ovat esimerkiksi yksilötason rikosalttius, päihde- ja muut ongelmat, rationaaliset päätökset toimia ammattimaisesti rikollisuudessa, sekä nuorisokulttuurin muodit.

Kriminaalipolitiikan rationaalisuudessa puutteita
Sosiaalipoliittiseen ajattelutapaan saattaa edelleen vaikuttaa 1960-luvulla muodikkaaksi tullut ajatus, että apuun ei saisi liittää kontrollia, ”paternalismia”, ”pakkoauttajia” tai ”hoitoideologiaa”.

Tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että sosiaaliseen apuun tulisi liittää kontrollia, jos halutaan vaikuttaa rikollisuuteen. Vastaavasti kontrolliin, myös rangaistuksiin, on tärkeää liittää kuntoutusta ja hoitoa.

Ajattelemme mielellään, että kriminaalipolitiikkamme on erityisen rationaalista. Sosiaalipolitiikkaan viittaaminen retorisena keinona, jolla halutaan välttää huomion kohdistuminen rangaistusjärjestelmään, ei kuitenkaan ole rationaalista. Yleistävä puhe sosiaalipolitiikasta parhaana kriminaalipolitiikkana on tyhjää.

Emme vielä tiedä riittävästi, mitkä sosiaalipolitiikan keinot vaikuttavat rikollisuuteen – ja erityisesti vakavimpiin tekoihin. Suonpään tutkimus osoitti, että oppivelvollisuuden pidentäminen ja työttömien aktivointi purivat tehokkaammin omaisuusrikoksiin kuin väkivaltaan. Kriminaalipolitiikan tutkimuksessa olisi tarpeen tarkastella eri sosiaalipoliittisten keinojen rikosvaikutuksia vahvoin asetelmin, jotka mahdollistavat syysuhteiden toteamisen.

Emme toisaalta myöskään tiedä riittävästi rangaistusten vaikutuksista, koska niidenkin vaikutuksia nyky-yhteiskunnassa on tutkittu liian vähän vahvoilla asetelmilla. Onkin absurdi tilanne, jos vertaamme sosiaalipolitiikan oletettuja hyviä vaikutuksia rangaistusten oletettuihin haitallisiin vaikutuksiin. Tällä hetkellä kriminaalipolitiikkamme tutkimusperustaisuus ja ”vaihtoehtotietoisuus” on osin illuusio.

Mutta onko hyvinvointivaltion puolustajien pelättävä, mitä tuloksia sosiaalipolitiikan rikosvaikutusten tutkimus tuo tullessaan? Jos esimerkiksi tulonsiirrot eivät vähennä väkivaltaa, onko niistä luovuttava? Tällainen johtopäätös olisi tietenkin väärä. Hyvinvointivaltion oikeutus on moraalinen, se ei riipu rikollisuusvaikutuksista. Kriminologit voivat siis rentoutua ja tutkia ennakkoluulottomasti kriminaalipolitiikan eri toimien vaikutuksia.

Janne Kivivuori

Kirjoittaja on kriminologian professori Helsingin yliopistossa

Asiasanat: kriminaalipolitiikka, sosiaalipolitiikka, vaikuttavuus, arviointi, kriminologia

Kriminologian faktoista, osa 3: Mikä on rikosten keskittymisen merkitys kriminaalipolitiikalle?

Viime aikojen julkisessa keskustelussa on puhuttu ”kriminologisista perusfaktoista”. Olen aiemmissa blogeissani kritisoinut muutamia väitettyjä ”faktoja”. Toisaalta on kiistatonta, että kriminologia on löytänyt eräitä perusfaktoja. Yksi tällainen on rikosten kasaantuminen tai keskittyminen. Pohdin tässä blogikirjoituksessa sen kriminaalipoliittista merkitystä.

Tutkimuksissa on toistuvasti havaittu, että rikollisuus keskittyy aktiivisesti rikoksia tekeville. Joskus on puhuttu ”80-20-säännöstä”, jonka mukaan 20 prosenttia henkilöistä tekee 80 prosenttia rikollisista teoista. Rikollisuus voi kasaantua jopa tätä voimakkaammin aktiivisille rikollisille.

Sen lisäksi että rikokset keskittyvät harvoille tekijöille, myös rikosten uhriksi joutuminen kasaantuu. Lisäksi rikokset keskittyvät alueellisesti.

Olemmeko kaikki rikollisia?
Takavuosina, etenkin 1960-luvulla, piilorikostutkimusta käytettiin sen vakuutteluun, että ”olemme kaikki rikollisia” tai että ”rikollisuus on normaalia”. Tällainen retoriikka oli etenkin pohjoismaissa suosittua. Ajateltiin, että koska olemme kaikki kovin syntisiä ja suuri osa rikollisista jää piiloon, olisi moraalitonta rangaista ankarasti. Rikosten normaalisuuden ”faktalla” haluttiin puolustaa matalaa rangaistustasoa. Olen kuvannut tätä historiaa tarkemmin teoksessani Discovery of Hidden Crime (2011).

Kuitenkin kriminologinen tutkimus osoitti jo varhain, että rikolliset teot kasaantuvat pienelle ryhmälle, joka tulee poliisin tietoon. Myös objektiivinen piilorikostutkimus osoitti tämän. Enemmistö ihmisistä ei tee rikoksia, tai tekee harvoja lieviä rikoksia. Emme ole kaikki rikollisia.

Kasaantuminen lienee jopa lisääntynyt viimeisen vuosikymmenten aikana, jos satunnaiset pienet varkaudet ovat vähentyneet vakavia tekoja nopeammin. Rikollisuuden normaalisuuden retoriikka vastannee nykyään todellisuutta vielä huonommin kuin 1960-luvulla.

Rikosaktiiviset henkilöt ovat keskimäärin monipuolisia rikosten suhteen, eli tekevät monenlaisia rikoksia. Siksi olennainen osa lievemmistä, ja myös ”piiloon” jääneistä, rikoksista on todennäköisesti vakavia rikoksia tekevien tekemiä.

Keskittyminen ja kriminaalipolitiikka
Rikosten keskittymisellä on kriminaalipoliittista merkitystä.

Ensinnäkin rikoksia aktiivisesti tekevät henkilöt ovat todennäköisesti kontrollijärjestelmän, siis poliisin ja rikosseuraamusten (tai sosiaalitoimen) tuttuja. Heihin voidaan vaikuttaa viralliskontrollin, esimerkiksi rangaistusten ja hoidon, avulla ja kautta. Myös ennalta ehkäisevät yhteistyömallit, joissa poliisi on mukana ja jotka kohdistetaan tunnettuihin rikosaktiivisiin, ovat esimerkkejä tästä. Toistuvasti uhriksi joutuvien suojaaminen on myös järkevää; lähestymiskielto ja yrityslähestymiskielto ovat kriminologian faktojen kannalta perusteltuja toimia.

Toiseksi keinot, jotka kohdistuvat rikosaktiivisiin henkilöihin, voivat olla kustannustehokkaampia kuin koko väestöön kohdistuvat toimet. Joskus näkee väitettävän, että rangaistusjärjestelmä on erityisen kallis. Sen kautta vaikuttaminen voi kuitenkin olla tehokkaampaa kuin koko väestöön tai laajoihin riskiryhmiin kohdistuvat toimet. Ennalta ehkäisyn alueellinen keskittäminen voi olla järkevää.

Kolmas näkökohta liittyykin alueiden erilaisiin tilanteisiin ja asukkaiden kokemuksiin. Yksi oikeustajuntatutkimusten rajoituksista on, että ne ovat usein koko maan kattavia. Vastaajissa on paljon henkilöitä, joiden asuinalueella rikoksia on vähän. Rikosvahingot kasaantuvat alueille, joissa tehdään ja koetaan paljon rikoksia. Olisikin kiinnostavaa tehdä oikeustajuntatutkimus suurten kaupunkiemme huonompiosaisilla alueilla.

Kohdentamisen merkitys
Poliisin ennalta ehkäisevällä kohdennetulla toiminnalla on rikollisuutta vähentävää vaikutusta. Myös rikostutkinnan keinojen kehittyminen vähentää rikollisuutta. Mistä tämä johtuu? Todennäköisesti siitä, että poliisi saa niiden avulla aktiivisia rikollisia rangaistusten piiriin. Näin inkapasitaatio- eli estämisvaikutus vähentää rikollisuutta.

On myös mahdollista, että kiinni jäämisen riski on vaikuttanut aktiivisiin rikollisiin niin, että he ovat tehneet vähemmän rikoksia. Selvitysasteen pitäminen korkeana on olennaista. Poliisin ja rikosseuraamusjärjestelmän riittävien (nykyistä suurempien) henkilöstöresurssien turvaaminen on tärkeää.

Vakavien rikoskeskittymien torjunnassa on käytetty kohdennetun pelotteen (focused deterrence) menettelyjä. Ne yhdistävät yhteisöllisiä toimia tehostettuun kontrolliin ja valvonnasta kommunikointiin, suoraan rikosaktiivisille yksilöille ja ryhmille. Toimet kohdistetaan aktiivisimpiin rikollisiin.

Kasaantuneesti rikosaktiiviset tietävät keskivertoa paremmin, miten rangaistusjärjestelmä toimii. Olisi tarpeen tutkia enemmän sitä, miten rikosaktiiviset käyttävät tietämystään toiminnassaan.

Rikosten keskittyminen on esimerkki oikeasta kriminologisesta faktasta, joka kannattaisi ottaa aiempaa enemmän huomioon kriminaalipolitiikassa. Kannattaa pyrkiä vaikuttamaan yksilöihin, jotka tekevät eniten ja vakavampia rikoksia, ja suojamaan toistuvasti rikoksista kärsiviä yksilöitä ja kohteita.

Janne Kivivuori
Kirjoittaja on kriminologian professori Helsingin yliopistossa

Kriminologian faktoista, osa 2: Voidaanko historiasta ottaa oppia kriminaalipolitiikalle?

Viime syksynä julkisuudessa esiintyi väite, että rangaistusten tehottomuus on kriminologinen fakta. Kuten edellisessä blogissani (”Onko rangaistuksilla vaikutusta?”) totesin, uuden tutkimuksen kokonaisuus tukee sitä, että rangaistuksilla on vaikutuksia. Niiden luonne ja voimakkuus riippuvat rikoslajista, rangaistuista yksilöistä ja rangaistusten lajista ja annostelusta.

Mistä ajatus rangaistusten tehottomuudesta sitten on peräisin? Näkemystä on tuettu Suomessa ainakin historiallisilla vertailuilla. Niissä rinnastetaan vankiluvun kehitys ja rikollisuuden kehitys jonakin menneisyyden ajanjaksona. Siitä on päätelty, että vankien määrä (rangaistusankaruus) ei vaikuta rikollisuuteen.

Oikeushistoriassa ja historiallisessa kriminologiassa tehdään maassamme hyvin korkeatasoista perustutkimusta. Sen arvoa ei tarvitse perustella välittömän soveltamisen hyödyillä. Käsittelen tässä yksinomaan kysymystä, missä määrin historiallisten aikasarjojen vertailuista voidaan päätellä rangaistuksen vaikutuksia nykyhetkessä.

Historiallisten yleistysten ongelmia
Rangaistusten vaikuttavuus voi vaihdella historiallisesti. Se voi siis olla erilaista 1800-luvulla, 1970-luvulla ja nykyään. Seuraavassa on nostettu esiin muutamia mahdollisia tekijöitä, jotka voivat johtaa tähän.

1 Suomi poikkesi muista pohjoismaista pitkän valtiollisen kriisikauden seurauksena 1900-luvun alusta aina 1970-luvulle asti. Tämän ajan kontrollivaikutuksia ei voi välttämättä yleistää normaaliaikoihin.

2 Väestön ominaisuudet muuttuvat. Koulutus- ja elintaso ovat kohonneet, peruskoulu on toiminut ylisukupolvisesti.

3 Rikollisuuden syiden selitysosuus muuttuu historiallisesti, ja samalla yksilöiden suhde sanktioihin. Esimeriksi köyhyyden rooli rikollisuuden syynä on vähäinen ja todennäköisesti vähäisempi kuin aiemmin.

4 Rangaistukset muuttuvat. Nimellisesti sama rangaistus, kuten vankeus, on sisällöllisesti nykyään hyvinkin erilainen kuin ennen, esimerkiksi kuntouttavampi ja hoidollisempi.

5 Vangeissa on eri rikoslajeja painottavia, eri ikäisiä, ja persoonallisuudeltaan erilaisia yksilöitä. On mahdollista, että rangaistukset vaikuttavat joihinkin enemmän kuin toisiin ilman, että tämä näkyy kokonaiskuvaajissa.

6 Jos kontrollin osumatarkkuus rikosaktiivisimpaan ryhmään paranee, pienemmän rikollismäärän inkapasitoinnilla saavutetaan samat tai paremmat rikollisuuden estämisvaikutukset.

7 Rikollisuuden kansainvälistyminen ja kyberrikollisuus voivat liittyä sen rationalisoitumiseen.

Haasteita on myös käyrävertailujen mittareissa. Koko maan tasoisten kuvaajien merkitys ja validiteetti voivat muuttua ajassa. Lähdekriittisistä ja edellä lueteltujen kaltaisista yhteiskunnallisista syistä on varsin pulmallista tehdä yleistäviä suosituksia historiallisten tutkimusten pohjalta.

Historian tärkeä anti
Paradoksaalisesti yleistämisen ongelmat ovat samalla historiallisen tutkimuksen vahvuuksia. Kontrollihistorian vahvin anti on historiallisuuden tunnistamisessa: miten tietty ajallinen ja paikallinen konteksti vaikuttaa rikollisuuden profiiliin, syihin ja rangaistusten vaikutukseen, juuri siinä ajassa.

Kriminologiassa on viime aikoina puhuttu siitä, että ”milloin” on yhtä tärkeä kuin ”kuka”. Esimerkiksi vangin vapautumisen ajankohta voi vaikuttaa uusimisen riskiin. Eri aikoina vapautuvat vangit vapautuvat erilaisiin suhdanteisiin ja pitkässä vertailussa hyvinkin erilaisiin yhteiskuntiin.

Mitä pidemmälle taaksepäin mennään, sitä varovaisemmin tuloksia voidaan soveltaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Edes 1960-luvulla rikollisuudessamme ei ollut kyberrikollisuutta eikä nykyisenlaista kansainvälisyyttä.

Kontekstiherkkä historia voi tuottaa arvokkaita hypoteeseja rangaistusten ja kontrollin vaikutusten tutkimukselle. Miten rikosaallot saatiin loppumaan? On viitteitä siitä, että kontrollin tehostaminen on voinut toimia. Kannattaisi tutkia tarkemmin, voiko maamme henkirikollisuuden väheneminen viimeisen parin vuosikymmenen aikana johtua joiltakin osin tuomioiden pidentämisestä.

Tutkimuksen näyttötaso
Nykyään empiiristen tutkimusten näyttötasoilta vaaditaan entistä enemmän. Tutkimuksen olisi hyvä pystyä erottamaan korrelaatio ja syysuhde. Menetelmien kehittyessä on puhuttu uskottavuusvallankumouksesta.

Siksi on kummallista, jos historiallisten tutkimusten pohjalta esitetään vahvoja mielipiteitä siitä, miten rangaistukset nyt tai yleensä vaikuttavat yksilöihin. Meillä tutkitaan vähän rangaistusten vaikutuksia, ja siitä vähästä isohko osa on nojannut historialliseen analogiapäättelyyn.

Maan tasoisten historiallisten trendien vertailusta ei voida johtaa yleistystä, jonka mukaan rangaistuksilla ei ole nyky-yhteiskunnassa vaikutusta yksilöiden käyttäytymiseen. Se, onko rangaistuksen todennäköisyydellä, ankaruudella ja estävyydellä vaikutusta, edellyttää uutta dataa, yksilötason analyysia ja vahoja tutkimusasetelmia.

Janne Kivivuori
Kirjoittaja on kriminologian professori Helsingin yliopistossa

Kriminologian faktoista, osa 1: Onko rangaistuksilla vaikutusta?

Viimeaikaisissa julkisessa keskustelussa on viitattu “kriminologiseen perusfaktaan”, jonka mukaan rangaistusten koventaminen ei vähennä rikollisuutta (HS 19.12.2022). Mutta onko tällaista yleistävää faktaa olemassa?

Rangaistukset voivat vaikuttaa muodostamalla ennalta ehkäisevää pelotetta, vähentämällä rikosten uusimista rangaistuksen jälkeen, ja estämällä tai vaikeuttamalla rikosten tekemistä vankeuden tai valvonnan avulla.

Kriminologinen tutkimus antaa tukea kaikille näistä. Vahvaa näyttöä on kohdennetun poliisitoiminnan suotuisasta vaikutuksesta. Mutta myös rangaistusankaruudella on havaittu vaikutusta käyttäytymiseen. Hankalinta on löytää empiiristä tukea näkemykselle, jonka mukaan rikoslaki vaikuttaa vähitellen moraaliin.

Takavuosina saatiin usein tutkimustuloksia, joiden mukaan rangaistukset jopa lisäävät tuomitun myöhempää rikollisuutta. Puhuttiin leimaamisesta. Uudessa pohjoismaisessa tutkimuksessa on saatu myös positiivisempia tuloksia rankaisemisen vaikutuksista. Mistä tulosten muutos johtuu?

Huomio syihin
Ensinnäkin kyse on siitä, että tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet. Aiemmin tutkittiin enemmän korrelaatioita, nykyään pyritään pureutumaan syihin. Rangaistuksen vaikutuksia ei voi tutkia vertailemalla eri rangaistuksia saaneita ryhminä. Esimerkiksi vankilaan valikoituu törkeämpiä rikoksia tehneitä kuin yhdyskuntaseuraamuksiin.

Seuraamusjärjestemässä henkilöitä valikoituu eri rangaistuslajeihin sen mukaan, onko heillä edellytyksiä suorittaa rangaistus vapaudessa. Vankeudessa ja yhdyskuntaseuraamuksissa olleiden uusintarikollisuuden ryhmätasoinen vertailu on siksi harhaanjohtavaa. Sama koskee suljettujen ja avolaitosten vertailua.

Vahvoissakin tutkimusasetelmissa on yleensä saatu tulos, että  yhdyskuntaseuraamuksen vaikutukset ovat parempia kuin vankeuden. Rangaistuksen ”annostelua” koskevat tulokset ovat monisyisempiä. Kun uusissa tutkimuksissa on pyritty vertailemaan vertailukelpoisia henkilöitä, vankeuden keston haitallisuus on voinut hävitä. Lyhyempään ja pidempään vankeudessa olleet eivät siis välttämättä eroakaan uusintarikollisuuden suhteen.

Pohjoismaisissa tutkimuksissa on jopa viitteitä rikosten uusimisen vähenemisestä rangaistuksen kautta eräissä osaryhmissä. On myös havaittu, että tuomiosta istuttavan vankeusajan osuuden pidentäminen kohensi vankien terveyttä vankeuden jälkeen.

Pohjoismaiset olosuhteet
Uudenlaiset havainnot ovat pääosin peräisin pohjoismaista. Ne koskevat siis vankilaoloja, joissa kuntoutusta ja terveydenhuoltoa annetaan. Vankilaoloja tulisi siis meilläkin edelleen parantaa ja kehittää hoidolliseen suuntaan. Tulokset koskevat myös täkäläisiä rangaistuksen kestoja. Vankeuden annostelun vaihtelua mitataan pikemminkin kuukausissa kuin vuosissa.

Kolmanneksi uusissa tuloksissa lienee kyse myös järkevästä yhdyskuntaseuraamusten käytöstä. Kun yhdyskuntaseuraamuksia käytetään runsaasti, vankeuteen jäävät vakavimpia rikoksia tehneet (estämisvaikutus), ja ne, jotka hyötyvät vankeudessa saatavasta terveydenhuollosta ja kuntoutuksesta (erityisestävä vaikutus). Kuntouttavan vankeuden positiiviset vaikutukset saattavatkin koskea osaryhmiä, joiden siteet työelämään olivat heikkoja ennen vankeutta.

Yleistävästä puheesta tutkimukseen
Yleistävä puhe kriminologisesta ”faktasta”, jonka mukaan rangaistuksilla ei ole vaikutusta, on vanhanaikaista. Tutkimuksen tulokset tiedetään vasta kun on tutkittu, ei koskaan etukäteen. Kannattaa myös kiinnittää huomio uusimpaan, vahvoihin asetelmiin perustuviin ja samankaltaisissa yhteiskunnissa tehtyyn tutkimukseen. Yhteiskunnan muuttuminen voi muuttaa rangaistusten vaikutuksia.

Sanktioankaruuden muutosta (rangaistusten lieventämistä tai ankaroittamista) ei empiirisen tutkimuksen perusteella kannata poistaa kriminaalipolitiikan työkalupakista. Rangaistuksen vaikutuksista ei ylipäätään ole järkevää puhua yleisellä tasolla. Eihän lääketieteessäkään keskustella siitä, toimiiko jokin lääke kaikkiin sairauksiin. Pikemminkin tutkitaan, toimiiko tietty lääke tiettyyn sairauteen, mikä on sopiva annos, ja onko haittoja.

Samoin kuin sairauksissa, myös rikollisuudessa voi myös ilmetä uusia ongelmia. Esimerkiksi nuorten ryhmäkäyttäytymiseen liittyvät rikollisuusongelmat voivat sisältää uusia piirteitä. Uusiin rikollisuuden haasteisiin ei välttämättä voida vastata entisin keinoin ja toistamalla vanhoja oppeja.

Järjestöjen ennalta ehkäisevää toimintaa tutkitaan Suomessa melko paljon. Sen sijaan rangaistusten vaikuttavuutta tutkitaan aivan liian vähän. Vaikutustutkimuksen puutteesta ei voi päätellä, että vaikutusta ei ole. Kriminaalipolitiikkamme rationaalisuudessa ja tutkimusperustaisuudessa onkin toivomisen varaa. Rangaistusten vaikutusten hyvin nopea kieltäminen vaikuttaa tunnepohjaiselta reaktiolta.

Janne Kivivuori, kriminologian professori

Seuraava jakso: Voidaanko historiasta ottaa oppia kriminaalipolitiikalle?