Kriminologian faktoista, osa 4: Onko sosiaalipolitiikka parasta kriminaalipolitiikkaa?

Suomalaisessa kriminaalipoliittisessa keskustelussa esiintyy yllättävän paljon ”kriminologisia faktoja”, joilla on puutteellinen empiirinen perusta. Yksi tällainen on iskulause, jonka mukaan ”sosiaalipolitiikka on parasta kriminaalipolitiikkaa” (esim. Long Play 3.3.2023).

Hokeman on tiettävästi keksinyt saksalainen juristi Franz von Liszt 1800-luvun lopussa, aikana, jolloin rautakansleri Otto von Bismarck oli aloittanut hyvinvointivaltion rakentamista. Mutta onko se nykyään pätevä väite, ja mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Moderni kansalaisuskonto?
Olen saanut suomalaisesta asiantuntija- ja virkamieskeskusteluista joskus vaikutelman, että kriminaalipolitiikassa pitäisi käyttää ensi linjassa kaikkia muita keinoja kuin oikeus- ja sisäministeriön hallinnonalan omaa työkalupakkia.

Sosiaalipolitiikan kaikkivoipaisuuden korostaminen liittynee tähän. Siitä on tullut eräänlainen kansalaisuskonto, civic religion. Sosiaalipolitiikan rikollisuusvaikutusten epäily, tai näytön perään kysyminen, herättää hämmennystä.

Professori Sakari Melander kirjoitti osuvasti väitöskirjassaan, että rikosoikeudellisessa lainvalmistelussa sosiaalipolitiikkaan viittaaminen on tarkoittanut asiallisesti ”kriminalisoimatta jättämistä ilman nimenomaisen vaihtoehdon esittämistä”.

Aktivoinnin tärkeys
Samoin kuin rangaistuksista puhuttaessa, myöskään sosiaalipolitiikasta ei pitäisi puhua yleisellä tasolla. Lause ”sosiaalipolitiikka on parasta kriminaalipolitiikkaa” on kuin sanoisi, että ”politiikka on parasta politiikkaa”. On kysyttävä, mitkä täsmälliset sosiaalipoliittiset toimet vaikuttavat rikollisuuteen.

Kriminologi Karoliina Suonpään johtamassa, viime keväänä päättyneessä tutkimushankkeessa selvitettiin, mitä näyttöä on erilaisten sosiaalipoliittisten toimien rikollisuusvaikutuksista pohjoismaisissa yhteiskunnissa. Tulosten mukaan vaikuttavaa on ennen muuta aktivointi. Väkivallan vähentämisessä on siis järkevää (a) kohdentaa toimia rikosaktiivisiin yksilöihin ja (b) liittää mahdollinen taloudellinen tuki sitoviin velvoitteisiin.

Meilläkin äkillisen tulonmenetyksen kompensointi vähentänee omaisuusrikoksia. Sen sijaan kehittyneissä hyvinvointivaltioissa pelkkä tulonsiirtojen lisääminen ei näytä juurikaan auttavan ainakaan väkivallan ehkäisyssä. Kyse on yhteiskunnallisesta kontekstista. Monissa muissa maailman maissa tulonsiirtojen lisääminen voisi vähentää väkivaltaa ja muita rikoksia.

Voidaankin esittää hypoteesi, että tulonsiirtojen rikollisuusvaikutus laskee niiden noustessa. Tämä johtuu siitä, että ”jäljellä oleva” rikollisuus heijastaa muita tekijöitä kuin köyhyyttä. Näitä muita rikollisuuden syitä ovat esimerkiksi yksilötason rikosalttius, päihde- ja muut ongelmat, rationaaliset päätökset toimia ammattimaisesti rikollisuudessa, sekä nuorisokulttuurin muodit.

Kriminaalipolitiikan rationaalisuudessa puutteita
Sosiaalipoliittiseen ajattelutapaan saattaa edelleen vaikuttaa 1960-luvulla muodikkaaksi tullut ajatus, että apuun ei saisi liittää kontrollia, ”paternalismia”, ”pakkoauttajia” tai ”hoitoideologiaa”.

Tutkimukset viittaavat kuitenkin siihen, että sosiaaliseen apuun tulisi liittää kontrollia, jos halutaan vaikuttaa rikollisuuteen. Vastaavasti kontrolliin, myös rangaistuksiin, on tärkeää liittää kuntoutusta ja hoitoa.

Ajattelemme mielellään, että kriminaalipolitiikkamme on erityisen rationaalista. Sosiaalipolitiikkaan viittaaminen retorisena keinona, jolla halutaan välttää huomion kohdistuminen rangaistusjärjestelmään, ei kuitenkaan ole rationaalista. Yleistävä puhe sosiaalipolitiikasta parhaana kriminaalipolitiikkana on tyhjää.

Emme vielä tiedä riittävästi, mitkä sosiaalipolitiikan keinot vaikuttavat rikollisuuteen – ja erityisesti vakavimpiin tekoihin. Suonpään tutkimus osoitti, että oppivelvollisuuden pidentäminen ja työttömien aktivointi purivat tehokkaammin omaisuusrikoksiin kuin väkivaltaan. Kriminaalipolitiikan tutkimuksessa olisi tarpeen tarkastella eri sosiaalipoliittisten keinojen rikosvaikutuksia vahvoin asetelmin, jotka mahdollistavat syysuhteiden toteamisen.

Emme toisaalta myöskään tiedä riittävästi rangaistusten vaikutuksista, koska niidenkin vaikutuksia nyky-yhteiskunnassa on tutkittu liian vähän vahvoilla asetelmilla. Onkin absurdi tilanne, jos vertaamme sosiaalipolitiikan oletettuja hyviä vaikutuksia rangaistusten oletettuihin haitallisiin vaikutuksiin. Tällä hetkellä kriminaalipolitiikkamme tutkimusperustaisuus ja ”vaihtoehtotietoisuus” on osin illuusio.

Mutta onko hyvinvointivaltion puolustajien pelättävä, mitä tuloksia sosiaalipolitiikan rikosvaikutusten tutkimus tuo tullessaan? Jos esimerkiksi tulonsiirrot eivät vähennä väkivaltaa, onko niistä luovuttava? Tällainen johtopäätös olisi tietenkin väärä. Hyvinvointivaltion oikeutus on moraalinen, se ei riipu rikollisuusvaikutuksista. Kriminologit voivat siis rentoutua ja tutkia ennakkoluulottomasti kriminaalipolitiikan eri toimien vaikutuksia.

Janne Kivivuori

Kirjoittaja on kriminologian professori Helsingin yliopistossa

Asiasanat: kriminaalipolitiikka, sosiaalipolitiikka, vaikuttavuus, arviointi, kriminologia