Maiju Wuokko: Loputtomat kihlajaiset -teos nyt julkaistu

Pitkät kihlajaiset -hankkeemme huipentui Loputtomat kihlajaiset -teoksen julkistamiseen torstaina 23.1.2020.

Loputtomat kihlajaiset -teoksen kirjoittajakunta
Loputtomat kihlajaiset -teoksen kirjoittajakunta julkistamistilaisuudessa 23.1.2020. Kuvaaja: Marie Vatjus.

Samana päivänä tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta tammikuun kihlauksesta. Se oli Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton talvisodan keskellä antama julkilausuma, jossa järjestöt tunnustivat toinen toisensa ja lupasivat jatkossa selvittää työmarkkinakysymyksiä yhdessä neuvottelemalla.

Tästä melko vaatimattomasta alkupisteestä työmarkkinakeskusjärjestöjen suhde lähti kehittymään ja syvenemään vuosikymmenien kumppanuudeksi ja yhteiseloksi.

Kirjamme nimi ”Loputtomat kihlajaiset” viittaa tietysti näihin alkuperäisiin kihloihin, mutta sillä on myös muita merkityksiä.

Mielestämme suomalainen työmarkkinahistoria on kuin jatkumistaan jatkuvat juhlat. Pois ei pääse lähtemään, vaikka haluaisikin – ja moni, viime aikoina varsinkin työnantajapuoli, on sitä myös yrittänyt. Toisaalta tilaisuus on vain kutsuvieraille. Juhlapöydästä on työnnetty sivuun eri aikoina esimerkiksi kommunistit, toimihenkilöt, yrittäjäjärjestöt – ja puolet työvoimasta, eli naiset.

Kunniapaikoilla ovat itseoikeutetusti istuneet SAK ja STK sekä sen seuraajat TT ja EK, suomalaisten työmarkkinajärjestöjen suurimmat ja kauneimmat. Kirjassamme annamme äänen muillekin toimijoille, mutta näiden kahden suhde kulkee kirjan punaisena lankana.

Tässä suhteessa riittääkin käänteitä: sekä seesteisiä onnen ja yhteisymmärryksen hetkiä että raastavia riitoja ja vakaita eroaikeita.

Julkistamistilaisuuden yleisöä
Julkistamistilaisuuden yleisöä Tiedekulman Think Loungessa. Kuvaaja: Henrik Tala.

Työmarkkinapolitiikka saattaa ensiajattelemalta kuulostaa hieman puisevalta ja teknisluontoiselta. Sellaistakin se toki on, mutta myös täynnä suuria tunteita, intohimoja ja draamaa. Lisäksi työmarkkinapöydissä päätetään meidän kaikkien elämään vaikuttavista asioista, kuten palkoista, työajasta, lomista ja vapaista, työttömyysturvasta ja eläkkeistä. Työmarkkina politiikka koskettaa siis meistä jokaista.

Jotta työmarkkinahistoria tuntuisi juuri niin kiehtovalta ja merkitykselliseltä kuin se ansaitsee, olemme tietoisesti viljelleet kirjassa parisuhdevertauksia otsikoinneissa ja tekstin seassa. Kirjan osatkin seuraavat parisuhdekertomuksen kaarta.

I osa on nimeltään Järkikihlaus. Se kattaa tiiviisti työmarkkinasuhteiden esihistorian, mutta keskittyy erityisesti SAK:n ja STK:n kosiskelu- ja tutustumisvaiheeseen talvisodasta vuoden 1956 yleislakkoon.

II osa, Riitaisa liitto, käy läpi seuraavat 35 vuotta. Niiden aikana suhde vasta vakiintui, mutta alkoi samalla jo rakoilla. Vaihetta voisi luonnehtia nahistelun sävyttämäksi, arkiseksi yhteiseloksi.

III osa on nimeltään Erotaanko? ja se tulee 1990-luvun taitteesta niin lähelle nykypäivää kuin historiantutkimus suinkin voi. Tässä viimeisessä osassa suhde näyttää päättymättömältä eron tekemiseltä, jossa toinen osapuoli on jo päättänyt lähteä mutta ei vain saa otettua lopullista eroa.

Työnantajapuolen eroaikeissa ei ole mitään uutta, vaan niitä on elätelty jo kymmeniä vuosia, mutta Elinkeinoelämän Keskusliitto vaikuttaa nyt määrätietoisemmalta kuin koskaan ennen. Tutkimustulostemme valossa emme silti vieläkään uskalla julistaa juhlia päättyneiksi: aina ennen niitä on vastaavista julistuksista huolimatta sittenkin jatkettu.

Tervetuloa siis Loputtomiin kihlajaisiin ja antoisia lukuhetkiä kirjamme parissa!

http://www.siltalapublishing.fi/kirja/416/

Maija Absetz: Työmarkkinajärjestöt työttömyysturvaa säätämässä

Oheisessa tekstissä käsittelen työmarkkinajärjestöjen asemaa lainsäädäntöprosessissa. Tarkastelun kohteena on vuoden 1984 työttömyysturvauudistus, jossa työttömyystuista tuli verotettavaa tuloa, nykyiset nimet ”ansioturva” ja ”perusturva” lanseerattiin ja rinnakkaiset työttömyysturvajärjestelmät asetettiin saman lain alle. Työmarkkinoiden keskusjärjestöt olivat mukana työttömyysturvan uudistusprosessissa heti sen ensiaskeleista lähtien. Lakivalmistelu aloitettiin työttömyysturvakomiteoissa, joissa molempien keskusjärjestöjen edustajia oli kirjoittajina ja asiantuntijoina.

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK) asetti työttömyysturvan uudistustavoitteen osaksi kevään 1984 palkkaneuvotteluja, joskin työajan lyhentäminen ja työsuhdeturva olivat keskusjärjestölle tärkeämpiä tavoitteita. Kalevi Sorsan hallituksen ratkaisu oli tukea jumiin jääneitä palkkaneuvotteluja nimittämällä selvitysmies Matti Pekkanen riitapukareiden väliin. Hallitus kosi SAK:ta lupaamalla työttömyysturvalain ja STK:ta lupaamalla lakkosakkojen korotuksen.

Helsingin Sanomat uutisoi 7.5.1984 ”Esitys ehkä viikonvaihteessa”, että Pekkanen ”melkein puhtaan matemaattisesti halkaisi riidan keskeltä” keskusjärjestöjen vaatimusten välillä. Saman päivän lehdessä otsikolla ”Järki voitti” Hämeen Sanomat raportoi, että mikäli SAK kieltäytyisi sopimuksesta, syntyisi suuri railo SDP:n ja SAK:n välille – olihan sosiaalidemokraattinen pääministeri ottanut selkeän kannan sopimuksen hyväksymisen puolesta. Koska pitkään toivotut laadulliset uudistukset – työttömyysturva ja työajan lyhennys – olivat pelissä, SAK:lla oli liikaa menetettävänä.

Vuoden 1984 tulopoliittinen kokonaisratkaisu, joka oli voimassa vuoteen 1986 asti, hyväksyttiin työmarkkinajärjestöjen kesken Pekkasen ehdottaman ratkaisun mukaan. Palkkoja korotettiin yhteensä 6,8 prosenttia, työaikaa lyhennettiin ja vastapainoksi laittomista lakoista määrättäviä hyvityssakkoja korotettiin. Työttömyysturvan peruspäivärahan summaksi tuli 70 markkaa päivässä ja ansio-osan kattavuudeksi 45 prosenttia palkasta. 10.3.1984 Helsingin Sanomien toimittaja Anu Seppälä kirjoitti jutussa ”Kouliintunut kovis”, että SAK:n puheenjohtaja Pertti Viinanen pärjäsi hyvin tuponeuvotteluissa: ”Vähintään tasapelin hän tietää nyrkkeilleensä ja selvittäneensä tien raskaan sarjan politiikkaan.”

SAK harmitteli lakkosakoista, jotka korotettiin kertarysäyksellä kymmenkertaisiksi ja STK muistutti palkankorotusten inflatorisesta vaikutuksesta. Valitusten vyörytessä pääministerille, Sorsa tulkitsi 12.4.1984 Helsingin Sanomien jutussa ”Hallitus haluaa Pekkas-lait valmiiksi ennen kesälomia”, että loppujen lopuksi ratkaisu lienee tasapainoinen kun ”tässä näyttäisi nyt vallitsevan tyytymättömyyden tasapaino eri osapuolten näkemysten välillä”.

Kuvakaappaus Helsingin Sanomista 6.3.1984.

Kolmikantaiset päätökset eivät kuitenkaan yksin riittäneet, sillä hallitusten lupausten tuli läpäistä vielä eduskunnan raati. Päätökset eivät menneet siellä mukisematta läpi. Miksi eduskunnassakin oltiin tyytymättömiä?

Eduskunta perästähuutelijana

Helsingin Sanomien toimittaja Janne Virkkusen mukaan 10.3.1984 jutussa ”Hallituksen nelinpeli vallasta” kevään tuloneuvotteluissa oli kyse vallan jaosta: ”Kysymys on vallan tasapainosta Mauno Koiviston Suomessa. Kysymys on Sdp:n vallasta. Kysymys on Keskustapuolueen ja kokoomuksen suhteesta eli siitä, kumpi on ei-sosialistien keskeinen puolue ja linjanvetäjä.”

Osin valtataistelusta lienee ollut kyse, kun hallituksen keskiryhmät antoivat yhteisen tiedonannon SDP:n tukemaa työttömyysturvaa vastaan tammikuun lopussa. Hallituksen kokoonpanosta Keskusta, RKP ja SMP julistivat yhdessä ohjelman, jossa ne vastustivat ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Jotta muut hallituspuolueet saatiin mukaan, Pekkas-paperin työvoiman liikkuvuutta koskeva ehto muutettiin hallituksen esityksessä lievemmäksi. Helsingin Sanomien 3.4.1984 julkaisemassa tekstissä ”Työnantajat napisevat”, STK syytti muutoksia hallituksen esitykseen Pekkas-paperin vesittämiseksi ja varoitteli poikkeaman aiheuttavan särön hallituksen ja etujärjestöjen yhteistyöhön.

Vuoden 1984 valtiopäiväkeskusteluissa kansanedustajat kokivat kätensä sidotuiksi jo siinä vaiheessa, kun hallituksen esitys työttömyysturvalaiksi annettiin eduskunnalle 6.4.1984. Eduskunnan jäseniä harmitti huomata, että päätökset tunnuttiin tehtävän muualla. SKDL:n edustaja Niilo Koskenniemi ilmaisi happamasti, että kun ”’jossain on jo päätetty’ tai ’jossain on sovittu’ tarkoittaa, – -, että mitään muutoksia ei tulla sallimaan.”

Muutoksia saatiin läpi valiokuntakäsittelyissä, mutta ne eivät hiljentäneet työmarkkinajärjestöjä kritisoivia kansanedustajia. SMP:n edustaja valitti eduskunnan asemaa kumileimasimena työmarkkinajärjestöjen politiikalle. Tulosovittelija kiisti kaikki eduskunnan ohittamissyytökset vastaamalla Helsingin Sanomissa 6.3.1984 otsikon ”Pekkanen ja Sorsa tyytyväisiä” alla, että ”Eduskuntaa ei ole ohitettu kuin muutaman kerran autolla.”

Hallituspuolueista vain SDP kehui työmarkkinajärjestöjen roolia lain edistäjänä. Se piti uudistusta osoituksena järjestäytyneiden työntekijöiden solidaarisuudesta ja vastuunkannosta kaikkia työttömiä kohtaan. Sosiaaliministeri Vappu Taipale huomautti valtiopäiväkeskusteluissa, että olisi järjetöntä tehdä suurta poliittista uudistusta kuulematta ”merkittäviä osapuolia” ja niiden asiantuntemusta – olivathan ne myös mukana rahoituksessa. SDP sai sivustatukea Kokoomukselta, joka piti uudistusta lähes kaikin puolin onnistuneena ja työmarkkinoiden roolia perusteltuna.

Eduskunnalla oli viimeinen sana lakien hyväksymisessä, mutta käytännössä hallituksen hyväksymien lakien täystyrmäys olisi heikentänyt myös eduskunnan valtaa ja uskottavuutta. Erityisen kirpeän vastaanoton valtiopäivillä sai Matti Pekkasen Helsingin Sanomissa 1.6.1984 julkaistu moite aiheesta ”Muuttopakko lieveni”, jonka mukaan eduskuntaa ei voinut ottaa vakavasti huomioon sopimuksia tehtäessä, sillä se oli mennyt muuttamaan työttömyysturvaa liikaa työmarkkinaosapuolten sopimuksesta. Valtiopäivillä SKDL:n kiivain äänitorvi, Marjatta Stenius-Kaukonen vastasi tulisesti, että ” – – Pekkanen ei ole ymmärtänyt eduskunnan asemaa ainoana lakia säätävänä elimenä tässä maassa.” Myös Pekkas-ratkaisun vahvin kannattaja SDP huomautti edustajiensa suulla, että Pekkas-paperi ei sentään saanut rajoittaa suorien epäkohtien korjausta.

Helsingin Sanomat kommentoi 30.6.1984 pääkirjoituksessaan, että Pekkas-laeista juuri työttömyysturvaa muutettiin kaikista eniten. Helsingin Sanomain toimitus näki muutosten taustalla eduskunnan halun näpäyttää hallitusta ja etujärjestöjä päätöksenteon monopolisoinnista. Tämä toimituksen mukaan ”osoitti aiheettomiksi puheet eduskunnan toimimisesta pelkkänä kumileimasimena tuloratkaisuissa ja hallituksen esityksiä käsiteltäessä.”

Mukinoiden säestämänä työttömyysturvalaki hyväksyttiin eduskunnassa 29.6.1984.

SDP muistutti valtiopäivillä työmarkkinajärjestöjen peukalointia kritisoivia tahoja, että uudistusta ei ollut aikaisemmin saatu läpi yrityksistä huolimatta. Kun SAK otti tavoitteekseen työttömyysturvan uudistuksen osana laadullisia tavoitteitaan, oli työttömyysturva tuponeuvottelujen yksi vipu. Ylimääräisellä vipuvoimalla hallitus saattoi tarjota porkkanaa työntekijöille ja vaatia samalla inflaatiotavoitteissa pysymistä. Työttömyysturvalaki oli osa kokonaisratkaisua, jossa yhden osapuolen voitto yhdessä asiassa maksoi myönnytyksen toisaalla. Kun pelissä oli työntekijöille työttömyysturva osana laadullisia uudistuksia, työnantajille lakkosakkojen korotukset ja hallitukselle inflaation hillintä, niin lopulta tarjouksesta tuli niin houkutteleva, että siitä ei voinut yksikään osapuoli kieltäytyä.

Lähteet: Pohjana tekstille ovat Helsingin Sanomien uutiset ja vuoden 1984 valtiopäivämietinnöt. Tutkimustieto perustuu Tapio Bergholmin tutkimuksiin teoksessa Laatua ja vapaa-aikaa – tulopolitiikan aika II. Teksti on muokattu ote Pro gradu -tutkielman käsikirjoitusversiosta.

Kirjoittaja Helsingin yliopiston maisterivaiheen opiskelija, joka toimi keväällä 2019 Pitkät kihlajaiset -hankkeessa tutkimusavustajana. Hän kirjoittaa graduaan Suomen 1984 työttömyysturvalaista ja siihen liittyvistä reiluuskäsityksistä, unohtamatta taustalla myllertävää poliittista valtakamppailua, jossa tutut työmarkkinatoimijat ja tupot vilahtelevat.

Maiju Wuokko: Tervetuloa teatteriin!

Menneiden vuosikymmenten suomalaiset kutsuttiin säännöllisesti eturivin paikoille seuraamaan tupo-teatteria.

Pääosaa esittivät palkansaajien SAK ja työnantajien STK. Sivurooleja jaettiin toimihenkilöjärjestöille ja muille työnantajajärjestöille. Joinakin vuosina myös hallitus oli suuressa roolissa. Koko kansakunnan huomio kohdistui tupo-näyttämöön, jolla työmarkkinaosapuolet neuvottelivat seuraavasta keskitetystä ratkaisusta.

Keskitetyt tupot olivat 1970–1980-luvuilla kansallinen prioriteetti, ja niiden solmimista odotettiin henkeä pidätellen. Keskitetyn ratkaisun raukeaminen ja neuvottelujen siirtyminen liittotasolle oli kauhistus, jota pyrittiin viimeiseen asti välttämään. Työnantajien edustajat varoivat visusti päätymästä syypääksi keskitetyn ratkaisun kaatumiselle. Syntipukiksi päätymisen riskiä saatettiin jopa käyttää STK:n hallituksessa argumenttina sille, miksi työnantajajärjestön kannatti asettua ratkaisun hyväksymisen taakse.

Työnantajajohtajat kokivat tupo-neuvottelujen saaman suuren julkisen huomion häiritseväksi. STK:n puheenjohtaja Erkki Partanen kuvaa muistelmissaan, miten television, radion ja sanomalehtien edustajat seurasivat herkeämättä neuvottelujen kulkua viikkokausien ajan:

”Joka ainoana iltana esitettiin televisiossa eräänlainen näytelmä, jossa koetettiin tuoda esille, mitä sen päivän kuluessa on uutta saatu aikaan, ja jollei ollut mitään uutta saatu, niin ainakin heiluteltiin markkoja edestakaisin.”

Neuvotteluosapuolet yrittivät mediahuomiota välttääkseen etsiä paikkoja, joissa voisivat keskustella julkisuudelta salassa. Yrityksistä huolimatta tarkkavainuiset toimittajat olivat joka tapauksessa paikalla, kertoo Partanen. Samaa muistelee projektiamme varten haastateltu pitkän linjan työnantajavaikuttaja, Seppo Riski, jonka mukaan lehdistö ja televisio olivat koko ajan kimpussa.

Markan kolikoita lompakossa. Santeri Viinamäki, 2016. Wikimedia Commons.

Työnantajien kannalta oli kiusallista, että kun työmarkkina-asioita reposteltiin julkisuudessa, ay-liikkeen oli vaikeaa tuoda neuvottelupöytään maltillisia vaatimuksia. STK:n TES-valiokunnassa silloinen työntekijäsopimusosaston johtaja Juhani Salonius tuskaili toukokuussa 1976, miten neuvotteluvaatimusten ja tarjousten jatkuva julkistaminen vain kärjisti asetelmia ja teki neuvottelut vaikeiksi. Saloniuksen mukaan jokailtaiset markankuvat TV-ruudussa suorastaan ärsyttivät katsojia. Kun taloudellisten realiteettien selostaminen jäi taka-alalle, oli julkisuuden valokeilan tarjoama hyöty STK:n näkökulmasta kaiken kaikkiaan olematon.

Mediamylläkkä oli tupo-teatterin ulospäin näkyvä osa. Teatteria esitettiin samalla myös neuvottelijoiden kesken, ja esiintyjinä olivat neuvotteluosapuolet toinen toisilleen.

1970–1980-lukujen tuponeuvottelut SAK:n ja STK:n välillä käytiin kahdessa näytöksessä. Virallisessa osiossa mukana olivat STK:n edustajat ja SAK:sta sekä sosiaalidemokraattiset että kommunistiset ay-johtajat. Joko ennen tai jälkeen tämän virallisen osion neuvotteluita käytiin STK:n ja SAK:n sosiaalidemokraattien pienissä luottamuksellisissa piireissä, joissa asiat varsinaisesti ratkaistiin.

Paljonpuhuva on esimerkiksi Erkki Partasen muistelmien kuvaus kevään 1974 tuponeuvotteluista. Partanen – siis STK:n puheenjohtaja – joutui välillä poistumaan neuvotteluista puolustusvoimain komentajan läksiäispäivällisille. Palkkaneuvottelut keskeytettiin siksi aikaa. Partasen poissaolo tarjosi kuitenkin kätevän tilaisuuden välinäytöksen esittämiselle: viralliset SAK:n ja STK:n neuvottelukunnat kutsuttiin koolle Palacen yläkertaan, ja mukaan otettiin myös kommunistien edustajat.

Tämän tupo-teatterin toi julkisuuteen silloinen Suomen Metalliteollisuuden Työnantajaliiton johtaja Kauko Parkkinen kirjassaan Näin tehdään tuhopolitiikkaa (1981). Siinä Parkkinen vetäisi esiripun syrjään kuvaamalla, miten öisissä neuvotteluissa työnantajien ja demareiden kesken päätettiin keskeisistä asioista, jotka sitten päiväsaikaan vietiin teatterin keinoin osaksi virallista sopimusta.

Ovelat näyttämöratkaisut olivat tietysti tärkeässä roolissa tupo-teatterin pyörittämisessä. Moni onkin kuullut Eteläranta 10:n demariovesta. Sen kautta sosiaalidemokraatit palasivat diskreetisti jatkamaan keskusteluja työnantajien kanssa sen jälkeen, kun he olivat olleet poistuvinaan paikalta yhdessä kommunististen ay-toveriensa kanssa.

Vähemmän tunnettua lienee, että myös Hakaniemessä oli vastaava lavaste. Siitä kertoo Raimo Sailas elämäkerrassaan. Sailaksen mukaan Suomen Työväen Säästöpankin edustustiloissa oli ”teollisuusovi”, jonka kautta työnantajat pääsivät huomaamatta sosiaalidemokraattisten SAK:laisten neuvottelukumppaniensa luokse.

Ja tupo-teatteri jatkui!

 

Lähteet ja kirjallisuus:

ELKA. STK. STK:n hallitus 26.1.1976.

ELKA. STK. STK:n TES-valiokunta 1976. 1148. Juhani Salonius: ’Kokemuksia tupo-kierrokselta 1976’, 6.5.1976.

Seppo Riskin haastattelu 30.5.2018, haastattelijana Sakari Siltala.

Kauko Parkkinen: ’Kaksi kirjakohua – kaksi kirjakohtaloa’, Kauko Parkkisen kotisivut, http://kaukoparkkinen.com/index.php/kaksi (noudettu 18.2.2019).

Partanen, Erkki (1985) Erkki Partasen muistelmien käsikirjoitusluonnos. Helsinki: Helvi Partanen.

Vesikansa, Jarkko (2016) Laman taittaja: Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Helsinki: Otava.

Maiju Wuokko: Samppanjaa ja nakkeja

Keskitetyt työmarkkinaneuvottelut venyivät usein jopa yökausia kestäneiksi rupeamiksi. Pitkään istuessa iskee tietenkin ennen pitkää nälkä. Ruoilla – ja juomilla – on siten ollut tärkeä roolinsa neuvotteluissa.

STK:n pitkäaikainen toimitusjohtaja Tapani Kahri kertoo muistelmissaan, miten 1970-luvun alussa syntyi tapa kokoontua neuvottelemaan illansuussa ja jatkaa töitä myöhään. ”Välillä aterioitiin ja joskus lopettajaisiksi syötiin vielä yöpalakin.”

Työmarkkinananeuvottelujen menusta ja siihen liittyneestä symboliikasta kertoo toimittaja Juho-Pekka Rantalan haastattelema Lasse Laatunen. Neljä vuosikymmentä kestäneellä uralla työnantajakeskusjärjestöjen palveluksessa Laatuselle kävivät tutuiksi neuvottelutarjoiluihin liittyneet hienovaraiset makuvivahteet.

Pitkät kihlajaiset -hankkeemme tavoitteli oikeaa tunnelmaa projektipalaverissa Vichy-veden ja wienereiden voimin 30.8.2018. Kuva: Maiju Wuokko

Kun neuvottelut käytiin Eteläranta 10:ssa eli Palace-hotellin alakerrassa, ruokahuolto pelasi luonnollisesti erittäin hyvin. Lyhyistä palavereista selvittiin Laatusen mukaan kahvin ja sämpylän voimin. Yöhön asti venyneiden neuvottelujen tueksi kaivattiin tukevampaa ravintoa.

Öisten neuvottelujen alkuvaiheessa, kun ratkaisua ei vielä ollut odotettavissa, tarjolla oli Janssonin kiusausta. Läpimurron ja ratkaisun hetken lähestymisen saattoi puolestaan aistia paitsi neuvotteluväsymyksen yltymisestä, myös siitä, että pöytään kannettiin nakkia ja perunasalaattia.

1980-luvulle saakka neuvotteluita voideltiin myös viinalla. Lasse Laatunen kertoo muistelmissaan, että viinakärryt poistettiin yöneuvotteluista 1980-luvun loppupuolella ja toteaa, ettei kukaan jäänyt niitä kaipaamaan. Raimo Sailaksen elämäkerran mukaan samoihin aikoihin myös hallitusten budjettiriihet siistiytyivät alkoholinkäytöstä. Vielä 1980-luvulla niissä nautittiin runsaasti alkoholia ja budjettiriihen päätteeksi pääministeri tarjosi samppanjaa. 1990-luvun alun lamassa perinteestä luovuttiin.

Myös työmarkkinakeskusjärjestöillä oli tapana kilistää kuohuvalla neuvottelutuloksen saavuttamisen kunniaksi. Aina korkin poksauttaminen ei kuitenkaan sinetöinyt saavutettua sopua. Esimerkiksi keväällä 1986 Nokian varatoimitusjohtaja ja pitkän linjan työnantajavaikuttaja Harry Mildh tuskaili tulopoliittista tilannetta STK:n johtokunnassa. Mildh julisti, ”ettei käy päinsä se, että juodaan shampanjaa ja sitten irtaannutaan” tehdystä ratkaisusta.

Alkoholinkäytön varjopuoliin kuului myös, että kilistely johti toisinaan kiusallisiin ylilyönteihin. Tapio Bergholm kertoo SAK:n historiateossarjansa viimeisimmässä osassa, miten SAK myöntyi 1970-luvun lopun talouskurimuksessa siirtämään jo sovittuja palkankorotuksia vuoden 1978 keväältä syksylle.

Palkankorotusten myöhentämisestä sovittiin muodollisesti joulun alla 1977. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen työnantajajärjestöt tarjosivat perinteiseen tapaan sopimuskumppaneilleen samppanjaa. SAK:n puheenjohtaja Pekka Oivio erehtyi uutiskameroiden edessä kohottamaan lasinsa palkankorotusten siirtämiselle. Kohu oli valmis, ja palkansaajaleirin johtajan maljannosto sai sanamukaisesti monen lehdenlukijan maljan kuohumaan yli.

Helsingin Sanomat 23.12.1977. Kuva SAK:n puheenjohtajasta kilistelemässä palkankorotusten siirrolle herätti tuohtumussa yleisössä.

 

Kirjallisuus:

Bergholm, Tapio (2018) Laatua ja vapaa-aikaa: Tulopolitiikan aika II. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö vuodesta 1977. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kahri, Tapani (2001) Viheltääkö pilli? Työmarkkinamiehen muistelmat. Helsinki: Otava.

Laatunen, Lasse (2017) Kolmikannan kulisseissa: Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa. Helsinki: Art House.

Vesikansa, Jarkko (2016) Laman taittaja: Raimo Sailas ja kolme talouskriisiä. Helsinki: Otava.

Maiju Wuokko: Väärä mies Väyrynen

Ulkoministeri Paavo Väyrysellä (kesk) oli syksyllä 1986 suomalaisille teollisuusjohtajille kahtalaista viestiä.

Ulkoministeri Paavo Väyrysen haastattelu Helsingin Sanomissa 12.10.1986 oli otsikoitu raflaavasti. Kuvakaappauksen lähde: Helsingin Sanomat 12.10.1986. HS Aikakone

Ensin huonot uutiset: Öljyn maailmanmarkkinahinta oli romahtanut, mikä loi idänkauppaan valtavan tuontivajeen. Öljylle oli vaikeaa löytää korvaavia neuvostoliittolaisia tuontituotteita joten kauppa ajautui pahaan epätasapainoon. Tilanteen tervehdyttämiseksi ja koko idänkauppajärjestelmän pelastamiseksi Väyrynen vaati rajuja supistuksia Suomen idänvientiin. Viesti ei luonnollisestikaan miellyttänyt Suomen teollisuuden johtohahmoja, jotka toivoivat mahdollisiin supistuksiin riittävää ylimenokautta.

Sitten hyvät uutiset: Väyrynen ehdotti samaan hengenvetoon Suomen kilpailukykyä parantavia toimia länsiviennin lisäämiseksi. Helsingin Sanomien haastattelussa 12.10.1986 ulkoministeri Väyrynen väläytti muun muassa leikkauksia työntekijöiden palkkoihin, maataloustuloon ja puun kantohintoihin yritysten kustannustason ja siten kilpailukyvyn korjaamiseksi. Väyrynen vetosi kokemuksiin 1970-luvulta, jolloin palkankorotuksia oli heikossa taloustilanteessa siirretty työllisyyden puolustamisen nimissä, ja peräänkuulutti samanlaista ennakkoluulottomuutta myös nyt.

Voisi kuvitella, että Väyrysen vaatimus palkankorotusten siirtämisestä olisi otettu työnantajajärjestö STK:ssa riemuiten vastaan. STK:n toimitusjohtaja Pentti Somerto suhtautui kuitenkin ulkoministerin haastatteluun varauksella. 1980-luvun nousukauden keskellä ei tilannetta Somerton mukaan voinut verrata edellisvuosikymmenen sitkeään taantumaan. Sitä paitsi vuonna 1978 palkankorotusten siirto oli kompensoitu työntekijöiden sosiaaliturvamaksun alennuksella. ”Hyvää esityksessä oli tosiasioiden tunnustaminen”, kommentoi Somerto STK:n hallituksen kokouksessa 15.10.1986, mutta jatkoi: ”Sen huonona puolena oli, että väärä mies ehdotti palkankorotuksista pidättäytymistä.”

Nokian varatoimitusjohtaja Harry Mildh puolusti Väyrystä huomauttamalla, että ”[e]nsimmäistä kertaa keskiryhmien taholta on esitetty sellaisia näkökohtia, joihin myös teollisuus voi yhtyä”. Mildhin suopeutta selittää Väyrysen ja eräiden merkittävien yritysjohtajien lähentyminen toisiaan 1980-luvun kuluessa epämuodollisen yhteydenpidon merkeissä niin kutsutussa Kairamon–Väyrysen-keskusteluryhmässä. Loppupuolella vuotta 1986 yhteydet huipentuivat kassakaappisopimukseen eli teollisuuden ja porvaripuolueiden hankkeeseen porvarihallituksen luomiseksi kevään 1987 eduskuntavaalien jälkeen.

Ulkoministeri Paavo Väyrynen 1982. Studio Kuvasiskojen kokoelma, Museovirasto – Musketti.

Lähentyminen liittyi teollisuusmiesten haluun valistaa keskustajavaikuttaja Väyrystä teollisuuden talouspoliittisista toiveista ja tarpeista. Heidän näkökulmastaan keskustapuolueen talouspolitiikka oli pahimmillaan ollut pähkähullua. Mitä työmarkkina-asioihin ja sosiaalietuuksiin tulee, keskustapuolue on kansaneläkepainotuksineen näyttäytynyt perinteisesti vastavoimana STK:n ja SAK:n muodostamalle ansiosidonnaiselle akselille. STK-johtaja Lasse Laatusen mukaan keskustapuolueessa suorastaan ”inhottiin työmarkkinajärjestöjä”.

Kun kuvioon liittää SDP:n ja keskustan välillä roihunneen valtataistelun Suomen ykköspuolueen paikasta, Somerton varauksellisuus Väyrysen palkanalennusvaatimuksia kohtaan vaikuttaa jo väistämättömältä. Hegemoniakamppailu kulminoitui pääministeri Kalevi Sorsan (sd) ja ulkoministeri Väyrysen tulehtuneissa väleissä; edellisvuonna Sorsa oli ilmoittanut neuvottelevansa Väyrysen kanssa vain julkisen notaarin läsnä ollessa.

Puolueiden kädenvääntö oli Sorsan luotsaaman SDP:n ja SAK:n välisen tiiviin kytköksen takia omiaan vain kärjistämään jo ennalta kireitä ay-liikkeen ja keskustapuolueen suhteita. Työnantajajärjestön johto pelkäsi joutuvansa sijaiskärsijäksi, jos ja kun keskustapoliitikon puheet suututtaisivat ay-liikkeen. STK puolestaan pyrki parhaillaan paikkaamaan yhteislakkokeväänä esiin leimahtanutta luottamuspulaa sen ja SAK:n väliltä.

Ei sitä paitsi ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun työmarkkinakeskusjärjestöt haluavat ampua alas ”väärien” tahojen tekemiä ehdotuksia. Ne ovat menneinä vuosikymmeninä varsin mustasukkaisesti vartioineet omaa rooliaan työmarkkina-asioiden aloitteentekijöinä. Närästystä ovat aiheuttaneet Kalevi Sorsa lakkosakkojen korotuksillaan, Harri Holkeri (kok) työelämän uudistuksellaan, Esko Aho (kesk) ja Paavo Lipponen (sd) työttömyysturvan leikkaussuunnitelmillaan, Matti Vanhanen eläkeiän nostoaikeillaan ja Juha Sipilä pakkolakiuhkailuillaan. Oleellisinta ei vaikuta olleen ehdotetun uudistuksen sisältö kuin työmarkkinajärjestöjen ulkopuolinen ehdottaja: siis ”väärä mies”, kuten Paavo Väyrynen syksyllä 1986.

 

Kirjallisuus:

Koroma, Johannes (2015), Suomalaisten hyvinvointia rakentamassa: Teollisuuden Keskusliiton historia (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Laatunen, Lasse & Nieminen, Arto (2017), Kolmikannan kulisseissa: Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa (Helsinki: Art House).

Wuokko, Maiju (2016), Markkinatalouden etujoukot: Elinkeinoelämän valtuuskunta, Teollisuuden keskusliitto ja liike-elämän poliittinen toiminta 1970–1980-lukujen Suomessa (Helsinki: Helsingin yliopisto).

Maiju Wuokko: Hajauttamisen halu

Suomen kansa pelkää kuolevansa nälkään tai ruuansaantinsa tyrehtyvän perusteellisesti, kun kello on lyönyt tänään 12. Ruokaa hamstrataan, ja kaupoissa nähtiin perjantain kaltainen myyntipäivä keskellä viikkoa”, raportoi Helsingin Sanomat 13. maaliskuuta 1986.

Alkamassa oli Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) järjestämä kaksipäiväinen lähes kaikkia teollisuusaloja koskenut yhteislakko. Paniikkia ei kuitenkaan ollut, vaan ihmiset jonottivat Hesarin mukaan hymysuin.

SAK:n yhteislakko keväällä 1986. Valokuvaaja: Puumalainen, Matti. Työväen Arkisto, Finna.fi-palvelu.

Samassa lehdessä haastateltu presidentti Koivisto antoi lakon vaikutuksia analysoidessaan tyylinäytteen vaikeaselkoisesta fundeerauksestaan:

Me olemme hyvin lähellä semmoista tilannetta, että voidaan sanoa, että syntyykö laaja työtaistelu tai ei, niin tilanne ei enää ole semmoinen kuin se on ollut aikaisemmin. Ja jos laaja työtaistelu syntyy, mikä kai tällä hetkellä on se todennäköisin vaihtoehto, niin minusta on selvää, että tullaan tilanteeseen, joka on varsin toisenlainen kuin missä viime vuosina on oltu.

Totta puhuen Koiviston tilannearvio oli tarkkanäköinen. Hän näet jatkoi uumoilemalla, että työmarkkinoilla oltiin hakemassa ”joitakin uusia konstellaatioita”. Presidentin mielestä oli ilmeistä, että työnantajien tavoitteena oli tilanne, ”jossa ei enää suuria keskitettyjä ratkaisuja tehtäisi, vaan ratkaisut hajautuisivat”. Continue reading “Maiju Wuokko: Hajauttamisen halu”

Niklas Jensen-Eriksen: Miten Suomea on hallittu

Lasse Laatunen & Arto Nieminen: Kolmikannan kulisseissa. Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa. Art House, 2017.

Lasse Laatusen ja Arto Niemisen tuore kirja Kolmikannan kulisseissa on saanut paljon huomiota julkisuudessa. Se olisi silti ansainnut vielä enemmän palstatilaa.

Kirja nimittäin kertoo, miten Suomea on hallittu ja miten täällä on tehty päätöksiä.

Usein todistetun näkemyksen mukaan Suomi on ay- ja työnantajajärjestöjen sekä valtiovallan välisiin neuvotteluihin perustuva sopimusyhteiskunta.

Kolmikannan kulisseissa osoittaa, että sopimusyhteiskunta on usein käytännössä tarkoittanut sitä, että Lasse ja Lauri ovat sopineet suurista, koko maata koskevista ratkaisuista. Kaksikko on jättänyt jälkensä työmarkkinoiden lisäksi sosiaali- ja eläkejärjestelmiin.

Lasse on Lasse Laatunen, Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Elinkeinoelämän Keskusliiton johtoportaan pitkäaikainen jäsen.

Lauri taas Lauri Ihalainen, SAK:n puheenjohtaja. Lassella on poika nimeltä Lauri. Tämän on huhuttu saaneen nimensä Ihalaisen mukaan. Kirjassa väite ammutaan alas, mutta vääränäkin huhu kertoo, miten läheiseltä kaksikon suhde on ulkopuolisista näyttänyt.

Continue reading “Niklas Jensen-Eriksen: Miten Suomea on hallittu”