”Suomen kansa pelkää kuolevansa nälkään tai ruuansaantinsa tyrehtyvän perusteellisesti, kun kello on lyönyt tänään 12. Ruokaa hamstrataan, ja kaupoissa nähtiin perjantain kaltainen myyntipäivä keskellä viikkoa”, raportoi Helsingin Sanomat 13. maaliskuuta 1986.
Alkamassa oli Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön (SAK) järjestämä kaksipäiväinen lähes kaikkia teollisuusaloja koskenut yhteislakko. Paniikkia ei kuitenkaan ollut, vaan ihmiset jonottivat Hesarin mukaan hymysuin.
Samassa lehdessä haastateltu presidentti Koivisto antoi lakon vaikutuksia analysoidessaan tyylinäytteen vaikeaselkoisesta fundeerauksestaan:
”Me olemme hyvin lähellä semmoista tilannetta, että voidaan sanoa, että syntyykö laaja työtaistelu tai ei, niin tilanne ei enää ole semmoinen kuin se on ollut aikaisemmin. Ja jos laaja työtaistelu syntyy, mikä kai tällä hetkellä on se todennäköisin vaihtoehto, niin minusta on selvää, että tullaan tilanteeseen, joka on varsin toisenlainen kuin missä viime vuosina on oltu.”
Totta puhuen Koiviston tilannearvio oli tarkkanäköinen. Hän näet jatkoi uumoilemalla, että työmarkkinoilla oltiin hakemassa ”joitakin uusia konstellaatioita”. Presidentin mielestä oli ilmeistä, että työnantajien tavoitteena oli tilanne, ”jossa ei enää suuria keskitettyjä ratkaisuja tehtäisi, vaan ratkaisut hajautuisivat”.
Suomen Työnantajain Keskusliiton (STK) toimitusjohtaja Pentti Somerto kiiruhti torjumaan Koiviston arvion. Työmarkkinajärjestelmä saattoi olla murroksessa, mutta ”muutoksen aktiivinen virta” oli Somerton mukaan lähtöisin palkansaajapuolelta.
STK:n hallituksen pöytäkirjoista kuitenkin ilmenee, että hajauttamisen halu oli kasvanut työnantajapuolella jo 1980-luvun alkuvuosista asti. Syksyllä 1981 STK oli alkanut selvittää Suomen voimakkaasti keskittyneen sopimusjärjestelmän hyötyjä ja haittoja (STK:n hallitus 10.9.1981).
Pari vuotta myöhemmin Teollisuuden Keskusliiton toimitusjohtaja, STK:n entinen puheenjohtaja Stig Hästö vaati uudelleen harkittavaksi työmarkkinaneuvottelujen käymisen tapaa ja pohti, oliko ”ns. skandinaavinen malli jo aikansa elänyt”. Hästön mielestä oli ”aihetta miettiä, milloin voitaisiin irrottautua pakettiratkaisuista, joita ei ole missään muualla” (STK:n hallitus 2.11.1983).
Syksyllä 1985 STK otti tavoitteekseen hajauttaa neuvotteluja eli saada jäsenliitoille ja yksittäisille yrityksille lisää liikkumavaraa työehtosopimuksissa (STK:n hallitus 28.8.1985). Pian yhteislakon jälkeen, huhtikuussa 1986 STK oli yhä tinkimättömämpi. Nyt järjestö katsoi, että työmarkkinaneuvottelut pitäisi normaaliaikoina hajauttaa. Keskitettyä mallia tulisi käyttää vain ”kriisin ajan mallina” (STK:n hallitus 28.4.1986).
Yhteislakko päättyi ainakin näennäisesti palkansaajapuolen voittoon, kun SAK sai lypsettyä työnantajilta palkankorotuksia ja työajan lyhennyksiä. Samalla lakko sai kuitenkin työnantajat entistä järkkymättömämmin tavoittelemaan työmarkkinasuhteisiin lisää joustoja ja sopimisen hajauttamista.
Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tavoitteiden toteuttaminen on edelleen kesken, vaikka työmarkkinoiden voimasuhteet ovat poliittisten ja taloudellisten suhdanteiden myötä kääntyneet työnantajille entistä suotuisammiksi. STK:n seuraaja Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) vetäytyi sääntömuutoksellaan marraskuussa 2015 keskitettyjen palkkaratkaisujen tekemisestä ja luovutti työehdoista neuvottelemisen alakohtaisille jäsenliitoilleen. Tulevat vuodet näyttävät, valuuko sopiminen liitoilta lopulta paikallistasolle, kuten työnantajapuoli on jo vuosikymmeniä toivonut.